Kaivan joskus esille muistiinpanoni Wittgensteinin yksityisen kielen argumentista, muun muassa Kennyn, Kripken, Rortyn ja Hintikan ideat siitä sekä historian, jossa niin Descartes kuin Locke näyttävät edustavan kantaa, että ihmisillä olisi yksityinen kieli.
Tässä vaiheessa kirjaan vain yhden idean, joka on mielestäni selventävä.
Jos menet maalikauppaan ja pyydät punaista, sinulle katsotaan väritaulusta muutama punaisen vaihtoehto, jotka ovat punaisen paradigmoja.
Jos kuitenkin intät, että en tahdo noita vaan tahdon minun punaista, palaat tyhjin käsin kotiin.
En tiedä, tahtoiko Wittgenstein kieltää yksityiset kokemukset vai oliko pikemminkin niin, että hän tahtoi sanoa niihin viittaamisen olevan mahdollista vain julkisen ja kommunikoitavan kielen avulla.
Voit sekoittaa omaa punaistasi vain punaisen paradigman puitteissa ja jotta oma punaisesi voitaisiin tunnistaa punaiseksi, on sillä oltavat suhde paradigmaa. Miksi sitä muuten punaiseksi sanottaisiin?
Tunnekieli, myös uskonnollinen kieli, on paradigmaattista yllä olevassa merkityksessä. Paradigma mahdollistaa muunnelmat, joita on lähes lukemattomiin, mutta ne ilmiöt, joilla ei ole suhdetta paradigmaan eivät ole mitään, mitä voisi ilmaista. Ja jos en voi ilmaista toisille, en voi ilmaista myöskään itselleni.
Mutta jokuhan kielen kerran keksi, huomauttaa Ayer. Kyllä, mutta tapahtuiko se esimerkiksi siten, että samanaikaiseksi kaksi katsoi kukkaa ja sanoi öh ja syntyi tuo primitiivinen ostensiivinen kieli, jota Wittgenstein kovasti arvosteli ja joka, sivumennen sanoen, ei kyllä ollut Augustinuksen käsitys kielestä, vaikka hän niin väittääkin.
Jos voin ilmaista itselleni sen minkä voin ilmaista toisillekin, onko sitä, mikä jää ilmaisemattomaksi. Mitä järkeä siitä olisi puhua, muuta kuin juuri paradigman kautta? Ja jos niin, kuinka yksityistä yksityinen loppujen lopuksi on?
13 kommenttia:
abiturienttina elin abstraktiossa
oletin että kielen takana on jokin
toinen näkymätön todellisuus
nyt elän näkyvässä todellisuudessa. tosin jätän kertomatta itselleni kaikkea
ai niin niistä maaleista
jos ei ole sitä punaista
pyydän vihreää
enhän oikeasti aio maalata
Minun tekisi mieleni pitää aavistuksenomaisia kokemuksia aidompina tai ainakin mielenkiintoisempina kuin arvostelmia, ehkä yksityisempinäkin. Niiden aavistuksenomaisuuteen liittyy vaikeus löytää sanat ilmaista niitä.
Aiemmin väitin yksityistä kokemusta merkittäväksi, yhteisöllistä toissijaiseksi. Ehkä yhteisöllisyyden merkitys on sittenkin suurempi, antaahan se mahdollisuuden pukea kokemukset sanoiksi.
Ad Moritz
Kuinka tahdonkaan vihreän vihreänä, lausui runoilija.
Ad Merja Auer
Eilisessä kommentissa arvostelmista ja propositionaalisista tunteista ajoin takaa samanlaista ajatusta kuin mihin ilmeisesti viittaat. Luulisin, että merkittävä osa yleisesti tai luonnollisista uskonnollisista tunteista on pikemminkin aavistuksia kuin arvostelmia. Usko (fiducia) on kyllä Lutherin mukaan varmuutta muistuttava tunne tunteen sisällön pätevyydestä ja soveltuvuudesta tunteen kokijaan. Mutta olen puolustanut näkemystä, jonka mukaisesti monilla ihmisillä on uskoa heiveröisempää uskonnollista tunnetta, joka on pikemminkin toivoa eli suuntautumista kohteeseen, jonka saavuttamisen keinoista henkilöllä ei ole tietoa.
Ajatellaanpa modernistien (esim. Eliot, Pound) käsitystä runon kielestä.
Runon terminologian pitää olla yhtä aikaa sekä täysin uniikkia että täysin yleispätevää käytettyjejn termien osalta.
Ajatellaan, että saamme eteemme runonsäkeen, joka vaikuttaa meistä täysin käsittämättömältä.
Miten voimme vakuuttua, että sillä on järjellinen sanoma paitsi runoilijalle itselleen myös meille?
Ääritapauksessa kuitenkin ilmenee, että runoilijan uniikkius ja universaalisuus ovat niin täysin hänen oman kokemuksensa varassa, etteivät ne kommunikoi meille muuten kuin tietyn - hyvin keinotekoisen kuten kirjallisuustieteen teoriat aina - tulkintasapluunan sisällä.
Tuollainen sapluuna ei kuitenkaan enää vastaa alkuperäiseen kysymykseen siitä, ymmärrämmekö tekstin runoilijan perspektiivistä.
Se on 'pelkkä' teoreettista koherenssia ylläpitävä hypoteesi 'arkeologisten' runotutkimustemme kaaoksessa.
Me emme siis koskaan tule tietämään runon kirjoittajan intentioista mitään muuta kuin sen, minkä olemme itse 'keksineet' eli tulkinneet.
Sapluuna on paradigma ja Prokrusteen vuode, jossa viimeistään runon intentio-/kokemustaso ruhjotaan tuntemattomaksi, vaikka juuri päinvastaista väitetään
(Me emme siis koskaan lähesty todellisuutta, mitä kokemukseen tulee!).
Johtopäätös on samalla myös se, että modernistien kielellinen ohjelma, vaatiessaan ekspressiivisyydeltä universaalisuutta, oli paitsi solipsistinen, johti tavallaan myös 'fasistismiin' tai 'totalitaristismiin'.
(Tieteessä metodiseen monismiin eli äärimmäiseen reduktionismiin, joka on analoginen ääriekspressivismin ja solipsismin kanssa).
Modernistien (kuten loogisten empiristien) periaate oli se, että kokemuksemme syvyydessä me kaikki olemme ikäänkuin yhtä (Heil Hitler!)
Mutta koska on olemassa vain joku yksittäinen henkilö, joka pystyy tuon lähes 'salatun' kokemuksen ilmaisemaan, hän ikäänkuin hallitsee lukijaansa, koska tällä ei ole käytössään kuin sapluuna - runoilija itse taas on yhteydessä 'olioon sinänsä' Jumalaan, Ykseyteen, Voimaan jne. - vaikkeivät tulkitsijat tuon ekspression perimmäistä luonnetta koskaan ymmärräkään - juuri omien sapluunoidensa takia.
(Mystikkojen ja jopa Barthin uskontokritiikin voisi väittää juontuvan tällaisesta, negatiivisen teologian ajatusmallista).
Eliotin ja Poundin (joka oli fasisti myös käytännössä) teoriat siis ovat kiinnostavassa mielessä analogisia loogisen empirismin ja mystiikan - jopa Karl Barthin kanssa.
Yksityinen kieli on - tullessaan 'ymmärretyksi' - fasismia/totalitarismia.
Mutta itse asiassa se merkitsee siinäkin tapauksessa (kuten myös silloin, kun sitä ei ymmärretä) kommunikaation lähes täydellistä katkosta: monologia - lopulta hiljaisuutta.
Sorry.
Taisin kirjoittaa liian 'vapaalla' kädellä - en kuitenkaan vasemmalla (olen oikeakätinen).
Ad Rauno
Lisäisin vielä, että monologissa vallitsee epäilys kaikkeen. Tätä Saul Kripke ehkä tarkoittaa, kun hän väittää, että yksityisen kielen argumentti on skeptisismiä vastaan. Kripken mielestä W on eräässä mielessä skeptikko, esimerkiksi matematiikassa. Mistä tiedän, että plussan merkitys on juuri se, mikä plussan merkitys on. Kyseessä on vain ajattelutottumus. Mutta sitoutuessaan säännön seuraamiseen, joka on osa kommunikaatiota, asenteekseni muodostuu varmuus siitä, että plus on plus vaikka jossakin "maailmassa sinänsä" se ei ehkä sitä ole.
Jos saan eteni runosäkeem, joka vaikuttaa käsittämättömältä, aiheutta se minussa kuitenkin assosiaation, jopa väite, että mielivärini on neliskulmainen. Voimme unohtaa koko jutun tai ruveta prosessoimaan sitä.Kysymys intentiosta on mielenkiintoinen, Niitsekin jutuissa.
Olen helpottunut, kun ei enää kovin paljon kuule sana tunneäly. Jykylän yo:n Turunenkan ei ollut sisäistänyt sitä, vaikka oli paitsi filosofi myös psykologi.
Täällä eräs virkaanastujaisesitelmän pitäjä puhui potentiaalisista mahdollisuuksista.
Muistan ajan, jolloin kaikki tässä jumalan hylkäämässä maailmassa sijaitsi jossain sektorissa. Luennoitsijan oli helppo piirtää ympyröitä ja jakaa niitä sektoreihin.
"Tunneäly" on potaskaa, mutta sen tilalle on tullut uusia älyn muotoja. Jossakin lehdessä, taisi olla Kauneus ja terveys, puhuttiin hengellisestä osaamista tai älystä. Älyn kivaa.
saksalaissyntyinen, sittemmin suomalaistunut kirjailija roman schatz on kirjoittanut: 'me miehet emme tarvitse tunneälyä, koska meillä on sitä oikeaa.'
ai
väriterapiassa vihreää käytetään yhdessä magentan kanssa syviin parantumisiin
jumalalle hiljaisuus on helppoa
Lähetä kommentti