Listasin eilen oppilailleni puolen tunnin mietiskelyn jälkeen keskusteluita 1900-luvun systemaattisteologisesta ajattelusta. Lista on suuntaa-antava, joku toinen tekisi erilaisen.
Peruskeskustelu on ensimainittu. Muu tulee perässä. Ymmärrän Barthin ajatuksen ensimmäisen maailmansodan taustaa vasten. Konetuliaseen mahdollistamassa teollisessa tappamisessa ja juoksuhaudoissa möyrivän pilkkukuumeen maailmassa 1800-luvun lopulle asti humaani maailma sortui eikä siitä ollut enää tietä Jumalan luokse.
Dialektinen teologia (Barth) – Situaatioteologia (Tillich):
Karl Barth, Roomalaiskirje, Kirkollinen dogmatiikka
- Jumala on kokonaan toinen. Luonnollinen järki ja uskonto ei tavoita Jumalaa. Teologiselle työlle keskeistä Sana, ilmoitus. Sana tulee kohtisuoraan taivaasta salaman tavoin.
Paul Tillich, Systemaattinen teologia
- teologiaa tehtävä situaatiossa, joka muodostunut tieteen, taiteen, talouden ja politiikan saavutuksista, luonnollinen järki kykenee lähestymään Jumalaa, joka on ihmisen ultimate concern (se, joka koskee ja koskettaa perimmäisellä tavalla).
Muuta keskustelua:
a. Sekularisaation teologia
Dietrich Bonhoefferin Vankilakirjeet, sana uskonto poistuu, on opeteltava elämään ikään kuin Jumalaa ei olisi, mutta siten juuri Jumalan edessä
Friedrich Gogarten, Sekularisaatio myönteinen ilmiö, jossa Jumalan tahtoma ihmisen vapautuminen toteutuu
b. Hermeneuttinen teologia
Bultmann, demytologisaatio, Raamattu riisuttava menneisyyden myyteistä ja tulkittava nykyajan ihmiselle, Raamattuun sisältyy merkityspotentiaalia, joka aktualisoituu eri historian vaiheissa
Gerhard Ebeling, Sana ihmisen eksistenssin valaisijana, Eberhart Jüngel
c. Eskatologinen teologia
Jürgen Moltmann, Jumala maailman tulevaisuuden toivona, utooppisten yhteisöjen teoriaa Blochin pohjalta
Wolfhart Pannenberg, Systemaattinen teologia 1-3: Kristinuskon totuudet ovat historiallisia totuuksia, mutta ne verifioituvat vasta tulevaisuudessa, viimeisellä tuomiolla.
Ted Peters, God – World’s Future
d. Vatikaanin toinen konsiili
Kirkon avautumisen teologia
Karl Rahner, Joseph Ratzinger, Hans Kûng...
e. Ortodoksinen teologia
John Meyendorff, uuspalamismi (ousian ja energeian erottelu)
f. Lundilainen teologia
Anders Nygren, teologia motiivitutkimuksena, Ragnar Bring
g. Prosessiteologia
Charles Hartshorne, todellisuus ei ole vaan tapahtuu
h. Uuskonservatismi
Carl F. H. Henry
i. Jälkiliberalismi (Yalen koulu)
Stanley Hauerwas, George Lindbeck
j. Amerikkalainen luterilainen teologia
Robert Jenson, Systematic Theology
k. Ateistinen teologia
Fritz Buri, Don Cupitt,
l. Feministiteologia
Rosemary Ruether, Sally McFague, Mary Daly
m. Musta teologia
J. D. Roberts
n. Uskontoteologia
Raimond Panikkar, K Kitamori
23 kommenttia:
Jouduin aikoinaan tenttimään John Meyendorffin ohuen kirjan "Bysantin teologia", mutta mulle kävi hieman samalla tavoin kuin Avicennalle.
Luin Meyendorffin ainakin kolmeen kertaan, mutten ymmärtänyt siitä mitään.
Tentti meni parin muun kirjan ohella läpi nipin napin hyvillä teidoilla.
Avicenna luki Aristoteleen "Metafysiikan" kuulemma 40 kertaa, kunnes osasi sen ulkoa, muttei vielä silloinkaan ymmärtänyt sitä.
Luettuaan sattumalta erään Al-Farabin lyhyen kommentaarin Avicennalle sitten ilmestyksenomaisesti "aukeni" koko juttu.
Hän oli niin riemuissaan, että meni heti kiittämään Allahia ja jakoi köyhille almuja.
Minä kuitenkin odotan yhä edelleen samankaltaista "ilmestystä" ortodoksiteologian systematiikan suhteen.
*
Mutta miten ihmeessä Avicenna pystyy yhdistämään aristoteelis-uusplatonistisen emanaatio-opin, jossa eksistenssi on ikuisen ja "ilman syytä" olevan essentian (Jumala, Yksi) VÄLTTÄMÄTÖN seuraus Jumalan (vapaaseen) tahtoon?
Jos Jumalalla ei ole vapaata tahtoa (spinozalainen äärimonismi, panteismi), niin Hän/Se ei ole persoonallinen Jumala vaan "Käsite" (Substanssi), jolla on kaikki mahdolliset nimet.
Onko tämä järkeenkäypää? Vai osoittaako se, että äärireduktionismi on pikemminkin eräänlaista "oxymoronismia" kuin johdonmukaista päättelyä?
Mikä ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että Todellisuus ilmenee yhtä aikaa sekä yhdessä että monessa muodossa/hahmossa.
Ihmiseltä vain loppuu looginen ymmärrys tämän moniulottuvaisuuden tajuamiseksi.
Ad Räsänen
Toivottavasti pääset vielä joskus jakamaan almuja...Ulottuvaisuuksia näyttäisi nykykosmologiankin mukaan olevan enemmän, mutta tässä koen avuttomuutta käsitys- tai kuvittelukykyni suhteen. Jo pelkästään uusplatonismin ja aristotelismin yhteensovittaminen on mielestäni temppu T. Siksi pidän Avicennalta oppinutta Tuomas Akvinolaista arvossa. Mutta sitten nämä ulottuvaisuudet, voi hyvä hyssykät, me lennetään.
Tulipa mieleeni Hegelin huomautus, että vain yksi henkilö on ymmärtänyt hänen filosofiansa ja hänkin väärin. Herran tekstien kaanoni ei taida olla vieläkään valmis. Eipä sillä niin väliä. "Koska Hegel vei länsimaisen filosofian päätökseen", niin mekin voimme lopettaa tähän, olivat filosofian historian luennoitsijan viimeiset sanat.
Richard Rorty on kirjoittanut Hegelistä, että kuljimmepa sitten mitä reittiä tahansa, niin siellä hän odottaa meitä matkamme päätepisteessä.
Emme siis voi välttyä Hegeliltä.
Veljet - parin kolmen viime vuoden aikana minä olen tullut taipuvaiseksi ajattelemaan ihan samalla tavalla, vaikken Rortyn ironista sivistysporvarillisuutta oikein sulatakaan.
Miten ja miksi tuo alunperin analyyttis-filosofisen koulutuksen saanut trotskilainen lopulta ajautuikaan terävän Kant-kritiikkinsä ja Nietzschen, Kierkegaardin, Heideggerin, Derridan sekä Foucault`n kautta postmodernin "wildelaisuuden" (sorry Oscar) mannekiiniksi?
Mutta silti hän kai piti/pitää Hegeliä (ranskalaisten tapaan) ajattelun(sa) kehityksen väistämättömänä - jos ei päätepisteenä niin ainakin "loppuskeemana", josta on kätevä "halutessaan" siirtyä esimerkiksi Spinozaan (kuten Deleuze).
Filosofiasta jää siis jäljelle vain "fantastinen realismi": objektiivinen idealismi: eräänlainen käsitteillä operoiva ontologinen uskonnollisuus.
Sitä oli Hegelin filosofia.
Mutta onko siinä "henkeä" yhtään enempää kuin käsitteissä ja argumenteissa on henkeä?
Entä jos meillä ei ole muuta henkeä?
Paitsi Jeesus. Jeesus Kristus.
Hain illansuussa R-kioskin postista Frederick Coplestonin 11-osaisen sarjan "A History of Philosophy".
Hetken aikaa koin olevani onnellinen ja ehkä olen yhä vieläkin...
Ad a-k.h et Rauno Räsänen
En tiedä Hegelistä, joka oli teologi - jonkun pitäisi meilläkin tehdä tutkimus hänen teologiastaan, dosentti Noro oli tyypille omistautunut, mutta ei tehnyt varsinaista teologista tutkimusta - ja kansallisfilosofimme oppi-isä; ehkä Snellmanin juhlavuoden jälkeinen paatos kanavoituu hieman kriittisemmäksi tutkimukseksi. Snellmaninkin uskonnonfilosofia on melko kyntämätön aihe ja siinä olisi puuhaa jollekulle. Mutta Kopelestone, father, hänen seurassaan hauska olla on.
Dudivie
Onko naisia, onko miehiä? Sara Heinämaa kirjoittaa kauniisti tästä tematiikasta.
Kirjoitin omaan blogiini kommentiksi ehkä liian pitkän jutun, joka sivuaa osittain tämänkin päreen aihetta, ja sisältää myös jonkinlaisen vastauksen duduvielle.
*
Hegelistä(kin) mulla löytyy useiden erinomaisten ja laajojenkin esittelyjen lisäksi melko perusteellinen täsmäanalyysi: "Hegel`s Idealism - The Satisfaction of Self-Consciousness" (Robert B. Pippin).
Samoin "Dark Riddle - Hegel, Nietzsche, and the Jews" (Yirmiyahu Yovel), jossa käsitellään tarkemmin Hegelin ajattelun kehitystä ennenkaikkea suhteessa juutalaisuuteen.
Saman teeman puitteissa luodaan rinnakkainen katsaus Nietzschen käsityksiin juutalaisista ja juutalaisuudesta.
Hegel esiti nuoruudessaan jopa täysin antisemitistisiä kannanottoja, mutta yritti muuttaa ja onnistuikin jossain määrin lieventämään niitä myöhemmässä ajattelussaan.
Silti hänen rationalisminsa oli Yovelin mukaan merkillisellä tavalla huomattavasti antisemitistisempää kuin "valtafilosofi" Nietzschen hyväksyvä suhde juutalaisuuteen, minkä hänen sisarensa ja natsit olivat kuitenkin kerta kaikkiaan valheellistaneet ja vääristäneet antisemistismiksi.
Seuraavassa yhteevetoa
"The mature Hegel partly overcame the fierce anti-Jewish attitude of his youth, yet continued to see Judaism as the alienation of his new principles.
Post-Christian Judaism no longer had a real history, only a contingent protracted existence, and although modern Jews deserved civil rights, Hegel saw no place for them in modernity as Jews.
Nietzsche on the contrary, who grew to be a passionate anti-antisemite, admired Diaspora Jews for their power and depth and assigned them a role as Jews in curing Europe of the decadent Christian culture which their own ancestors, the second-temple Jewish "priests", had inflicted upon Europe by begetting Christianity.
The ancient corrupters of Europe are thus to be its present redeemers.
"...Yovel shows that anti-Jewish prejudice can exist alongside a philosophy of reason, while a philosophy of power must not necessarily be antisemitic."
Nietzschen maine alkaa siis myös juutalaisten tutkijoitten taholta (Yovel on vain yksi esimerkki) olla antisemitismin suhteen jo puhdistettu.
Mel Gibsonin elokuva "Kristuksen kärsimyskertomus", jota en katsonut kuin muutaman pätkän verran lähinnä sen äärimmäisen ja itsetarkoituksellisen väkivaltaisuuden vuoksi, on veren roiskumisen lisäksi myös erittäin antisemitistinen.
Ikäänkuin juutalaisilla olisi ollut Jumalan tahdon suhteen muuta kuin ennaltamäärätty tehtävä.
Miten ihmeessä heidät siis voi jonkun inhimillisen, juridisen moraalin nimissä tuomita Jeesuksen murhasta?
Tällainen on vähintäinkin alkeellista ja barbaarista rasismia, jota käytetään yleensä populististen tarkoitusperien läpiviemiseksi.
Tiesin kyllä etukäteen, mitä elokuvassa oli odotettavissa, joten jo tuo tieto vähensi kiinnostustani.
Sitäpaitsi miltei samaan aikaan tullut hyvin tehty dokumentti "Jeesuksen kadonnut hauta" oli paljon mielenkiintoisempi, ja siitä lisää toisessa yhteydessä.
Sen verran minussa on myös "aitoa" ortodoksia, että pidän Pääsiäisen tärkeimpänä sanomana ylösnousemusta ("kuolemalla kuoleman voitti"), sillä vaikka Jeesuksen kärsimykseen samaistumista voikin pitää aivan välttämättömänä itse tarinan ja sen sanoman oivaltamisen kannalta, niin gibsonlaisessa sadomasokismissa on silti jotain hyvin patologista...
*
"Dark Riddlestä" kuulin ensi kerran Matti Myllykoskelta 1999 Kotkan kritiikkipäivillä, kun juttelimme kahden kesken kirjaston ja auditorion ala-aulassa. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan informaatikkona hän oli ehtinyt tutustua kirjaan.
Myllykosken mukaan heille (Hesan teologian opiskelijoille) oli valehdeltu Nietzschen suhteesta juutalaisuuteen teologian laitoksilla.
Vakava syytös.
Ad Rauno
Petrus Abelard, joka ei ollut yhtään hullumpi veikko, ratkaisi juutalaisia koskevan murhaajasyytöksen näin: juutalaiset eivät ole Kristuksen murhaajia, koska heille Jeesus Nasaretilainen ei ollut Kristus vaan harmillinen kapinallinen. Jotta henkilö olisi vastuussa teostaan, hänen tulee olla tietoinen siitä, mitä tekee; näinhän moraalisen agentin teorioissa yleensäkin opetetaan. Jeesuksen oma todistus tukee tätä: he eivät tiedä, mitä tekevät.
Hei hyvät Petri ja Rauno ( Sinuttelen teitä ihmisveljeyden
hengessä)
Nietzschestä on monia tulkintoja.
Ei ihme, että näin on, koska
hän oli varsin provokatiivinen
"moukarimies". Nietzsche ironisoi,
myös itseään. Hän on varsin moraalinen tietyin tavoin tarkasteltuna. Perspektiivioppi
on ehkä vain yksi hänen tavoistaan
"hämätä" tai härnätä.
Nietzche ei minusta ole minusta Kristusvastainen ( iso kirjain
tänäänkin oma valintani tässä), vaikkakin
hän kristinuskon, tai paremminkin
pitäisi tässä yhteydessä sanoa
kristinuskonnon tai kristillisen
uskonnon, vastainen. Kristinuskon vastaisena häntä voidaan pitää vain ehkä sillä varauksella, että kristinusko uskontona tulkitaan
sillä tavoin kuin N. sen tekee.
Nimittäin Kristus on kuvattu myös
varhain loisteliaaksi kuninkaaksi, eikä niinkään "heikoksi" antisan-
kariksi. Nietzsche oli pikemmin
saksalaisvastainen kuin naisvastainen ja antisemitisti. Friedrichin Elisabeth-sisar kyllä yritti
tehdä kuuluista veljestään antisemitistiä, vaikkakin häiveröisin perustein ja näkemystään muillekin uskotella.
Ja vielä N:n "Jumala on kuollut"
näkemys ironisoi niitä, jotka
kuvittelevat, että kuolematon
voisi lopullisesti kuolla tai Hänet, joka on kaikki kaikessa,
pienimmästä suurimpaan. Tämä hänen
näkemyksensä on inspiroinut loistavaa filosofiaa ja teologiaa.
Ehkä ateologiaankin, Mark C. Tayloriin ja kumppaneihin,
on syytä tutustua. Muuten
Nietzcshe taitaakin olla eksistentialistinen mystikko;?
Minusta myös Abelartin argumentti
on kiintoisa ja hyväkin. Mutta siitä tuli mieleen
se, että me ( syyntakeelliset?;)) olemme moraalisesti vastuussa myös tekemättömistä teoista, ainakin tietyistä. Ja vaikka kaikki
syntimme olisikin sovitettu (kuten
uskon tai haluan uskoa tai ainakin
toivon uskovani), niin meidän pitää
tehdä moraalisesti kaikkemme, mitä voimme, jotta olisimme "aitoja" Jumalan lapsia. Mikään ei ole määrää moraalia siis sitä, mikä on moraalista, koska kai voidaan ajatella niin, että Jumalankin pitää "sanoa", että tappaminen on väärin, koska
tappaminen on väärin vai onko sittenkin niin, että tappaminen on väärin, koska Jumala
"sanoi" niin. Tuleeko Jumalasta
mitenkään ei-omnipotentti, vaikka
hän ei voisikaan muuttaa moraalilakia. Tietenkin omnipotenttius pitää ymmärtää tässä
ehkä toisin kuin se saatetaan
useimmiten ymmärtää. Jumala voi
jäädä omnipotentiksi, vaikka hän ei
kykenikään palauttamaan naiselle
tämän ( naisen) menettämää neitsyyttä,
koska ei kaikkivaltias Jumalakaan
voi tehdä tehtyä tekoa (jälkikäteen) tekemättömäksi. Tämäkin näkemys
kyllä ontunee pahastikin, mutta siitä mahdollisesti myöhemmin.
Kai pitkäperjantainakin saa puhua
tällaisia asioita vai onko niin, että pitääkin puhua, vaikka sanat
ovat vain niin vallinaisia tapoja
kuvata pyhiä asioita, jotka
ovat ehkä kuvaamattomia, mutta
tämäkin on kuvaus. Onpa paradoksaalista, mutta usko ja uskontokin on!
Ecce homo.
Pahoittelen mahdollisia painovirhepaholaisia, toivottavasti
muut demonit pysyivät ja pysyvät
loitolla.
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
jarvelainen
Tuttu ja ihan järkeenkäypä tulkinta.
Juuri Abelardhan toi filosofisessa keskustelussa ensimmäistä kertaa(?) esille tekojen intentionaalisuuden arvioitaessa syyntakeellisuutta.
Mutta heti kun syyllisyyttä ja sen astetta arvioitaessa aivan aiheellisesti ryhdytään tekemään erotteluja teon, teon seuraamuksen, tekijän intention ja vieläpä hänen halunsa välillä, ollaankin jo päädytty tilanteeseen, jossa hyvät juristit voivat tulkinnanvaraisemmissa tapauksissa vääntää totuuden retorisesti melkein minkälaiseksi haluavat ilman, että heidän tarvitsisi vulgaaristi turvautua ylivertaiseen auktoriteettiin.
Tietysti varsin teräväpäisen Abelardin näkemys on silti edelleenkin vakuuttava noin niinkuin filosofisemmasta ja "maallisemmasta" perspektiivistä katsoen.
Toisaalta - jos ja kun kristilliset teologit opettavat determinismin periaatteella, että kaiken piti käydä niinkuin kävi, koska se oli suureksi osaksi ennustettu jo VT:ssa, ja koska pelastus ei muuten olisi mahdollistunut, niin kyllähän jo tämä minun mielestäni tekee juutalaiset täysin "syyntakeettomiksi" ja siten myös syyttömiksi.
Oikeastaan tässä pitäisi "maallis-filosofisesti" ajatellen syyttää Jumalaa eikä juutalaisia, koska "Hän" meni tieten tahtoen uhraamaan oman poikansa.
Maallisemmasta perspektiivistä käsin voimme myös kysyä, että miten Jumala voi saavuttaa "pahan" avulla hyvän päämäärän/tarkoituksen, vaikka sellainen on ihmisjärjen mittapuun mukaan moraalisesti tuomittavaa - paitsi itsepuolustuksessa tai vastaavassa.
Teologi saattaa nyt todeta, että Jumala nimenomaan puolusti ihmistä Poikansa uhrikuolemalla.
Mutta en jatka pitemmälle, koska en kovin hyvin ymmärrä "Jumalan näkökulmaa" ihmisen langenneisuuteen...
mattitaneli
Heti kuuluisan vertauksensa jälkeen, jossa Nietzsche kertoo hullusta ihmisestä, joka tuli lyhty kädessään kaupungin torille kertomaan, että Jumala on kuollut ja että me ihmiset olemme hänet tappaneet - "te ja minä" (Iloinen tiede 125, "Hullu ihminen"), hän kuitenkin heti seuraavassa aforismissa vetää ikäänkuin maton oman ja muiden jumala-kaipauksen alta: "Mystilliset selitykset. - Mystillisiä selityksiä pidetään syvällisinä, totuus on, etteivät ne ole edes pinnallisia."
Vai niin...
*
En malta tässä yhteydessä olla siteeraamatta saman kirjan aforismia 153, koska se kertoo mielestäni aika lailla Nietzschen itseironiasta ja tavasta filosofoida.
"Homo poeta. - 'Minä itse, minä, joka olen korkeimman omakätisesti tehnyt tämän tragedioista parhaan, sikäli kuin se on valmis; minä, joka ensiksi sidoin moraalin solmun olemassaoloon ja vedin sen niin lujaksi, että vain joku jumala voi sen purkaa - tätähän vaatii Horatius! - minä itse olen nyt neljännessä näytöksessä surmannut kaikki jumalat - moraalisuudesta!
Mitä nyt tulee viidennestä! Mistä nyt otan traagillisen ratkaisun! - Täytyykö minun ryhtyä miettimään koomillista ratkaisua?'"
Ad Matti et Rauno
Tuli niin paljon teemoja ajatuksen arkusta, että en pysähdy kaikkeen.
Jos moraali on Jumalan yläpuolella, niin moraali on Jumalan Jumala. Jos moraali on Jumalan alapuolella, niin Jumalassa olisi vapaus valita jotakin muutakin, ellei sitten ole niin, että moraali on Jumalan tahdon kuva ja olemuksen ilmaisu.
Näissä keskusteluissa mainittu Taina Holopaisen väitöskirja ja sen divine command-liittyy ko. tematiikaan kuten myös Ockhamin jako potentia dei absolutan ja potentia Dei ordinatan välillä ja, ja ja edelleen Kantin, Kierkegaardin ja muiden keskustelu Abrahamin uhrista joko harhakuvana tai sankaritekona.
Toinen juttu: mikähän se N:n (en lyö nyt nyrkillä näppäimistöä, sen seurauksenahan kuuluisan filosofimme nimi tulee oikein kirjoitetuksi varmimmin) suhde on Barthiin ja eräässä mielessä Wittgensteiniin. Kaikkien taustalla on 1800-luvun loppu ja sen sovinismi ja kahden jälkimmäisen taustalla lisäksi 1. maailmansota. Toulminin ja Janikin Wittgenstein's Vienna on tässä asiayhteydessä kiinnostava kuten tietysti Musilin Kakania romaanissa Mies vailla ominaisuuksia.
Oma suhteeni N:een muodostui aikanaan MacIntyren hieman liioittelevan After virtue -teoksen pohjalta, joten en ole asialle omistautunut syvällisesti. Sisarensa tarinat ja niiden tulkitsemisen vääristelyksi olen kyllä kuullut, N:n hermoromahduskuvauksen yms.
Taylorin viimeisin kirja muuten on On Religion. Siinä kuvataan lähinnä Las Vegasia. Olen tavannut tyypin joskus Helsingissä ja syönyt pitsaa Marcin kanssa Kaurismäen elokuvan Valintatalon päässä. Joviaali tapaus oli bootsiensa kanssa, mutta kyllä Varpaisjärven huoltoasemalla on ihan yhtä terävät jutut kuin sen kirjoissa, joten vähemmällä vaivallakin pääsee kiinni samaan mihin lukemalla.
Hei hyvät herrat Petri ja Rauno,
Kiitos erittäin kiinnostavista
kommenteistanne!
Raunon kontribuutioon totean
nyt vain lyhyesti, että juuri näin
on kuten siteerat tätä Iloinen tiede-kirjaa. Mutta kontrastin
kuvaamisen avulla hän juuri kumoaa
kontrastin ja jäljelle jää(nee) myös
tuo -Ihmisen ikävä toisen luo.
Wittgensteinin "mystisyysprojekti"
on jotenki sukua tällä, otaksun.
Petri olet minusta oikeilla jäljillä. Ajattelen myös suunnilleen
toisinaan niin, että huoltoasemilla
ja niiden läheisyydessä ja myös muiden keskuudessa, jotka eivät välttämättä ole "kirjanoppineita",
tapaa usein korkeatasoista "tosifilosofiaa" ja "tositeologiaa". Usein myös
teologian ja filosofian ammattilaisten ( mikä sanonta!? )
ulkopuolelta, kosmologeilta, historian tutkijoilta, kirjallisuustieteilijöiltä ja taiteellijoilta ennen muuta tulee kiinnostavimmat jutut. Mihin
teologeja ja filosofeja enää tarvitaan? Ei kai moraaliakaan voi
opettaa?
Oliko Jeesuskaan kovin oppinut,
vaikkakin oli korke(imm)an tason moraalifilosofi vai oliko sittenkään, vaan "vain" Ihminen
Poika.
Muuten tähän on vaikea kirjoittaa oikein vai onko mun koneessa jokin
vika. Itse kirjoitan lähes aina suoraa soittoa, sivuillekaan
paljon vilkuilematta.
Kiitos miehet pääsiäispuheista!
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
Hei vielä lyhyesti hyvä Petri ja hyvä Rauno,
Sen verran vielä, että tuskin
ne Esa Saarisen kaverin ja Heidi
Liehun väitöskirjan vastaväittäjän
Mark C. Taylorin bootsit olivat
kirgiisialaiset;)
Kannattaa tutustua myös W. Kaufmannin Nietzsche kirjoihin sekä
I. Sternin kirjoihin, jotka ovat
mielestäni varsin edustavia N-
tutkimuksia. Myös Raymond Monkin
kirjaa W:sta suosittelen. Muistaakseni sen nimi on "Aboriginally Genius" Siihenkin
tulee tietty suhtautua varauksellisesti monista syistä, mutta aika lailla autenttisia lähteitä hän on käyttänyt.
Myös Hintikan tulkinta W. on varsin
kiinnostava. Tapasiahan hän Wittgensteininin von Wrightin luona Gambridgessä,
muistaaksi vuonna 1948?. Tämän voi
lukea Hintikan intellektuaalisesta autobiogafiasta, joka taasen on julkaistu kirjassa The Philosophy of Jaakko Hintikka, jonka saa paperbackinakin. Kannattaa hankkia
kotikirjastoonkin. En ala H:n Wittgenstein-tulkinnan keskeisiäkään pointteja nyt tässä
käsitellä. Totean vain, että eivät ne niin "eksoottisia" olleetkaan kuin( mahdollisesti hieman ennakkoluuloisesti) olen luullut, vaikka Hintikan tulkinta on kaikkea muuta kuin standarditulkinta. Myös
Simo Knuuttila on kirjassa mukana,
tietenkin, ja hienolla tavalla.
Kiitos keskusteluista Teille molemmille!Minusta ainakin on hienoa oppia
asioita. Yhdessä opimme enemmän.
Dialogi tuo heti yhden uuden näkökulman. Yhdessä mahdollisesti
olemme ihmisiäkin enemmän, vaikka
ihminen onkin vasta meissäkin tulemisen tilassa.
Skottilainen Australissa vaikuttanut filosofi J.J.C. Smart
( hyvä nimi filosofille) sanoi
edesmenneestä ( A.D. 2001)
David K(ellogg) Lewis-nimisestä
hurjan kovatasoisesta ja monipuolisesta usalaisfilosofista,
että "opetin Lewis`a".
Myöhemmin hän olisi voinut sanoa:
"Pikemmin Lewis opetti minua".
Näin itse ajattelen pitkänlinjan opettajana, ergo,
että opin koko ajan opiskelijoiltani ja toivon mukaan
myös sisäiseltä opettajaltani.
Minä en ole mitään ilman Sinua,
teitä, tai ainakin kovin vähän.
Olkaamme vahvasti kriittisiä.
Ystävällisesti ja kunnioittvasti Matti
jarvelainen
"Wittgenstein`s Vienna" löytyy bookshellistä.
Esittämäsi "la belle epoquen ongelma" esim. juuri Nietzschen, Freudin, Wittgensteinin ja Musilin Kakanian hahmoissa on todella mielenkiintoinen juttu.
Miten ja miksi jotakuinkin 100 vuotta kestänyt suhteellisen rauhan aika (Ranskan-Saksan sota (1870/-71) oli lopultakin pikkukahakka, vaikka hiersikin pahasti) romahti sotapsykoosiin kuin korttitalo?
Nietzschehän ehti kuitenkin jo ennustaa valtavien sotien tuloa.
(Mutta aiheesta joskus toiste. Olen siitä kyllä blogissani kirjoittanut.
Pitää etsiä päre(et). Arkistointi vain on hiukan retuperällä.)
*
Wittgensteinin ja Nietzschen ajattelussa on etenkin kielen ja maailman suhteen käsittämisessä selvää sukulaisuutta.
Väitetään niinsanotun kielellisen käänteen filosofiassa alkaneen Russellin Frege-analyyseista ja Wittgensteinin kiinnostuksesta Russellin loogiseen atomismiin, mutta totuus on, että Nietzschen 1873 kirjoittama - julkaisemattomaksi jäänyt essee "Über Wahrheit und Lüge im außermoralischen Sinn" sisältää todella radikaalin, uuden näkemyksen kielen arbitraarisuudesta suhteessa objektiin.
Alla linkki, josta essee löytyy kokonaisuudessaan.
"What, then, is truth? A mobile army of metaphors, metonyms, and anthropomorphisms—in short, a sum of human relations which have been enhanced, transposed, and embellished poetically and rhetorically, and which after long use seem firm, canonical, and obligatory to a people: truths are illusions about which one has forgotten that this is what they are; metaphors which are worn out and without sensuous power; coins which have lost their pictures and now matter only as metal, no longer as coins."
http://www.geocities.com/thenietzschechannel/tls.htm
*
MacIntyren, myöhemmän Habermasin kuten monen muunkin kunnioitettavan, kommunitarismiin taipuvaisen filosofin (minä kuljen heidän karavaanissaan "koirana") tapa lukea Nietzscheä on lukkoonlyöty tiettyyn tulkintaan.
Habermas sättii Nietzscheä siitä, että tämä palauttaa kaiken tiedon pelkiksi makuarvostelmiksi, MacIntyre tulkitsee Nietzschen perspektivismin relativismiksi, joka kumoaa itse itsensä.
Noo - kumma ettei MacIntyre muista tulkita vakavasti seuraavaa pätkää, jossa Nietzsche vastaa kriitikoilleen tulkinnastaan, että me lopultakin teemme vain tulkintoja tulkinnoista: "Supposing that this also is only an interpretation — and you will be eager enough to raise that objection — well, so much the better.— "
("Hyvän ja pahan tuolla puolen", I "Filosofien ennakkoluuloista").
Ehkä MacIntyre ei löytänyt tuosta argumenttia tai edes sen "kantasolua" kuten eräs tunnettu suomalainen ajattelija sanoo.
Mutta sellainen "kyvyttömyys" jo ratkaiseekin, mihin tulkintaan päädytään...
Itse en "pidä" relativismista - en ainakaan sen ranskalaisista versioista (Foucault ja kump.), mutta väitän silti, että Nietzschen edustama relativismin muoto - perspektivismi - ei ole loogisesti itsensä kumoavaa ja sen vuoksi tuomittavaa.
Relativismin ongelma on samaa muotoa kuin solipsisminkin dilemma: me emme pysty kumoamaan kmpaakaan näkemystä ilman metatason (metafyysisiä) postulointeja.
Tämä oletus palautuu ajatukseen kielen itseensäviittaavuudesta eli siitä, ettei kielen ulkopuolelle voi päästä (vrt. valehtelijan paradoksi).
Mahdolliset maailmat ovat kieltä siinä missä kaikki muukin kieli. Modaalilogiikassa kielenkäytön ehtoja on vain höllennetty.
Kaikki tulkintamme ovat aina uudelleen tulkittavissa tavalla tai toisella - loputtomiin, mutta oleellista relativismin ja solipsismin vastustamisessa ei ole lopultakaan niiden looginen ongelmallisuus vaan niiden kertakaikkinen epäkäytännöllisyys ja toimimattomuus kommunikatiivisella tasolla.
(En menisi tuosta vain sekoittamaan loogista ja kommunikatiivista tasoa keskenään.)
Schopenhauer totesi osuvaan tapaansa, ettei solipsismissa teoriana ole vikaa, mutta solipsisti (ihminen joka siis yrittää elää tämän teorian mukaisesti) tarvitsee "hoitoa"...
Ja sama pätee minun mielestäni myös relativismiin.
Nyt on tietysti pohdittava, miten vakavasti ja vahvassa muodossa Nietzsche esittää perspektivisminsä.
Se vaihtelee, ja minun mielestäni häntä ei pidä ottaa ihan tosissaan tässäkään asiassa.
Hän "haastaa riitaa" eli "tekee paarmat" kuten Sokrates, mutta tekee sen varsin ovelasti, koska osaa peittää jälkensä ja osaa olla paljastamatta omaa vakaumustaan millään definitiivisellä tavalla.
Me joudumme päättämään Nietzschen puolesta.
Aivan kuten Sokrates "pakotti" keskustelutoverinsa päättämään omasta puolestaan.
Itse kun hän ei tiennyt mitään.
Ei tiennyt Nietzschekään. Ja jos hän jossain niin väittää - älkää uskoko!
Sitäpaitsi tämä on ehdottoman johdonmukainen tapa suhtautua myös relativismiin...
*
"Nihilismiin ja äärirelativismiin johtavan perspektivismin, vallantahto-idean, yli-ihmis-ajatuksen sekä ikuisen paluun" pohjalta Nietzscheä tietysti voisi pitää eräänlaisena mystikkona, joka jatkaa ennenmuita esisokraatikkojen perinnettä.
Muun muassa esisokraatikkoja kuten Empedoklesta ja Herakleitostahan hän myös vielä nuorena filologina ollessaan tutki.
Ad Matti
Voi voi. Nyt tulee nuoruus mieleen. Aikanaan graduni oli tehty Hintikan Wittgenstein-tulkinnan ja siihen liittyvän B Williamsin kieli-idealismi -idean hurmiossa. S. Knuuttila ei ollut kovinkaan innostunut vaan luonnehti työtä "paneutuneeksi". Monkin kirja on kiinnostava ja siinä otetaan kantaa myös W:tä koskeviin populismeihin. Monk on tehnyt myös hyvän esittelyn Russellista. Mutta ei jatketa pidemmälle, sillä en elähdy eräästä kohdallani hajonneesta tutkimuslinjasta.
Antamani URLin sijasta voi googlettaa samalla tuloksella:
The Nietzsche Channel: On Truth and Lie in an Extra-Moral Sense
The Nietzsche Channel on paras Nietzsche-tiedosto.
Sieltä löytyy saksaksi ja englanniksi lähes koko Nietzschen julkaistu ja osin myös julkaisematon tuotanto - kuten puheena oleva essee.
Valikoituja kirjeitä on myös koottu vuosien varrelta mukaan.
Tiedostoon ei valitettavasti aina pääse, mutta nuo katkot eivät kestä yleensä about tuntia pitempään.
Hei hyvät herrat Petri ja Rauno,
Kiitos taas tärkeistä kontribuutioistanne.
Kiitos myös Rauno Sinulle paljon tuosta loistavasta Nietzsche-sivustosta.
Petri, ok. E(n)mme jatka sitten siitä
kohdallasi hajonneesta tutkimuslinjasta. Toisaalta en ihan
ymmärrä, mitä siitä kannattaa välittää. Onhan
monen muunkin tutkimuslinjat monesti hajonneet ja he vaan jatkavat esteistä välittämättä, paikoin vähän nietzcshemäisestikin. Yli-ihminen ( Übermensch, Superman ) voittaa itsessään olevan
itsensä tai muun tekemän esteen, joka ei
ole muuta kuin vain "hölmöä ja
vääristyneen pelon tuomaan heikkoutta." Tarkoitit kenties
jotain muuta. Anteeksi, mutta
ymmärsin sen ehkä jotenkin väärin
niin, että tutkimuslinjasi ei auennut muille toivollasi tavoin,
niin luovuit siitä. Näin vaikeaa
on ymmärtää. Oliko nyt "vika"
lukijassa, so. minussa. Suursorry,
jos niin on asian laita.
Sellaisen pohdintatehtävän meille
antaisin (joka jotenkin Nietzcshestä tuli mieleen, vaikka en N:ä perusateistina pidäkään),että voiko ateisti hyvinkin toimia Suomen ev. lut. kirkon pappina. Tarkoitan sellaista
ateisminsa reilusti tunnustavaa
pappia, eikä omaa näkemystään salailevaa "pelkuria". Itse olen ajattelemassa joskus osittain niinkin, että ateistipappi voisi olla hyvä
vaihtoehto monelle hajuttoman ja värittömän tuntuiselle papille, jota ei voisi vähempää Jumala tai
sellaiset jutut, mitä mekin täällä
juttelemme, kiinnostaa. Yksi seinäjokilainen pappi tuli mieleen,
joka alkoi kannattaa vähän Don
Cupittin ( josta Petri jossain teksteissäsi hienosti kerroit) tavoin
kannattaa metafyysistä ateismia,
jos oikein häntä ymmärsin, kun
tätä rehdintuntuista, fiksua totuuden etsijää muutaman vuosi sitten eri medioissa haasteteltiin.
Eikö Jeesustakin voisi pitää ateistina, vaikkakaan ei metafyysisenä sellaisena? Hänhän juutalaisena hyökkäsi monen mielestä juuri juutalaisten Jumalaa
vastaan, kun kertoi olevansa
Ihmisen Poika (=Jumalan Poika?)
ja alkoi tulkita lainkohtia, muun muassa dekalogia, uudellen.
Melko pian olemme jo haudalla kiveä kankeamassa vierimään pois
horintistamme.
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti, ihminen ( pienellä i:llä,
valitettavasti)
Ad Matti
Ateisti ei käytännössä voi toimia pappina kristillisessä kirkossa. Lukuunottamatta yhtä päivää. Mikään kristillinen kirkko ei ajattele pappisvirkaa henkilön itsensä vaan seurakunnan avuksi ja seurakunnan uskoksi taas kaikki perinnäiset kirkot luonnehtivat uskon, joka ei ole ateismin kanssa yhteensopiva.
jarvelainen
http://kampela.it.helsinki.fi/apumatti/lcms.php?am=4392-4392-1&info=4&p=4748
Tuosta löytyy luentomateriaalia Hesan systemaattisen teologian kursseilta (sy101).
Liitetiedoston luentomateriaalit taitavat olla viime vuodelta, mutta etsimällä löytynee myös tämän talven vastaavat - ainakin suuri osa.
Hitto - en mä ole koskaan tenttinyt edes tällaista kokonaisuutta, vaikka monet asiat nopeasti selattuna, varsinkin filosofiaan ja sanoisinko filosofiseen teologiaan liittyen, vaikuttivat aika tutuilta.
Ei ortodoksisen teologian perusopinnoissa ollut lainkaan näin kattavaa kattausta systemaattiseen teologiaan.
Kai niihin paneudutaan sitten myöhemmässä vaiheessa?
En enää muista, sillä jätin sen aiheen, koska minusta ei ollut aktiiviseksi ortodoksiksi, mitä olisi vaadittu yhä enemmän syventävämpiä arvosanoja suoritettaessa, tutkinnosta puhumattakaan.
Selvisin ortodoksisen kirkkolaulun osiosta kuin koira veräjästä.
Ei se lauluäänestä kiikastanut. Mulla on laulu ollut aina 9 tai 10, mutta enhän mä käännynnäisenä - toisin kuin useimmat - "aboriginaalit" ortodoksit - ollut harrastanut kirkkokuoroa ja vastaavia käytäntöjä, vaikka rakas "toinen puoliskoni" monta vuotta mua siihen vokottelikin.
Noo - saihan hän minut sentään liittymään ortodoksiseen kirkkoon.
En kyllä koskaan unohda sitä, kun minut - miten se nyt sanotaan - "vihittiin" kirkon jäseneksi Valamon luostarissa kesäkuun lopulla 1995 silloisen igumeni, arkkimandriitta Panteleimonin toimesta.
(Nykyään Panteleimon on Oulun metropoliitta).
Tapahtumaan liittyi kummallinen episodi.
Panteleimon pyysi minua ottamaan kengät pois jalasta. Minä käsitin, että myös sukat piti ottaa pois, ja ähkin nekin sitten veks.
"Pantsku" yritti ymmärtääkseni sanoa, että sukat voi pitää jalassa, mutta minä olin kuullut? ja päättänyt toisin.
Jumalan edessähän pitää olla ilman mitään turhia koristuksia...Sitäpaitsi Jeesuskin pesi opetulasten paljaat(sic) jalat viimeisellä ehtoollisella?
Taisi igumenin suupieleen nousta hetkeksi hymynkare, kun yli 100 kiloinen ja 185 senttinen äijä puhkuu pois sukkiaan keskellä kirkkosalia.
Mutta ei tämä vielä mitään.
Jälkeenpäin luin jostain ensin kauhukseni ja sitten hieman kieroutuneksi? tyydytyksekseni, että ortodoksisessa kasteessa EI nimenomaan SAA ottaa sukkia pois jalasta, koska se on paholaisesta tai vastaavaa.
Näin siis "vanha kehno" vielä minua - Nietzsche-fania (siinä kai syy?) - kirkkoon liitettäessä oli paikalla hyvin "kohtalokkaalla" tavalla - estämässä minun oikeaoppisen "avioliittoni" kirkon kanssa..!
Mutta minäpä en ole taikauskoinen joten se siitä. Satu taas ei uskonut sitä, että olin ymmärtänyt oikein lukemani.
Kellä (huonoa) tuuria on kellä ei...
*
Ortodoksisen kirkkomusiikin historian kokeeseen kyllä luin, mitä piti, mutta itse kirkkolaulukoetta varten kuuntelin kaksi viikkoa parilta kasetilta yleisimpiä kirkkokuoron liturgisia osia, harjoittelin laulamalla ikäänkuin "karaokena" niiden päälle ja yritin lausua resitatiivia sujuvammin.
Suoritin noita perusopintoja etäopiskeluna ja pääosin luentotentteinä Kotkasta käsin (siihen aikaan luin vähän kaikkea ja paljon - parhaimmillaan kotona oli 70 kirjaston kirjaa!), mutta jouduin tietysti menemään paikan päälle Joensuuhun ja "henki kurkussa", koska tiesin, että en ehkä pääse läpi kokemattomuuteni paljastuessa.
Se olisi tiennyt yli 1000:n kilometrin turhaan tehtyä junamatkaa (tiedän, että tämäkin kyllä vaikutti tentaattorin "suopeuteen").
Miksen olisi voinut lähettää vaikka demokasettia tentaattorille? Lastentarhanopettaja-muusikkoveljeni olisi kyllä järjestänyt äänityksen..;-])
Hiukan apua tuli tietysti siitä, että olin jo parin kolmen vuoden ajan ehtinyt kuunnella jonkun verran ortodoksisia liturgioita, vigiloita jne.
Tentaattori kyllä heti havaitsi auttamattoman noviisiuteni ja sanoi, ettei voi antaa kuin tyydyttävät tiedot, mutta niillä ei kuitenkaan onneksi ollut mitään vaikutusta lopulliseen arvosanaani.
*
Pitäisköhän mun ottaa tämä teologinen systematiikka oikein projektiksi ja aloittaa niinkuin pitääkin ihan alusta, vaikka muutakin luettavaa on kyllä reilun vuoden aikana kertynyt uusiin kirjahyllyköihin aivan hillittömästi ja lisää tulee - toistaiseksi.
Tosin tämä luettava liittyy suurimmaksi osaksi filosofiaan, teologiaan ja historiaan, joten ei kaukaa liippase.
Jaroslav Pelikanin dogmihistoriastakin tuli eka osa. Sitäkin vois samalla opetella "tulkitsemaan".
Mutta jaa. Häpeä tunnustaa. Eihän mulla ole tällä hetkellä edes Raamattua...(mutta sekin on tietysti "järjestelykysymys").
Mitä mattitanelin suosituksiin tulee, niin Kaufmannin Nietzsche-klassikko (Philosopher, Psychologist, Antichrist) kyllä löytyy (myös hänen Hollingdalen kanssa kääntämänsä, itse toimittamansa ja mainiosti ideksoimansa "The Will to Power" - ym.), mutta I. Stern on Nietzschen suhteen mulle tuntematon.
Amazonilla oli joku melko huonosti esitelty Sternin teos myynnissä, mutta onko tosiaan kyseessä I. Stern eikä Robert Stern, joka on toimittanut kirjoja transsendentaaliargumenteista - sinänsä kiintoisia nekin, koska Kant, joka taisi tämän argumentin - sellaisena kuin me sen nyt tunnemme - prototyypin kehittää ensimmäisenä, on ilman muuta filosofian historian heti kolmanneksi tärkein ajattelija Platonin ja Aristoteleen jälkeen.
Nietzsche, Wittgenstein ja "muut" tulevat heti perässä.
Hei hyvät Petri ja Rauno,
Kiitos Raunolle mielenkiintoisista ortodoksisista riittien kuvauksista.
Olet aivan oikeassa, että kyseessä
ei ole I. Stern, vaan muistin väärin, po. J.P. Stern: Friedrich
Nietzsche. Juuri tuota Kaufmannin
kirjaa tarkoitin. Hollingdale on myös kuuluisa Nietzsche-tutkija, mutta en hänen kirjoistaan niin paljon inspiroitunut kuin Sternin
jutuista. Stern argumentoi tiukemmin ja vakuuttavammin.
Suomessa on hyvin vähän tasokasta,
jos ollenkaan, Nietzsche-tutkimusta, joka olisi filosofisesti värittynyttä.
Tarmo Kunnas on kirjoittanut N:stä, mutta en itse ole sen
kaltaisen N-kirjoitusten suuri
ystävä, vaikka Kunnas hyvin kirjoittaakin ja on muutenkin
varsin pätevä, alallansa huippu.
Juho A. Hollon Nietzsche-käännökset
ovat todella hyviä. Monet muut,
muun muassa Aarni Koudan? "Antikristus" heikohko.
J.A. Hollosta olen muutenkin innostunut, enkä vain "kasvamaan
saattamisen" teemasta.
Muuten Petri, oletko kiinnostunut
Max Scheleristä? Siitä Tapio Puolimatka on kirjoittanut loistavia kirjoituksia ja yksi
hänen oppilaistaan (varsin korkeasti koulutettu ja arvovaltainen henkilö jo ennen väitöstä) on muistaakseni väitellet
Scheleristä. Puolimatkan monia muitakin teoksia olen lukenut antaumuksella, myös hänen filosofian väitöskirjaansakin olen päällisinpuolin tutustunut. Hän on tutkinut myös Alstonia ja Plantingaa, joista jossain kirjoituksissa täälläkin oli puhetta.
Ystävällisesti ja kuunioittavasti Matti
Lähetä kommentti