Otsikon nimi taitaa olla Dickensin romaaninkin nimi, mutta mielessäni ei ole se.
"Eihän meillä ole pysyvää kaupunkia vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee." Teksti on Heprealaiskirjeestä (13:12-16), sunnuntaina, jonka nimi on jubilate, juhlikaa, ja evankeliumiteksti puhuu Jeesuksen toisesta tulemisesta (Jh 16: 16:23).
Kuten vaikkapa Julia Kristeva on osoittanut, Heprealaiskirjeen ajatus on yksi eurooppalaisen identiteetinmuodostuksen perusmotiiveista. Kristevalle sen tematiikka liittyy erityisesti siirtolaisuuteen. Pähkinänkuoressa: kun bulgarialainen Julia muutti Ranskaan, hän menetti kotimaansa, mutta ei löytänyt minuutta myöskään uudessa ympäristössä. Näin hänestä tuli "muukalainen itselleen".
Kristevan mielestä, tästä taitaa muuten olla jo parikymmentä vuotta, kun hänen kirjansa ilmestyi, siirtolaisuus ja siihen sisältyvä muukalaisuus itselle on eurooppalaisen kulttuurin tärkein ongelma nykyisin. Ratkaisuksi tarvittaisiin jokin kristinuskon tapainen kertomus, johon itselleen muukalainen voisi kotiutua.
Teema on mielessäni siksikin, että työperäinen maahanmuuttajuus on meillä muotia. Suomalaisten pitäisi ratkaista siirtolaisuuteen liittyvät ongelmat jollakin uudella tavalla, mikäli siitä todella tulee meillä totta.
Mutta hieman taaksepäin tarinan kulussa.
Keskiaikaisen ihmisen identiteetti ole viator. Taustalla oli tulkinta, jonka Augustinus antoi heprealaiskirjeen ajatukselle teoksessaan Jumalan valtiosta, De civitate Dei.
Jumalan valtio on kirjoitettu vastaukseksi kysymykseen, miten on mahdollista, että ikuinen kaupunki Rooma hävitettiin. Gootithan tuhosivat sen vuonna 410.
Augustinus kehittää näkemyksen kahdesta kaupungista, Babyloniasta ja Jerusalemista ja esittää, että elämä on ikävöivä liike.
sunnuntai, huhtikuuta 29, 2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
mukava käydä täällä kun ei kirkkoja ole mailla halmein missä asun
Kallialan Kaarlo on koonnut muukalaisajatuksia oivasti kirjaansa Muukalaisuuden aika. Hänellä lähtökohtana on merimieskirkot. Jäin miettimään, eikö ajatusta voisi tuoda jumalanpalvelusajatteluunkin niin että koolla olisikin muukalaisten joukko eikä Jumalan kansa tai perhe.
kun ajattelen..onhan täällä kirkkoja, tämä on eurooppaa. tosin vastarannalla viiden kilometrin päässä kristittyjä tapettiin viime viikolla, siitä on keskustelukin Europarlamentissa ensi viikolla. merja kaunis ajatus.
Ad Moritz et Merja
Onpa hyvä, että se Kallen kirja tuli mainituksi. Minulla on siitä versio Strangership. The Finnish Seamen's Mission. A Theological Etude on Stangers Aboard and Abroad. Transl. by Hal Martin, Helsinki 1977. Esipuheessa mainitaan Patrick Keifert, Welcoming the Stanger. Toimitin tutun kautta Keifertille Kallen kirjan joskus. En tiedä, menikö perille.
Hei Merja et al,
Kiitos taas ajatuksistasi.
Niinpä tietyin tavoin olemme
muukalaisia tosillemme, itsellemme
ja Jumalalallekin. Aikamoisia
hybristelijöitäkin tämä piskuinenkin
lauma;)
Toisaalta siinä, että kuuluu Jumalan omiin, kansaan, on jotain
sellaista, mitä myös kaipaan.
Alkuaikojen Kristus-kuvaukset eivät
olleet niinkään "räsyisiä" tai
"luuserimaisia" kuin monet myöhemmät,
vaan Ihmisen poika ( lue myös:
Jumalan poika)kuvattiin pikemminkin
sankarilliseksi kuninkaaksi kuin
"maansamyyneeksi" antisankariksi.
Mekin näin ollen komeesti Herran kansaa.
Ystävällisesti Matti, ihminen ( pienellä i:llä valitettavasti )
Vuosi on tietysti 1997
jos jumalan valtakuntaa ei voisi olla olemassa ilman sitä toista valtakuntaa niin silloinhan ne ovat yhtä arvokkaat?
Kiinteään perhepiiriin tai komeaan kansaan on vaan turhan vaikeaa ulkopuolisten päästä sisälle. Toista olisi väljä vieraanvaraisuus Kodittoman pöydässä.
Hei hyvä Merja,
Kiitos inspiroivasta ajatuksestasi.
Mutta kansan ja perheen käsitettä
voi laajentaa niin, että että
se ei sulje pois ketään. Kaikki
voi olla sankareitakin, jokainen
ihminen on todellakin laulun,
rakkaudenkin, arvoinen. Meidät ihmiset
Jumalan rakkaus saa uudistumaan,
jos ei muuta niin ainakin hetkittäin, kun kuljemme ahtaan
portin kautta kohti Ihmisen pojan
puutarhaa, jossa kaikki kukat, rikkaruohotkin puhkeavat täydelliseen kukoistukseensa, jossa rumuutta, eikä edes rikkinäisyyttä, voi aavistaa
uusilla silmillä, joille sokeus
ei ole edes potentiaa.
Ystävälisesti Matti
Näiden kauniiden sanojen, joita kansoista ja ihmisestä on lausuttu, keskellä voinee 'ylväs rikkaruohokin' siis kommentoida.
Valitit pj vähän aikaa sitten, ettei BBC:nkään kannata enää tehdä laadukkaita dokkareita.
Mainostin joku aika sitten itse paria BBC:n historiallista dokumenttia, jotka löysin Kasa-blogista.
Nyt mainostan myöskin Kasa-blogilta löytyvää neljän dokumentin sarjaa: 'The Century of the Self' (2002) - (29.4).
Katsoin siitä äsken eka osan. Ei hassumpaa. Palkittu sarja.
http://www.kasablogi.com/
Jaa, Matti, jos kansan ja perheen käsitettä laajentaa niin ettei se sulje pois ketään, niin tarkoittaako se sitten enää kansaa tai perhettä?
Ihmisen yksinäisyys ei ole pelkkää itsekkyyttä ja häpeää ja itseensäkäpertymistä, se on myös edellytys sille, että voi tulla kohdatuksi omana itsenään.
ihminen tarvitsee aina pienempiä ympyröitä ympärilleen
Hei Merja hyvä et al,
Kiitos lyhyestä kommentistasi,
joka kyllä sisälsi ajateltavan
ajatuksen.
Kyllä perheen ja suvun voi
niin ymmärtää kuin sanoin.
Älä ole siitä huolissasi, että
se jotenkin liiaksi laajentaisi
ihmistä, jos supistaakaan;)
Voi olla että ihmiset kaipaavat
lähiyhteisöä, mutta myös asettavat
sille liiankin suuria, epä-
realistisia toiveita.
Pitää mennä harjoittelemaan
vappusoittoa koulun väelle.
Hyvää vappua kaikille!
Ystävällisesti Matti
Lähetä kommentti