keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Sata lasissa


Mummini syntymästä tulee tänään 100 vuotta.

Lapsuudestaan hän muisti kasakat. Pikkutyttönä hän kirjoitti äidilleen, että kyllä ne maalaisliittolaiset olivat kuin punakaartilaisia, kun niin pitkään vastustivat kuninkaan valitsemista.

Hänellä oli aarteena lipastossa Topeliuksen lähettämä kiitoskortti äidilleen.

Vanhana hän ehti nähdä Neuvostoliiton romahtamisen ja tietokoneiden tulon.

20. vuosisata tämä mummini.

Ripaus kummallista 1800-luvun, se tarkoittaa sanoa ensimmäisen maailmansodan takaista aikaa, johon hän viittasi sanonnalla "ennen aikaan maailmassa".

Paljon kauhistusta. Ja samalla henkilö, jossa oli tehoa kuin niissä kodinkoneliikkeissä, jotka ovat korvanneet hänet ja hänen kaltaisensa.

Yön hirmuisista kuvista huolimatta täyttä rautaa.

Elämästä kuulemma selvisi kahdella sanalla, jotka ovat kiitos ja anteeksi. "Kun ihminen on kaikkensa tehnyt, niin sitten Jumala auttaa" - facere quod in se est.

Tärkeä henkilö lapsuuteni ja poikavuosieni aikana, tämä neuvoksetar.

Salli minulta kiusanteon ja tuntui saavan siitä huvitusta. Taisi hyvin kuitatakin. Esitellessäni nuorikon, lausui tälle: "Vieläkö tuo puhuu rumia. Kun kerran oli ollut yön poissa ja kysyin, että missä, niin vastasi että naisissa." (Voi kauhea sitä poikaa!) Kun toiseksi viimeisen kerran noin 10 vuotta sitten tavattiin, kiitti suklaasta ja kertoi tulleensa niin makealle persoksi, että oli syönyt vahingossa kuulolaitteen patterin.

Viimeiset sanansa viimeisellä tapaamisella: "Ja me luutnantit nauroimme niin."

Että kiitos ja anteeksi.

Olisin tahtonut esitellä erään toisen henkilön, mutta ehkä tiedät hänestä jollakin toisella tavalla. Hän viihtyy mökissäsi, joka sanojensa mukaan on niin kodikas.

Olen nyt siinä iässä, jossa olitte jo käyneet sodan ja rakensitte maata uudelleen.

Sen laman sitten vielä näit. Siitä selvittiin, mutta ei tämä tällä erää kovin huolettomalta näytä. Ihmisistä ei kovinkaan piitata.

Pääsin sitten professoriksi, mutta vain joksikin aikaa, ja on se muutenkin eri asia kuin 100 vuotta sitten, jolloin näitä oli harvassa. Nykyisin jokainen on vähintään tohtori. Vai että et ymmärrä? En minäkään. Muuta kuin sen, että olen pysynyt lujassa päätöksessä, että en rupea miksikään. Kun ihminen jotakin tosissaan päättää, niin kyllä päätös pitää.

On vähän ikäväkin sinua.

Mutta kuule: kesä jatkuu!

6 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Professoreista viis, mutta kuva on viehko.

jarvelainen kirjoitti...

Ad a-k.h
Otin kuvan maaliskuussa Ternissä, noin 100 km Roomasta. Mutta se tuntuu minusta paikattomalta.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Totta Mooses!

Suurensin viimein kuvan ja siitähän näkyi puun oksien ja silmujen läpi usvan peittämä puro tai joki.

Hieno.

Jospa tämä on nyt se kuuluisa "ei-paikka"? Eli pelkkä "tila"? Tai "exteriööri"?

*
Terv. Rauno Aimo Alvar Räsänen - "ortodoksien Sokrates".

Minut on diagnosoitu seuraavasti:

1) Rajatilassa/-lla eläjä (Frontier dweller), 2) kaksisuuntainen suuruudenhulluus (Two-dimensional megalomania) ja 3) "tunnepuhku" (Emotional bursting).

"Tunnepuhku"-oireyhtymän havaitsi (ymmärrettävää kyllä) analyyttisen yhteiskuntafilosofian 'jäämies' (iceman) ja 'pahtori' (hybridi tohtorista ja pastorista) Terho "Hyhmä" Pursiainen.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Missä määrin 'The Pelikan history of the church' ja 'The Penguin history of the church' eroavat toisistaan, vain ovatko kyseessä vain eri painokset samasta sarjasta?

jarvelainen kirjoitti...

Ad Rauno
Luulisin että kirkkohistoriat ovat samat. Kirjoittajina pitäisi olla muun muassa Chadwick.
Minulla puolestaan on siperialainen hyppytauti sekä oikeassaolemisen ilo

mattitaneli kirjoitti...

Hei hyvät herrat Petri ja Rauno,

Kiitos itsellenne itsenne luonnehdinnoistanne.
Hauskaa ja tärkeää, kun ihminen osaa suhtautua itseensä myös huumorilla. Itse kuulun varmastikin
naiivien, hyväuskoisten hölmöjen
joukkoon, jonka pääluku lähenee
raja-arvoisesti nollaa.
Miten se Sören K-poika sanoikaan
huumorista ja humoristeista;


Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti, "ihminen"