Sata lasissa

Mummini syntymästä tulee tänään 100 vuotta.

Lapsuudestaan hän muisti kasakat. Pikkutyttönä hän kirjoitti äidilleen, että kyllä ne maalaisliittolaiset olivat kuin punakaartilaisia, kun niin pitkään vastustivat kuninkaan valitsemista.

Hänellä oli aarteena lipastossa Topeliuksen lähettämä kiitoskortti äidilleen.

Vanhana hän ehti nähdä Neuvostoliiton romahtamisen ja tietokoneiden tulon.

20. vuosisata tämä mummini.

Ripaus kummallista 1800-luvun, se tarkoittaa sanoa ensimmäisen maailmansodan takaista aikaa, johon hän viittasi sanonnalla "ennen aikaan maailmassa".

Paljon kauhistusta. Ja samalla henkilö, jossa oli tehoa kuin niissä kodinkoneliikkeissä, jotka ovat korvanneet hänet ja hänen kaltaisensa.

Yön hirmuisista kuvista huolimatta täyttä rautaa.

Elämästä kuulemma selvisi kahdella sanalla, jotka ovat kiitos ja anteeksi. "Kun ihminen on kaikkensa tehnyt, niin sitten Jumala auttaa" - facere quod in se est.

Tärkeä henkilö lapsuuteni ja poikavuosieni aikana, tämä neuvoksetar.

Salli minulta kiusanteon ja tuntui saavan siitä huvitusta. Taisi hyvin kuitatakin. Esitellessäni nuorikon, lausui tälle: "Vieläkö tuo puhuu rumia. Kun kerran oli ollut yön poissa ja kysyin, että missä, niin vastasi että naisissa." (Voi kauhea sitä poikaa!) Kun toiseksi viimeisen kerran noin 10 vuotta sitten tavattiin, kiitti suklaasta ja kertoi tulleensa niin makealle persoksi, että oli syönyt vahingossa kuulolaitteen patterin.

Viimeiset sanansa viimeisellä tapaamisella: "Ja me luutnantit nauroimme niin."

Että kiitos ja anteeksi.

Olisin tahtonut esitellä erään toisen henkilön, mutta ehkä tiedät hänestä jollakin toisella tavalla. Hän viihtyy mökissäsi, joka sanojensa mukaan on niin kodikas.

Olen nyt siinä iässä, jossa olitte jo käyneet sodan ja rakensitte maata uudelleen.

Sen laman sitten vielä näit. Siitä selvittiin, mutta ei tämä tällä erää kovin huolettomalta näytä. Ihmisistä ei kovinkaan piitata.

Pääsin sitten professoriksi, mutta vain joksikin aikaa, ja on se muutenkin eri asia kuin 100 vuotta sitten, jolloin näitä oli harvassa. Nykyisin jokainen on vähintään tohtori. Vai että et ymmärrä? En minäkään. Muuta kuin sen, että olen pysynyt lujassa päätöksessä, että en rupea miksikään. Kun ihminen jotakin tosissaan päättää, niin kyllä päätös pitää.

On vähän ikäväkin sinua.

Mutta kuule: kesä jatkuu!