Koska en ole aikaisemmin noteerannut, kirjaan huomanneeni, että viikko sitten jaettiin ensimmäiset evankelisluterilaiset kunniamerkit: Pyhän Henrikin risti (vasemmalla) ja Agrocolan risti (oikealla).
Pyhän Henrikin ristejä, myönnettynä ekumeenisista ansioista, annettiin kaksi. Emiritusarkkipiispa John Vikström sai toisen. Hänen kaudellaan kirkossa oli vauhtia: uudistettiin jumalanpalvelus, raamatunkäännös ja kirkkolaki. Pappisvirka avattiin naisille.
Myönnän, että en oikein tiedä, mitä ajatella kirkollisista kunniamerkeistä. Kirkon risti kun on puuta ja itkusta tehty.
Sen on opettanut minulle toinen ristin saaja, professori Tuomo Mannermaa.
Meni oikealle henkilölle, jonka persoona kohottaa kunniamerkin arvoa ja tasoa.
Tuomon merkittävä ekumeeninen avaus oli Kiovassa 1977, jolloin hän piti esitelmän luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen theosiksen välisestä suhteesta. Tällaisia puheenvuoroja tutkimalla pääsee nykyisin maisteriksi.
Oma kiinnostava kysymyksensä on Tuomon ja hänen oppilaidensa uuskantilaisuuskritiikki ja sen suhde Kiovan neuvotteluja myöhemmin venäläiseen teologiaan palanneesta uuspalamismista, jonka mukaan jumalallistuminen tapahtuu suhteessa Jumalan energioihin mutta ei ousiaan eli olemukseen. Mutta ei siitä tässä enempää.
Tuomo oli keskeinen teologi naispappeuskeskustelun saaman ratkaisun synnyttämisessä. Hän perusteli myönteistä näkemystä niin sanotulla rakkauden teologialla.
Hänen teoksensa Kaksi rakkautta on ollut jatkavasti keskustelun kohde ja Jenson ja Braaten oikein toimittivat artikkelikokoelman uudesta suomalaisesta Luther-tulkinnasta Yhdysvalloissa. Tuomon työtä on pidetty yhtenä kiinnostavimmista 1900-luvun loppupuolen teologisista lähestymistavoista.
Tuomolle Luther on sekä uskon että rakkauden teologi. Ilman ristin ja kärsimyksen miettimistä ihmisestä ei ole teologiksi eikä oikein miksikään muuksikaan.
Tulee monia lämpimiä juttuja mieleen.
Tuomolla oli ikivanha Saab, joka kuulemma surraa vieläkin. Syksyllä kotiin tulleessaan hän huomasi, että muurahaiset olivat tehneet sen tavaratilaan pesän kesän aikana.
Tuomo ruokki muurahaisia talven ajan eukalyptuksella autotalliin.
Kesän tullen hän ajoi pesän takaisin pohjoiseen ja siirsi sen oikealle maaperälle.
28 kommenttia:
Hei Petri hyvä,
Kiitos tietoja antavasta hienosta tekstistäsi.
Hieman erikoisena voidaan pitää
ylipäätään sitä, että kirkossakin
annetaan arvomerkkejä. Minusta
se on varsin hämmentävä tapa.
Varmasti ko. henkilöt ovat loistavia ihmisiä ja tärkeitä
vaikuttajia. Siitä nyt ei minun
kommentissani olekaan kysymys,
vaan siitä, että miksi kirkon
pitää eriarvoistaa näinkin ihmisiä.
Antaako Jumalakin meille jotain
arvomerkkejä, millä perusteella?
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
Minusta koko homma on täyttä roskaa ja Pyhä Henrik erityisesti. On minulla ollut Luther-ruusu, mutta ilman ristiä ja rimpsuja. Uskon betonoiminen Lutheriinkin oudoksuttaa. On niitä pylväitä tietysti muitakin. On, mattitaneli kyse tämänpuoleisista, ei-pyhistä asioista, kirkollisesta sekularismista, jolla voi tietysti olla käyttöä myös ekumeenisessa yhteydenpidossa. Kunniamerkkien luovuttamisen liittyvät menot ovat tärkeitä. Pian romua aletaan pitää pyhinä kaluina. Kirkossamme siunataan rukousliinoja, huoltoasemia ja liikekeskuksia ja otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, niin kuin taivaallisissa ei olisi tarpeeksi. Kirkko sanoo haluavansa olla mukana ihmisten arjessa. Katin kontit!
Ystävällisesti ja kunnioittavasti. Portaanpää majoittaa ja ruokkii hyvin, eikä kukaan ole tullut kysymään, että kuinkas on sielus laita.
mattitaneli, a-k.h, jarvelainen
Ketä varten, kenen kunniaksi näitä kunniamerkkejä lopulta jaetaan?
Haluaako kirkko tällä tavoin liki epätoivoisesti pönkittää omaa horjuvaa kunniaansa ja asemaansa palkitsemalla itse itsensä?
*
a-k.h
Esimerkiksi ortodoksisen kirkon vedenpyhitystraditio ei nyt eikä alunperin ole 'kaupalliseen menestykseen' tähtäävä mainosprojekti vaan selkeästi ortodoksisesta perinteestä juontuva tapa, jolla kaikki tässä maailmassa kuuluu siunata/pyhittää, koska kyseessä on muistutus Loppiaisena (Teofanianana) tapahtuneesta Kristuksen kasteesta.
Veden- kuten kodin- ruokien- ja vähän kaiken muunkin pyhittäminen on ikäänkuin Kristuksen kasteen toisintoa, eli koko maailma siis saa Kristuksen 'veroisen' kohtelun.
Ei siis mikään myynninedistämisprojekti vaan selkeästi perusteltu teologinen käytäntö.
*
jarvelainen
Kirjoitin blogiini pitkän jutun Nietzschestä ja teologiasta. Siellä tuli viitattua myös tämänpäiväiseen päreeseesi ja mainittua sekä sinun että Tuomo Mannermaan nimet.
Olen tolvana, mitä mitä Mannermaan teologiaan tulee, joten pysyttelin hyvin yleisellä tasolla.
RR
Ymmärrän täysin mitä sanot. Täällä Pohjois-Savossa ollaan jo ortodoksisuuden ytimessä vedenpyhityksineen kaikkineen. Useimmille töllistelijöille ortodoksisuus on enemmän hengellinen relikti ja eksotiikkaa kuin teologiaa, mutta niitäkin on, jotka eivät tätä teologiaa ja siihen liittyviä traditioita hyväksy ja katsovat, että siinä uskotaan Raamatun ohi.
Ad omnia
Kaikille annetaan risti kasteessa ja arkulle. Muista risteistä olen hämilläni.
Hei Petri hyvä ja muut hyvät (palsta)ystävät,
Risti sydämessä - ajattelen sen riittävän. Saatan erehtyä, mutta
otan sen riskin tai ristin.
Ystävällisesti ja kunnioittavasti
Matti
Minulle on jäänyt mieleen Tuomo Mannermaan ja Anssi Simojoen keskustelu Teologisessa aikakauskirjassa naispappeudesta ja vanhurskauttamisopista. Simojoki ei tuntunut vastaavan Mannermaan rakkaudenteologisiin perusteluihin lainkaan, vaan palasi jatkuvasti omiin teeseihinsä. Omat kokemukseni entisten uskonveljieni ja -sisarieni kanssa keskustelusta ovat hyvin samansuuntaiset: keskustelu naispappeudesta ajautuu aina umpikujaan, ikään kuin keskustelun lähtökohdat olisivat mahdottomia sovittaa yhteen.
Ad Merja Auer
Teologia ja kirkko ovat helposti ajatusjuuttumia synnyttäviä asioita. Kaiketi siksi, että ovat harrastajalleen tärkeitä teemoja: jos levyä jatkuvasti pyörittää, se kuluu ja neula jää jumiin. Asia on ymmärrettävä, mutta sellaisessa tilanteessa keskustelijat puhuvat toistensa ohi.
Hei hyvä Merja Auer ja hyvä Petri et al,
Merja Auer kirjoitit(te) viisaasti. Valitettavasti meidän ihmisten
on varsin vaikea keskustella
tärkeistä kysymyksistä niin, että emme ajautuisi umpikujaan. Itsel-
läni ei kuitenkaan ole yhtä
kategorisia kokemuksia. Nimittäin
eivät ihmiset aina sentään ole
ymmärtämättä toisensa premissejä
ja johtopäätöksiäkään. Tietenkin
tunteet ( joista Petri osaa kertoa
lisää monien kirjojen verran)
vaikuttavat myös mutta eivät välttämättä aiheuttaen ongelmia
dialogiin. Usein puhuttaessa naispappeudesta tai muusta, joka
liittyy myös keskeisesti kirkon
virkajärjelyihin, älyllinen "kalkyyli" himmenee
monilta. Me koulutetut ( mikä sanonta!) ihmiset saatamme kuvitella olevamme vapaita subjektiivisista
pyrkimyksistä, kun keskustelemme tai väittelemme.
Mutta itsensä ulkopuolelle asettuminen ei niinkään onnistu, emme kykene "jumalan näkökulmaan"
tai "arkkienkelin rooliin", vaikka
hyvä voisi olla koettaa niin "roolittautua" ( eli yrittää
unohtaa oma positio ), jos haluaa mahdollisimman objektiivista
keskustelua keskeisistä teologisista tai filosofisista
teemoista.
Kiitos keskustelusta vaan kaikille
täällä Petrin hienolla palstalla!
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
Hei kaikki keskustelijat,
Jos se ei vielä ole selvää, niin
mun oikea nimeni on siis
Matti ( etunimi ) Taneli ( sukunimi).
Olen aboensis, vaikka tärkeintä
on se, että yritän tulla ihmiseksi ja tuntea itseni ( Sokrates ). Minusta ihminen on meissä kaikissa vasta tulemisen tilassa, kuten muun muassa Pindaros,
Nietzsche ja monet muut ajattelijat
ovat filosofoineet.
Olen haluakas keskustelemaan,
dialogisoimaan, vahvan kriittisessä
hengessä ( kuten myös Terho Pursiainenkin kanssa olemme tehneet
ja tulemme mitä suurimmalla todennäköisyydellä tekemään tulevaisuudessakin) uskonnosta, so. teologiasta,
uskontotieteestä sekä erityisesti uskonnonfilosofiasta, joka "leikkaa" teologiaan, uskontieteeseen ja filosofiaankin,
myös filosofiasta, elämänkatsomustiedosta,
psykologiasta, kasvatuksesta ( kasvatusteoriasta ) ja muistakin sivistyksellisistä aiheista, myös varsin substantiaalisesti.
Ystävällisesti ja kunnioittavasti
Matti Taneli, ihminen
Ehkä dialogi olisikin parhaimmillaan kummankin osapuolen luopumista omista ajatusjuuttumistaan - ja teologiasta ja kirkosta. Jäljelle jäisi ehkä ihmisyys/ihminen, joka jotenkin liittyisi myös jumaluuteen/Jumalaan.
Hei hyvä Merja Auer,
Kiitos näkemyksestäsi.
Itse en kuitenkaan pidä
hedelmällisen dialogin
kriteerinä sitä, että
pitäisi luopua välttämättä
kirkosta tai teologiasta. Minusta
ei kirkossa tai teologiassa
sinänsä ole mitään vikaa.
Vika on pikemminkin siinä,
miten näitä toteutetaan.
Anteeksi, jos tulkitsin
aivan väärin kirjoittamanne keskeisen pointin.
Ajoitteko takaa uskonnon mystistä ulottuvutta Avilan Teresan tapaan,joka mahdollistaisi sekä sisäisen että ulkoisen dialogin toteutumisen optimaalisesti.
Ystävällisesti ja kunnioittavasti
Matti Taneli
Hei Matti,
kunhan kokeilin. Tuskin sellaisesta keskustelusta mitään tulisi, jossa kellään ei olisi mielipiteitä. Tai jossa osapuolet sulautuisivat toisiinsa ja toistensa mielipiteisiin. (Saa sinutella.)
Hei Merja,
Kiitos vastauksesta.
Ihan kiva, kun kokeilit.
Itse olen vähän taipuvainen
ajattelemaan niin, että luterilaisuuteen on sisäänrakennettu maallistuneisuus.
Näin ollen luterilaisuus saattaa
ajautua marginaaliin. Toisaalta
voidaan myös ajatella niin, että
"luterilainen kirkko" tietyin tavoin liudentuessaan ei ajaudukaan vähämerkitykselliseksi filantrooppiseksi diakoniainstituutioksi, vaan
että kirkko levittäytyy kaikkiin
yhteiskunnan rakenteisiin ja soluihin, niin, että sitä ei yhteiskunnan kokonaisuudesta
voi ehkä lainkaan erottaa erilliseksi instituutioksi.
Luterilaisuus on siis näin ajateltuna kaikissa ja kaikkialla, myös siis tieteessä
keskeisenä elementtinä. Jo nyt
tiede kilpailee hyvin tuloksin
uskonnon kanssa ja uskonnon
omin keinoin, jopa paremmin
ja loistavimminkin. Nimitän
tätä tieteen uskonnollistumiseksi.
Luterilaisuuden yleisen
pappeuden-periaate on kovin erikoinen käsitys, järjestely, joka on sekä valtava voima että myös toisaalta heikkous. Nimittäin
pyhien asioiden kanssa ei kaiketi
ole relevanttia olla tekemissä
kuin minkä tahansa maallisen asian
kanssa. Jumalakin näyttää näin
melkein vanhalta koulukaverilta,
josta me ja papit ja teologit varsinkin
voivat puhua lähes mitä tahtovat -
erikoista.
Karl Barth ymmärsi hyvin tämän tietynlaisen ristiriidan.
Me emme voi puhua Jumalasta, mutta
vaikka emme voi, meidän kuitenkin
täytyy. Saattaa olla niin kuin
Martin Buber sanoi kerran, että
vaikka me emme voi puhua Jumalasta,
niin me voimme puhua Jumalalle.
Tärkeää kuulla mitä näistä asioista
ajattelet.
Ystävällisesti Matti
Matti,
Minä ajattelen yleensä vain itseäni.
Näen niin monenlaista luterilaisuutta ajatusrakennelmien tasolla, että minun on mahdotonta hahmottaa luterilaista kirkkoa muutoin kuin palkanmaksajanani, organisaationa, joka ylläpitää järjestystä.
Minua kiinnostaa Mannermaan In ipsa fide Christus adest –tulkinta Lutherin ajatuksista ja sen läheisyys katolilaisten ja ortodoksien ihmisen jumalallistumisajatuksen kanssa. Pyhä tulee maalliseen ja maallisen keskelle. Niitä ei voi erottaa toisistaan, ja silti ne ovat erillisiä.
Välillä pidän itseäni yleisuskonnollisena, ja kuvittelen riisuvani asioita uskonnollisista sanoista, välillä saan kiitoksia evankelioinnista.
Ota tästä nyt sitten selvää.
Merja
Hei Merja hyvä ja hyvät Petri et al,
Kiitos kommentistasi. Selvä, luterilaisuutesi niin
sanotusti pakenee määritelmiä.
Itsensä ajatteleminen on myös
tärkeää, jotta voisi ajatella
muita. Egoismi helposti kääntyy
altruismiksi ja altruismi agoismiksi.
Tuo sakraalin ja profaanin ( sekulaarin? ) kietoutuminen
toisiinsa oli mun jutussani
myös yksi kohta, jota osittain ongelmallistin, mutta näen siinä
myös mahdollisuuden luterilaisuuden
näkökulmasta asiaa tarkasteltuna.
Hieno on tämä ajatuksesi, joka
on Mannermaalla.
Voiko sanoja ylipäätään riisua uskonnollisuudesta?
Ystävällisesti Matti
Siis kirjoitin kuvittelevani että riisun asioita uskonnollisista sanoista, en sanoja uskonnollisuudesta. Toisinaan nimittäin ajattelen käyttäväni kristillistä kieltä lähinnä solidaarisuudesta työnantajaani kohtaan ja kuvittelen, että samoista kokemuksista voisi puhua ilman uskonnollista terminologiaakin, jos haluaisi. Pitäisi ehkä joskus oikeasti kokeilla. Vaikka senkin on tietysti moni jo tehnyt.
Hei hyvä Merja,
Kiitos varsin kiinnostavasta vastauksestasi! Ajattelin
toisin, mutta en ehkä ihan
ymmärrä, mitä ajat takaa.
Moka ehkä minun ja miksi pitäisikään täysin ymmärtää.
Voiko uskonnollista terminologiaa
kristinuskossa pappikaan;) päästä pakoon, miksi se olisi
edes relevanttia. Toisaalta voi hyvin ollakin niin, että Jumalasta,
pelastuksesta, synnistä voi
puhua uskottavammin ja läheisemmin totuutena, vapautena ja
erheenä tai epäonnistumisena.
Ajatteletko myös niin, että kirkko
on "vain" totuusyhteisö, jonka
sisään mahtuu myös metafyysinen
ateismi, skepti(sis)mistä. puhumattakaan. Jeesushan oli omassa
kontekstissaan, Ernst Blochia mukaellen, ateisti.
Et mistään bultmanilaisesta entmythologiserungista kuitenkaan
kaiketi puhu vai puhutko sittenkin?
Miksi olla solidaarinen jollekin instituutiolle tai työnantajalle?
Kirjoitat varsin kiinnostavia juttuja, joten älä vaan hikeenny minuun, jos kirjoitan vapaasti mitä siitä "vaatimattomasti" prosessoin.
Ystävällisesti Matti
Juu, en hikeenny. Tämä on minusta hauskaa.
Totuus, vapaus ja epäonnistuminen on vähän sinne päin, mitä tarkoitin. Ylimpänä päässäni pyöri kyllä jokin kierkegardimainen heittäytyminen tyhjään ja uuden syntyminen vanhan raunioista.
Jaa-a, Bultmann vetosi minuun kyllä liki kolmekymmentä vuotta sitten opiskellessani, vaikken sitä silloin uskaltanutkaan tunnustaa. Minulla ei nykyään ole aavistustakaan, kuinka lähellä ajatukseni ovat hänen ajatuksiaan.
Arvelen, että kaikki uskonnot ja muut ajatusmallit koettavat selittää samoja peruskokemuksia, joissa viime kädessä ihminen on ypöyksin. Yhteisöllisyyden ja siis kirkonkin merkitys on toissijainen, välineellinen, tarjotessaan valmiita selitysmalleja asioille, jotka jokainen kuitenkin joutuu kohtaamaan yksin.
Työnantajalle pitää olla solidaarinen, jottei palkanmaksu lopu.
Hei Merja hyvä,
Kiitos taas pohdinnastasi.
Minusta kirkko ei tarjoa
valmiita vastauksia.
Hämmästyttävä väite Sinulla!
Kierkegaard on minuunkin
kolahtanut joskus nuorena
( myös Nietzsche), mutta
nykyään kelaan K:a harvemmin.
Olen kyllä lukenut kai kaikki
hänen teoksensa, myös Päättävän
epätieteellisen jälkikirjoituksen,
jonka muistaakseni Torsti Lehtinen
suomensi. Minusta tuo K:n kirja
ei ole niinkään epätieteellinen,
mutta useinhan Kierkegaard ironisoi
myös pseudonimillään.
Ilman mitään vakuutusta mistään
pitää heittäytyä rotkoon ja
kuitenkin paradoksaalisesti luottaa
siihen, että rotkon toisella puolella odottaa Jumala.
Minusta palkankaan takia ei kannata kuulua mihinkään institutioon;)
Ystävällisesti Matti
Mitä sinä Matti tarkoitat solidaarisuudella ja instituutioon kuulumisella? Kannattaako esimerkiksi valtioon kuulua ja jos niin minkä takia?
Ja miten ymmärrät kirkon? Miten se levittäytyy kaikkiin yhteiskunnan rakenteisiin ja soluihin?
Nähdäkseni kirkossa on (myös) ihmisiä joilla on valmiita vastauksia ja varsinkin ihmisiä jotka odottavat valmiita vastauksia kirkon työntekijöiltä.
Naispappeuden vastustajilla on valmis vastaus. Nyt näyttää siltä, että kirkkokin haluaisi sellaisen itselleen.
Hei hyvä Merja,
Kiitos taas vastauksestasi.
Tarkoitin muun muassa sitä,
että kirkkoon ei kannata kuulua
palkanmaksun takia. Valtiosta
voi olla hankalampi erota kuin
kirkosta, josta se käy varsin
helposti ja nopeastikin.
Luterilaisuus voidaan tulkita
sillä tavoin, että se on tavallaan
läsnä kaikkialla, koska se korostaa
yleisen pappeuden periaatetta, eikä edellytä, että pelastus olisi mahdollista vain kirkon sisällä,
kirkon jäsenenä.
Uskonvanhurskauttamisoppiin jollain
tavoin myös tässä siis viittaan
ja siihen, että kaikki rehellinen työ on kutsumustyötä tai ainakin tietyin tavoin jumalanpalvelusta.
Näin pappien tehtävä kaventuu usein
"vain" todellakin sakramenttien jakamiseksi ( joita niitäkin vain
kaksi)ja "puhtaan" evankeliumin jakamiseksi.
Kirkossa saattaa olla jäseniä, jotka odottavat valmiita vastauksia, koska heille on sanottu
esimerkiksi kirkossa, että on olemassa valmiita vastauksia.
Miksi vastata kirkon jäsenten odotuksiin, jos niille ei ole ole-
massa erityistä perustetta.
En osaa vastata tyhjentävästi, mikä kirkko on.
Sanalla kirkko voidaan tarkoittaa
niin valtavan montaa asiaa.
Onko kirkolla mitään mielipidettäkään,
ellei sitten ajatella, että kirkolliskokouksessa esitetty
on sellainen, mutta se ei olle
luterilaisen hengen mukaan relevanttia.
Hyvää pyhäpäivää!
Ystävällisesti Matti
Hei hyvä Merja,
Kiitos kommentistasi.
Mikä valmis vastaus naispappeuden
vastustajilla mukamas on?
Ystävällisesti Matti
Heillä on vastaus kysymykseen, onko Raamatun mukaista, että nainen toimii pappisvirassa. Kirkko so. piispainkokous tässä tapauksessa halusi yhdenmukaiset toimintamallit eli yksiselitteisen vastauksen siihen, miten tässä kirkossa eletään erilaisten virkakäsitysten kanssa sen sijaan että olisi jaksettu jatkaa kaaoksessa.
On palkanmaksua ja palkanmaksua. Olen ollut väkisinkin töissä yhteisössä, johon suhtauduin ristiriitaisesti. Se ei kannattanut. Tämä on toisenlaista. Voin olla kirkossa töissä yhtä hyvin kuin voisin olla olemattakin. Koska olen, käytän kristillistä kieltä.
Jaa, huomasin juuri että keskustelumme aihe on kääntynyt valmiista selitysmalleista valmiiksi vastauksiksi.
Alunperin puhuin siis selitysmalleista enkä vastauksista. Tästä perusesimerkki voisi olla ihmisen perusongelman näkeminen syntinä, jonka Kristus sovittaa. Ihminen jota elämä ahdistaa saa siis valmiin selityksen: häntä kiusaa synti, ja ratkaisumallin: tunnusta syntisi ja usko se anteeksi annetuksi. Tästä sitten seuraa itsetutkistelun keskittyminen syyllisyyskysymykseen, mikä ei ollenkaan kaikilla kuitenkaan ole perimmäinen ongelma.
Luulen että häpeä on paljon yleisempää. Luulen että siitä parantaa hyväksytyksi tuleminen, armo laajemmassa merkityksessä kuin syyllisyyden yhteydessä. Siinä taas ei selitysmallit eikä vastaukset paljon lohduta. Kyse on toisesta elämisen tasosta, omasta kokemuksesta.
Ad Merja et Matti
Kunniamaininta! Taisitte tehdä kommentointiennätyksen. Keskustelun kautta tämä blogi muuttuu blogiksi.
Hei hyvät Petri, Merja et al,
Kiitos kunniamaininnasta.
Tuo taitaa olla paras tapa
katkaista keskustelu, joka
rönsyilee;)
Jatketaan vaan keskustelua.
Nyt täytyy vähän pitää breikkiä
muiden kiireiden takia.
Tämä syyllisyys ja häpeä teema
on on sellainen, joka on toisaalla
täällä Petrin sivuilla, johon
haluan ehdootomasti osallistua.
Paraikaa tulee Voimala, jossa Himanen puhuu. Seuraan sitä samalla
se onnistuu hyvin;)
Ystävällisesti Matti
Lähetä kommentti