Miettelijän päiväkirjan osa III on sijoitettu osoitteeseen http://petjar.blogspot.com/
Eilinen blogi oli 400. Olin ajatellut, että luku olisi näpsäkkä välirasti.
Mutta en ollut valmistanut ohjeistusta ennakoimattoman varalle. Mikä häpeä! Tragedia pääsi tapahtumaan. Ei ollut ohjeistusta. Eikä ollut ohjeistusta itkuun, ei. Näin nyt kerrotaan. Mikä osaamattomuus. Ei ole ohjeistusta elämälle, kuolemalle, ilolle, surulle.
Ei todellakaan ole, hyvät herrat.
Blogin päättäminen eiliseen olisi tuntunut dramatisoinnilta. Piti muuttaa ennakointiosaamiseeni perustuvaa suunnitelmaa.
Olin ajatellut, että jos koettaisi kirjoittaa vaikkapa 500 blogia niin voisi sitten lausua, että olen henkilö, joka on kirjoittanut 500 blogia.
Ja olin ajatellut, että jokapäiväinen kirjoittaminen on addiktoitumista, josta kannattaa irrottautua, sijaistoimintaa, johon liittyy ajatus: tee jotakin kunnollista.
Tämä on blogitrilogia, jonka toinen osa päättyy tähän.
En ole aina varma, onko kirjoittaminenkin pilaantunut kuin Rhein. Tänään tuntuu siltä, eilen alkoi tulla sellainen tunne, kun näki, miten kirjoittamalla kävellään surun ja ihmisten ylitse.
Mutta kaiketi tämä tästä.
Elämä jatkuu, jossain muodossa. Blogi jatkuu, toisessa osoitteessa, toisen värisenä, ei ehkä päivittäin, vaikka mistä minä tiedän, jatkuu kuitenkin.
perjantaina, marraskuuta 09, 2007
torstaina, marraskuuta 08, 2007
Hirveä ja julma
Eilinen Jokelan koulussa tapahtunut ampuminen oli hirvittävä asia. Se oli sitä ensisijaisesti niille, jotka ovat asianosaisia: uhreille, perheenjäsenille, sukulaisille, luokkakavereille, työtovereille, lähimmille ystäville.
Me muut voimme pahoitella.
Ymmärrän, että joku muukin kuin asianomainen tai muuten lähellä ollut on järkyttynyt. Häntä kuultakoon.
Mutta muutoin: vaikka keskustelu onkin niin katu-uskottavaa, niin entäpä jos ihmisten, asianosaisten, annettaisiin surra. Ja jos tahtoisimmekin helpottaa omaa oloamme keskustelemalla, niin voisimmeko kunnioittaa asianosaisia siten, että jättäisimme analyysit tällä kertaa väliin?
Entä jos vain toteaisimme, että sairas ihminen ampui 8 ihmistä hengiltä, ja ympärillä on satoja ihmisiä, joilla on oikeasti kylmä tässä maailmassa, paha olla, suru, tuska, kaikki mennyt, kaikki.
Entä jos maltettaisiin odottaa edes viikko, ennen kuin ryhdytään käsittelemään asiaa? Olisiko edes jotakin, joka tyssää elämänhallinnan tehot?
Tunteistaan voi tietysti kertoa.
En yllättynyt. Aina on yksittäisiä ihmisiä sijoiltaan mennyt.
Olen tänä syksynä yllättynyt paljon enemmän siitä, että yhteiskunnassa on sillä tavoin vaurioituneita rakenteita, että ihmisten henki on asetettu kyseenalaiseksi. En viitsi tässäkään pohtia, kuka on syyllinen ja kenen on vastuu ja mikä olisi oikein. Heikossa asemassa olevien ihmisten ja heidän henkensä joutuminen pelinappulaksi on raja, jonka ylittämistä en olisi uskonut suomalaisen yhteiskunnan ylittävän.
Tämä jälkimmäinen herättää minussa emotionaalisella tasolla hirveyden tunnetta. Se pelottaa minua ja herättää kysymyksen, mistä tämä riivattu julmuus?
Me muut voimme pahoitella.
Ymmärrän, että joku muukin kuin asianomainen tai muuten lähellä ollut on järkyttynyt. Häntä kuultakoon.
Mutta muutoin: vaikka keskustelu onkin niin katu-uskottavaa, niin entäpä jos ihmisten, asianosaisten, annettaisiin surra. Ja jos tahtoisimmekin helpottaa omaa oloamme keskustelemalla, niin voisimmeko kunnioittaa asianosaisia siten, että jättäisimme analyysit tällä kertaa väliin?
Entä jos vain toteaisimme, että sairas ihminen ampui 8 ihmistä hengiltä, ja ympärillä on satoja ihmisiä, joilla on oikeasti kylmä tässä maailmassa, paha olla, suru, tuska, kaikki mennyt, kaikki.
Entä jos maltettaisiin odottaa edes viikko, ennen kuin ryhdytään käsittelemään asiaa? Olisiko edes jotakin, joka tyssää elämänhallinnan tehot?
Tunteistaan voi tietysti kertoa.
En yllättynyt. Aina on yksittäisiä ihmisiä sijoiltaan mennyt.
Olen tänä syksynä yllättynyt paljon enemmän siitä, että yhteiskunnassa on sillä tavoin vaurioituneita rakenteita, että ihmisten henki on asetettu kyseenalaiseksi. En viitsi tässäkään pohtia, kuka on syyllinen ja kenen on vastuu ja mikä olisi oikein. Heikossa asemassa olevien ihmisten ja heidän henkensä joutuminen pelinappulaksi on raja, jonka ylittämistä en olisi uskonut suomalaisen yhteiskunnan ylittävän.
Tämä jälkimmäinen herättää minussa emotionaalisella tasolla hirveyden tunnetta. Se pelottaa minua ja herättää kysymyksen, mistä tämä riivattu julmuus?
keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007
13. luku
Pääsen tästä taas pariksi päiväksi mukavaan seuraan. Menen puhumaan papeille. Mitähän sitä sanoisi ja mitä ikään kuin vaatimattomana maallikkomielipiteenä esittäisi siinä asiassa, että mitä tulee pitää yllä eli siis julistaa ja sanoa?
Kun aiheena on luterilaisuus, niin se on Tuomo Mannermaan, joka tietää aiheesta kaiken, mukaan uskoa ja rakkautta. Että näistä.
Katri Taanilan näytelmässä Niityltä tuulee on koskettava alku, jossa luetaan Bibliaa, vuoden 1776 suomalaista kokoraamattua. Sana kokoraamattu tulee siitä, että Raamattua käännettiin 1500-luvulta alkaen pätkittäin ja vasta 1642 saatiin aikaiseksi kaikki raamatunkirjat sisältävä Biblia asiaa varten asetetun komitean työn tuloksena
Raamatunkäännös uudistettiin 1776 ja se vasta 1930-luvulla. Vuoden 1776 Raamattu, Biblia, on kirkkohistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti se oikea. Teksti on kokonaan netissä, mutta kannattaa koettaa hankkia jostakin omaan hyllyyn, varsinkin jos on kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden kenties tärkeimmästä kielellisestä lähteestä. Sitä lukivat kaikki merkittävät kirjailijat Aleksis Kivestä Väinö Linnaan ja se on se Raamattu, jonka kieli tuuditti vielä modernistit uneensa vauvana.
Kuunnellessani viikko sitten Eeva-Maija Haukisen lukemista hieman hengästyin muistamaan, miten Biblia todellakin on maailmankirjallisuutta ja miten ihmeellinen juuri sen näytelmässä luettu kohta on:
1. Jos minä ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkuinen.
2. Ja jos minä propheteerata taitaisin, ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon, ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
3. Ja jos minä kaiken tavarani kuluttaisin köyhäin ravinnoksi, ja jos minä antaisin ruumiini poltettaa, ja ei olisi minulla rakkautta, niin ei se olisi minulle mitään hyödyllinen.
4. Rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Ei rakkaus kadehdi, ei rakkaus ole tyly, ei hän paisu:
5. Ei hän käytä itsiänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei hän vihaan syty, ei hän pahaa ajattele,
6. Ei hän vääryydestä iloitse, mutta hän iloitsee totuudesta:
7. Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii.
8. Ei rakkaus koskaan väsy; vaikka prophetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo.
9. Sillä me ymmärrämme puolittain, ja propheteeraamme puolittain.
10. Mutta kuin täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa.
11. Kuin minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja ajattelin kuin lapsi; mutta sitte kuin minä mieheksi tulin, niin minä hylkäsin lapselliset.
12. Sillä nyt me näemme niinkuin peilistä tapauksessa, mutta silloin kasvoista kasvoihin: nyt minä tunnen puolittain, vaan silloin minä tunnen niiinkuin minä tuttu olen.
13. Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.
Taanilan runoteoksessa raamit ovat nämä:
”On toukokuun ensimmäinen. On Walpurin aamu.
Nainen istuu tuvan pöydän ääreen, avaa Biblian pyhän Paavalin ensimmäisen epistolan kolmannentoista luvun kohdalta.
Hitaasti etenevässä luvussaan hän kuuntelee äitiänsä Karoliinaa, jonka olemuksessa oli Sanan itseään selittävää viisautta.
Sinä lähdet joka aamu
puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan,
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen,
uskoen ja lujasti toivoen
että tähän puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen
on kätketty täydellisyyden ihme.
Tämän tietäminen on uskoa ja toivoa,
tämän kantaminen rakkautta,
ja minulle – rakkauden käskyläisenä olemista.”
Näytelmän tekstiosana luettu Biblian kappale, joka on kuin kummallista pyhitettyä ainetta, herätti muiston Kieslowskin elokuvasta Sininen, joka ensimmäisen kerran kiinnitti huomiotani Paavalin tekstipätkän esteettiseen luonteeseen – tiedättehän, tuon Augustinuksen kirpeästi osoittaman ja alas mananneen esteetikon lukutavan, joka ei keskity taivaalliseen vaan vain kauniiseen sävelkulkuun. Elokuvassahan tekstin sisältävä kuoroteos liittyy auto-onnettomuudessa kuolleen säveltäjän lesken kokemuksiin, hajoamiseen, petokseen ja uudelleen löytämiseen.
Ehkä näistäkin rakkauden kuolemaanastiuskollisuuden rinnalla hieman latteista tuntemuksista johtuen ryhdyin kuvittelemaan, miltähän Agricolasta on tuntunut, kun hän näki ensimmäisenä ihmisenä maailmankaikkeudessa tekstin suomenkielisenä, oman käännöksensä tuotteena.
Se oli hetki, jota voi verrata tulen syntyyn.
Korintolaiskirjeen alkuun Agricola suomensi Lutherin esipuheen ”Alcupuhe sen ensimeisen p. Paualin episkolan päle Corintherin tyge” Luther on niukkasanainen. Hän ei puhu omista kokemuksistaan eikä tunteistaan, vuodata ihmetystä suuren edessä, vaan tyytyy selostamaan Korintin tilannetta ja lausuu yksinkertaisesti, että 13. luvussa puhutaan moninaisista lahjoista, joista rakkaus on suurin.
Agricola vaikenee tyystin. Teksti ei kaivannut hänen mielestään sen ihmeellisempiä selityksiä. Se sai puhua itse.
Taanilakin antaa tekstille täyden tilan. Mutta hänen selityksensä on se, joka valtasi moneksi ajastaiaksi Agricolan jälkeisen kansankristillisyyden. Sen piirissä viitattiin usein Tuomas Kempiläisen lauseeseen, jonka mukaisesti lattiaa lakaiseva piikatyttönen tekee Jumalalle suuremman palveluksen kuin vain oman sielunsa pelastukseen keskittynyt hurskas rukoilija.
Walpuri, lapsenpäästön ja ruumiinpesun käsityöläinen, lähti joka aamu näkemään hajonneessa ehjän ja rujossa täydellisen. Hänellä oli se, minkä Agricola oli kääntänyt näin:
1 JOs mine Inhimisten ia Engelein Kielille puhuisin/ ia ei olisi minulla Rackautta/ nin mine olisin quin helisepä Waski/ taicka yxi kilisepä Culcoinen.
2 Ja ios mine Propheterata taidhaisin/ ia caiki Salauxet tiedheisin/ ia caike' Tiedon/ Ja minulla olis caiki Usko/ nin ette mine woret sijrdheisin/ ia ei olis minulla Rackautta/ nin en mine miteken olis.
3 Ja ios mine caiken Tauarani culutaisin Kieuhein Rauinoxi/ Ja ios mine annaisin minun Rumini poltetta/ ia ei olis minulla Rackautta/ Nin ei se olisi minulle ychten tarpelinen.
4 Rackaus on Kerssiueinen ia Laupias. Ei Rackaus cadhehdi/ ei Rackaus ole ylpie/ ei hen ylespaisuta/
5 ei hen ole Sickuri/ ei hen omansa etzi/ ei hen anna itzens wihan kihoitta/ ei hen wahingon ielken seiso/
6 ei hen wärydhesta iloitze/ mutta hen iloitze Totudhesta.
7 Caiki hen wedhettä/ caiki hen Usko/ caiki hen toiuo/ caiki hen kerssi.
8 Ja rackaus ei coskan * wäsy. Waicka Prophetiat Lackauat/ ia Kielet waickenisit/ ia Tieto mös poiskadhois.
9 Sille ette polittain me ymmerdheme/ ia politain me Propheterama.
10 Mutta coska se tule quin teudhelinen on/ sijtte se Lackapi quin waiaa on.
11 Coska mine Lapsi olin/ nin mine puhuin quin Lapsi/ ia pidhin Lapseliset menot/ ia aijattelin quin Lapsi. Mutta sitte quin mine Miehexi tulin/ nin mine poispanin ne Lapseliset.
12 Sille ette nyt me näeme tapauxisa/ ninquin Speilin lepitze/ Mutta silloin caswosta caswoon. Nyt mine tunnen polittain/ waan silloin mine tunnen/ ninquin mine io tuttu olen.
13 Mutta nyt iäuet Usko/ Toiuo/ Rackaus/ nämet colmet/ Waan rackaus se ombi swrin nijste.
Kun aiheena on luterilaisuus, niin se on Tuomo Mannermaan, joka tietää aiheesta kaiken, mukaan uskoa ja rakkautta. Että näistä.
Katri Taanilan näytelmässä Niityltä tuulee on koskettava alku, jossa luetaan Bibliaa, vuoden 1776 suomalaista kokoraamattua. Sana kokoraamattu tulee siitä, että Raamattua käännettiin 1500-luvulta alkaen pätkittäin ja vasta 1642 saatiin aikaiseksi kaikki raamatunkirjat sisältävä Biblia asiaa varten asetetun komitean työn tuloksena
Raamatunkäännös uudistettiin 1776 ja se vasta 1930-luvulla. Vuoden 1776 Raamattu, Biblia, on kirkkohistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti se oikea. Teksti on kokonaan netissä, mutta kannattaa koettaa hankkia jostakin omaan hyllyyn, varsinkin jos on kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden kenties tärkeimmästä kielellisestä lähteestä. Sitä lukivat kaikki merkittävät kirjailijat Aleksis Kivestä Väinö Linnaan ja se on se Raamattu, jonka kieli tuuditti vielä modernistit uneensa vauvana.
Kuunnellessani viikko sitten Eeva-Maija Haukisen lukemista hieman hengästyin muistamaan, miten Biblia todellakin on maailmankirjallisuutta ja miten ihmeellinen juuri sen näytelmässä luettu kohta on:
1. Jos minä ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkuinen.
2. Ja jos minä propheteerata taitaisin, ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon, ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
3. Ja jos minä kaiken tavarani kuluttaisin köyhäin ravinnoksi, ja jos minä antaisin ruumiini poltettaa, ja ei olisi minulla rakkautta, niin ei se olisi minulle mitään hyödyllinen.
4. Rakkaus on kärsivällinen ja laupias. Ei rakkaus kadehdi, ei rakkaus ole tyly, ei hän paisu:
5. Ei hän käytä itsiänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei hän vihaan syty, ei hän pahaa ajattele,
6. Ei hän vääryydestä iloitse, mutta hän iloitsee totuudesta:
7. Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii.
8. Ei rakkaus koskaan väsy; vaikka prophetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo.
9. Sillä me ymmärrämme puolittain, ja propheteeraamme puolittain.
10. Mutta kuin täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa.
11. Kuin minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja ajattelin kuin lapsi; mutta sitte kuin minä mieheksi tulin, niin minä hylkäsin lapselliset.
12. Sillä nyt me näemme niinkuin peilistä tapauksessa, mutta silloin kasvoista kasvoihin: nyt minä tunnen puolittain, vaan silloin minä tunnen niiinkuin minä tuttu olen.
13. Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.
Taanilan runoteoksessa raamit ovat nämä:
”On toukokuun ensimmäinen. On Walpurin aamu.
Nainen istuu tuvan pöydän ääreen, avaa Biblian pyhän Paavalin ensimmäisen epistolan kolmannentoista luvun kohdalta.
Hitaasti etenevässä luvussaan hän kuuntelee äitiänsä Karoliinaa, jonka olemuksessa oli Sanan itseään selittävää viisautta.
Sinä lähdet joka aamu
puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan,
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen,
uskoen ja lujasti toivoen
että tähän puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen
on kätketty täydellisyyden ihme.
Tämän tietäminen on uskoa ja toivoa,
tämän kantaminen rakkautta,
ja minulle – rakkauden käskyläisenä olemista.”
Näytelmän tekstiosana luettu Biblian kappale, joka on kuin kummallista pyhitettyä ainetta, herätti muiston Kieslowskin elokuvasta Sininen, joka ensimmäisen kerran kiinnitti huomiotani Paavalin tekstipätkän esteettiseen luonteeseen – tiedättehän, tuon Augustinuksen kirpeästi osoittaman ja alas mananneen esteetikon lukutavan, joka ei keskity taivaalliseen vaan vain kauniiseen sävelkulkuun. Elokuvassahan tekstin sisältävä kuoroteos liittyy auto-onnettomuudessa kuolleen säveltäjän lesken kokemuksiin, hajoamiseen, petokseen ja uudelleen löytämiseen.
Ehkä näistäkin rakkauden kuolemaanastiuskollisuuden rinnalla hieman latteista tuntemuksista johtuen ryhdyin kuvittelemaan, miltähän Agricolasta on tuntunut, kun hän näki ensimmäisenä ihmisenä maailmankaikkeudessa tekstin suomenkielisenä, oman käännöksensä tuotteena.
Se oli hetki, jota voi verrata tulen syntyyn.
Korintolaiskirjeen alkuun Agricola suomensi Lutherin esipuheen ”Alcupuhe sen ensimeisen p. Paualin episkolan päle Corintherin tyge” Luther on niukkasanainen. Hän ei puhu omista kokemuksistaan eikä tunteistaan, vuodata ihmetystä suuren edessä, vaan tyytyy selostamaan Korintin tilannetta ja lausuu yksinkertaisesti, että 13. luvussa puhutaan moninaisista lahjoista, joista rakkaus on suurin.
Agricola vaikenee tyystin. Teksti ei kaivannut hänen mielestään sen ihmeellisempiä selityksiä. Se sai puhua itse.
Taanilakin antaa tekstille täyden tilan. Mutta hänen selityksensä on se, joka valtasi moneksi ajastaiaksi Agricolan jälkeisen kansankristillisyyden. Sen piirissä viitattiin usein Tuomas Kempiläisen lauseeseen, jonka mukaisesti lattiaa lakaiseva piikatyttönen tekee Jumalalle suuremman palveluksen kuin vain oman sielunsa pelastukseen keskittynyt hurskas rukoilija.
Walpuri, lapsenpäästön ja ruumiinpesun käsityöläinen, lähti joka aamu näkemään hajonneessa ehjän ja rujossa täydellisen. Hänellä oli se, minkä Agricola oli kääntänyt näin:
1 JOs mine Inhimisten ia Engelein Kielille puhuisin/ ia ei olisi minulla Rackautta/ nin mine olisin quin helisepä Waski/ taicka yxi kilisepä Culcoinen.
2 Ja ios mine Propheterata taidhaisin/ ia caiki Salauxet tiedheisin/ ia caike' Tiedon/ Ja minulla olis caiki Usko/ nin ette mine woret sijrdheisin/ ia ei olis minulla Rackautta/ nin en mine miteken olis.
3 Ja ios mine caiken Tauarani culutaisin Kieuhein Rauinoxi/ Ja ios mine annaisin minun Rumini poltetta/ ia ei olis minulla Rackautta/ Nin ei se olisi minulle ychten tarpelinen.
4 Rackaus on Kerssiueinen ia Laupias. Ei Rackaus cadhehdi/ ei Rackaus ole ylpie/ ei hen ylespaisuta/
5 ei hen ole Sickuri/ ei hen omansa etzi/ ei hen anna itzens wihan kihoitta/ ei hen wahingon ielken seiso/
6 ei hen wärydhesta iloitze/ mutta hen iloitze Totudhesta.
7 Caiki hen wedhettä/ caiki hen Usko/ caiki hen toiuo/ caiki hen kerssi.
8 Ja rackaus ei coskan * wäsy. Waicka Prophetiat Lackauat/ ia Kielet waickenisit/ ia Tieto mös poiskadhois.
9 Sille ette polittain me ymmerdheme/ ia politain me Propheterama.
10 Mutta coska se tule quin teudhelinen on/ sijtte se Lackapi quin waiaa on.
11 Coska mine Lapsi olin/ nin mine puhuin quin Lapsi/ ia pidhin Lapseliset menot/ ia aijattelin quin Lapsi. Mutta sitte quin mine Miehexi tulin/ nin mine poispanin ne Lapseliset.
12 Sille ette nyt me näeme tapauxisa/ ninquin Speilin lepitze/ Mutta silloin caswosta caswoon. Nyt mine tunnen polittain/ waan silloin mine tunnen/ ninquin mine io tuttu olen.
13 Mutta nyt iäuet Usko/ Toiuo/ Rackaus/ nämet colmet/ Waan rackaus se ombi swrin nijste.
tiistaina, marraskuuta 06, 2007
Tietoa ja kouluja
Tieto yhtäältä lisää tuskaa ja toisaalta poistaa sen.
Se poistaa sitä, mikäli se koostuu abstrakteista ajatussisällöistä ja niiden käsittelemiseksi muodostettujen ajattelutapojen taitamisesta.
Tällainen tieto auttaa näkemään nyansseja, asettamaan asioita arvojärjestykseen sekä näkemään, että jotkut asiat ovat itsessään tärkeitä eivätkä tarvitse tuekseen muita.
Se opettaa näkemään ensi näkemältä ristiriitaisen tuntuisten ja sellaisina ahdistavien asioiden todellisen logiikan, jossa ei vallitse ristiriitaisuus vaan moniarvoisuus.
Oikea tieto ja sen käsittely syventää tunne-elämää ja valmistaa henkilön kokemaan todellisuutta ja ympäristöään mielekkäällä tavalla. Se opettaa sekä käsittämään todellisuutta että elämään siinä.
Oikean tiedon ja sen käsittelyn myötä tiedon käsittelykyvyttömyydestä johtuva ahdistus ja siitä seuraava mustavalkoinen ajattelu, nuotin vierestä soittaminen sekä aggressio väistyvät ja laantuvat. Niiden sijalle astuu tietoon liittyvä aito tuska, jonka sisältö on se, että maailmaa ohjaa tietämättömyys ja sen tulevaisuus on tästä johtuen täpärällä. There is no darkness but ignorance.
Nämä ideat olivat olennaista niin sanotulle sivistysyhteiskunnalle.
Esitin eilen eräässä koulutusalan tilaisuudessa, että meillä ei vallitse enää sellainen. Meillä on osaamisyhteiskunta, joka on keskittynyt elinkeinoelämän kysymysten ratkomiseen siten, että tuottavuus ja sitä kautta taloudellinen kilpailukyky kasvaisi.
Uudessa osaamisyhteiskunnassa koulutus tulkitaan tuotantovoimaksi.
Kyllä: se merkitsee ammatilliseen koulutukseen satsaamista. Ei: en pidä ammatillista koulutusta peikkona. Mutta yksipuolista panostusta siihen pidän peikkona. Pidän peikkona sitä, että teoreettista koulutusta heikennetään ja kuvitellaan, että vain käytäntöön painottuneella koulutuksella saadaan ruusuinen tulevaisuus aikaiseksi.
Yliopistot laitetaan saneerauskuurille. Samalla joka niemeen, notkoon, saarelmaan perustetaan ammattikorkeakoulu.
Totta kai tarvitaan metallimiehiä, erikoisajoneuvojen kuljettajia, sosiaali- ja terveysalan ihmisiä. Etelä-Suomessa näitä on käsittääkseni liian vähän. Työvoimapula vallitsee myös eräillä Itä-Suomen metalliteollisuuden keskittymäalueilla. Toistan, totta kai näitä pitää kouluttaa, tosin ei ehkä sitä kolmea vuotta laitoksessa vaan koulutusinstituution antaman teoreettisen jakson lisäksi oppisopimuspohjalta työpaikoilla.
Mutta jos nämä eivät valmistu oivaltamaan, että on asioita, jotka ovat itsessään tärkeitä ja jos nämä eivät opi ajattelun perustaitoja, heidän tulee olemaan työelämässä ikävää. Työelämän haasteet ovat abstrakteja ja liittyvät psykologisiin ilmiöihin. Jos ei opi kieliä, on vaikea pysyä ulkomaille karkaavan teollisuutemme virrassa.
Ja jos yhteiskunnassa kuvitellaan, että edellä mainittujen kouluttaminen riittää, ei oikein voi muuta toivottaa kuin että viimeinen lähtijä sammuttaa sitten valot.
Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen välillä ei vallitse ristiriitaa. Ongelma on vain se, että jos ammatillista koulutusta kehitetään samalla kun yleissivistävää koulutusta heikennetään, myöskään ammatillisen koulutuksen kehittäminen ei pitkällä ajanjaksolla onnistu.
Osaaminen ja tuotannollisuus ovat painottuneet tavalla, jonka seurauksena yhteiskunta köyhtyy. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta niiden lisäksi on monia muitakin tärkeitä asioita. Nämä muut tärkeät asiat lisäävät kulttuurin viehätysvoimaa.
Meillä on tietojeni mukaan 40 000 16-20 vuotiasta, jotka eivät ole missään. Vikaa on varmasti sysissä ja sepissä, ja ihminen itse kantaa vastuun elämästään. Se, että kokonainen sukupolvi jättää osallistumasta kouluun ja työhön viestii kuitenkin siitä, että koulua ja työtä ei koeta mielekkäinä. Jos olisin 16 vuotias en kokisi itsekään maailmaa mielekkäänä, jos siinä ei ole muuta kuin huippuosaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä. Taidan ollakin syrjäytymisvaarassa.
Tämä on valitettava tilastollinen tosiseikka: yksiarvoistuvilta alueilta väki kaikkoaa. Tieto tästä ehkä luo tuskaa: osaaminen autioittaa – silloin, kun ei ole muutakin. Parasta kuitenkin ravistella ja ollakin vähän tuskainen. Sitä kautta voi löytyä uusia ideoita.
Ja siunatuksi lopuksi: meillä on menossa vähintäänkin yhtä paljon tason laskemista kuin sen nostamistakin. Suuri osa laadun kehittämisestä on vähintäänkin kaksisuuntaista, positiivista ja negatiivista, kehittävää ja rapauttavaa. Mitä urheilijat edellä, sitä muu väki perässä: kuinka iso osa huippuosaamisesta on hemohessillä tuotettu, doupattua ajattelua, jossa tosiasioiden ja esityksen välillä on iso määrä ilmaa?
Suomalainen koulutusjärjestelmä on yksi maailman parhaista. Silti koulutuksen arvostaminen Suomessa on suhteellinen asia. Ei sitä arvosteta palkkojen näkökulmasta eikä sitä kovinkaan erityisesti arvosteta myöskään työhönotossa muuta kuin toteamalla, että valtaosa suomalaisesta koulutuksesta on ylikoulutusta työelämän tarpeiden näkökulmasta. Isot firmat kuten Nokia ovat tietysti tässä suhteessa poikkeuksia. Mutta on maamme köyhä ja siksi jää – ei näytä pienellä olevan varaa.
Se poistaa sitä, mikäli se koostuu abstrakteista ajatussisällöistä ja niiden käsittelemiseksi muodostettujen ajattelutapojen taitamisesta.
Tällainen tieto auttaa näkemään nyansseja, asettamaan asioita arvojärjestykseen sekä näkemään, että jotkut asiat ovat itsessään tärkeitä eivätkä tarvitse tuekseen muita.
Se opettaa näkemään ensi näkemältä ristiriitaisen tuntuisten ja sellaisina ahdistavien asioiden todellisen logiikan, jossa ei vallitse ristiriitaisuus vaan moniarvoisuus.
Oikea tieto ja sen käsittely syventää tunne-elämää ja valmistaa henkilön kokemaan todellisuutta ja ympäristöään mielekkäällä tavalla. Se opettaa sekä käsittämään todellisuutta että elämään siinä.
Oikean tiedon ja sen käsittelyn myötä tiedon käsittelykyvyttömyydestä johtuva ahdistus ja siitä seuraava mustavalkoinen ajattelu, nuotin vierestä soittaminen sekä aggressio väistyvät ja laantuvat. Niiden sijalle astuu tietoon liittyvä aito tuska, jonka sisältö on se, että maailmaa ohjaa tietämättömyys ja sen tulevaisuus on tästä johtuen täpärällä. There is no darkness but ignorance.
Nämä ideat olivat olennaista niin sanotulle sivistysyhteiskunnalle.
Esitin eilen eräässä koulutusalan tilaisuudessa, että meillä ei vallitse enää sellainen. Meillä on osaamisyhteiskunta, joka on keskittynyt elinkeinoelämän kysymysten ratkomiseen siten, että tuottavuus ja sitä kautta taloudellinen kilpailukyky kasvaisi.
Uudessa osaamisyhteiskunnassa koulutus tulkitaan tuotantovoimaksi.
Kyllä: se merkitsee ammatilliseen koulutukseen satsaamista. Ei: en pidä ammatillista koulutusta peikkona. Mutta yksipuolista panostusta siihen pidän peikkona. Pidän peikkona sitä, että teoreettista koulutusta heikennetään ja kuvitellaan, että vain käytäntöön painottuneella koulutuksella saadaan ruusuinen tulevaisuus aikaiseksi.
Yliopistot laitetaan saneerauskuurille. Samalla joka niemeen, notkoon, saarelmaan perustetaan ammattikorkeakoulu.
Totta kai tarvitaan metallimiehiä, erikoisajoneuvojen kuljettajia, sosiaali- ja terveysalan ihmisiä. Etelä-Suomessa näitä on käsittääkseni liian vähän. Työvoimapula vallitsee myös eräillä Itä-Suomen metalliteollisuuden keskittymäalueilla. Toistan, totta kai näitä pitää kouluttaa, tosin ei ehkä sitä kolmea vuotta laitoksessa vaan koulutusinstituution antaman teoreettisen jakson lisäksi oppisopimuspohjalta työpaikoilla.
Mutta jos nämä eivät valmistu oivaltamaan, että on asioita, jotka ovat itsessään tärkeitä ja jos nämä eivät opi ajattelun perustaitoja, heidän tulee olemaan työelämässä ikävää. Työelämän haasteet ovat abstrakteja ja liittyvät psykologisiin ilmiöihin. Jos ei opi kieliä, on vaikea pysyä ulkomaille karkaavan teollisuutemme virrassa.
Ja jos yhteiskunnassa kuvitellaan, että edellä mainittujen kouluttaminen riittää, ei oikein voi muuta toivottaa kuin että viimeinen lähtijä sammuttaa sitten valot.
Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen välillä ei vallitse ristiriitaa. Ongelma on vain se, että jos ammatillista koulutusta kehitetään samalla kun yleissivistävää koulutusta heikennetään, myöskään ammatillisen koulutuksen kehittäminen ei pitkällä ajanjaksolla onnistu.
Osaaminen ja tuotannollisuus ovat painottuneet tavalla, jonka seurauksena yhteiskunta köyhtyy. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta niiden lisäksi on monia muitakin tärkeitä asioita. Nämä muut tärkeät asiat lisäävät kulttuurin viehätysvoimaa.
Meillä on tietojeni mukaan 40 000 16-20 vuotiasta, jotka eivät ole missään. Vikaa on varmasti sysissä ja sepissä, ja ihminen itse kantaa vastuun elämästään. Se, että kokonainen sukupolvi jättää osallistumasta kouluun ja työhön viestii kuitenkin siitä, että koulua ja työtä ei koeta mielekkäinä. Jos olisin 16 vuotias en kokisi itsekään maailmaa mielekkäänä, jos siinä ei ole muuta kuin huippuosaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä. Taidan ollakin syrjäytymisvaarassa.
Tämä on valitettava tilastollinen tosiseikka: yksiarvoistuvilta alueilta väki kaikkoaa. Tieto tästä ehkä luo tuskaa: osaaminen autioittaa – silloin, kun ei ole muutakin. Parasta kuitenkin ravistella ja ollakin vähän tuskainen. Sitä kautta voi löytyä uusia ideoita.
Ja siunatuksi lopuksi: meillä on menossa vähintäänkin yhtä paljon tason laskemista kuin sen nostamistakin. Suuri osa laadun kehittämisestä on vähintäänkin kaksisuuntaista, positiivista ja negatiivista, kehittävää ja rapauttavaa. Mitä urheilijat edellä, sitä muu väki perässä: kuinka iso osa huippuosaamisesta on hemohessillä tuotettu, doupattua ajattelua, jossa tosiasioiden ja esityksen välillä on iso määrä ilmaa?
Suomalainen koulutusjärjestelmä on yksi maailman parhaista. Silti koulutuksen arvostaminen Suomessa on suhteellinen asia. Ei sitä arvosteta palkkojen näkökulmasta eikä sitä kovinkaan erityisesti arvosteta myöskään työhönotossa muuta kuin toteamalla, että valtaosa suomalaisesta koulutuksesta on ylikoulutusta työelämän tarpeiden näkökulmasta. Isot firmat kuten Nokia ovat tietysti tässä suhteessa poikkeuksia. Mutta on maamme köyhä ja siksi jää – ei näytä pienellä olevan varaa.
maanantaina, marraskuuta 05, 2007
Aforismeja
”Tyynellä säällä on kirkonkukollakin luonnetta” ja ”rivistä nollia saa helposti ketjun”. Nämä ovat puolalaisen Stalislaw Jerzy Lecin viisauksia. Muistelen kuulleeni, että hänen lauseensa on painettu nyt uudelleen suomeksi.
Mutta varsinaisen mestariaforistikon väittävät olevan nimeltään Lichtenberg, Georg-Christoph (1742-1799).
Georg Henrik von Wright piti häntä Wittgensteinin edeltäjänä. Ehkä, sikäli että Lichtenberg oli sekä kokeellisen fysiikan edustaja että filosofi ja matemaatikko. Wittgenstein oli insinööri ja kokeellisen psykologian harjoittaja sekä näitä jälkimmäisiä, ainakin muiden mielestä. Molempien lauseet ovat lyhyehköjä, alkuperältään saksankielisiä, ja niiden yhteyttä muihin lauseisiin on välillä vaikea hahmottaa. Että kyllä sikäli, ei mielestäni muuten.
Lichtenbergiä ei huomaa juurikaan siteerattavan suomalaisessa kirjoittelussa. Ehkä olemme etääntyneet saksankielisestä kirjallisuudesta niin syvällisellä tavalla, että Lichtenbergiin viittaaminen viittaisi vieraaseen maisemaan.
Hänen juttujaan on kuitenkin suomennettu, ei edes kovin kauan sitten. Teos on Hans-Christoph Lichtenberg, Töherryskirjat. Aforismeja ja muistiinmerkintöjä, valikoinut ja suomentanut Juhani Ihanus, Otava 1999.
Hän kirjoitti tähän tapaan:
”Miehellä oli niin paljon järkeä, ettei hän tahtonut enää kelvata oikein mihinkään maailmassa.”
”Maineikkaan miehen monista töistä haluaisin mieluummin lukea sen, mitä hän on pyyhkinyt pois, kuin sen, mitä hän on jättänyt paikalleen.”
”Hän roikkui vielä sikäläisessä yliopistossa kuin kaunis kynttiläkruunu, jossa ei tosin enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut palanut yksikään kynttilä.”
”Kahlehdittu yliopistokaleeriin”
”Kun nuorena opiskelin, erehdyin ennen kaikki siinä, että laadin rakennukselle liian suuren suunnitelman. Niinpä en pystynyt rakentamaan ylempää kerrosta, niin, en pystynyt tekemään edes kattoa. Lopulta katsoin, että minun oli pakko tyytyä pariin pieneen ullakkohuoneeseen, jotka rakensin miten kuten, voimatta kuitenkaan estää sitä, että huonon sään vallitessa satoi sisään. Niin käy varsin monille.”
Nuoruudessaan tämä kyttyräselkä oli luvannut, että aamuaurinko ei milloinkaan olisi löytävä häntä makuulta. Lichtenbergin kuoleman jälkeen Johann Lehmann kirjoitti Immanuel Kantille: ”Aamuisin hän nousi myöhään ylös, heti sen jälkeen hän joi kahvia, bitteriä ja viiniä. Päivällisellä juotiin taas viiniä. Iltapäivisin jälleen viiniä ja likööriä, jotta voisi yhä pysyä virkeänä kirjoittamista varten. Illallisella syötiin paljon munaruokia, ja puoli yötä luettiin ja kirjoitettiin. Koskaan hän ei lähtenyt huoneestaan eikä nauttinut raikkaasta ilmasta.”
Harmi, ettei Amazonilta tilaamani Audenin elämänkerta ole vielä tullut. Siinä on kuvaus siitä, miten säntillinen mitat ja aikataulun laatinut juoppo W. H. Auden oli, mutta en muista sitä enää ulkoa.
Viittaan tähän asiaan, sillä aforismilla tuntuu olevan kaksi synnytyslaitosta: linna ja kapakka. Renessanssissa aforistikkoja olivat Erasmus, Francis Bacon, La Rochefoucauld. Nykyisin aforismeja tehdään Teboililla ja paikallisessa.
Se siitä ahkeruudesta. Itse asiassa ihmettelen, miten ihmiset pystyvät kirjoittamaan ja lukemaan, jos tissuttelevat. Minua sellainen nukuttaa, lasi pari viiniä nyt menee, mutta tarkoitin jatkuvaa kittaamista. Ehkä ihmisten fysiikat vain ovat tässä suhteessa erilaisia. Tai ehkä on niin, että menee niin surkeasti, ettei siihen enää viinakaan auta.
Olen joskus nähnyt listat siitä, miten monta mukillista olutta myöhäiskeskiajan munkit joivat päivässä, esimerkiksi Luther, jonka tekstistä välillä arvaa, että ei tämä ole kirkkaassa tilassa kirjoitettua; erityisestä hänen teologian- ja filosofianhistorialliset huomautuksensa tai jonkinlaiset järkeenvetoamisyrityksensä ovat joskus sammallusta. Mutta en tiedä, kuinka käyneitä nämä aineet olivat, pilsneriä kaiketi. Ja viiniä kyllä otettiin jatkuvasti. Se voi olla, että kirkonmiehet ja teologit joivat pikkuhiljaa aivonsa pihalle ja syntyi sitten tällainen uskonpuhdistus eli siis krapula. Sen jälkeen ei oikein ole aivoja esiintynyt. Ihmiskunnan historian viimeiset aivot olivat luullakseni William Ockhamilla, mutta niitä ei tietääkseni ole säilötty minnekään, mikä on tietysti tavaton harmi nykyisten aikojen kuvastimessa.
Sotia on johdettu pienessä hönössä. Mikkelin päämajassa kuulemma otettiin terävä tunnin välein. Raatteentien veteraanit, joita tapasin Suomussalmen seurakunnassa kesällä 1986 kertoivat, että se kolonna, joka tuli vastaan tuli muutakin tunnelia kuin lumitunnelia pitkin. Hanuria soitteleva känniläisjoukko oli kuulemma ollut verraten vaivatonta niitata sinne tielle. Kun Neukkulan loppumetreillä tehtiin vallankaappaus, jonka yhteydessä Gorba pistettiin kotiarestiin, koko joukkoa kuulemma vaivasi doublevision.
Luulisin, että Suomen paras aforistikko Samuli Paronen ei kirjoittanut viinan voimalla. Lauseet ovat itsessään sikäli kirkkaita, että ei niitä laatinut sielu esanssia ole tarvinnut.
”Ei se onnistu ihmisille mikä muurahaisille”
”Terve kohta sairaassa on kuin sairas kohta terveessä: se on kipeä.”
”Todelliset voittajat eivät kilpaile”
”Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”
”Ei toinen voi elää toisen elämää, ne sanovat. Ei köyhä voi elää rikkaan elämää eikä rikas köyhän, ne selittävät koettaen antaa vääryydelle biologista syvyyttä.”
”Laki on niin kuin muukin tavara.”
”Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.”
”Kysymykset eivät kasva riveissä.”
Mutta varsinaisen mestariaforistikon väittävät olevan nimeltään Lichtenberg, Georg-Christoph (1742-1799).
Georg Henrik von Wright piti häntä Wittgensteinin edeltäjänä. Ehkä, sikäli että Lichtenberg oli sekä kokeellisen fysiikan edustaja että filosofi ja matemaatikko. Wittgenstein oli insinööri ja kokeellisen psykologian harjoittaja sekä näitä jälkimmäisiä, ainakin muiden mielestä. Molempien lauseet ovat lyhyehköjä, alkuperältään saksankielisiä, ja niiden yhteyttä muihin lauseisiin on välillä vaikea hahmottaa. Että kyllä sikäli, ei mielestäni muuten.
Lichtenbergiä ei huomaa juurikaan siteerattavan suomalaisessa kirjoittelussa. Ehkä olemme etääntyneet saksankielisestä kirjallisuudesta niin syvällisellä tavalla, että Lichtenbergiin viittaaminen viittaisi vieraaseen maisemaan.
Hänen juttujaan on kuitenkin suomennettu, ei edes kovin kauan sitten. Teos on Hans-Christoph Lichtenberg, Töherryskirjat. Aforismeja ja muistiinmerkintöjä, valikoinut ja suomentanut Juhani Ihanus, Otava 1999.
Hän kirjoitti tähän tapaan:
”Miehellä oli niin paljon järkeä, ettei hän tahtonut enää kelvata oikein mihinkään maailmassa.”
”Maineikkaan miehen monista töistä haluaisin mieluummin lukea sen, mitä hän on pyyhkinyt pois, kuin sen, mitä hän on jättänyt paikalleen.”
”Hän roikkui vielä sikäläisessä yliopistossa kuin kaunis kynttiläkruunu, jossa ei tosin enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut palanut yksikään kynttilä.”
”Kahlehdittu yliopistokaleeriin”
”Kun nuorena opiskelin, erehdyin ennen kaikki siinä, että laadin rakennukselle liian suuren suunnitelman. Niinpä en pystynyt rakentamaan ylempää kerrosta, niin, en pystynyt tekemään edes kattoa. Lopulta katsoin, että minun oli pakko tyytyä pariin pieneen ullakkohuoneeseen, jotka rakensin miten kuten, voimatta kuitenkaan estää sitä, että huonon sään vallitessa satoi sisään. Niin käy varsin monille.”
Nuoruudessaan tämä kyttyräselkä oli luvannut, että aamuaurinko ei milloinkaan olisi löytävä häntä makuulta. Lichtenbergin kuoleman jälkeen Johann Lehmann kirjoitti Immanuel Kantille: ”Aamuisin hän nousi myöhään ylös, heti sen jälkeen hän joi kahvia, bitteriä ja viiniä. Päivällisellä juotiin taas viiniä. Iltapäivisin jälleen viiniä ja likööriä, jotta voisi yhä pysyä virkeänä kirjoittamista varten. Illallisella syötiin paljon munaruokia, ja puoli yötä luettiin ja kirjoitettiin. Koskaan hän ei lähtenyt huoneestaan eikä nauttinut raikkaasta ilmasta.”
Harmi, ettei Amazonilta tilaamani Audenin elämänkerta ole vielä tullut. Siinä on kuvaus siitä, miten säntillinen mitat ja aikataulun laatinut juoppo W. H. Auden oli, mutta en muista sitä enää ulkoa.
Viittaan tähän asiaan, sillä aforismilla tuntuu olevan kaksi synnytyslaitosta: linna ja kapakka. Renessanssissa aforistikkoja olivat Erasmus, Francis Bacon, La Rochefoucauld. Nykyisin aforismeja tehdään Teboililla ja paikallisessa.
Se siitä ahkeruudesta. Itse asiassa ihmettelen, miten ihmiset pystyvät kirjoittamaan ja lukemaan, jos tissuttelevat. Minua sellainen nukuttaa, lasi pari viiniä nyt menee, mutta tarkoitin jatkuvaa kittaamista. Ehkä ihmisten fysiikat vain ovat tässä suhteessa erilaisia. Tai ehkä on niin, että menee niin surkeasti, ettei siihen enää viinakaan auta.
Olen joskus nähnyt listat siitä, miten monta mukillista olutta myöhäiskeskiajan munkit joivat päivässä, esimerkiksi Luther, jonka tekstistä välillä arvaa, että ei tämä ole kirkkaassa tilassa kirjoitettua; erityisestä hänen teologian- ja filosofianhistorialliset huomautuksensa tai jonkinlaiset järkeenvetoamisyrityksensä ovat joskus sammallusta. Mutta en tiedä, kuinka käyneitä nämä aineet olivat, pilsneriä kaiketi. Ja viiniä kyllä otettiin jatkuvasti. Se voi olla, että kirkonmiehet ja teologit joivat pikkuhiljaa aivonsa pihalle ja syntyi sitten tällainen uskonpuhdistus eli siis krapula. Sen jälkeen ei oikein ole aivoja esiintynyt. Ihmiskunnan historian viimeiset aivot olivat luullakseni William Ockhamilla, mutta niitä ei tietääkseni ole säilötty minnekään, mikä on tietysti tavaton harmi nykyisten aikojen kuvastimessa.
Sotia on johdettu pienessä hönössä. Mikkelin päämajassa kuulemma otettiin terävä tunnin välein. Raatteentien veteraanit, joita tapasin Suomussalmen seurakunnassa kesällä 1986 kertoivat, että se kolonna, joka tuli vastaan tuli muutakin tunnelia kuin lumitunnelia pitkin. Hanuria soitteleva känniläisjoukko oli kuulemma ollut verraten vaivatonta niitata sinne tielle. Kun Neukkulan loppumetreillä tehtiin vallankaappaus, jonka yhteydessä Gorba pistettiin kotiarestiin, koko joukkoa kuulemma vaivasi doublevision.
Luulisin, että Suomen paras aforistikko Samuli Paronen ei kirjoittanut viinan voimalla. Lauseet ovat itsessään sikäli kirkkaita, että ei niitä laatinut sielu esanssia ole tarvinnut.
”Ei se onnistu ihmisille mikä muurahaisille”
”Terve kohta sairaassa on kuin sairas kohta terveessä: se on kipeä.”
”Todelliset voittajat eivät kilpaile”
”Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”
”Ei toinen voi elää toisen elämää, ne sanovat. Ei köyhä voi elää rikkaan elämää eikä rikas köyhän, ne selittävät koettaen antaa vääryydelle biologista syvyyttä.”
”Laki on niin kuin muukin tavara.”
”Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.”
”Kysymykset eivät kasva riveissä.”
”Jonakin päivänä lakkaa ihminen kuolemasta. Se on hänen loppunsa.”
(Lainaukset teoksesta Samuli Paronen, Maailma on sana, Otava 1974).
(Lainaukset teoksesta Samuli Paronen, Maailma on sana, Otava 1974).
Kuvassa on nasta pinttipaikka eli Lontoon vanhin pub, ollut aktiivinen ja vaikuttava 1500-luvulta lähtien, Dickensin kantamesta.
sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007
Anteeksi
Viimeisinä aikoina on tullut tavaksi, että erilaiset yhteisöt esittävät julkisia anteeksipyyntöjä edustamiensa traditioiden menneistä pahoista teoista.
Kirkonmiehetkin ovat tehneet niin. Arkkipiispa, jopa Kotimaa-lehden päätoimittaja, joka ei tosin edusta muuta kuin lehteänsä, joten tässä on loukatuksi tulleen kannalta kyseessä laihempi lohtu. Paavi taisi pyytää jotakin anteeksi. Silloin tällöin esitetään, että uskonnollisten yhteisöjen pitäisi pyytää jotakin anteeksi.
Mikäpäs siinä. En vastusta. Tunnustan tosin hieman miettivän, että mikä on anteeksipyytämisen ja jälkiviisauden välinen suhde asioissa, joista on kulunut kauan ja joihin kukaan paikallaolija ei ole voinut suoraan vaikuttaa.
Lisäksi: kiero ja kaiken vääntelevä kun mieleltäni olen, ajattelisin, että kirkon tehtävä ei ole pyytää anteeksi vaan antaa anteeksi.
Jos anteeksiantaminen on kaiken keskittymisen ytimessä, syntyy näet vähemmän sellaista jälkeä, josta on syytä pyytää anteeksi.
Anteeksiantaminen on laajempi ja syvempi termi kuin sinänsä kiva asia suvaitsevaisuus, jota on ehdotettu moraalisesti ja hengellisesti valppaaksi asenteeksi.
Suvaitsen kyllä suvaitsevaisuutta, mutta epäilen, että useat suvaitsevaisuuden muodot ovat kyynisyyden ja piittaamattomuuden ilmauksia.
Anteeksiantaminen välittää siitä, mihin se ulottuu tai kohdistuu.
Arvaan, että jossain nousee vastalauseiden myrsky: anteeksiantaminen liittyy jotenkin väärintekemiseen. Jos kaikki on anteeksiantamista, niin sittenhän oletetaan, että kaikki on väärintekemistä.
Paha rasti tuo vastalause, myönnän. Mutta sitä sietää pohtia, onko kaikki väärintekemistä. Ja niin tai näin, tärkeämpää on antaa anteeksi kuin pyytää anteeksi.
Ollaan nyt sitten kovat piipussa kuin pahinkin fundamentalisti. Laitan tähän kaikki tämän pyhän tekstit ja niiden jakeet kuin puhelinluettelosta:
1. Moos. 50: 15-21Joosefin veljet alkoivat isänsä kuoltua pelätä ja sanoivat toisilleen: "Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?" Ja he lähettivät Joosefille sanan: "Ennen kuolemaansa isämme käski meitä sanomaan sinulle näin: 'Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa.' Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi." Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun. Sitten veljet tulivat, lankesivat hänen eteensä ja sanoivat: "Me rupeamme vaikka sinun orjiksesi!" Mutta Joosef sanoi heille: "Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne." Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.
Ef. 4: 25-32Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle. Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.
Matt. 18: 23-35Jeesus sanoi: "Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.' Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi. Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, mitä olet velkaa!' Mies heittäytyi maahan ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.' Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa. Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: 'Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?' Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan. Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi."
perjantaina, marraskuuta 02, 2007
Pyhäinpäivänä
Huomenna lauantaina on elämän sunnuntai, pyhäinpäivä.
Kuvien lähettäminen blogiin onnistuu vain työhuoneeni koneella, mutta ei kannettavastani, jossa on GPRS-modeemi ja ilmeisesti liian pienet tehot; kommentit ja muut postaukset onnistuvat kyllä sillä. En aio lorvata työhuoneella pyhäinpäivänä, joten lähetän kuvallisen pyhäinpäivän toivotuksen jo perjantaina.
Kuvat suurenevat niitä klikkaamalla. Tekstin näkeminen edellyttää tätä. Communio Sanctorum avautuu fyysisin toimin siten, että veli ja sisar ruumis tekee jotakin.
Fyysinen toiminta liittyy ruumiin ylösnousemukseen. Uskontoa ovat ristinmerkin tekeminen, kumarrus, kynttilän asettaminen ja - näkeminen, vaikka nyt näemmekin vajavaisesti, kuin kuvastimessa.
Pelastus tapahtuu aistisen kautta.
Viides vuodenaika
Nyt se alkaa.
Nyt alkaa vuoden pimein kausi, jolloin aamulla ja iltapäivällä vastassa on taivaaton ja lumeton pimeys, tuuli, tuo viimevuosien uusi tuttavamme, viima, koleus ja koko vuoden musta aukko, marraskuusta joulun taakse, kunnes lumi tulee ja päivä pitenee.
Kesäajasta luopuminen ei tässä auta. Tunti taaksepäin on tunti enemmän pimeyttä iltapäivään. Kääntyipä viisari sinne tai tänne, pimeys aamulla kuitenkin kohtaa.
Postista ei tipahda käyttöohjetta tälle, tienvarren mainoskyltit eivät kerro hintaa.
Tulee ikävä kotiin Venäjälle, siellä tästä voisi saada edes jotain irti: loskaa ja kuraa, likaa on kyllin, jätettä ja ränsistynyttä seutua.
Nuoruudessa tämä oli jotenkin helpompaa, oli varaa myllätä tunteidensa vesissä, jotka olivat pintavettä, mutta aallot käyvätkin pinnalla, toisin kuin virrat, jotka ovat syvällä sukelluksissa.
Ei tälle oikein muuta selitystä keksi kuin valuvian. Ja ehkä Tekijä lausuisi tällaisista kommenteista, että hyvä kun asiakas on aktiivinen.
Meni ulos ja huusin tuuleen: maailmassa on neljä vuodenaikaa, oi, sinä joka erehdyt, tätä viidettä ei tarvita.
Mutta tuulet kuulivat, ei mikään muu.
Ei tämä syksyä ole, ei. Syksyn jälkeen tulee talvi.
Tämä on viides vuodenaika, syksystä jouluun.
Nyt alkaa vuoden pimein kausi, jolloin aamulla ja iltapäivällä vastassa on taivaaton ja lumeton pimeys, tuuli, tuo viimevuosien uusi tuttavamme, viima, koleus ja koko vuoden musta aukko, marraskuusta joulun taakse, kunnes lumi tulee ja päivä pitenee.
Kesäajasta luopuminen ei tässä auta. Tunti taaksepäin on tunti enemmän pimeyttä iltapäivään. Kääntyipä viisari sinne tai tänne, pimeys aamulla kuitenkin kohtaa.
Postista ei tipahda käyttöohjetta tälle, tienvarren mainoskyltit eivät kerro hintaa.
Tulee ikävä kotiin Venäjälle, siellä tästä voisi saada edes jotain irti: loskaa ja kuraa, likaa on kyllin, jätettä ja ränsistynyttä seutua.
Nuoruudessa tämä oli jotenkin helpompaa, oli varaa myllätä tunteidensa vesissä, jotka olivat pintavettä, mutta aallot käyvätkin pinnalla, toisin kuin virrat, jotka ovat syvällä sukelluksissa.
Ei tälle oikein muuta selitystä keksi kuin valuvian. Ja ehkä Tekijä lausuisi tällaisista kommenteista, että hyvä kun asiakas on aktiivinen.
Meni ulos ja huusin tuuleen: maailmassa on neljä vuodenaikaa, oi, sinä joka erehdyt, tätä viidettä ei tarvita.
Mutta tuulet kuulivat, ei mikään muu.
Ei tämä syksyä ole, ei. Syksyn jälkeen tulee talvi.
Tämä on viides vuodenaika, syksystä jouluun.
Tulee nuotiotuli lohduksi. Sytyttäkää se jokaiselle vuorelle, jonne pakenitte, merkitsi. Ja vuorenhuiput tulella vastaavat.
torstaina, marraskuuta 01, 2007
Mikä taivas?
Niilinlaaksossa hallitsivat taivaan ja maan lapset Isis ja Osiris. Mutta hedelmällistä perintöosaa kadehtiva Setekh kävi Osiriksen kimppuun ja vei hänen henkensä sekä heitti hänen ruuminsa osat erillensä laajalle alueelle.
Onneton Isis vaelsi ympäriinsä ja keräsi Osirista kokoon. Saatuaan maailmalle hajonneen miehensä yhdeksi, hän suuteli tätä ja tuli raskaaksi neitseellisellä tavalla, kuolleen miehen suudelmasta. Hän synnytti Horuksen, pojan haukkapäisen, joka kukisti isänsä murhaajan. Kuultuaan tapahtumasta Osiris heräsi henkiin.
Maailmaa hallitsemaan jäi haukkani Horus. Mutta Osiris, joka ensimmäisenä oli kohdannut kuoleman vaelsi länteen ja perusti sinne haudantakaisen maan. Siellä niityt viheriöivät ja puistot kukoistivat.
Sinne oli määrä muiden tulla, länteen, Osiriksen, taivaan ja maan pojan jälkeen. Mutta ennen länteen kulkua oli kuitenkin käytävä Molempien totuuksien salissa, jossa sydämen paino mitattiin sitä mittaavalla vaa’alla, jossa vastapainona oli totuuden sulka. Jos sydän oli keveämpi kuin sulka, sai sen kantaja matkata länteen. Mutta jos se oli painavampi, oli hänen määränsä ikuinen rangaistus.
Upea tarina ja ajatus, eikös vain.
Mutta mitä meidän pitäisi ajatella muumioista, jotka eivät ole kulkeneet sen kummemmin länteen kuin vajonneet rangaistuksen kitaankaan?
Jos repisimme silmämme päästä, asettaisimme sen muumion suuhun, niin että se mitä näemme, tulisi sen sisimmän osaksi, ajattelisiko se, että se on nyt lännen maassa? Hyvää päivää, taivas. En tiennytkään, että Osiriksen valtakunta on British Museum. Ja tämä elämänmuotonne ympärillänne, se siis on onnen maa.
Katselin muumioita, otin niistä kuviakin, mutta en pane tähän, tuntuu niin kornilta.
Egyptistä tuoduille muumioille meidän kulttuurimme, Wienin, Berliinin, Lontoon ja Washingtonin museot, on niiden matkan viimeinen määränpää, niin taivas tai kadotus, mitenkä ne nyt sitten sen ottavat.
Ehkä tämä on kohtalon ivaa, mutta mitähän kristitty kuolleiden kuolleista herättämiseen uskova tai sitä toivova henkilö ajattelisi, jos hän heräisi tuhansien vuosien päästä jonkun kulttuurhistoriallisen museon vitriinissä? Kyllä tämä luultavasti hänen näkökulmastaan olisi jonkinlainen petos. Vähintäänkin hänellä olisi perusteita lausua, että hän odotti jotakin parempaa.
Ehkä ainoastaan suomalainen körttikansa tyytyisi siihenkin ja hiljainen hoosianna huulillaan hyräelisi kiitoksen virren.
Onneton Isis vaelsi ympäriinsä ja keräsi Osirista kokoon. Saatuaan maailmalle hajonneen miehensä yhdeksi, hän suuteli tätä ja tuli raskaaksi neitseellisellä tavalla, kuolleen miehen suudelmasta. Hän synnytti Horuksen, pojan haukkapäisen, joka kukisti isänsä murhaajan. Kuultuaan tapahtumasta Osiris heräsi henkiin.
Maailmaa hallitsemaan jäi haukkani Horus. Mutta Osiris, joka ensimmäisenä oli kohdannut kuoleman vaelsi länteen ja perusti sinne haudantakaisen maan. Siellä niityt viheriöivät ja puistot kukoistivat.
Sinne oli määrä muiden tulla, länteen, Osiriksen, taivaan ja maan pojan jälkeen. Mutta ennen länteen kulkua oli kuitenkin käytävä Molempien totuuksien salissa, jossa sydämen paino mitattiin sitä mittaavalla vaa’alla, jossa vastapainona oli totuuden sulka. Jos sydän oli keveämpi kuin sulka, sai sen kantaja matkata länteen. Mutta jos se oli painavampi, oli hänen määränsä ikuinen rangaistus.
Upea tarina ja ajatus, eikös vain.
Mutta mitä meidän pitäisi ajatella muumioista, jotka eivät ole kulkeneet sen kummemmin länteen kuin vajonneet rangaistuksen kitaankaan?
Jos repisimme silmämme päästä, asettaisimme sen muumion suuhun, niin että se mitä näemme, tulisi sen sisimmän osaksi, ajattelisiko se, että se on nyt lännen maassa? Hyvää päivää, taivas. En tiennytkään, että Osiriksen valtakunta on British Museum. Ja tämä elämänmuotonne ympärillänne, se siis on onnen maa.
Katselin muumioita, otin niistä kuviakin, mutta en pane tähän, tuntuu niin kornilta.
Egyptistä tuoduille muumioille meidän kulttuurimme, Wienin, Berliinin, Lontoon ja Washingtonin museot, on niiden matkan viimeinen määränpää, niin taivas tai kadotus, mitenkä ne nyt sitten sen ottavat.
Ehkä tämä on kohtalon ivaa, mutta mitähän kristitty kuolleiden kuolleista herättämiseen uskova tai sitä toivova henkilö ajattelisi, jos hän heräisi tuhansien vuosien päästä jonkun kulttuurhistoriallisen museon vitriinissä? Kyllä tämä luultavasti hänen näkökulmastaan olisi jonkinlainen petos. Vähintäänkin hänellä olisi perusteita lausua, että hän odotti jotakin parempaa.
Ehkä ainoastaan suomalainen körttikansa tyytyisi siihenkin ja hiljainen hoosianna huulillaan hyräelisi kiitoksen virren.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
