Tieto yhtäältä lisää tuskaa ja toisaalta poistaa sen.
Se poistaa sitä, mikäli se koostuu abstrakteista ajatussisällöistä ja niiden käsittelemiseksi muodostettujen ajattelutapojen taitamisesta.
Tällainen tieto auttaa näkemään nyansseja, asettamaan asioita arvojärjestykseen sekä näkemään, että jotkut asiat ovat itsessään tärkeitä eivätkä tarvitse tuekseen muita.
Se opettaa näkemään ensi näkemältä ristiriitaisen tuntuisten ja sellaisina ahdistavien asioiden todellisen logiikan, jossa ei vallitse ristiriitaisuus vaan moniarvoisuus.
Oikea tieto ja sen käsittely syventää tunne-elämää ja valmistaa henkilön kokemaan todellisuutta ja ympäristöään mielekkäällä tavalla. Se opettaa sekä käsittämään todellisuutta että elämään siinä.
Oikean tiedon ja sen käsittelyn myötä tiedon käsittelykyvyttömyydestä johtuva ahdistus ja siitä seuraava mustavalkoinen ajattelu, nuotin vierestä soittaminen sekä aggressio väistyvät ja laantuvat. Niiden sijalle astuu tietoon liittyvä aito tuska, jonka sisältö on se, että maailmaa ohjaa tietämättömyys ja sen tulevaisuus on tästä johtuen täpärällä. There is no darkness but ignorance.
Nämä ideat olivat olennaista niin sanotulle sivistysyhteiskunnalle.
Esitin eilen eräässä koulutusalan tilaisuudessa, että meillä ei vallitse enää sellainen. Meillä on osaamisyhteiskunta, joka on keskittynyt elinkeinoelämän kysymysten ratkomiseen siten, että tuottavuus ja sitä kautta taloudellinen kilpailukyky kasvaisi.
Uudessa osaamisyhteiskunnassa koulutus tulkitaan tuotantovoimaksi.
Kyllä: se merkitsee ammatilliseen koulutukseen satsaamista. Ei: en pidä ammatillista koulutusta peikkona. Mutta yksipuolista panostusta siihen pidän peikkona. Pidän peikkona sitä, että teoreettista koulutusta heikennetään ja kuvitellaan, että vain käytäntöön painottuneella koulutuksella saadaan ruusuinen tulevaisuus aikaiseksi.
Yliopistot laitetaan saneerauskuurille. Samalla joka niemeen, notkoon, saarelmaan perustetaan ammattikorkeakoulu.
Totta kai tarvitaan metallimiehiä, erikoisajoneuvojen kuljettajia, sosiaali- ja terveysalan ihmisiä. Etelä-Suomessa näitä on käsittääkseni liian vähän. Työvoimapula vallitsee myös eräillä Itä-Suomen metalliteollisuuden keskittymäalueilla. Toistan, totta kai näitä pitää kouluttaa, tosin ei ehkä sitä kolmea vuotta laitoksessa vaan koulutusinstituution antaman teoreettisen jakson lisäksi oppisopimuspohjalta työpaikoilla.
Mutta jos nämä eivät valmistu oivaltamaan, että on asioita, jotka ovat itsessään tärkeitä ja jos nämä eivät opi ajattelun perustaitoja, heidän tulee olemaan työelämässä ikävää. Työelämän haasteet ovat abstrakteja ja liittyvät psykologisiin ilmiöihin. Jos ei opi kieliä, on vaikea pysyä ulkomaille karkaavan teollisuutemme virrassa.
Ja jos yhteiskunnassa kuvitellaan, että edellä mainittujen kouluttaminen riittää, ei oikein voi muuta toivottaa kuin että viimeinen lähtijä sammuttaa sitten valot.
Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen välillä ei vallitse ristiriitaa. Ongelma on vain se, että jos ammatillista koulutusta kehitetään samalla kun yleissivistävää koulutusta heikennetään, myöskään ammatillisen koulutuksen kehittäminen ei pitkällä ajanjaksolla onnistu.
Osaaminen ja tuotannollisuus ovat painottuneet tavalla, jonka seurauksena yhteiskunta köyhtyy. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta niiden lisäksi on monia muitakin tärkeitä asioita. Nämä muut tärkeät asiat lisäävät kulttuurin viehätysvoimaa.
Meillä on tietojeni mukaan 40 000 16-20 vuotiasta, jotka eivät ole missään. Vikaa on varmasti sysissä ja sepissä, ja ihminen itse kantaa vastuun elämästään. Se, että kokonainen sukupolvi jättää osallistumasta kouluun ja työhön viestii kuitenkin siitä, että koulua ja työtä ei koeta mielekkäinä. Jos olisin 16 vuotias en kokisi itsekään maailmaa mielekkäänä, jos siinä ei ole muuta kuin huippuosaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä. Taidan ollakin syrjäytymisvaarassa.
Tämä on valitettava tilastollinen tosiseikka: yksiarvoistuvilta alueilta väki kaikkoaa. Tieto tästä ehkä luo tuskaa: osaaminen autioittaa – silloin, kun ei ole muutakin. Parasta kuitenkin ravistella ja ollakin vähän tuskainen. Sitä kautta voi löytyä uusia ideoita.
Ja siunatuksi lopuksi: meillä on menossa vähintäänkin yhtä paljon tason laskemista kuin sen nostamistakin. Suuri osa laadun kehittämisestä on vähintäänkin kaksisuuntaista, positiivista ja negatiivista, kehittävää ja rapauttavaa. Mitä urheilijat edellä, sitä muu väki perässä: kuinka iso osa huippuosaamisesta on hemohessillä tuotettu, doupattua ajattelua, jossa tosiasioiden ja esityksen välillä on iso määrä ilmaa?
Suomalainen koulutusjärjestelmä on yksi maailman parhaista. Silti koulutuksen arvostaminen Suomessa on suhteellinen asia. Ei sitä arvosteta palkkojen näkökulmasta eikä sitä kovinkaan erityisesti arvosteta myöskään työhönotossa muuta kuin toteamalla, että valtaosa suomalaisesta koulutuksesta on ylikoulutusta työelämän tarpeiden näkökulmasta. Isot firmat kuten Nokia ovat tietysti tässä suhteessa poikkeuksia. Mutta on maamme köyhä ja siksi jää – ei näytä pienellä olevan varaa.
Se poistaa sitä, mikäli se koostuu abstrakteista ajatussisällöistä ja niiden käsittelemiseksi muodostettujen ajattelutapojen taitamisesta.
Tällainen tieto auttaa näkemään nyansseja, asettamaan asioita arvojärjestykseen sekä näkemään, että jotkut asiat ovat itsessään tärkeitä eivätkä tarvitse tuekseen muita.
Se opettaa näkemään ensi näkemältä ristiriitaisen tuntuisten ja sellaisina ahdistavien asioiden todellisen logiikan, jossa ei vallitse ristiriitaisuus vaan moniarvoisuus.
Oikea tieto ja sen käsittely syventää tunne-elämää ja valmistaa henkilön kokemaan todellisuutta ja ympäristöään mielekkäällä tavalla. Se opettaa sekä käsittämään todellisuutta että elämään siinä.
Oikean tiedon ja sen käsittelyn myötä tiedon käsittelykyvyttömyydestä johtuva ahdistus ja siitä seuraava mustavalkoinen ajattelu, nuotin vierestä soittaminen sekä aggressio väistyvät ja laantuvat. Niiden sijalle astuu tietoon liittyvä aito tuska, jonka sisältö on se, että maailmaa ohjaa tietämättömyys ja sen tulevaisuus on tästä johtuen täpärällä. There is no darkness but ignorance.
Nämä ideat olivat olennaista niin sanotulle sivistysyhteiskunnalle.
Esitin eilen eräässä koulutusalan tilaisuudessa, että meillä ei vallitse enää sellainen. Meillä on osaamisyhteiskunta, joka on keskittynyt elinkeinoelämän kysymysten ratkomiseen siten, että tuottavuus ja sitä kautta taloudellinen kilpailukyky kasvaisi.
Uudessa osaamisyhteiskunnassa koulutus tulkitaan tuotantovoimaksi.
Kyllä: se merkitsee ammatilliseen koulutukseen satsaamista. Ei: en pidä ammatillista koulutusta peikkona. Mutta yksipuolista panostusta siihen pidän peikkona. Pidän peikkona sitä, että teoreettista koulutusta heikennetään ja kuvitellaan, että vain käytäntöön painottuneella koulutuksella saadaan ruusuinen tulevaisuus aikaiseksi.
Yliopistot laitetaan saneerauskuurille. Samalla joka niemeen, notkoon, saarelmaan perustetaan ammattikorkeakoulu.
Totta kai tarvitaan metallimiehiä, erikoisajoneuvojen kuljettajia, sosiaali- ja terveysalan ihmisiä. Etelä-Suomessa näitä on käsittääkseni liian vähän. Työvoimapula vallitsee myös eräillä Itä-Suomen metalliteollisuuden keskittymäalueilla. Toistan, totta kai näitä pitää kouluttaa, tosin ei ehkä sitä kolmea vuotta laitoksessa vaan koulutusinstituution antaman teoreettisen jakson lisäksi oppisopimuspohjalta työpaikoilla.
Mutta jos nämä eivät valmistu oivaltamaan, että on asioita, jotka ovat itsessään tärkeitä ja jos nämä eivät opi ajattelun perustaitoja, heidän tulee olemaan työelämässä ikävää. Työelämän haasteet ovat abstrakteja ja liittyvät psykologisiin ilmiöihin. Jos ei opi kieliä, on vaikea pysyä ulkomaille karkaavan teollisuutemme virrassa.
Ja jos yhteiskunnassa kuvitellaan, että edellä mainittujen kouluttaminen riittää, ei oikein voi muuta toivottaa kuin että viimeinen lähtijä sammuttaa sitten valot.
Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen välillä ei vallitse ristiriitaa. Ongelma on vain se, että jos ammatillista koulutusta kehitetään samalla kun yleissivistävää koulutusta heikennetään, myöskään ammatillisen koulutuksen kehittäminen ei pitkällä ajanjaksolla onnistu.
Osaaminen ja tuotannollisuus ovat painottuneet tavalla, jonka seurauksena yhteiskunta köyhtyy. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta niiden lisäksi on monia muitakin tärkeitä asioita. Nämä muut tärkeät asiat lisäävät kulttuurin viehätysvoimaa.
Meillä on tietojeni mukaan 40 000 16-20 vuotiasta, jotka eivät ole missään. Vikaa on varmasti sysissä ja sepissä, ja ihminen itse kantaa vastuun elämästään. Se, että kokonainen sukupolvi jättää osallistumasta kouluun ja työhön viestii kuitenkin siitä, että koulua ja työtä ei koeta mielekkäinä. Jos olisin 16 vuotias en kokisi itsekään maailmaa mielekkäänä, jos siinä ei ole muuta kuin huippuosaamista ja kansainvälistä kilpailukykyä. Taidan ollakin syrjäytymisvaarassa.
Tämä on valitettava tilastollinen tosiseikka: yksiarvoistuvilta alueilta väki kaikkoaa. Tieto tästä ehkä luo tuskaa: osaaminen autioittaa – silloin, kun ei ole muutakin. Parasta kuitenkin ravistella ja ollakin vähän tuskainen. Sitä kautta voi löytyä uusia ideoita.
Ja siunatuksi lopuksi: meillä on menossa vähintäänkin yhtä paljon tason laskemista kuin sen nostamistakin. Suuri osa laadun kehittämisestä on vähintäänkin kaksisuuntaista, positiivista ja negatiivista, kehittävää ja rapauttavaa. Mitä urheilijat edellä, sitä muu väki perässä: kuinka iso osa huippuosaamisesta on hemohessillä tuotettu, doupattua ajattelua, jossa tosiasioiden ja esityksen välillä on iso määrä ilmaa?
Suomalainen koulutusjärjestelmä on yksi maailman parhaista. Silti koulutuksen arvostaminen Suomessa on suhteellinen asia. Ei sitä arvosteta palkkojen näkökulmasta eikä sitä kovinkaan erityisesti arvosteta myöskään työhönotossa muuta kuin toteamalla, että valtaosa suomalaisesta koulutuksesta on ylikoulutusta työelämän tarpeiden näkökulmasta. Isot firmat kuten Nokia ovat tietysti tässä suhteessa poikkeuksia. Mutta on maamme köyhä ja siksi jää – ei näytä pienellä olevan varaa.
4 kommenttia:
Mutta onko se koulutuksen yli- vai aliarvostamista, että meillä on kohta puolet kansasta maistereita? Kun mihin tahansa hommaan pitää olla korkeakoulutus? Sitäkin hullumpaa, kun kunnon putkimiehiä, autonkorjaajia tai muita maailman pystyssä pitäjiä ei taideta kouluttaa enää missään. Pelkkiä ammattikorkeakoulutasoisia moniosaajia, jotka korjaavat koneista vain tietokoneohjauksen, jos korjaavat.
Soli
Kyseessä on erittäin monimutkainen vyyhti ja lisäksi asia vaihtelee sekä aloittain että eri puolilla Suomea. Etelä-Suomessa on liikaa maistereita ja käytännön taitajia kuten putkimiehiä puhumattakaan kirvesmiehistä aivan liian vähän. Joillakin muilla alueilla taas on onnistuttu ammatillisen koulutuksen puolella erittäin hyvin (kansallisessa verrannossa) ja korkeakoulupuolella vaatimattomammin. Koulutusta sekä yli- että aliarvostetaan. Joskus tuntuu siltä, ettei henkilö saa käydä työpaikallaan enää vessassakaan ellei hänellä ole uimamaisterin tutkintoa. Toisaalta teoreettisen tiedon taitajille ei oikein tahdo olla kysyntää monissa tehtävissä siksi, että ne vain ovat niin yksikertaisia, että koulutuksesta on enemmänkin haittaa kuin hyötyä niiden tekemiseksi.
Niin hurja tilanne meillä ei vielä ole kuin Japanissa, jossa 75 % ihmisistä menee yliopistoon. Maassa on juuri suoritettu koulu-uudistus, jossa kansakunnan akateemista tasoa pyritään nostamaan edelleen.
En tiedä, mikä olisi paras organisatorinen ratkaisu enkä usko, että tämä kysymys on edes oleellisin. Mielestäni pihvi on se, että osaamisvetoinen koulutus on aivan liian suppea näkemys, jotta yhteiskunta ja kulttuuri kehittyisi attraktiiviseen ja hyvinvointia tuottavaan suuntaan. Yleissivistys, asioiden sekä käsitteellinen että aistinen käsittelemisen kyky on edellytys sille, että ihminen saa jotakin aikaiseksi. Innovaatiot ja luovat teot edellyttävät vapautta ja niitä ei synny, mikäli ne on ennalta sidottu hyödyn ja käytännön päämääriin.
Ja sitten on vielä tämäkin: usein ne jotka saavat jotakin aikaan saavat aikaan pikemminkin koulusta huolimatta kuin sen takia. Pärjäsin huonosti koulussa, syynä oli liika lukeminen, on moni teoreettisen tiedonkin alalla edennyt lausunut.
Kuulin tänään ohimennen, että nuoret eivät enää arvosta pitkäkestoista kouluttautumista entiseen tapaan.
Ymmärrettävää sikäli, että läheskään kaikille korkeastikaan koulutetuille ei ole viime vuosina ollut tarjolla töitä.
Samat syyt varmasti ovat osittain vaikuttamassa myös näiden ilman päämääriä ajelehtivien, nuorten keskuudessa.
Leonoora
Pitää varmasti paikkansa yhtenä syynä. Hieman toisenlaisiin asioihin liittyen Sailas kuulemma esittää, että toisen asteen ammatillisten perustutkintojen aikaa pitäisi pudottaa kahteen vuoteen. Minusta ajatus ei ole huono, mikäli oppilaitosten tehtävä rajataan yleissivistävään ja ammattiteoreettiseen opetukseen ja niiden työssäoppimisen ohjaus siirretään pääosin työpaikoille.
Lähetä kommentti