Seminaareissa on tapana, että niiden ohjelmaan sijoitetaan yksi kaheli esitelmä, jolla ei ole käytännön vaikutuksia. Tämä rooli tulee opinnollisten taustojen takia kohdalleni silloin tällöin. Pari vuotta sitten olin tilaisuudessa, jossa muun muassa Opetusministeriön ja opetushallituksen yli- ali- ja keskitarkastajat sekä erityisesti ammattikorkeakoulujen opintoasioista vastaavat kuten myös eräät työministeriön tyypit tarkastelivat opiskelijavalintaa. Minut oli kutsuttu esittämään filosofisia huomioita aiheesta. Tässä tulos:
FILOSOFISIA NÄKÖKOHTIA YHDEN PAIKAN SÄÄNTÖÖN
Esitelmä Opetushallituksen järjestämässä yhden opiskelupaikan säännön viisivuotisseminaarissa. Hotelli Haaga, Helsinki
Aristoteles ajatteli, että puheita on kolmenlaisia: poliittisia, oikeudellisia ja juhlapuheita. Kullakin puhetyypillä on oma niin sanottu topoksensa, jonka perusteella puhuja tietää, miten hänen tulisi puhua. Juhlapuheen topos liittyy siihen, että juhlittavan kohteen jotakin ominaisuutta kiitetään. Tarkastelen seuraavassa sitä, voidaanko päivänsankarillamme nähdä kiitettäviä ominaisuuksia. Luonnostelenkin lopuksi syntymäpäiväpuheen ja annan kaksi syntymäpäivälahjaa.
Lähestyn aihepiiriä tarkastelemalla yhden paikan sääntöön liittyvää argumentaatiota. Tarkastelen ensin sitä argumentaation kokonaisuutta, jossa yhden paikan sääntö on muodostunut ja kehittynyt. Tämän jälkeen tarkastelen keskitetymmin yhden paikan sääntöön liittyviä argumentteja niiden rationaalisuuden näkökulmasta.
Käytössäni on ollut seuraavat julkaisut: Matti Jussila, Korkeakoulujen opiskelijavalinnat (1996), Hakija- ja opinto-oikeustyöryhmän muistiot 1 (1996) ja 2 (1997), Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän projektiryhmän muistio (1998), Yliopistojen hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän (Harek) ja ammattikorkeakoulujen yhteishakujärjestelmän (amkyh) teknistä koordinaatiota valmistelleen projektityöryhmän muistio (1999) sekä vihdoin Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tukiryhmän muistio vuodelta 2000. Lisäksi olen saanut käyttööni hakukaavakkeita sekä lähdevinkkejä esimerkiksi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2003 käydyn myöhästynyttä hakemusta koskeneen keskustelun osalta. On selvä, että näiden asiapapereiden ja lähdevinkkien pohjalta laatimani esitys on karikatyyri. Se on postmoderni sikäli, että luen eri aikoina tehtyjä papereita ottamatta huomioon sitä, mitä niiden välillä on tapahtunut, ikään kuin samana tarinana. Voi olla, ettei todellisuus ole ollenkaan sellainen kuin miltä se käytössäni olleiden mietintöjen pohjalta näyttää.
1. Yhden paikan säännön argumentatiivinen viitekehys
Matti Jussilan Korkeakoulujen opiskelijavalinnat-selvityksen ehdotus 4 kuuluu seuraavasti: ”Selvitetään vielä tarkemmin, miten voidaan luoda sellainen järjestelmä, joka sallii opiskelijan kirjoittautua samana vuonna uutena opiskelijana vain yhteen korkeakouluun.” Toisaalta selvityksen yhteenvedossa todetaan: ”selvityksen muihin ehdotuksiin sisältyy…-opiskelija voisi kirjoittautua samana vuonna uutena opiskelijana vain yhteen korkeakouluun.”
Kriittinen lukija huomauttaa tässä, että järjestelmän luominen jollekin asialle ja jonkin asian toteuttaminen eivät ole sama asia. Ehdotus 4 sisältää toisenlaisen toimintasuosituksen kuin selvityksen yhteenveto. On kuitenkin uskottavaa väittää, että yhden paikan säännön syntyhistoriassa Matti Jussilan selvityksellä on huomattava asema. Myöhempi historia osoittaa, että sekä yhteenvedon ehdotus että ehdotus 4 jäivät henkiin. Mikäli Jussilan selvitys on yhden paikan säännön eräänlainen synnytys, voi sanoa, että tuloksena oli kaksoset: itse sääntö ja järjestelmä. Kun katsoo myöhempää kehitystä, järjestelmä näyttää kasvaneen enemmän kuin sääntö.
Millaiseen argumentatiiviseen kokonaisuuteen sääntö Jussilan selvityksessä sijoittuu? Selvityksen johdannossa viitataan 1980 ja 90-luvuilla syntyneeseen ”ylioppilassumaan”, mikä merkitsi sitä, että ylioppilaat eivät päässeet korkeakouluihin, joihin he hakivat. Esiintyi päällekkäishakua, moninkertaista koulutusta ja keskeyttämisiä. Jussilan mukaan koulutusjärjestelmän rakenteelliseksi uudistamiseksi visioitiin ammattikorkeakoulut, joiden odotettiin ohjaavan opiskelijavirtoja aiempaa tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Myös selvitykseen sisältyvä yllä mainitsemani ehdotus 4 liittyy tähän problematiikkaan. Jussila perustelee sitä toteamalla, että 20 % ylioppilaista tulee hyväksytyksi samana vuonna kahteen tai useampaan koulutuspaikkaan. Suuri osa hakijoista jää kokonaan korkeakoulupaikasta paitsi, mikä on heidän kannaltaan ikävää. Miksi se on ikävää? Selvityksessä viitataan siihen, että hakeutuminen korkeampaan koulutukseen on koulutusyhteiskunnassa institutionaalinen pakko. Koko järjestelmän taustaoletus on siis se, että ensinnäkin on koulutusyhteiskunta ja toiseksi, että tässä yhteiskunnassa korkein koulutus on parasta.
Edellä sanottu voidaan tiivistää seuraavasti. 1990-luvun alkupuolella Suomessa vallitsi käsitys koulutusyhteiskunnasta. Siinä menestymisen väline oli hakeutuminen korkeimpaan mahdolliseen koulutukseen. Syntyi kuitenkin ongelmia. Jotkut hakivat koulutukseen liikaa ja toiset jäivät rannalle. Asiaa ryhdyttiin ratkomaan perustamalla uusi instituutio, joka antoi opistoasteen ammatilliselle koulutukselle korkeakoulun statuksen. Toimittiin siis niin, että ammatillinen koulutus tulisi kiehtovammaksi menestystä tavoittelevien ylioppilaiden kannalta. Lisäksi luotiin yhden paikan sääntö, jolla hillittiin menestystä liikaa tavoittelevia ylioppilaita.
Niin uusia ehdotuksia tekevä kuin se onkin, Matti Jussilan esitys tekee argumentaation viitekehyksen osalta taaksepäin katsovan vaikutelman. Siinä kuvataan 1980 ja 1990-lukujen taitteen kysymyksiä. Samana vuonna kuin hänen selvityksensä, ilmestyi huomattavasti modernimpi Hakija- ja Opinto-oikeusjärjestelmätyöryhmän muistio 1. Sen tiivistelmässä todetaan, että työryhmä esittää yliopistolakiin yhden paikan säännöstä sekä säännöstä korkeakoulujen yhteisistä hakurekistereistä. Tiivistelmässä todetaan heti näiden ehdotusten jälkeen: ”Näillä ehdotuksillaan projektiryhmä pyrkii turvaamaan sen, että järjestelmän avulla voidaan toteuttaa sille asetetut ja laajemmatkin koulutuspoliittiset tavoitteet.” Tiivistelmässä herättää huomiota useat seikat. Ensinnäkin se, että kyseessä on nimenomaisesti projektityöryhmä. Mietintö osuu aikakauteen, jolloin ainakin tiedeyhteisössä projektit tulivat yleisesti omaksutuksi toimintatavaksi myös muilla kuin tekniikan ja lääketieteen aloilla. Usko projekteihin näkyy tiivistelmässä sikälikin, että esimerkiksi uusien ehdotusten ei esitetä turvaavan jotakin. Sen sijaan siinä todetaan, että itse projektityöryhmä pyrkii turvaamaan jotakin. Edelleen tiivistelmässä kiinnittää huomiota se, että toivotaan turvattavan ”laajemmatkin koulutuspoliittiset tavoitteet”. Mitä ne voisivat olla?
Jos vielä 90-luvun alussa koulutuspoliittinen tavoite oli niin sanottu koulutusyhteiskunta, 90-luvun puolivälin jälkeen tuo tavoite näyttää vähintäänkin saaneen rinnalleen muitakin tavoitteita tai jopa muuttuneen sellaiseksi, ettei koulutusyhteiskunta ole parhaiten koulutuspoliittisia tavoitteita luonnehtiva termi.
Käsillä olevan mietinnön luvussa 2 Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tavoitteet esitetään alaluvuissa 2.1. Koulutuspoliittiset perusteet, 2.2. Järjestelmän vaikutukset yliopistojen toimintaan ja 2.3. Järjestelmän vaikutukset hakijan kannalta seuraavanlaisia asioita:
”Vain yhtenäisen valtakunnallisen tietojärjestelmän avulla voidaan varmistua siitä, että samanaikaista yhtä useamman opiskelupaikan vastaanottamista ei tapahdu ja opiskelupaikat täytetään tehokkaasti.”
”Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmä tehostaa…hallinnollista työtä…tehostaa tietojen siirtämistä ja luovuttamista…tehostaa ja helpottaa tietojen siirtämisestä aiheutuvaa työtä yliopistoissa.”
”Hakijan kannalta kehitteillä oleva hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmä lisää palvelun joustavuutta…varmistaa entistä paremmin hakijoiden tasapuolisen kohtelun ja koko hakuprosessi muuttuu hakijaystävällisemmäksi.”
Komeaa kuminaa, sanoo Perkele Suuri Viidan romaanissa Moreeni, mutta tulee tietysti muistaa, että yllä oleva liittyy nimenomaan järjestelmän kehittämiseen. Ei kai sekään järjestelmän kehittämisen osalta tarkoituksenmukaista olisi, mikäli pyrittäisiin tehottomuuteen ja epäystävällisyyteen. Vai olisiko?
Sitä järjestelmää, jonka piirissä aloitin 1980-luvun puolivälissä akateemisen vaellukseni, voisi joku luonnehtia hieman tehottomaksi ja jopa epäystävälliseksi. Kaikenlaista jaarittelua vuorokausikaupalla suosittiin ylläpidettäessä perinnäistä akateemista elämänmuotoa, jonka yhtenä kenties jo historiaan häipyneenä piirteenä voisi mainita tieteellisestä luovuudesta kasvavat tieteelliset kokonaisteoriat. Tieteellinen innovaatio ei näet synny vain järjestelmää seuraamalla, vaan siihen liittyy metodisen hallinnan lisäksi usein varsin tehottomalta vaikuttavia ja viime kädessä selittämättömiä tekijöitä. Ei ole onnistuttu eksplikoimaan erityistä luovuuden logiikkaa eikä erityistä keksimisen logiikkaa, ainakaan yhden suomalaisen tieteen viimeaikaisen lippulaivan, teoreettisen filosofian piirissä. Tilannetta voisi ehkä kuvata niin, että on pikemminkin onnistuttu tunnistamaan loogisia piirteitä sekä luonnostelemaan argumentaatiotekniikoita, jotka edesauttavat tieteellistä keksimistä. Voisi myös huomauttaa, että asiakaskeskeisyys ei ole ensimmäisiä asioita, joita tiedeyhteisön toiminta tuo mieleen. Siinä on pärjännyt, jos on uskonut itseensä sekä tietänyt ja osannut paljon. Tästä näkökulmasta luonnehdittuun koulutusyhteiskuntaan on yksinkertaisesti kuulunut se, että joku saa kokeesta kympin ja toinen vitosen ja joku saa jopa kahdesta kokeesta kympin, vaikka asia olisikin viitosen saajan kannalta vaikeasti hyväksyttävissä. Sinänsä yhden paikan sääntö ei tee merkittävää muutosta tähän asiaan, koska se koskee vain yhtä lukuvuotta. Esimerkiksi henkilö, joka tahtoo vaikkapa sekä tuomariksi että lääkäriksi, voi tietenkin ensimainittuun opiskeluohjelmaan päästyään hakeutua toiseen seuraavana vuonna.
Perinnäiseen koulutusyhteiskuntaan sisältyy niin sanottua syrjintää ja syrjäytymistä. Niin kauan kuin yhteiskunnassa harjoitetaan tieteellistä toimintaa, yhteiskunnassa on tieteeseen liittyvää syrjäytymistä. Niinpä korkeimpaan tutkimukseen ja opetukseen pohjautuva niin sanottu laajempi korkeakoulupoliittinen tavoite on jossain mielessä kovempaan kilpailuun johtava kuin se tavoite, jonka tehokkaan ja joustavan hallinnon palveluyhteiskunta omaksuu. Voi olla, että suomalaisella yhteiskunnalla ei yksinkertaisesti ole varaa tämän perinnäisen koulutusyhteiskunnan ylläpitämiseksi ja voi olla, että käsityksessämme ihmisenä olemisen merkityksestä ja tavoitteista on tapahtunut jotakin siihen suuntaan, että kilpailua ei pidetä yhtä tärkeänä kuin aikaisemmin. Emme enää elä jonkun 1950-luvun puhtaan olympia-aatteen innoittamilla koulutuskentillä. Pikemminkin elämme tuotannollisuus ja tehokkuus –metaforien kulttuurissa, jossa kilpailukin on vain yksi tuotannon muoto. Eräässä mielessä kilpailu on menettänyt ylevyytensä.
Minusta näyttääkin siltä, että jossain määrin argumentaation viitekehys, johon yhden paikan sääntö liittyy, muuttui 90-luvun loppupuolella perinnäisen akateemisen toiminnan näkökulmasta löysemmäksi ja vähemmän huippuosaamislähtöiseksi. Korostan: lähtöiseksi. Voihan olla, että vaikka lähtökohta ei ole huippukeskeinen, tällainen hieman löysempi asennoituminen johtaa huippujen syntymiseen. Ehkä tätä kysymystä voisi selvittää koulutuspoliittisten linjausten taustatyönä. Jotakin tässä ehkä menetettiin, mutta ehkä voitettiin sikäli, että yhteiskunnan stabiliteetti voimistui ainakin korkeakoulupolitiikan piirissä. Taattiin säädöksellisesti, että yhä useampi pääsisi opiskelemaan. Tämäkin asia liittyy mainitsemaani huippuosaamiskysymykseen. Tilastotieteessä tunnetaan niin sanottu Rousseaun laki, jonka mukaisesti suuri kvantiteetti mahdollistaa huippukvaliteetin. Tämä laki on pätevä esimerkiksi Saksan ja Venäjän kokoisissa maissa. Suomen väestöpohja on kuitenkin aivan toista luokkaa. Rousseaun laki ei ole meillä sovellettavissa hyvin, koska kvantiteettimme ei koskaan ole suuri. Täytyisi siis keksiä jotakin muuta. Niin sanotut osaamiskeskukset, kärkihankkeet ja erikoistuminen ovat nähdäkseni olleet vastausyrityksiä tähän. Ehkä meillä pitäisi tavoittaa lisäksi myös jotakin, jota voisi luonnehtia syvyydeksi.
Tulkintani mukaisesti korkeakoulupoliittiseksi tavoitteeksi oli siis tullut jonkin verran tasa-arvoisempi korkeakoulumaailma kuin aikaisemmin. Tavoite käy ilmi esimerkiksi Opetusministeriön ja Opetushallituksen 14. 1. 1999 laatimasta yhden paikan sääntöä koskevasta tiedotteesta. Sen mukaan säännöllä ”pyritään siihen, että mahdollisimman moni hakija pääsee opiskelemaan.” Olipa tulkintani oikeansuuntainen tai ei, olisin hämmästynyt, mikäli yhden paikan sääntö ei heijastaisi jotakin laajempaa korkeakoulupoliittisessa ajattelussa tapahtunutta korostuksen muutosta, jonka seurauksena ei ole järkevää tarkastella korkeakouluja enää siitä näkökulmasta kuin itse tein silloin, kun olin korkeakoulussa työssä. Ajattelin tuolloin, että tieteellinen tutkimus on itseisarvo, joka sellaisenaan hyödyttää yhteiskuntaakin, mutta sitä ei tehdä siksi, että siitä olisi yhteiskunnalle jotakin hyötyä vaan puhtaasti tieteellisestä intohimosta johtuen. Tehokkuuden ja palveluhenkisyyden rinnalla sääntö liittyykin uskoakseni elinkeinoelämän haasteisiin vastaamiseen ja siihen, mitä sanotaan yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi. Nämä eivät olleet kymmenkunta vuotta sitten samalla tavoin keskeisiä kuin nykyisin ja niiden esiinmarssista johtuen voitaisiin mielestäni pikemminkin kuin koulutusyhteiskunnasta puhua esimerkiksi tehokkaan palvelun sovellusyhteiskunnasta.
Argumentaation viitekehykseen näyttää sisältyvän jonkin verran Humboldt-tyyppisen yliopistoajatuksen heikentämistä, mutta voi kysyä, että kuinka pitkälle. Voi olla, että uudet elinkeinoelämän haasteet siirtyvät vähitellen toisen asteen ammatillisen koulutuksen alueelle ja että sen nostaminen tulee viemään korkeakoulusektorin resursseja. Voi olla, että opiskelijavirtojen hillitseminen yliopistojen osalta ei tulevaisuudessa riitä, vaan niitä on työelämän tarpeiden takia paikallaan hillitä koko nykyisen korkeakoulusektorin osalta. Tämä johtuu siitä, että jonkun täytyisi töitäkin tehdä ja se on vaikeaa, jos jokainen vastaantulija alkaa olla dosentti. Joidenkin lukemieni arvioiden mukaan meillä on ylituotanto maistereista, tohtoreista ja ehkä kohta myös tradenomeista ja sosionomeista. Itse asiassa tässä tilanteessa hakijajärjestelmä, jossa suuri osa ylioppilaista jää rannalle korkeakoulusta, voisi olla työelämän tarpeiden näkökulmasta hyvä. Tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan runsaasti työvoimaa aloilla, joiden taitaminen ei edellytä korkeakoulukoulutusta: ravitsemustyössä, siivous- ja kiinteistöalalla, kuljetusalalla, perushoidossa jne. Emme ehkä enää nyt tai tulevaisuudessa elä yhteiskunnassa, jossa korkeimpaan koulutukseen hakeutuminen on institutionaalinen pakko.
En esitä näitä ajatuksia siksi, että erityisemmin kannattaisin niitä. Sen sijaan esitän ne siksi, että on kiinnostavaa huomata, että on olemassa aineksia sellaisen tilanteen syntymiseksi, jonka seurauksena yhden paikan säännön elämänkaari ei muodostu kovin pitkäksi, vaan uudet kysymykset synnyttävät tarpeen jollekin toiselle säännölle. Voi olla, että sekin edellyttää uudenlaisia institutionaalisia ratkaisuja. Esimerkiksi sellaisen, jossa tiedekorkeakoulussa koulutetaan hyvin pieni määrä tieteilijöitä. Yliopistoon jäisivät ehkä lähinnä ne ryhmät, joita nykyisin nimitetään tieteen huippuyksiköiksi sekä joitakin muita. Ammattikorkeakouluissa taas harjoitettaisiin ensinnäkin niitä ammattikorkeakouluopintoja, joita aikaisemmin on harjoitettu yliopistossa. Siellä koulutettaisiin papit, lääkärit, opettajat, tuomarit, metsänhoitajat jne. ylempinä korkeakoulututkintoina ja näihin ammatteihin liittyvät ammattilaiset alempina korkeakoulututkintoina. Niin sanottu Bolognan prosessi voi tukea myös tällaista kehitystä. Onhan sen näkökulmasta mahdollista, että esimerkiksi diakonin tutkinto rinnastetaan teologian kandidaatin tutkintoon ja vastaavasti sosionomin tutkinto yhteiskuntatieteen kandidaatin tutkintoon ja näin diakoni tai sosionomi voi siirtyä opiskelemaan suoraan maisteriksi ilman, että hän ensin opiskelee uudet 120 opintoviikkoa. Näyttää siltä, että esimerkiksi sairaanhoitajien kouluttaminen lääkäreiksi ei käykään niin pikaisesti kuin on oletettu. Who cares? Se ei käy pikaisesti perinnäisen suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä. Mutta mehän olemmekin siirtymässä yleiseurooppalaiseen harmonisoimiseen, joka saattaa merkitä joillakin aloilla vaatimustason alentamista. Tällaisessa mallissa yhden paikan säännön paikka voisi olla sen soveltaminen ammattikorkeakoulun piiriin. Voi olla, että yhden paikan sääntö on yksi maamerkki muutoksissa, jotka koskevat tiedeinstituutiota.
Palaan vielä itse järjestelmän tehokkuuteen sekä sen hakijaystävällisyyteen. Käsitykseni mukaan siihen ollaan korkeakouluissa pääosin tyytyväisiä. On kuitenkin herännyt esimerkiksi keskustelua siitä, onko periaate, jonka mukaisesti myöhästyneitä opiskelupaikan vastaanottoilmoituksia ei hyväksytä, liian tiukka. Valinnasta voi esittää oikaisupyynnön, mutta hakijasta itsestään tai hakijan puutteellisista ilmoituksista johtuvia muutoksia ei saa tehdä rekisteriin. Olen kuullut, että esimerkiksi posti on vaikeiden sääolosuhteiden takia myöhästynyt ja tästä syystä opiskelupaikkakin on jäänyt saamatta. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä ei ainakaan moraalifilosofian näkökulmasta ole hakijasta itsestään johtuva asia. On olemassa niin sanottu major force, joka standarditulkinnoissa voittaa asetuksen voiman. Ylipäänsä tällaiset kysymykset liittyvät siihen, miten lakia pitäisi lukea. Koulumaailmassa esimerkiksi lääninhallitukset järjestävät varsin hyviä juristien pitämiä koulutustilaisuuksia uusista laeista kuten vaikkapa hallintolaista. Niissä harvoin tulee esille teoriat lain luonteesta. Ne ovatkin monimutkaisia, mutta niihin tutustuminen auttaisi esimerkiksi opiskelijavalintoja suorittavaa henkilöä tietämään, miten hänen kannattaisi lakia tulkita. Pidän erittäin keskeisenä asiana, että sekä korkeakoulun että koulun hallintohenkilöstölle järjestettäisiin oikeusfilosofista koulutusta. Muutoin lain luku on vaarassa käydä joko mielivaltaiseksi tai tiukkapipoiseksi lakifundamentalismiksi. Jälkimmäisen taustalla on niin sanottu oikeuspositivismi. Se on erittäin kritisoitu teoria nykyisessä oikeusfilosofiasssa.
Hakemusten ja ilmoitusten käsittelyn lisäksi hakijaystävällisyyden osalta voisi nostaa esille ehkä hakijalta edellytetyn kyvyn tehdä päätöksiä. Mikäli hakija joutuu valitsemaan kahden opiskelupaikan välillä ja tämä tuottaa hänelle merkittäviä ongelmia, voisi joku tietysti sanoa, että tällainen hakija ei yksinkertaisesti ole kypsä korkeakouluopiskelijaksi. Toisaalta erityisesti nuorten hakijoiden kannalta asia lienee melko mielivaltainen. Heidän preferenssinsä saattavat vaihdella vaikkapa siten, että jos on päästy opiskelemaan samalla paikkakunnalla olevaan oppilaitokseen kuin seurustelukumppani, otetaan tämä opiskelupaikka vastaan mieluummin kuin omaa opiskelullista suuntautumista vastaava opiskelupaikka jollakin toisella paikkakunnalla. Sanon tämän muistuttaakseni siitä, että valintaan liittyy usein melkoisia inhimillisiä tekijöitä ja lienee turha kuvitella, että järjestelmästä saataisiin milloinkaan sellainen, että se sulkee inhimilliset tekijät ulkopuolellensa.
Esimerkiksi uudempi tunnetutkimus osoittaa, että päätöksiin liittyy tunteita ja itse asiassa ilman tunteita emme kykene päättämään laisinkaan. Uskoisin, että nämä inhimilliset tekijät kohdataan voimakkaimmin erilaisissa muutoksenhauissa. Esimerkiksi oikaisupyyntöä käsittelevässä virkailijassa voi herätä tunteita, joiden varassa hän ei toimi aivan niin asetukset ja tulkintaohjeet edellyttäisivät. Kun koko yhden paikan säännön muotoilemista perusteltiin juuri inhimillisillä tekijöillä, nimittäin sillä, että ei ole kivaa kun ei pääse opiskelemaan kun joku sai kaksikin opiskelupaikkaa, niin olisi perusteltua ehkä uudestaan tutkia korkeakoulujen opiskelijavalintaan sisältyviä inhimillisiä tekijöitä. Kyllä siinä nyt ainakin yhdelle työryhmälle olisi tekemistä. Tällaisia seikkoja huomioonottavana pidän Yliopistojen hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän ja ammattikorkeakoulujen yhteishakujärjestelmän teknistä koordinaatiota valmistelleen projektiryhmän ajatusta, jonka mukaan opiskelupaikkaan hyväksytyllä on niin sanottu jonotusoikeus. Jonkin verran ironista tässä asiassa on kylläkin se, että kun järjestelmän tehokkuutta on kovasti hehkutettu, on saatu aikaiseksi kaikkien tehottomien järjestelmien keskeisin symboli: jono. Myös Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tukiryhmän muistio vuodelta 2000 esittää useita olosuhteisiin, kuten esimerkiksi aikataulutukseen liittyviä kehittämiskohteita. Tällaista selvitystä olisi mielestäni syytä jatkaa.
En usko, että yhden paikan säännölläkään saavutetaan opiskelijavirtojen ohjaamisen täydellistä hallintaa tai että se takaisi sen, että kaikki hakeutuisivat opiskelemaan aloja, joita heidän odotetaan hakeutuvan opiskelemaan. Huomautus ei ole ehkä kovin syvällinen. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa myös inhimilliset tekijät ja olosuhteet, joissa hallintoa kehitetään. Juuri niiden takia tehokkainkin järjestelmä pätkii. Meillä on niin hienot koneet, että on aika vaikea enää sanoa, kuten entinen pankkivirkailija, että kone teki virheen. Kyllä ne ovat ihmiset, jotka järjestelmiä sotkevat.
2. Argumentteja puolesta ja vastaan
Tarkastelen seuraavaksi yhden paikan sääntöä rationaalisen argumentaation näkökulmasta. Argumentti muodostuu väitteestä ja perusteluista. Väite on hyväksyttävä, jos sen perustelut voi hyväksyä ja perustelujen ja väitteen välillä on vähintäänkin riittävä linkitys. Jos väite hyväksytään näillä perustein, argumentaatio on rationaalista. Onko yhden paikan sääntö rationaalisesti argumentoitu?
Matti Jussilan selvityksen pohjalta yhden paikan säännölle muodostuu seuraava argumentaatio:
(1) (väite) yhden paikan sääntö tarvitaan
koska
(perustelu) joidenkin pääseminen kahteen paikkaan jättää muita hakijoita korkeakoulun ulkopuolelle ja tätä on hakijoiden kannalta vaikea hyväksyä
Opetusministeriön ja Opetushallituksen tiedotteen argumentti on puolestaan seuraava
(2) (väite) yhden paikan sääntö tarvitaan
koska
(perustelu) mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan
Voidaanko esittää vasta-argumentteja, joiden väiteosa on, että kyseiset argumentit ovat virheellisiä tai että yhden paikan sääntöä ei tarvita?
Vasta-argumentti väitteelle (1) voisi olla:
(3) Korkeakoulun intressi on korkeimman tiedollisen kulttuurin kehittyminen. Korkeimman tiedollisen kulttuurin kehittymisen kannalta on edullista, että yliopistot saavat lahjakkaita oppilaita senkin kustannuksella, että kaikki eivät pääse yliopistoon.
Keskeiset tavat argumentoida argumenttia (2) vastaan voisivat olla:
(4) mahdollisimman monen opiskelemaan pääseminen voidaan taata muullakin tavoin kuin yhden paikan säännöllä.
En keskustele tästä mahdollisuudesta. Riittää, että se on aito mahdollisuus. Muita vasta-argumentteja voisivat olla:
(5) yhden paikan sääntö estää joidenkin hakeutumisen kahteen opiskelupaikkaan ja muiden jäämisen opiskelupaikkaa vaille. Näin ollen argumentti ei ehkä sano enempää kuin kehäpäätelmä ”mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan, koska mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan”. Argumentti ei ole vakuuttavasti perusteltu.
tai
(6) ajatus siitä, että mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan (korkeakouluun) on kyseenalainen.
Vasta-argumentti (6) tarvitsee lisäperusteita. Ne voisivat olla joko argumentti (3) tai argumentti, jonka mukaisesti yhteiskunta on sellainen, ettei ole tarkoituksenmukaista, että kaikki pääsevät opiskelemaan (korkeakouluun).
3. Juhlapuhe päivänsankarille
Tulen nyt esitelmäni päätökseen ja minun on lunastettava lupaukseni juhlapuheesta ja kahdesta lahjasta. Täältä pesee:
Arvoisa päivänsankari
Olet tarmokas, työsi huolellisesti suorittava ja toisia ihmisiä huomioon ottava vanhempiisi luottava pikku veitikka. On liian varhaista sanoa, mikä sinusta tulee isona, niin paljon kuin sisäistä yrittäjyyttä olemme sinuun koettaneet valaakin. Jos suot, sanon tulevaisuudestasi kuitenkin sen, että varmaankin murrosikäkin odottaa, mutta jos maailma tulevaisuudessa on sellainen kuin se, jossa olet lapsuutesi viettänyt, olen aivan varma, että ainakin pääset opiskelemaan. Veikkaisin, että edellytyksesi sopisivat paremmin hallinnon alalle kuin esimerkiksi tieteelliselle uralle, mutta voihan olla, että olen erehtynyt. Politiikkakin sinua varmaan tulee jonkin verran kiinnostamaan ja voi olla, että sosiaalisuutesi perusteella sinulla on edellytyksiä sillä alalla. Niin tai näin, haluan antaa sinulle kaksi syntymäpäivälahjaa. Jotta kasvat terveesti, mieti näitä kahta asiaa:
Millaisessa maailmassa tahdot elää ja millaista maailmaa itse edistät. Tämän miettimisen kannalta on olennaista selvittää se, millaista tieteellistä tutkimusta ja opetusta tavoittelet.
Selvitä itsellesi kuka olet ja ota huomioon toisten mielipiteet sinusta niin kehityt hyväksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämän miettimisen kannalta on tärkeää selvittää muun muassa
- onko ajatus siitä, että mahdollisimman monen tulisi päästä opiskelemaan korkeakouluun, tarkoituksenmukainen
- millaisissa olosuhteissa elät ja millaiset asiat ovat niitä, joita et voi hallita
FILOSOFISIA NÄKÖKOHTIA YHDEN PAIKAN SÄÄNTÖÖN
Esitelmä Opetushallituksen järjestämässä yhden opiskelupaikan säännön viisivuotisseminaarissa. Hotelli Haaga, Helsinki
Aristoteles ajatteli, että puheita on kolmenlaisia: poliittisia, oikeudellisia ja juhlapuheita. Kullakin puhetyypillä on oma niin sanottu topoksensa, jonka perusteella puhuja tietää, miten hänen tulisi puhua. Juhlapuheen topos liittyy siihen, että juhlittavan kohteen jotakin ominaisuutta kiitetään. Tarkastelen seuraavassa sitä, voidaanko päivänsankarillamme nähdä kiitettäviä ominaisuuksia. Luonnostelenkin lopuksi syntymäpäiväpuheen ja annan kaksi syntymäpäivälahjaa.
Lähestyn aihepiiriä tarkastelemalla yhden paikan sääntöön liittyvää argumentaatiota. Tarkastelen ensin sitä argumentaation kokonaisuutta, jossa yhden paikan sääntö on muodostunut ja kehittynyt. Tämän jälkeen tarkastelen keskitetymmin yhden paikan sääntöön liittyviä argumentteja niiden rationaalisuuden näkökulmasta.
Käytössäni on ollut seuraavat julkaisut: Matti Jussila, Korkeakoulujen opiskelijavalinnat (1996), Hakija- ja opinto-oikeustyöryhmän muistiot 1 (1996) ja 2 (1997), Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän projektiryhmän muistio (1998), Yliopistojen hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän (Harek) ja ammattikorkeakoulujen yhteishakujärjestelmän (amkyh) teknistä koordinaatiota valmistelleen projektityöryhmän muistio (1999) sekä vihdoin Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tukiryhmän muistio vuodelta 2000. Lisäksi olen saanut käyttööni hakukaavakkeita sekä lähdevinkkejä esimerkiksi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2003 käydyn myöhästynyttä hakemusta koskeneen keskustelun osalta. On selvä, että näiden asiapapereiden ja lähdevinkkien pohjalta laatimani esitys on karikatyyri. Se on postmoderni sikäli, että luen eri aikoina tehtyjä papereita ottamatta huomioon sitä, mitä niiden välillä on tapahtunut, ikään kuin samana tarinana. Voi olla, ettei todellisuus ole ollenkaan sellainen kuin miltä se käytössäni olleiden mietintöjen pohjalta näyttää.
1. Yhden paikan säännön argumentatiivinen viitekehys
Matti Jussilan Korkeakoulujen opiskelijavalinnat-selvityksen ehdotus 4 kuuluu seuraavasti: ”Selvitetään vielä tarkemmin, miten voidaan luoda sellainen järjestelmä, joka sallii opiskelijan kirjoittautua samana vuonna uutena opiskelijana vain yhteen korkeakouluun.” Toisaalta selvityksen yhteenvedossa todetaan: ”selvityksen muihin ehdotuksiin sisältyy…-opiskelija voisi kirjoittautua samana vuonna uutena opiskelijana vain yhteen korkeakouluun.”
Kriittinen lukija huomauttaa tässä, että järjestelmän luominen jollekin asialle ja jonkin asian toteuttaminen eivät ole sama asia. Ehdotus 4 sisältää toisenlaisen toimintasuosituksen kuin selvityksen yhteenveto. On kuitenkin uskottavaa väittää, että yhden paikan säännön syntyhistoriassa Matti Jussilan selvityksellä on huomattava asema. Myöhempi historia osoittaa, että sekä yhteenvedon ehdotus että ehdotus 4 jäivät henkiin. Mikäli Jussilan selvitys on yhden paikan säännön eräänlainen synnytys, voi sanoa, että tuloksena oli kaksoset: itse sääntö ja järjestelmä. Kun katsoo myöhempää kehitystä, järjestelmä näyttää kasvaneen enemmän kuin sääntö.
Millaiseen argumentatiiviseen kokonaisuuteen sääntö Jussilan selvityksessä sijoittuu? Selvityksen johdannossa viitataan 1980 ja 90-luvuilla syntyneeseen ”ylioppilassumaan”, mikä merkitsi sitä, että ylioppilaat eivät päässeet korkeakouluihin, joihin he hakivat. Esiintyi päällekkäishakua, moninkertaista koulutusta ja keskeyttämisiä. Jussilan mukaan koulutusjärjestelmän rakenteelliseksi uudistamiseksi visioitiin ammattikorkeakoulut, joiden odotettiin ohjaavan opiskelijavirtoja aiempaa tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Myös selvitykseen sisältyvä yllä mainitsemani ehdotus 4 liittyy tähän problematiikkaan. Jussila perustelee sitä toteamalla, että 20 % ylioppilaista tulee hyväksytyksi samana vuonna kahteen tai useampaan koulutuspaikkaan. Suuri osa hakijoista jää kokonaan korkeakoulupaikasta paitsi, mikä on heidän kannaltaan ikävää. Miksi se on ikävää? Selvityksessä viitataan siihen, että hakeutuminen korkeampaan koulutukseen on koulutusyhteiskunnassa institutionaalinen pakko. Koko järjestelmän taustaoletus on siis se, että ensinnäkin on koulutusyhteiskunta ja toiseksi, että tässä yhteiskunnassa korkein koulutus on parasta.
Edellä sanottu voidaan tiivistää seuraavasti. 1990-luvun alkupuolella Suomessa vallitsi käsitys koulutusyhteiskunnasta. Siinä menestymisen väline oli hakeutuminen korkeimpaan mahdolliseen koulutukseen. Syntyi kuitenkin ongelmia. Jotkut hakivat koulutukseen liikaa ja toiset jäivät rannalle. Asiaa ryhdyttiin ratkomaan perustamalla uusi instituutio, joka antoi opistoasteen ammatilliselle koulutukselle korkeakoulun statuksen. Toimittiin siis niin, että ammatillinen koulutus tulisi kiehtovammaksi menestystä tavoittelevien ylioppilaiden kannalta. Lisäksi luotiin yhden paikan sääntö, jolla hillittiin menestystä liikaa tavoittelevia ylioppilaita.
Niin uusia ehdotuksia tekevä kuin se onkin, Matti Jussilan esitys tekee argumentaation viitekehyksen osalta taaksepäin katsovan vaikutelman. Siinä kuvataan 1980 ja 1990-lukujen taitteen kysymyksiä. Samana vuonna kuin hänen selvityksensä, ilmestyi huomattavasti modernimpi Hakija- ja Opinto-oikeusjärjestelmätyöryhmän muistio 1. Sen tiivistelmässä todetaan, että työryhmä esittää yliopistolakiin yhden paikan säännöstä sekä säännöstä korkeakoulujen yhteisistä hakurekistereistä. Tiivistelmässä todetaan heti näiden ehdotusten jälkeen: ”Näillä ehdotuksillaan projektiryhmä pyrkii turvaamaan sen, että järjestelmän avulla voidaan toteuttaa sille asetetut ja laajemmatkin koulutuspoliittiset tavoitteet.” Tiivistelmässä herättää huomiota useat seikat. Ensinnäkin se, että kyseessä on nimenomaisesti projektityöryhmä. Mietintö osuu aikakauteen, jolloin ainakin tiedeyhteisössä projektit tulivat yleisesti omaksutuksi toimintatavaksi myös muilla kuin tekniikan ja lääketieteen aloilla. Usko projekteihin näkyy tiivistelmässä sikälikin, että esimerkiksi uusien ehdotusten ei esitetä turvaavan jotakin. Sen sijaan siinä todetaan, että itse projektityöryhmä pyrkii turvaamaan jotakin. Edelleen tiivistelmässä kiinnittää huomiota se, että toivotaan turvattavan ”laajemmatkin koulutuspoliittiset tavoitteet”. Mitä ne voisivat olla?
Jos vielä 90-luvun alussa koulutuspoliittinen tavoite oli niin sanottu koulutusyhteiskunta, 90-luvun puolivälin jälkeen tuo tavoite näyttää vähintäänkin saaneen rinnalleen muitakin tavoitteita tai jopa muuttuneen sellaiseksi, ettei koulutusyhteiskunta ole parhaiten koulutuspoliittisia tavoitteita luonnehtiva termi.
Käsillä olevan mietinnön luvussa 2 Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tavoitteet esitetään alaluvuissa 2.1. Koulutuspoliittiset perusteet, 2.2. Järjestelmän vaikutukset yliopistojen toimintaan ja 2.3. Järjestelmän vaikutukset hakijan kannalta seuraavanlaisia asioita:
”Vain yhtenäisen valtakunnallisen tietojärjestelmän avulla voidaan varmistua siitä, että samanaikaista yhtä useamman opiskelupaikan vastaanottamista ei tapahdu ja opiskelupaikat täytetään tehokkaasti.”
”Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmä tehostaa…hallinnollista työtä…tehostaa tietojen siirtämistä ja luovuttamista…tehostaa ja helpottaa tietojen siirtämisestä aiheutuvaa työtä yliopistoissa.”
”Hakijan kannalta kehitteillä oleva hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmä lisää palvelun joustavuutta…varmistaa entistä paremmin hakijoiden tasapuolisen kohtelun ja koko hakuprosessi muuttuu hakijaystävällisemmäksi.”
Komeaa kuminaa, sanoo Perkele Suuri Viidan romaanissa Moreeni, mutta tulee tietysti muistaa, että yllä oleva liittyy nimenomaan järjestelmän kehittämiseen. Ei kai sekään järjestelmän kehittämisen osalta tarkoituksenmukaista olisi, mikäli pyrittäisiin tehottomuuteen ja epäystävällisyyteen. Vai olisiko?
Sitä järjestelmää, jonka piirissä aloitin 1980-luvun puolivälissä akateemisen vaellukseni, voisi joku luonnehtia hieman tehottomaksi ja jopa epäystävälliseksi. Kaikenlaista jaarittelua vuorokausikaupalla suosittiin ylläpidettäessä perinnäistä akateemista elämänmuotoa, jonka yhtenä kenties jo historiaan häipyneenä piirteenä voisi mainita tieteellisestä luovuudesta kasvavat tieteelliset kokonaisteoriat. Tieteellinen innovaatio ei näet synny vain järjestelmää seuraamalla, vaan siihen liittyy metodisen hallinnan lisäksi usein varsin tehottomalta vaikuttavia ja viime kädessä selittämättömiä tekijöitä. Ei ole onnistuttu eksplikoimaan erityistä luovuuden logiikkaa eikä erityistä keksimisen logiikkaa, ainakaan yhden suomalaisen tieteen viimeaikaisen lippulaivan, teoreettisen filosofian piirissä. Tilannetta voisi ehkä kuvata niin, että on pikemminkin onnistuttu tunnistamaan loogisia piirteitä sekä luonnostelemaan argumentaatiotekniikoita, jotka edesauttavat tieteellistä keksimistä. Voisi myös huomauttaa, että asiakaskeskeisyys ei ole ensimmäisiä asioita, joita tiedeyhteisön toiminta tuo mieleen. Siinä on pärjännyt, jos on uskonut itseensä sekä tietänyt ja osannut paljon. Tästä näkökulmasta luonnehdittuun koulutusyhteiskuntaan on yksinkertaisesti kuulunut se, että joku saa kokeesta kympin ja toinen vitosen ja joku saa jopa kahdesta kokeesta kympin, vaikka asia olisikin viitosen saajan kannalta vaikeasti hyväksyttävissä. Sinänsä yhden paikan sääntö ei tee merkittävää muutosta tähän asiaan, koska se koskee vain yhtä lukuvuotta. Esimerkiksi henkilö, joka tahtoo vaikkapa sekä tuomariksi että lääkäriksi, voi tietenkin ensimainittuun opiskeluohjelmaan päästyään hakeutua toiseen seuraavana vuonna.
Perinnäiseen koulutusyhteiskuntaan sisältyy niin sanottua syrjintää ja syrjäytymistä. Niin kauan kuin yhteiskunnassa harjoitetaan tieteellistä toimintaa, yhteiskunnassa on tieteeseen liittyvää syrjäytymistä. Niinpä korkeimpaan tutkimukseen ja opetukseen pohjautuva niin sanottu laajempi korkeakoulupoliittinen tavoite on jossain mielessä kovempaan kilpailuun johtava kuin se tavoite, jonka tehokkaan ja joustavan hallinnon palveluyhteiskunta omaksuu. Voi olla, että suomalaisella yhteiskunnalla ei yksinkertaisesti ole varaa tämän perinnäisen koulutusyhteiskunnan ylläpitämiseksi ja voi olla, että käsityksessämme ihmisenä olemisen merkityksestä ja tavoitteista on tapahtunut jotakin siihen suuntaan, että kilpailua ei pidetä yhtä tärkeänä kuin aikaisemmin. Emme enää elä jonkun 1950-luvun puhtaan olympia-aatteen innoittamilla koulutuskentillä. Pikemminkin elämme tuotannollisuus ja tehokkuus –metaforien kulttuurissa, jossa kilpailukin on vain yksi tuotannon muoto. Eräässä mielessä kilpailu on menettänyt ylevyytensä.
Minusta näyttääkin siltä, että jossain määrin argumentaation viitekehys, johon yhden paikan sääntö liittyy, muuttui 90-luvun loppupuolella perinnäisen akateemisen toiminnan näkökulmasta löysemmäksi ja vähemmän huippuosaamislähtöiseksi. Korostan: lähtöiseksi. Voihan olla, että vaikka lähtökohta ei ole huippukeskeinen, tällainen hieman löysempi asennoituminen johtaa huippujen syntymiseen. Ehkä tätä kysymystä voisi selvittää koulutuspoliittisten linjausten taustatyönä. Jotakin tässä ehkä menetettiin, mutta ehkä voitettiin sikäli, että yhteiskunnan stabiliteetti voimistui ainakin korkeakoulupolitiikan piirissä. Taattiin säädöksellisesti, että yhä useampi pääsisi opiskelemaan. Tämäkin asia liittyy mainitsemaani huippuosaamiskysymykseen. Tilastotieteessä tunnetaan niin sanottu Rousseaun laki, jonka mukaisesti suuri kvantiteetti mahdollistaa huippukvaliteetin. Tämä laki on pätevä esimerkiksi Saksan ja Venäjän kokoisissa maissa. Suomen väestöpohja on kuitenkin aivan toista luokkaa. Rousseaun laki ei ole meillä sovellettavissa hyvin, koska kvantiteettimme ei koskaan ole suuri. Täytyisi siis keksiä jotakin muuta. Niin sanotut osaamiskeskukset, kärkihankkeet ja erikoistuminen ovat nähdäkseni olleet vastausyrityksiä tähän. Ehkä meillä pitäisi tavoittaa lisäksi myös jotakin, jota voisi luonnehtia syvyydeksi.
Tulkintani mukaisesti korkeakoulupoliittiseksi tavoitteeksi oli siis tullut jonkin verran tasa-arvoisempi korkeakoulumaailma kuin aikaisemmin. Tavoite käy ilmi esimerkiksi Opetusministeriön ja Opetushallituksen 14. 1. 1999 laatimasta yhden paikan sääntöä koskevasta tiedotteesta. Sen mukaan säännöllä ”pyritään siihen, että mahdollisimman moni hakija pääsee opiskelemaan.” Olipa tulkintani oikeansuuntainen tai ei, olisin hämmästynyt, mikäli yhden paikan sääntö ei heijastaisi jotakin laajempaa korkeakoulupoliittisessa ajattelussa tapahtunutta korostuksen muutosta, jonka seurauksena ei ole järkevää tarkastella korkeakouluja enää siitä näkökulmasta kuin itse tein silloin, kun olin korkeakoulussa työssä. Ajattelin tuolloin, että tieteellinen tutkimus on itseisarvo, joka sellaisenaan hyödyttää yhteiskuntaakin, mutta sitä ei tehdä siksi, että siitä olisi yhteiskunnalle jotakin hyötyä vaan puhtaasti tieteellisestä intohimosta johtuen. Tehokkuuden ja palveluhenkisyyden rinnalla sääntö liittyykin uskoakseni elinkeinoelämän haasteisiin vastaamiseen ja siihen, mitä sanotaan yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi. Nämä eivät olleet kymmenkunta vuotta sitten samalla tavoin keskeisiä kuin nykyisin ja niiden esiinmarssista johtuen voitaisiin mielestäni pikemminkin kuin koulutusyhteiskunnasta puhua esimerkiksi tehokkaan palvelun sovellusyhteiskunnasta.
Argumentaation viitekehykseen näyttää sisältyvän jonkin verran Humboldt-tyyppisen yliopistoajatuksen heikentämistä, mutta voi kysyä, että kuinka pitkälle. Voi olla, että uudet elinkeinoelämän haasteet siirtyvät vähitellen toisen asteen ammatillisen koulutuksen alueelle ja että sen nostaminen tulee viemään korkeakoulusektorin resursseja. Voi olla, että opiskelijavirtojen hillitseminen yliopistojen osalta ei tulevaisuudessa riitä, vaan niitä on työelämän tarpeiden takia paikallaan hillitä koko nykyisen korkeakoulusektorin osalta. Tämä johtuu siitä, että jonkun täytyisi töitäkin tehdä ja se on vaikeaa, jos jokainen vastaantulija alkaa olla dosentti. Joidenkin lukemieni arvioiden mukaan meillä on ylituotanto maistereista, tohtoreista ja ehkä kohta myös tradenomeista ja sosionomeista. Itse asiassa tässä tilanteessa hakijajärjestelmä, jossa suuri osa ylioppilaista jää rannalle korkeakoulusta, voisi olla työelämän tarpeiden näkökulmasta hyvä. Tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan runsaasti työvoimaa aloilla, joiden taitaminen ei edellytä korkeakoulukoulutusta: ravitsemustyössä, siivous- ja kiinteistöalalla, kuljetusalalla, perushoidossa jne. Emme ehkä enää nyt tai tulevaisuudessa elä yhteiskunnassa, jossa korkeimpaan koulutukseen hakeutuminen on institutionaalinen pakko.
En esitä näitä ajatuksia siksi, että erityisemmin kannattaisin niitä. Sen sijaan esitän ne siksi, että on kiinnostavaa huomata, että on olemassa aineksia sellaisen tilanteen syntymiseksi, jonka seurauksena yhden paikan säännön elämänkaari ei muodostu kovin pitkäksi, vaan uudet kysymykset synnyttävät tarpeen jollekin toiselle säännölle. Voi olla, että sekin edellyttää uudenlaisia institutionaalisia ratkaisuja. Esimerkiksi sellaisen, jossa tiedekorkeakoulussa koulutetaan hyvin pieni määrä tieteilijöitä. Yliopistoon jäisivät ehkä lähinnä ne ryhmät, joita nykyisin nimitetään tieteen huippuyksiköiksi sekä joitakin muita. Ammattikorkeakouluissa taas harjoitettaisiin ensinnäkin niitä ammattikorkeakouluopintoja, joita aikaisemmin on harjoitettu yliopistossa. Siellä koulutettaisiin papit, lääkärit, opettajat, tuomarit, metsänhoitajat jne. ylempinä korkeakoulututkintoina ja näihin ammatteihin liittyvät ammattilaiset alempina korkeakoulututkintoina. Niin sanottu Bolognan prosessi voi tukea myös tällaista kehitystä. Onhan sen näkökulmasta mahdollista, että esimerkiksi diakonin tutkinto rinnastetaan teologian kandidaatin tutkintoon ja vastaavasti sosionomin tutkinto yhteiskuntatieteen kandidaatin tutkintoon ja näin diakoni tai sosionomi voi siirtyä opiskelemaan suoraan maisteriksi ilman, että hän ensin opiskelee uudet 120 opintoviikkoa. Näyttää siltä, että esimerkiksi sairaanhoitajien kouluttaminen lääkäreiksi ei käykään niin pikaisesti kuin on oletettu. Who cares? Se ei käy pikaisesti perinnäisen suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä. Mutta mehän olemmekin siirtymässä yleiseurooppalaiseen harmonisoimiseen, joka saattaa merkitä joillakin aloilla vaatimustason alentamista. Tällaisessa mallissa yhden paikan säännön paikka voisi olla sen soveltaminen ammattikorkeakoulun piiriin. Voi olla, että yhden paikan sääntö on yksi maamerkki muutoksissa, jotka koskevat tiedeinstituutiota.
Palaan vielä itse järjestelmän tehokkuuteen sekä sen hakijaystävällisyyteen. Käsitykseni mukaan siihen ollaan korkeakouluissa pääosin tyytyväisiä. On kuitenkin herännyt esimerkiksi keskustelua siitä, onko periaate, jonka mukaisesti myöhästyneitä opiskelupaikan vastaanottoilmoituksia ei hyväksytä, liian tiukka. Valinnasta voi esittää oikaisupyynnön, mutta hakijasta itsestään tai hakijan puutteellisista ilmoituksista johtuvia muutoksia ei saa tehdä rekisteriin. Olen kuullut, että esimerkiksi posti on vaikeiden sääolosuhteiden takia myöhästynyt ja tästä syystä opiskelupaikkakin on jäänyt saamatta. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä ei ainakaan moraalifilosofian näkökulmasta ole hakijasta itsestään johtuva asia. On olemassa niin sanottu major force, joka standarditulkinnoissa voittaa asetuksen voiman. Ylipäänsä tällaiset kysymykset liittyvät siihen, miten lakia pitäisi lukea. Koulumaailmassa esimerkiksi lääninhallitukset järjestävät varsin hyviä juristien pitämiä koulutustilaisuuksia uusista laeista kuten vaikkapa hallintolaista. Niissä harvoin tulee esille teoriat lain luonteesta. Ne ovatkin monimutkaisia, mutta niihin tutustuminen auttaisi esimerkiksi opiskelijavalintoja suorittavaa henkilöä tietämään, miten hänen kannattaisi lakia tulkita. Pidän erittäin keskeisenä asiana, että sekä korkeakoulun että koulun hallintohenkilöstölle järjestettäisiin oikeusfilosofista koulutusta. Muutoin lain luku on vaarassa käydä joko mielivaltaiseksi tai tiukkapipoiseksi lakifundamentalismiksi. Jälkimmäisen taustalla on niin sanottu oikeuspositivismi. Se on erittäin kritisoitu teoria nykyisessä oikeusfilosofiasssa.
Hakemusten ja ilmoitusten käsittelyn lisäksi hakijaystävällisyyden osalta voisi nostaa esille ehkä hakijalta edellytetyn kyvyn tehdä päätöksiä. Mikäli hakija joutuu valitsemaan kahden opiskelupaikan välillä ja tämä tuottaa hänelle merkittäviä ongelmia, voisi joku tietysti sanoa, että tällainen hakija ei yksinkertaisesti ole kypsä korkeakouluopiskelijaksi. Toisaalta erityisesti nuorten hakijoiden kannalta asia lienee melko mielivaltainen. Heidän preferenssinsä saattavat vaihdella vaikkapa siten, että jos on päästy opiskelemaan samalla paikkakunnalla olevaan oppilaitokseen kuin seurustelukumppani, otetaan tämä opiskelupaikka vastaan mieluummin kuin omaa opiskelullista suuntautumista vastaava opiskelupaikka jollakin toisella paikkakunnalla. Sanon tämän muistuttaakseni siitä, että valintaan liittyy usein melkoisia inhimillisiä tekijöitä ja lienee turha kuvitella, että järjestelmästä saataisiin milloinkaan sellainen, että se sulkee inhimilliset tekijät ulkopuolellensa.
Esimerkiksi uudempi tunnetutkimus osoittaa, että päätöksiin liittyy tunteita ja itse asiassa ilman tunteita emme kykene päättämään laisinkaan. Uskoisin, että nämä inhimilliset tekijät kohdataan voimakkaimmin erilaisissa muutoksenhauissa. Esimerkiksi oikaisupyyntöä käsittelevässä virkailijassa voi herätä tunteita, joiden varassa hän ei toimi aivan niin asetukset ja tulkintaohjeet edellyttäisivät. Kun koko yhden paikan säännön muotoilemista perusteltiin juuri inhimillisillä tekijöillä, nimittäin sillä, että ei ole kivaa kun ei pääse opiskelemaan kun joku sai kaksikin opiskelupaikkaa, niin olisi perusteltua ehkä uudestaan tutkia korkeakoulujen opiskelijavalintaan sisältyviä inhimillisiä tekijöitä. Kyllä siinä nyt ainakin yhdelle työryhmälle olisi tekemistä. Tällaisia seikkoja huomioonottavana pidän Yliopistojen hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän ja ammattikorkeakoulujen yhteishakujärjestelmän teknistä koordinaatiota valmistelleen projektiryhmän ajatusta, jonka mukaan opiskelupaikkaan hyväksytyllä on niin sanottu jonotusoikeus. Jonkin verran ironista tässä asiassa on kylläkin se, että kun järjestelmän tehokkuutta on kovasti hehkutettu, on saatu aikaiseksi kaikkien tehottomien järjestelmien keskeisin symboli: jono. Myös Hakija- ja opinto-oikeusjärjestelmän tukiryhmän muistio vuodelta 2000 esittää useita olosuhteisiin, kuten esimerkiksi aikataulutukseen liittyviä kehittämiskohteita. Tällaista selvitystä olisi mielestäni syytä jatkaa.
En usko, että yhden paikan säännölläkään saavutetaan opiskelijavirtojen ohjaamisen täydellistä hallintaa tai että se takaisi sen, että kaikki hakeutuisivat opiskelemaan aloja, joita heidän odotetaan hakeutuvan opiskelemaan. Huomautus ei ole ehkä kovin syvällinen. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa myös inhimilliset tekijät ja olosuhteet, joissa hallintoa kehitetään. Juuri niiden takia tehokkainkin järjestelmä pätkii. Meillä on niin hienot koneet, että on aika vaikea enää sanoa, kuten entinen pankkivirkailija, että kone teki virheen. Kyllä ne ovat ihmiset, jotka järjestelmiä sotkevat.
2. Argumentteja puolesta ja vastaan
Tarkastelen seuraavaksi yhden paikan sääntöä rationaalisen argumentaation näkökulmasta. Argumentti muodostuu väitteestä ja perusteluista. Väite on hyväksyttävä, jos sen perustelut voi hyväksyä ja perustelujen ja väitteen välillä on vähintäänkin riittävä linkitys. Jos väite hyväksytään näillä perustein, argumentaatio on rationaalista. Onko yhden paikan sääntö rationaalisesti argumentoitu?
Matti Jussilan selvityksen pohjalta yhden paikan säännölle muodostuu seuraava argumentaatio:
(1) (väite) yhden paikan sääntö tarvitaan
koska
(perustelu) joidenkin pääseminen kahteen paikkaan jättää muita hakijoita korkeakoulun ulkopuolelle ja tätä on hakijoiden kannalta vaikea hyväksyä
Opetusministeriön ja Opetushallituksen tiedotteen argumentti on puolestaan seuraava
(2) (väite) yhden paikan sääntö tarvitaan
koska
(perustelu) mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan
Voidaanko esittää vasta-argumentteja, joiden väiteosa on, että kyseiset argumentit ovat virheellisiä tai että yhden paikan sääntöä ei tarvita?
Vasta-argumentti väitteelle (1) voisi olla:
(3) Korkeakoulun intressi on korkeimman tiedollisen kulttuurin kehittyminen. Korkeimman tiedollisen kulttuurin kehittymisen kannalta on edullista, että yliopistot saavat lahjakkaita oppilaita senkin kustannuksella, että kaikki eivät pääse yliopistoon.
Keskeiset tavat argumentoida argumenttia (2) vastaan voisivat olla:
(4) mahdollisimman monen opiskelemaan pääseminen voidaan taata muullakin tavoin kuin yhden paikan säännöllä.
En keskustele tästä mahdollisuudesta. Riittää, että se on aito mahdollisuus. Muita vasta-argumentteja voisivat olla:
(5) yhden paikan sääntö estää joidenkin hakeutumisen kahteen opiskelupaikkaan ja muiden jäämisen opiskelupaikkaa vaille. Näin ollen argumentti ei ehkä sano enempää kuin kehäpäätelmä ”mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan, koska mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan”. Argumentti ei ole vakuuttavasti perusteltu.
tai
(6) ajatus siitä, että mahdollisimman monen tulee päästä opiskelemaan (korkeakouluun) on kyseenalainen.
Vasta-argumentti (6) tarvitsee lisäperusteita. Ne voisivat olla joko argumentti (3) tai argumentti, jonka mukaisesti yhteiskunta on sellainen, ettei ole tarkoituksenmukaista, että kaikki pääsevät opiskelemaan (korkeakouluun).
3. Juhlapuhe päivänsankarille
Tulen nyt esitelmäni päätökseen ja minun on lunastettava lupaukseni juhlapuheesta ja kahdesta lahjasta. Täältä pesee:
Arvoisa päivänsankari
Olet tarmokas, työsi huolellisesti suorittava ja toisia ihmisiä huomioon ottava vanhempiisi luottava pikku veitikka. On liian varhaista sanoa, mikä sinusta tulee isona, niin paljon kuin sisäistä yrittäjyyttä olemme sinuun koettaneet valaakin. Jos suot, sanon tulevaisuudestasi kuitenkin sen, että varmaankin murrosikäkin odottaa, mutta jos maailma tulevaisuudessa on sellainen kuin se, jossa olet lapsuutesi viettänyt, olen aivan varma, että ainakin pääset opiskelemaan. Veikkaisin, että edellytyksesi sopisivat paremmin hallinnon alalle kuin esimerkiksi tieteelliselle uralle, mutta voihan olla, että olen erehtynyt. Politiikkakin sinua varmaan tulee jonkin verran kiinnostamaan ja voi olla, että sosiaalisuutesi perusteella sinulla on edellytyksiä sillä alalla. Niin tai näin, haluan antaa sinulle kaksi syntymäpäivälahjaa. Jotta kasvat terveesti, mieti näitä kahta asiaa:
Millaisessa maailmassa tahdot elää ja millaista maailmaa itse edistät. Tämän miettimisen kannalta on olennaista selvittää se, millaista tieteellistä tutkimusta ja opetusta tavoittelet.
Selvitä itsellesi kuka olet ja ota huomioon toisten mielipiteet sinusta niin kehityt hyväksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämän miettimisen kannalta on tärkeää selvittää muun muassa
- onko ajatus siitä, että mahdollisimman monen tulisi päästä opiskelemaan korkeakouluun, tarkoituksenmukainen
- millaisissa olosuhteissa elät ja millaiset asiat ovat niitä, joita et voi hallita
3 kommenttia:
Aikani rullasin ja lopulta pääsin perille. Kemppinenkin jäi hopealle.
Entäs ne huippu-innovaatio-yliopistot? Jonne sijoitetaan kaikki päänsä liialla tiedolla sekoittaneet ja/tai siitä 'euforisoituneet'?
Siis joko sellaiset, jotka ovat valtaisan mutta pirstaleisen informaation hallintansa vuoksi hajottaneet reflektiiviset intentionsa taivaan tuuliin kuten Jukka Kemppinen (tosin Kemppinen on aivan oikeassa, mitä poikkitieteellisyyden vaatimukseen tulee) tai sellaiset - yleensä 'äärikovien' luonnontieteiden tutkijat, jotka ovat supistaneet kompetenssinsa yhteen ainoaan 'pisteeseen' eli tietävät kaiken esim. aivojen mantelitumakkeen aineenvaihdunnallisista reaktioista heteroseksuaalisen kiihotuksen aikana tarkasti kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa tiukasti strukturoitun tutkimusetelman puitteissa - klo:23.00-24:00 välisenä aikana iltayöstä - täydenkuun aikaan jne...
Kolmanteen kategoriaan kuulunevat Pekka Himasen kaltaiset "plagiaattorit", jotka tekevät jo miltei teini-ikäisinä eximian väitöskirjoja, joista ei kuitenkaan löydy tippaakaan omaperäisyyttä, mutta jotka täyttävät muodollisesti väitöskirjan tekemiselle asetetut - varsin pedanttiset ja jäykät vaatimukset - henkilöt, jotka esittelevät käsittämättömän suuria palkkioita vastaan triviaaleja ellei peräti banaaleja - yleensä jonkun suuren gurun (Castells) ajatuksia soveltavia arvioita innovaatioyhteisöjen syntymisen mahdollisuuksista käyttäen esimerkkinä 2500 vuotta sitten kukoistanutta Kreikan kulttuuria, joka oli kuitenkin aivan eri pohjalta ja pohjalle rakentunut kulttuuri- ja kommunikaatioyhteisö kuin joku pelkkään teknologiaan erikoistuneitten "Pelle Pelottomien" piilaakso Kaliforniassa 1900-luvun lopulla.
Näistä he sitten keskustelevat televisossa esasaaristen kanssa innostuneesti ja hauskasti ikäänkuin eivät lainkaan tajuaisi olevansa mitään muuta kuin lisää hyvin kaupaksi käyvää teknologista romua himoitsevan markkinatalouden hyväksikäytetyimpiä marionetteja (tosin hyväpalkkaisia kuten 'luxusprostituoidut' aina).
(Myönnettäköön, että Pekka Himanen on poikkitieteellinen ja omaa varmasti laajan yleissivistyksen.)
*
Mutta niinhän se on nykyään yliopistomailmassakin: tulos tai ulos!
Hyvästi siis lopullisesti humboltilainen yliopistoihanne ja Wissenschaftlehre!
Tosin yliopistomaailmakin on aina ollut myös kilpailuyhteisö, mikä tietenkin on aivan luonnollista ja jopa välttämätöntä, mutta jos pelkkä erikoistuneitten tutkintojen määrä alkaa tulla tärkeämmäksi kuin yleissivistys ja poikkitieteellisyys, joita minun mielestäni täytyisi pitää kaiken todella korkeimman luokan tutkimuksen perustana, niin tällainen tilannehan alkaa muistuttaa vähitellen ammattilaishuippu-urheilua.
Pitäisikö huippututkijoita ryhtyä nimittämään 'tieteen formulakuskeiksi'?
Vaikka 1800-luvun saksalainen yliopisto oli sen ajan maailman huippu, niin en yhtään ihmettele, että Nietzsche, jota arvostettiin oman tiedealueensa huippuopiskelijana, haistatti esimerkiksi Schopenhauerin, Marxin ja Freudin ohella pitkät koko 'putiikille'...puhumattakaan nyt vaikka Wittgensteinin kritiikistä akateemisen maailman maneereita kohtaan.
(Joku (en muista nyt nimeä) arvostettu 'innovaattori' totesi, että yliopisto on paikka, jossa ei ajatella.
Tiedon omaksuminen ja omaehtoinen ajatteleminen ovat nimittäin kaksi eri asiaa, jotka lopultakin aika harvoin yhdistyvät samassa henkilössä...)
Ai niin - mutta eiväthän nämä edellä mainitut herrat lopultakaan olleet tiedemiehiä vaan "satusetiä", joiden ajatukset on jo 'kumottu'.
Pyydän anteeksi varsinkin kaikilta äärireduktionisteilta, jos tulin loukanneeksi heidän pyhää vakaumustaan siitä, että todellinen tiede lähestyy jatkuvasti ja vääjäämättömästi totuutta...
Toivottavasti he kuitenkin osaavat lähestyä sitä tarpeeksi varovaisesti, sillä aina on vaarana saada kallonmurtuma, jos törmää liian lujaa - varsinkin totuuteen...
Ad Rauno
Noin se kyllä valitettavasti pääpiirteissään menee
Lähetä kommentti