Opetuspuheita

Päivän teksti on Luukas 24, 13-35. Ensimmäisen pääsiäispäivän keskittyessä tyhjään hautaan, toinen päivä kertoo ylösnousseen ilmestymisistä.

Katolisen kirkon katekismus selostaa melko seikkaperäisesti aihetta. Sen toisen luvun viides artikkeli on omistettu teemalle. Artikkelin toisessa osassa on luku I, jossa on otsikoita Historiallinen ja transsendenttinen tapahtuma, Tyhjä hauta, Ylösnousseen ilmestymiset, Kristuksen ylösnousseen ihmisluonnon olemistapa, Ylösnousemus transsendenttisena tapahtumana.

Tyhjä hauta ei katolisen kirkon mukaan ole todiste vaan merkki; se voitaisiin selittää toisellakin tavoin kuin siten, että Jeesus on noussut kuolleista. Tyhjä hauta on kirkon opetuksen mukaan ensimmäinen askel ylösnousemuksen todellisuuden käsittämiseksi. Siihen liittyy myös käärinliinojen ja haudan hyvän järjestyksen näkeminen, joka kirkon mukaan oli näkijälleen viite siitä, että asialla eivät ole ihmiset.

Tyhjän haudan merkin lisäksi on toisen pääsisäispäivän sanoma, joka on kirkon mukaan todiste: "Ensimmäisten uskovien yhteisön usko perustuu todellisten, kristittyjen hyvin tuntemien ihmisten todistukselle."

Antamalla koskettaa itseään Jeesus osoittaa, että hän ei ole aave vaan hän on sama ihmisruumis, jota piinattiin. "Tällä todellisella ihmisruumiilla on kuitenkin samalla kirkastetun ruumiin uudet ominaisuudet: Jeesus ei ole enää sidottu aikaan eikä paikkaan, vaanhän voi olla mielensä mukaan, missä ja milloin haluaa...Jeesus voi valita täysin vapaasti, missä hahmossa hän haluaa ilmestyä."

Luterilainen opetus on ollut vaitonaisempaa kuin roomalaiskatolinen. Yhtäältä luterilaiset ajattelevat, että uskonoppi on olennaisissa kohdissa sama kuin roomalaiskatolisella kirkolla. Toisaalta luterilainen suhde uskonnollisen todellisuuden kuvaamiseen on jonkin verran toisenlainen. Voi esimerkiksi kysyä, onko katolisen kirkon Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa 1800-luvun lopulla hyväksymä näkemys, jonka mukaan Jumalan olemassaolo voidaan rationaalisesti todistaa sille, joka sitä epäilee, luterilaisen ja roomalaiskatolisen ekumenian este? Luterilainen kirkko ei opeta, että uskon synty olisi argumentatiivinen tai että usko olisi luonteeltaan erityisen argumentatiivista.

Tästä vähäpuheisuudesta huolimatta viitattakoon nyt kuitenkin myös luterilaiseen teologiaan ja sen seikkaperäisiin esityksiin. Seppo A. Teinonen, vielä luterilaisena, kirjoitti teoksen Sata sanaa teologiaa, joka on edelleenkin käyttökelpoinen. Kohdassa Ylösnousemus hän kirjoittaa muun muassa näin:

"Kristuksen ylösnousemuksen luonnetta ja merkitystä pohdittaessa on havaittava etenkin seuraavat 21 kohtaa:
1. Ylösnousemus on koko kristillisen uskon erottamaton osa ja sen perusta.
2. Se kuuluu vanhimpiin uskontunnustuksiin (esim. Lk. 24: 34).
3. Se ei ole erillinen tapahtuma, vaan se kuulu yhteen ristin kanssa; nämä muodostavat kokonaisuuden, johon inkarnaatio tähtäsi.
4. Ylösnousemus on lunastuksen ja sovituksen päätös, sekä Lunastajan voitto että Isän antama tuomio.
5. Se on sekä ylösnousemus että ylös herättäminen; se tapahtuu sekä Pojan että Isän tekona (Rm 10:9; 1 Ts 4: 14). Apostolinen uskontunnustus toteaa, että Kristus 'nousi kolmantena päivänä kuolleista', ja Toledon 11. konsiili (675) lausuu: 'ja heräsi kolmantena päivänä omasta voimastaan ja nousi haudasta (DS 539). Kolminaisuuden ulospäin suuntautuvat työs ovat jakamattomat (ks. Kolminaisuus).
6. Ylösnousemuksen pohjalta Kristus on Herra (kr. Kyrios); on tapahtunut Messiaan ratkaiseva epifania eli ilmestyminen.
7. Korotettuna Kristus on osallinen jumalallisesta kaikkiallisuudesta; häntä eivät sido kuten maan päällä paikan ja ajan rajoitukset.
8. Ylösnousemus avaa tien missioon; esim. Mt:n ylösnousemuskertomus huipistuu lähetyskäskyyn (Mt 28).
9. Ylösnousemus on myös apostolin viran pohjana.
10. Ylösnousemus on koko Jeesuksen Kristuksen - ei vain hänen henkensä ja sielunsa - herääminen; se on siis uskonnollisen spiritualismin (pelkkää henkisyyttä ja hengellisyyttä tähdentävän katsomuksen, lat. spiritus, henki) vastainen.
11. Sitä ei saa rinnastaa Raamatun mainitsemiin kuolleiden herättämisiin (esim. Lasaruksen, joka vain palautettiin jatkamaan katoavaa maallista elämäänsä); ylösnousemus on kokonaan toisella tasolla.
12. Ylösnousemus ei ole ylösnousemususkon tulos, vaan asia on päinvastoin: usko nojautuu ylösnousemukseen ja syntyy sen julistamisesta.
13. Ylösnousemus on pelastushistoriallinen ja eskatologinen eli lopunajallinen tapahtuma, mutta pelastushistoria ei tarkoita mitään pelkkää tuonpuoleista eikiä ylihistoriallista tapahtumista, vaan sen tapahtumat ovat keskellä meidän historiaamme. Ylösnousemus on siten historiallinen tapahtuma, krsitillisen uskon mukaan maailmanhistorian ratkaiseva teko.
14. Tällaisena ylösnousemus on ainutlaatuinen, vertaansa vailla oleva ja toistumaton tapahtuma.
15. Samalla ylösnousemus on kuitenkin salaisuus eli mysteeri, jota ihminen ei järjellään pysty käsittämään. Se on pohjana myös kirkolliselle pelastuksen mysteerien vietolle eli kirkkovuodelle, jonka perusjuhla on viikottainen ylösnousemuksen päivän viettäminen.
16. Ylösnousseen ja maanpäällisen Jeesuksen välillä vallitsee toisaalta identiteetti eli samuus jopa haavojen jälkiä myöten (Lk 24:40; Jh 20, 25-28), mutta toisaalta Ylösnoussut on kirkastetussa tilassa (Fl 3: 21).
17. Vaikutuksiltaan ja mittavuudeltaan ylösnousemus on rinnastettavissa maailman luomiseen. Se ei koske vain Kristusta itseään, vaan se on kosminen eli koko maailmaa (kr. kosmos) koskeva tapahtuma: uusi luominen on alkanut.
18. Kristuksen ylösnousemuksesta ovat osallisia uskovat, jotka siis ovat 'herätetyt Kristuksen kanssa' (Kl 3:1). Kristus on 'esikoinen kuolleista nousseiden joukossa' (Kl 1:18).
19. Ylösnousemus on kristityn jatkuva elämän pohja ja voima. Luther puhuu 'autuaasta vaihdosta': 'Sinun syntisi on hänen ruumiissaan, sinun elämäsi hänen ylösnousemuksessaan. Jos tämän uskot, sinulla on se, mitä hänellä on, ja mitä hän on, se olet myös sinä' (WA 9, 659).
20. Ylösnousemus on myös kirkon perustus; kirkko on ylösnousemuksen yhteisö.
21. Siihen perustuvat osaltaan myös sakramentit: kasteessa ihminen kuolee ja nousee ylös Kristuksen kanssa, ja pyhässä ehtoollisessa hän tulee osalliseksi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Krsituksesta, tämän ruumiista ja verestä.

Teinosen kirja ilmestyi 1975 ja se on osoitettu niin sanotulle nykyihmiselle kirkon uskon ja opetuksen aapiskirjaksi, kuten myös 1994 ilmestynyt Katolinen Katekismus. Apostolisessa kirjeessä Laetamur Magnopere (iloitsemme suuresti), jolla Johannes Paavali, piispa, Jumalan palvelijain palvelija, hyväksyy Katolisen kirkon katekismuksen normatiivisen latinalaisen laitoksen, todetaan, että katekismuksessa "kristillinen usko ...voidaan esittää soveliaimmalla tavalla aikamme ihmisille." Vastaavasti apostolisessa konstituutiossa Fidei depositum (Uskon talletus) katekismuksen julkaisemisesta, Johannes Paavali lausuu: "Samalla sisältö esitetään usein 'uudella' tavalla, jotta kristityt voisivat antaa vastauksia oman aikamme kysymyksiin.

Nämä huomautukset ovat kiinnostavia, koska oman aikamme ihmiselle puhuminen on tullut tunnetummaksi niin sanotusta bultmannilaisesta traditiosta, jonka mukaisesti Raamatun myyttinen aines tulee demytologisoida eli riisua siitä ja antaa sen ikuisen sanoman aktuaalistua nykyajan kontekstissa.

Tässä traditiossa on viitattu Raamatun kolmikerroksiseen maailmankuvaan tuonela, maa, taivas nykyhetken tietämyksestä poikkeavana ja Raamatun mytologiaa tukevana rakenteena. En ole innostunut tästä perinteestä filosofisista ja tieteenteoreettisista syistä, jotka Teinosen tapaan luetteloiden ovat seuraavat:

1. Kolmiportainen maailmankuva ei ole nykyihmiselle vieras, sillä hänkin ajattelee olevansa maan päällä, hautaa kuolleet maan alle ja tähyää totuutta taivaalta esimerkiksi kosmologisen keskustelun muodossa.

2. Kolmiportainen näkemys on liian fragmentaarinen, jotta sitä voitaisiin kutsua maailmankuvaksi. On harhaanjohtavaa väittää, että Pietarilla ja hänen ystävillään olisi ollut maailmankuva.

3. Nykyihmiselläkään ei ole mitään sellaista, mitä voitaisiin kutsua maailmankuvaksi. Pikemminkin hänellä on irtonaisia maailman rakennetta koskevia teorioita, joita ei ole onnistuttu sovittamaan yhteen.

4. Koska menneisyydessä ja nykyisyydessä ei ole selväpiirteistä maailmankuvaa, puhe menneisyyden ja nykyisyyden maailmankuvien yhteensovittamisesta on harhaanjohtavaa.

5. Demytologisoimisen ohjelma liittyy 1900-luvun alkupuolen tieteenteoriaan ja käsitykseen uskonnollisesta kielestä, jotka molemmat ovat vanhentuneita.

6. Hermeneuttisen koulun käsitys kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta on virheellinen. Sen mukaisesti todellisuus on kielellä saavuttamaton, sillä kieli on osa todellisuutta, jonka ylä- ja ulkopuolelle meillä ei ole pääsyä. Käsitys pitää paikkansa kielestä kokonaisuutena, mutta ei sen osien osalta. Kielen ja todellisuuden oikeampi suhde ilmaistaan sanomalla, että todellisuus on ehtymätön.