Ahtisaarna

Armo teille ja rauha, Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.

On hieman kummallista, että pääsiäisen alusviikkoa kutsutaan hiljaiseksi viikoksi. Jokaisen hiljaisen viikon ahti eli akt, tapahtuma, on nimittäin ääntä täynnä. Hiljainen viikko on jollain tavoin samanlainen asia kuin se, jos henkilö suljettaisiin äänieristettyyn huoneeseen. Moni ei luultavasti pitäisi siitä, vaan ahdistuisi ja riittävän ajan kuluttua kohtaisivat mielenterveyden ongelmia. Hiljaisuus, mitä pidempään se jatkuu ja mitä syvemmäksi se käy, on pelottavaa. Ikään kuin hiljaisuuden syvyydestä tai pohjalta alkaa kuulua kummallisia ääniä, jotka ensin kuiskuttavat, voimistuvat voimistumistaan ja vihdoin suorastaan huutavat.

Hiljaisella viikolla hiljaisuuden äänet pukeutuvat näyiksi siitä, millainen maailma todella on, millainen henkilö itse ja millainen Jumala on. Viettäkäämme siis hiljaista viikkoa ja pysähtykäämme sen jokaisena päivänä kuuntelemaan hiljaisuuden viestejä. Kuunnelkaamme ahtisaarnoja, lukekaamme pääsiäisajan tapahtumista Uudesta testamentista, antakaamme Bachin passioiden tai vaikkapa Arvo Pärtin messujen soida. Tarkastelkaamme rairuohon kasvua! Mietiskelkäämme, kuten Katri Taanila runoelmassa Piinaviikko:

Autiomaan suuressa hiljaisuudessa
esiripuntakainen maailma on avautunut katsojalle.
Erämaan kangastuksen näyttämöllä esiintyy Elämän näyttämö
ja ympäristö on valmis suosionosoituksiin.
Mitä syvempi hiljaisuus ja pimeämpi yö
sitä toimivampi näyttämö,
sitä rajummat suosionosoitukset.

Tämä on paastonajan teatteri.
On paastottava siihen asti kunnes
jokainen on näytellyt osansa
ihmisten loiston keskellä
ihmisten kurjuuden keskellä
ja pyövelien baletti katsottu
ja roolinaamiot riisuttu
ja näyttelijöiden kasvot paljastetut
ja kaiken ylle kohoaa pyövelinpuu
ja paastoajasta tullut leivänantaja erämaan vaeltajille.


Maanantain ahtisaarnan kohde muodostuu Herramme viettämistä viimeisistä hetkistä vapaana miehenä. Kyseessä on ”se yö”…, se yö, johon jokaisessa ehtoollisjumalanpalveluksessa viitataan, kun pappi ehtoollisliturgian alussa sanoo: Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin. Vauhti on kova. Se ei ole kovaa nuoren miehen vauhtia kohti uusia ja uusia valloituksia ja menestyksiä. Sen sijaan se on kovaa vauhtia kohti vankeutta ja vihdoin ristille naulitsemista.

Jeesuksen elämä on tullut kuoleman kurvaan. Siellä hänelle käy kuten niin monelle muullekin ihmiselle ennen häntä ja hänen jälkeensä: onnettomuus seuraa toista. Ei riitä, että yksi suru kohtaa, vaan ne tulevat ikään kuin kerralla, monesta suunnasta, surun ja onnettomuuden kasaumina. Puhe stressipisteiden seuraamisesta alkaa tuntua liian kevyeltä. Luontevampaa olisi puhua lentäjille tutuista G-voimista. Elämällä on G-voimansa, joita mittaavat mittarit menevät joskus kertaheitolla punaisiksi. Kaikki valot punaisina hehkuvat ja tärisevät mittarit viestivät surun ja menetyksen kasautumista, taakoista, joiden alle kaatuu. Niiden tullessa elämään hengitys muuttuu huohottavaksi ja askel laahaa, ryhti koukistuu ja olo on vapiseva. Itse elämä alkaa painaa.

”Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.” Näin alkaa ahti. Siis kiitollisuuden kuvauksesta. Takana on yhdessä vietetty ateria, viiniä ja leipää.

Aterialla on puhuttu vakavia, Jeesus on kertonut, että yksi hänen ystävistään pettää hänet. Siitä huolimatta joukossa on voimaa veisata kiitosvirsi ja nousta. Oliko osa heistä ehkä hieman hilpeälläkin tuulella, illan väsymyksen ja aterialla nautitun viinin voimasta? Uhmakkaita he ainakin olivat. Jeesus puhuu, ikään kuin henkilö, jota muut eivät ota todesta ja joka yrittää vakuuttaa, että hänen ahdistuksessaan on tosi kyseessä. Hän sanoo: ”Tänä yönä te kaikki luovutte minusta.” Mutta Pietari, uhmakkain joukosta, vakuuttaa, kuin kaikkivoivan uskonnollisuuden romanttinen puna poskillaan: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat, minä en luovu.” Ja koko joukko vakuuttaa: Ei, me emme luovu sinusta.

Ystävät eivät ymmärrä. Siinä ensimmäinen askel alaspäin… Yksinäisyyteen… Vaikka kuinka yrittäisi, illan mittaan jo useasti, lähimmätkään ihmiset eivät ole samalla aaltopituudella ja ota vakavasti. Ehkä siksikin Jeesus jättää ystävänsä Getsemaneen ja vetäytyy rukoilemaan yksin. Puhuttuaan ihmisille, jotka eivät kuule eivätkä kuuntele, hän ryhtyy puhumaan Jumalalle.

Mutta kuuleeko Jumalakaan?...

Evankeliumissa ei kuulu Hänen äänensä, ei taivaasta tulevia sanoja, jotka vapauttaisivat kuolemaansa kohti kulkevan miehen, tämän ympäri Galileaa kulkeneen saarnaajan ja parantajan, joka on heittäytynyt tuskaisena kasvoilleen ja pyytää: ”Isä, jos mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni.”

Jumala on hiljaa, Jumala ei vastaa eikä auta, ja Jeesus palaa ystäviensä luokse – löytääkseen nämä nukkumasta. Hän on kuin häkissä. Ystävät eivät ole ymmärtäneet, Jumala ei kuule. Ystävät eivät taida edes välittää koko asiasta. Vielä toisen kerran hän palaa rukoilemaan hiljaa olevaa Jumalaansa… Ei vastausta… Ja hän palaa ystäviensä luo. Nämä ovat jälleen nukahtaneet.

Henkisesti riisuttuna - vaikenevan Jumalan, vastausta antamattoman Jumalan, Jumalan joka ei auta ja ystävien jotka eivät ymmärrä, kuuntele eivätkä välitä, näiden kahden ristipaineessa - rääkättynä hän polvistuu ja sanoo: ”Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin tapahtukoon sinun tahtosi.”

Silloin kun kuka tahansa sanoo ”tapahtukoon sinun tahtosi”, kyse on luopumisesta, tappion tunnustamisesta, taipumisesta, alistumisesta, toisen valtaan antautumisesta, oman tahdon hiljentämisestä, heikkouden osoittamisesta, häviölle jäämisestä.

Kristillisen uskon mukaan näin sanoo itse Jumala Pojassaan Jeesuksessa. Itse Jumala on tässä hävinnyt osapuoli, tappiolle joutunut ja heikko. Itse Jumala, koko olemassaolon perusta ja syy, jota ilman ei mitään ole, kaiken elämän taustalla oleva valtasuuruus, joutuu häviölle Jeesuksen sanoissa: tapahtukoon sinun tahtosi.

Tämän ahdin evankeliumi, ensimmäinen liikahdus rairuohossa, ensimmäinen vihreä, liittyy tähän. Kukaan ei voi enää sanoa olevansa täydellisen yksin ja kukaan ei voi sanoa, että häntä ei kukaan ymmärtäisi. Jeesus Kristus on kokenut nämä samat kokemukset. Hän jakaa kaikkien ihmisten yksinäisyyden, kaikki erilaiset yksinäisyyden muodot, sillä hän on ollut yksin pohjiin saakka. Hän ymmärtää, sillä hän on katsonut syvemmälle kuin kukaan kuoleman kurvassa...

Hän on nähnyt…

Siksi hiljaisen viikon ensimmäinen ahti on täynnä ääntä. Siinä puhuvat kaikki ne, jotka ovat joutuneet sanomaan sen, minkä sanomista kukaan ei tavoittele: tapahtukoon sinun tahtosi! Puheenvuoro on elämällä, joka joutui tappiolle ja hävisi, kaikella sillä, mikä sai itkemään.

Tapahtukoon sinun tahtosi!

Tappio on tunnustettu. On aika lähteä. Jeesus komentaa ystävänsä ylös ja lausuu metallisella äänellä, ystäviensä ymmärrystä kyselemättä, näiden uutta uhmakkuuden tai välinpitämättömyyden kohtausta odottamatta: ”Kavaltajani on lähellä.”

Sitten Juudas tulee.

Hän on sopinut osoittavansa mukanaan oleville sotilaille heidän etsimänsä henkilön mitä intiimeimmällä tavalla: suudelmalla. Hän toimii, kuten myöhemmätkin kavaltajat, nuo jotka kerran olivat kaikkein lähimpänä: tulee iholle.

Ja sitten alkaa käsirysy. Miekka vilahtaa illassa. Joku menettää korvansa.

On kuin katselisi ikävään lopputulokseen johtavaa kyläkahakkaa, jossa hallitsemattomat tunteet purkautuvat aggressioiden rajuilmaksi. Kerran irti päässyt voimankäyttö ei sammu muuta kuin vielä kovempaan voimankäyttöön.

Ikään kuin vielä kerran muita korkeammaksi kasvava Jeesus käyttää sanan voimaa. Hän sanoo: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu. Väkivalta pysähtyy, miesten sähköt eivät ritisten törmää toisiinsa, otteet päästetään irti.

Jeesus jatkaa sanoen, että jos Jumala tahtoisi puolustaa häntä, paikalla olisi välittömästi kaksitoista legioonaa enkeleitä. Roomalaisessa legioonassa oli keskimäärin 6000 sotilasta. Niinpä 12 legioonaa merkitsee noin 70 000 enkeliä.

Jeesus vaipuu takaisin surun valtaan. Olisihan hänet voitu aivan helposti vangita julkisellakin paikalla. Pitääkö häntä käsitellä kuin vaarallista rikollista, häpäistä sitenkin. Kun tämä kaikki on sanottu, hänen ystävänsä pakenevat paikalta, nuo joista yksikään ei aikonut jättää häntä.

Piinaviikko kertoo saman asian näin:

Kantaja tuli rukoilemasta ja herätti nukkuvat ystävänsä:
Nouskaa – minun on lähdettävä!
Olen ihmisen tie hänen iljanteisten syövereittensä halki,
tuhovoimien läpi ja kuoleman kautta.
Minä kannan rakkautta ja voitan,
ja ihminen saa nähdä Jumalan kasvot.

Kantajan ystävät kysyivät kummissaan:
Miksi otsallasi on veripisaroita, vaikka olet vasta taisteluun menossa?
Kantaja vastasi: Olen jo taistellut, kantaminen on jäljellä.

Oli yö. Kuu valaisi puutarhan.
Yksikään varjo ei liikahtanut.
Puiden kätköistä tuli ihmisiä vangitsemaan miestä,
joka oli nähnyt Jumalan kasvot.