Lehmäkulttuurin sisältötuotannolliset teemat

Suomenkielessä sanaan lehmä liittyvät merkitysvivahteet ja käyttöyhteydet ovat usein pilkallisia tai muutoin kielteisiä. Vauhdin hiipumista kutsutaan ’lehmiintymiseksi’, kankeaa kulkua ’lehmän löntystämiseksi’ ja laiskuutta ’makaamiseksi kuin lehmä’. Myös englannin kielessä on lehmän hitauteen liittyviä idiomeja: esimerkiksi, mikäli joku Oklahomassa sanoo tekevänsä jotakin harvinaisen pitkään, hän sanoo tekevänsä sitä ’until cows come’, kunnes lehmät saapuvat. Erityisen halventavassa tarkoituksessa naispuoliselle henkilölle voidaan huomauttaa tämän olevan ’lehmä’. Alun perin purjehduksesta lähtöisin oleva suotuisan tuulen mukaan luoviminen eli ’lehmänkäännös’ on saanut erityisesti poliittisessa kielenkäytössä kielteisen merkityksen kuten vastaavasti ’lehmänkaupat’. Jos jollakin on ’oma lehmä ojassa’, häneen sopii suhtautua hieman arvellen.

Näiden huomautusten perusteella lehmä on hidas, laiska ja tyhmä olento, joka koostuu 79 osasta ja tuottaa maitoa, lantaa sekä uusia lehmiä. Kulttuuri- ja aatehistoria sisältää kuitenkin esimerkkejä siitä, miten ensisilmäykseltä tylsämieliseltä näyttävä leuan heiluttaminen on tavoiteltava asia. Erityisesti ajattelua koskevat perinnäiset teoriat esittävät, että viisas ihminen muistuttaa märehtivää lehmää.

Keskiajalla viisaus liitettiin eräiltä osin ajatukseen märehtimisestä eli ruminaatiosta. Erityisesti luostareissa luotiin elämänmuoto, joka aikataulutti jokapäiväisen elämän neljän rukoushetken rytmittämäksi. Rukoushetkien aikana luettiin yhdessä ääneen psalmeja. Toistuvan harjoituksen tarkoituksena oli se, että ne sisäistyisivät lausujan mieleen ja muuttaisivat hänen persoonansa niiden mukaiseksi. Jo tuolloin saatettiin ihmetellä, kuinka kukaan voi näyttääkään niin tyhmältä kuin nunna tai munkki. Tylsämielistä ulkomuotoa selitettiin sillä, että he märehtivät eli eivät istuneet kussa pilkkaajat istuvat. Sääntökuntien jäsenille psalmit vastasivat rehua, jonka kaikkien ainesosien hengelliseksi ravinnoksi hyödyntäminen merkitsi jatkuvaa toistoa. Lehmä ja erityisesti sen ruoansulatusjärjestelmä, tarjoavat näin inspiroivan mallin myös ajattelun harjoittamiselle. Huomattaessa, että ensimmäinen, Benedictus Nursialaisen laatima, luostarisääntö esitettiin 500-luvulla ja että luostarilaitos menetti arvostuksensa vasta 1500-luvulla, voi karkeistaen väittää näin: kristillisessä Euroopassa märehtimistä pidettiin n. 1000 vuoden ajan ihmisen autuuden ja onnen kannalta ensiarvoisen tärkeänä asiana.

Märehtimiseen liittyen luonnosteltiin myös kiinnostavia teorioita siitä, miten mieli toimii. Osa näistä teorioista tai niiden piirteistä muistuttavat kuvausta märehtijän ruoansulatusjärjestelmästä. Tämä liittyy niihin sisältyvään näkemykseen ns. sielunkyvyistä. Sielunkyvyistä keskeisimmät olivat ajatteleminen, tahtominen ja muistaminen. Erityisen kysymyksensä muodosti se, missä järjestyksessä havainto- ja muut kognitiiviset sisällöt kulkevat ihmisen mielessä. Menevätkö ne ensin järkeen ja sieltä tahtoon siten, että järki käskee tahtoa tahtomaan tietyllä tavalla vai onko pikemminkin niin, että ne menevät ensin tahtoon, joka kannustaa järkeä suuntautumaan tietyllä tavalla. Lehmän ruoansulatusjärjestelmä on yksinkertaistaen se, että rehu menee suusta pötsiin, mistä se palautuu käsiteltynä takaisin suuhun ja etenee satakerran kautta juoksutusmahaan ja sieltä suolistoon. Erityisesti kristillisen aristotelismin mukaan mieli toimii siten, että vaikkapa psalmi kulkee aistinelimen ja tietoisuuden pintakerroksen lävitse pötsiä vastaavaan ajattelu ja muistamiskyvyn yhteistoimintaprosessiin, mistä se palautuu näiden tekemän jalostamisprosessin seurauksena mielen pintakerroksiin arvostelman, uskomuksen, mietelauseen tai vastaavan muotoisena. Tämän jälkeen psalmi liukuu satakertaa ja erityisesti juoksutusmahaa muistuttaviin voluntaarisiin eli tahtoon liittyviin mielen osiin. Ne joko torjuvat tai hyväksyvät sen vaikutukset. Ne myös sisältävät tunteellisen tekijän sikäli, että ne käsittelevät vaikutteitaan epämiellyttävinä tai miellyttävinä. Viimemainitun prosessin seurauksena syntyy toimintasuositus asianmukaiseen käyttäytymiseen tai tekoon.

Keskiaikaisen märehtimisteorian mukaan järki edeltää tahtoa. Myöhäiskeskiajalta lähtien alettiin uskoa, että tahto edeltää järkeä. Erilaiset tiedolliset vaikutelmat menivät siten ikään kuin suoraan juoksutusmahaan ja nousivat vasta sieltä pötsiin. Tämä järjestysmuutos on yksi merkittävimmistä vallankumouksista, joita filosofianhistoria tuntee. Yhtenä sen seurausvaikutuksena oli, että ihmisen ajattelua alettiin luonnehtia muiden eläinten kuin lehmän avulla. Eräänkin, 1400-luvun loppupuolella esitetyn teorian mukaan ihminen on lepakko, joka etenee mielensä ulkoisessa pimeydessä tahtonsa kaikuluotaimen avulla, suunnistaen sen mukaisesti, miten pimeä todellisuus vastaa mielestä sinne lähetettyihin signaaleihin.

Palatakseni märehtimiseen: asianmukainen tieto- tai viisausyhteiskunta voidaan käsittää myös märehtimisyhteiskunnaksi. Märehtimisyhteiskunnassa ajatuksen ja toiminnan virikkeitä tarkastellaan huolellisesti monelta eri kantilta, jotta kaikki niihin sisältyvät tekijät tulisivat tietoisuutemme kohteeksi. Märehtimisyhteiskunnan kannalta on filosofisesti tärkeää luonnostella myös teoria siitä, miten mieli toimii ja mikä on sen osien keskinäinen järjestys. Voi olla, että tällä olisi vaikutuksia esimerkiksi sekä päätöksenteko- että erilaisten tuotteiden valmistusprosesseihin sikäli, että ne molemmat lyhyellä ajanjaksolla mitattuina hidastuisivat mutta samalla pidemmällä ajanjaksolla mitattuina nopeutuisivat sikäli, että niitä ei tarvitse jatkuvasti korjata ja uusia. Ehkä sillä olisi vaikutuksia myös työn tekemisen kulttuuriin ja työyhteisöjen hyvinvointiin. Tulisi vapaampaa ilmaa hengittää ja joskus hysterialta vaikuttava tulostavoittelu korvautuisi rauhallisemmalla ja syvällisemmällä panostuksella.

Märehtiminen on kiinnostava myös innovatiivisuutta etsivän yhteiskunnan kannalta. Ei ole onnistuttu paljastamaan erityistä keksimisen logiikkaa, mutta voi olla, että se liittyy juuri märehtivään asennoitumiseen. Ainakin märehtimisen elämänmuotonsa ytimeksi käsittänyt luostarilaitos oli omana aikanaan innovatiivinen: sen piirissä mm. syntyi yleinen viitekehys sille, mitä olemme tottuneet nimittämään uuden ajan luonnontieteeksi, ajatus muuttumattomien totuuksien etsimisestä empiirisen eli kokeellisen tutkimuksen ja tätä varten kehitetyn tutkimusvälineistön sekä formaalisen käsitteen- ja teorianmuodostuksen avulla. Näin lehmään liittyy rakentava kulttuurikriittinen ajatus: saattaisi olla paikallaan, että tahoja, jotka longottelevat leukojaan tylsämielisen näköisinä, lompsuttavat huonoilla poluilla laiskasti ja raskaasti ja sanovat ”ammuu”, olisi syytä kuunnella tarkemmin kuin nyt näyttää tapahtuvan. Onhan yleisessä ilmapiirissä paljon jonkinlaisen teinikerhon luonnetta: äkkiä heti tänne ja paljon, isoja könttejä suoraan nielusta juoksutusmahaan, kiitti! Tehokkuus voi syntyä myös ulkonaisesti tehottomalta näyttävästä toiminnasta. Lehmän maitotuotanto on tärkeä asia, mutta hullu huutaisi karjan lypsylle joka viidestoista minuutti.


Toinen kulttuurihistoriallinen näkökohta, jolla on yhteytensä märehtimiseen viisaan ja hyödyllisen toiminnan vertauskuvana, palautuu ihmiskunnan alkumyytteihin, nimittäin tarinaan Kainista ja Aabelista. Yhden nykyisen eksegeettisen tulkinnan mukaan Kain edustaa kertomuksessa israelilaisten naapurikansaa keeniläisiä. Kertomuksen tarkoitushakuisuus liittyy juutalaiseen identiteetinmuodostukseen sikäli, että Kain, joka on maanviljelijä, uhraa kertomuksen mukaan Jahvelle maanviljelystuotteita. Abel, joka edustaa juutalaisia, on sitä vastoin karjankasvattaja. Hän uhraa eläimen, lampaan karitsan. Tarinan mukaan kateellinen Kain tappoi Abelin, koska Jahve hyväksyi tämän uhrin. Eläinuhri on arvokkaampi kuin viljauhri ja siitä tulee oikean uskonnonharjoittamisen muoto. Eläinuhreihin liittyy moraalikysymyksiä. Se, että Kainin uhri oli karjaeläin, herättää kuitenkin ajatuksen, jonka mukaan ne palvelevat ihmiskunnan alkumyyteissä parhaansa antamisen ja korkean laadun vertauskuvina. Nauta on laatueläin. Vanhassa testamentissa se kuuluu myös niihin eläimiin, jotka erotetaan saastaisista puhtaiksi. Tämä tarkoitti sitä, että härkiä saatettiin uhrata ja lehmän lihan syöminen oli sallittu.

Intiassa asiasta ajatellaan toisin. Hindulaisuuden piirissä lehmän lihan syöminen on vakavampi rikos kuin ihmissyönti. Hindulaisuuden mukaan lehmä on yksi paimenpoikana esittäytyvän Khrisna-jumalan lihaantulemisista. Lehmä edustaa äitiyttä, elämän lahjaa ja maallista hyvinvointia. Lehmiä löntystää pitkin Kalkutan katuja ja niiden huonosta kohtelusta seuraa kova rangaistus. Vetojuhtina niitä saa käyttää. Niiden lantaa käytetään lämmityksessä ja niiden maitoa ja voita saa syödä. On ehkä jonkin verran kiinnostavaa, että vaikka suomalainen lehmäkulttuuri on varsin toisenlaisen kuin Intiassa, myös meillä lehmä on edustanut maallista hyvinvointia. Tilan vauraus on perinteisesti laskettu lehmien määrässä ja nykyisinkin maitotuotanto katsotaan yhdeksi kansallisen hyvinvointimme tekijäksi.

Taannoin uutisoitiin tutkimuksista, joiden mukaan maassamme lehmänhoito on sikäli korkeatasoista, että kykenemme valmistamaan maitotuotteita, joihin ei läheskään kaikkialla muualla ole mahdollisuuksia. Tämä liittyy osittain siihen, että eläinten kohtelu on toteutettu eettisesti. Se, mitä eettinen kohtelu on, on kuitenkin alati tarkennuksia vaativa ja hämmennystä aiheuttava seikka.

Esimerkiksi se, missä mielessä korkeammat eläimet ovat moraalisia toimijoita, joilla on oikeuksia, on filosofisesti kiisteltyä. Suositumpaa on ollut katsoa, että ihmisillä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Näihin velvollisuuksiin on katsottu kuuluvan sellainen kohtelu, jonka eräät ovat nyttemmin nimenneet ’eläinten oikeuksiksi’. Niiksi on ehdotettu seuraavia: oikeus olemassaoloon, kärsimykseltä suojatuksi tulemisen oikeus, oikeus vapauteen ja oikeus eläimelle tyypilliseen elämään. Näistä kolme viimeistä ovat monitulkintaisia ja niiden sisällöstä ollaan eri mieltä. Korkeammat eläimet tuntevat niin psyykkistä kuin fyysistäkin kipua, mutta emme tiedä, mitkä kaikki asiat tuottavat niille sitä. Asiassa esiintynee myös yksilöllisiä vaihteluita. Sellaisen toiminnan luonteesta, jota kutsutaan eläinrääkkäykseksi, käsityksemme näyttävät likimain yhdenmukaisilta. Sen harjoittamista pidetään sekä moraalisesti että juridisesti tuomittavana.

Myös vapaus on kummallinen käsite. Yleensä koiraansa talutushihnassa kuljettavaa henkilöä ei pidetä moraalittomana, mutta vapaahan koira ei ole. Vastaavasti aidatulla alueella märehtivä lehmä ei ole sanan jossakin merkityksessä vapaa, mutta harva luonnehtisi sitä vangituksikaan. Pidämme ihmisten vapauteen kuuluvina mm. kokoontumisvapautta, omantunnonvapautta, sananvapautta ja uskonnonvapautta. Heräisi sanojan terveydentilaan liittyviä epäilyksiä, mikäli joku esittäisi tällaisia lehmille. Yleensä lehmän kytkemistä kiinni ei pidetä moraalisesti tuomittavana vapaudenmenetyksenä, mikäli sen hoito asiaa vaatii. Itse asiassa kotieläimen päästäminen täydelliseen vapauteen voidaan katsoa myös hylkäämiseksi, mikä ei ole hyvän moraalin mukaista. Kaiketi vapauden menetys olisi, mikäli lehmän jalat olisivat jatkuvasti sidottu toisiinsa kiinni siten, että se ei voisi liikkua. 1930-luvulla julkaistussa erinomaisessa teoksessa Maatalouden eläinlääkärikirja on kuva sonnista, joka on kummallisen lautarakennelman sisässä. Alla on kuvateksti: kehikko sonnin itsesaastutusta vastaan. Ehkä moni pitäisi tätä nykyisin eläimen vapauden riistämisenä, mutta joku taas voisi sanoa, mikäli hän on tiukkojen seksuaalieettisten teorioiden kannattaja, että itse asiassa laudat takaavat sonnin vapauden.

Vihdoin myös oikeus eläimelle tyypilliseen elämään on monitulkintainen. Ensinnäkin kesytettyjä koti- tai kulttuurieläimiä koskevat jollain tavoin erilaiset säännöt kuin villieläimiä. Kotieläimillä on kuitenkin yhteisiä piirteitä villieläinten kanssa siten, että lehmän tyypilliseksi elämäksi ei voi katsoa esimerkiksi jatkuvaa avannossa uimista tai lentämistä taivaalla. Sen tyypilliseen elämään kuuluvat mm. ravinnon saaminen ja lepo sekä laumassa oleminen.

Voi olla, että ns. eläinten oikeudet toteutuvat ensisijaisesti moraalittoman toiminnan välttämisenä. Emme ehkä voi taata eläimille kärsimyksetöntä elämää, vapautta ja niille tyypillistä elämää. Voimme kuitenkin koettaa taata sen, minkä uskomme vastaavan näitä asioita sekä pyrkiä välttämään tekoja, joiden uskomme olevan näiden vastaisia.

Kuten todettu, tutkimukset liittävät hyvän lehmänhoidon ja laadun toisiinsa. Suomalaiselle lehmänhoidolle on ollut tyypillistä kohdella eläimiä yksilöinä. Niillä esimerkiksi on omat nimensä ja niiden luonne on hoitajan hyvin tuntema. Tällaista suhtautumista kotieläimiin kuvaa hauskalla tavalla kertomus 1990-luvun alussa Siperiasta tavatusta suomensukuisen kamassikansan viimeisestä edustajasta. Kun tältä maailmassa ainoalta äidinkieltään puhuneelta henkilöltä oli kysytty, kenen kanssa hän keskustelee, hän oli todennut, että Jumalan ja lehmän. Ne ymmärtävät kyllä.

Joku voisi sanoa, että hyvä suhtautuminen kotieläimiin on ilmaissut protestanttisen työkulttuurin parhaat puolet: yksilön kunnioittamisen ja tarkoituksettoman välineellistämisen torjumisen. Tämän seurauksena työ on tuntunut mielekkäältä, joskin raskaalta. Työn tarkoitus on ollut helposti määriteltävissä ja sen tulokset ovat olleet työntekijän välittömästi nähtävissä. Tämä on luonut edellytykset lehmänhoitajan verrattain hyvälle henkiselle hyvinvoinnille. Herää kuitenkin kysymys, millainen tulevaisuus tällaisella voi olla suuria tuotantomääriä painottavassa yhteiskunnassa. Mielestäni edelleen ajankohtaisen kuvauksen tästä teemasta on luonnostellut muuan pahamaineinen taloustieteen klassikko. Karl Marx tulkitsi ihmisen työtä sekä ns. pääoman lakeja seuraavalla tavalla. Työtä tehdään, jotta tuotettaisiin tavaroita eli hyödykkeitä tai tuotteita. Tuotteilla on kaksinainen arvo: käyttöarvo ja vaihtoarvo markkinoilla tapahtuvassa vaihdossa. Tavaratuotanto tuottaa lisäarvoja silloin, kun tavaran vaihtoarvo on sen tuottamiseen tarvittavan työn arvoa suurempi. Lisäarvosta puolestaan syntyy ns. pääoma. Pääoman tarkoitus on kasvattaa itseään rajattomasti sekä levittäytyä kaikille yhteiskunnan osa-alueille siten, että se alistaa yhteiskunnan muut toiminnat omille päämäärilleen. Tiivistetysti tästä pääoman pelistä seuraa kolme asiaa: ensinnäkin taloudelliset suhteet alkavat ilmetä ihmisille hallitsemattomina vieraina voimina, ns. markkinavoimina. Toiseksi talouden periaatteet leviävät itsensä ulkopuolelle, mm. sosiaali-, terveys, sivistys- ja kulttuuritoimeen. Kolmanneksi yhteiskunnallinen kahtiajako kasvaa.

Marxin kuvaus ei ole yksi-yhteen sopiva kuvaus ajastamme. Siihen kuitenkin sisältyy piirteitä, jotka luonnehtivat joitakin aikamme kehityssuuntia vähintäänkin kielenkäytön tasolla. Oiva esimerkki on edellä käyttämäni luonnehdinta lehmäkulttuurin sisältötuotannosta. Miksi kulttuuri- ja sivistystoimi tulisi ajatella jonkinlaisina tuotantovoimina tai miksi ajattelemme, että meillä on jonkinlaista sosiaalista pääomaa? Eiväthän nämä asiat ole sellaisia, joita olisi luontevaa esittää ensisijaisesti taloudellisen kielenkäytön piirissä.

Mainitut kysymykset liittyvät ns. globalisaatioon. Se koskettaa, tahdoimmepa sitä tai emme, jokaista. Mahdollisuudet vetäytyä suojaisaan auvoon Hilja-maitotytön sekä Mansikin ja Helunan kanssa ovat kovin rajoitetut. Toimintaedellytyksemme määrittyvät kansainvälisen kilpailun ja ohjauksen mukaisesti. Sen olemassaolo vaikuttaa väistämättömältä ja siihen sisältyy paljon myös myönteisiä ja hyvin perusteltuja asioita. Samalla siihen liittyy aitoja ongelmia. Jokainen iltaisin kyselykaavakkeita ja raporttipapereita täyttävä karjatalouden ammattilainen tietää tämän. Suurin osa ihmisistä lienee valmiita myöntämään, että ilman minkäänlaista ohjaus- ja seurantajärjestelmää olisi huono toimia. Seuranta- ja ohjausjärjestelmän edellyttämä byrokratia sekä sen sovellettavuus erilaisiin olosuhteisiin on kuitenkin ongelmallista. Jollei aina ennen vehnäksi sanottu vilja enää olekaan vehnää, tämä aiheuttaa ymmärrettävää päänpyöritystä. Maailmanlaajan ja paikallisen yhteensovittaminen on varsin hankala kysymys, sillä se, mikä on maailmanlaajasti totta ei välttämättä päde paikallisesti ja vastoinpäin. Olettakaamme, että maidon hinnan leikkaaminen olisi globaalisti järkevää. Tällöinkin voisi olla, että se ei olisi paikallisesti järkevää Suomessa.

Moraalifilosofisessa keskustelussa on viitattu siihen, että suosituimmat Adam Smithin jälkeiset talousteoriat sisältävät sellaisen näkemyksen järkevästä toiminnasta, jonka mukaan järkevyys eli rationaalisuus on sidottu taloudelliseen kasvuun. Tämä merkitsee sitä, että talousteoriat ovat yksiarvorationalistisia. Niiden piirissä ajatellaan, että jos kahdesta lehmästä toinen kuolee, tulee asia korvata esimerkiksi siten, että jäljelle jääneen lypsytehoa nostetaan tai kuolleen lihat myydään ja saadulla tulolla ostetaan entistäkin parempi lehmä. On huomautettu, että vaikka talousteoriat olisivatkin onnistuneita, ne ovat yksiarvorationalisminsa takia todellisuudelle vieraita. Todellisuus itse on moniarvoinen. Tämän todistaa esimerkiksi se, että elämässä on aitoja menetyksiä. Uusi lehmä ei korvaa sitä suhdetta, joka hyvällä karjakolla ja kuolleella lehmällä oli. Se ei tule koskaan takaisin, vaikka maidon tuotanto ehkä lisääntyisikin. Aitoihin menetyksiin liittyen onkin todettu, että olisi taloudellisesti järkevää tavoitella suurimpia mahdollisia voittoja ja samalla pienimpiä mahdollisia tappioita. Tällaisessa pelissä järkevä valitsija valitsee tarjolla olevista toiseksi parhaan vaihtoehdon. Hän laskelmoi, että parhaan vaihtoehdon eli suvereenin taloudellisen menestyksen ilman tappioita toteutuminen ei ole todennäköistä, joten hänen kannattaa varautua jo ennalta siihen, että hänellä on jonkinlainen turvajärjestelmä, mikä merkitsee taloudellisia luovutuksia. Mutta ehkä tämäkään ei ole riittävän hyvä ajatus. Ehkä joitakin asioita pitäisi säilyttää pelkän unelman takia sen kummemmin menestystä tai tappiota miettimättä. Palaan jälleen märehtimisen vertauskuvaan ja totean, että märehtimisyhteiskunta on moniarvoyhteiskunta. Se kykenee muuttamaan ravinnoksi ainesosat, joita toisenlaiset ruoansulatusjärjestelmät eivät pysty.