torstaina, tammikuuta 11, 2007

Taivaanisä

Kirjassaan Beyond God the Father: Toward the Philosophy of Women’s Liberation Mary Daly esittää, että Jumalasta miessymboleilla puhuva kristinusko, jonka pelastaja on mies ja jonka johtajat ovat kaikki miehiä, on niin seksistinen ja naisia syrjivä projekti, että naisten pitäisi hylätä se kokonaan.

Eräät toiset taas ovat esittäneet, että uskonnollisen kielen kieltämättä patriarkaalinen luonne ja siitä seuraava seksismi vältetään siten, että Jumalasta puhutaan pikemminkin vanhempana tai sekä äitinä että isänä.

Näihin ehdotuksiin on puolestaan huomautettu, että vanhemmuus ei tue terveellä tavalla aikuista uskonnollisuutta ja tästä syystä kaikki perhe-elämään liittyvät metaforat tulisi poistaa uskonnollisesta kielestä.

Jotkut, kuten Sally McFague teoksessaan Metaphorical Theology ovat ehdottaneet, että Jumalasta voisi puhua ystävänä ja toiset kuten Rosemary Radford Ruether teoksessaan Sexism and God-Talk: Toward a Feminist Theology ovat väittäneet ettei Jumalalle pitäisi antaa mitään nimeä paitsi ehkä korkeintaan Jumala/ttaren nimi.

Daly, McFague ja Radford Ruther ovat kaikki amerikkalaisia teologian opettajia. Voi olla, että heidän näkemyksensä selittyvät osittain amerikkalaisen yhteiskunnan tilasta. Amerikkalainen feminismi on erittäin aggressiivista ja näyttää pohjoismaisesta näkökulmasta käsin kummalliselta.

Kun opetin amerikkalaisessa teologisessa seminaarissa ja kerroin naisten asemasta Pohjoismaissa, opiskelijatytöt ilmaisivat halunsa hakea poliittista turvapaikkaa Suomesta ja Ruotsista.

Naisten asema vanhojen maailmanuskontojen hallitsemilla alueilla on yksi keskeisimmistä ihmisoikeuskysymyksistä tämän hetken maailmanpolitiikassa.

Myös Suomessa pitää paikkansa, että kristinuskon paikallista historiaa on kirjoitettu lähinnä ns. miesnäkökulmasta. Esimerkiksi herätysliiketutkimuksessa on kiinnitetty viime aikoina huomiota siihen, että esimerkiksi herännäisyyden vaiheisiin liittyykin merkittäviä naisjohtajia kuten vaikkapa Tiina Rautakorpi, jotka eivät ole saaneet asianmukaista paikkaa historiankirjoituksessa.

Tähän liittyen yleensä naisiin liitetyt tekijät kuten tunteet ja eriskummalliset kokemukset ovat muodostuneet valtavirtahistoriassa ongelmallisiksi. Eräs mielikirjoistani. Mathilda Langletin Täydellinen käsikirja perheenemännille kaikilta kotitalouden aloilta kuvaa näitä seikkoja näin:

Usein kuulee naisten sanovan itseänsä heikkohermoisiksi ja tämä on kyllä luultavaa, kun näkee niiden vähimmästäkin kolinasta säpsähtävän tuolilta tahi sohvasta. Tämä nyt on itsessään jokseenkin viatointa, eikä tee vahinkoa eikä haittaa kenellekään. Mutta varsin usein saavat hermot syyn paljosta, johon ne eivät ole syylliset, kiukkuisesta luonnosta, itsekkäisyydestä ja tylyydestä; väliin näillä samoilla hermoilla kentiesi hiukan teeskennelläänkin…Sen sijaan, että he kaikin tavoin edistävät heikkohermoisuuden alkua, joka joskus lienee heissä olemassa, pitäisi heidän innolla koettaa sitä poistaa…Ja voiton saavuttaakin, jos vaan tahtoo. Vai kuinka olisi mahdollista, että sellainen nainen, joka esim. hämähäkkiä, elävätä äyriäistä tahi muuta sellaista kauheaa hirviötä säikähtäessään saa hermokohtauksia tahi jopa pyörtyykin, voisi kestää puolialastomana, raskaassa ilmassa, enemmän kuin puolen yötä pyöriä ympäri, hypiskellä ja laukata varsin ison tanssisalin ympäriinsä ja päälliseksi räikyvän rykmentinmusiikin soidessa sekä kukkaryhmien huumaavassa tuoksussa y. m? Miten se on mahdollista? Ainoastansa siten, että hän niin tahtoo! Loistavin silmin ja hehkuvin poskin työskentelee hän useampia tunteja otsansa hiessä, ja ”hermot” ovat aivan hiljaa sekä vaiti. Mutta pyydäpä häntä seuraavana päivänä ompelemaan nappi vaatteesen, kutomaan sukkaa, paistamaan pannukakkua tahi tekemään mitä hyödyllistä tahansa – silloin on hän heikkohermoinen ja aika lailla onkin.

En ajattele kuten amerikkalaiset kollegat, mutta pidän heidän huomautuksiaan uskonnollisen kielen kulttuurisidonnaisuudesta oikeansuuntaisena. Myös ajatus, jonka mukaisesti Jumala ei ole sukupuoliolento, on standardi kristillinen näkemys. Vuonna 1994 ilmestynyt Katolinen katekismus lausuu:

Kutsumalla Jumalaa ’Isäksi’ uskon kieli haluaa osoittaa kaksi asiaa: sen, että Jumala on kaiken alkuperä ja transsendenttinen auktoriteetti; sekä sen, että hän samanaikaisesti hoitaa lapsiaan hyvyydellä ja rakkaudella. Kuva äitiydestä korostaa myös Jumalan isällistä hellyyttä. Se korostaa Jumalan läsnäoloa, Luojan ja luomakunnan välistä yhteyttä. Uskon kieli perustuu osittain ihmisen kokemukseen omista vanhemmistaan, jotka ovat ihmiselle tavallaan ensimmäiset Jumalan edustajat. Kokemuksemme vanhemmistamme kertoo myös siitä, että vanhemmat ovat erehtyväisiä ja se voi turmella kuvamme isyydestä ja äitiydestä. Sen vuoksi meidän on muistettava, että Jumala on inhimillisten sukupuolierojen yläpuolella. Hän ei ole mies eikä nainen: hän on Jumala. Hän on myös inhimillisen isyyden ja äitiyden yläpuolella, vaikka hän onkin niiden alkuperä ja normi; kukaan ei ole isä samassa mielessä kuin Jumala on Isä.

Esimerkiksi luterilainen Tampereen hiippakunnan piispa ja dogmatiikan dosentti Juha Pihkala ilmaisee asian teologisen tiedekunnan pääsykoekirjana olevassa teoksessaan Johdatus Dogmatiikkaan seuraavasti:

Jumalan isyyttä ei pidä tulkita antropomorfis-maskuliinisesti; se kuvaa alkuperää, kaiken olemisen lähdettä. Vaikka Jumala koetaan isäksi ja häntä kutsutaan isäksi, ei voida sanoa, että Jumala on mies.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

juuri luin eräästä toisesta blogista yli vuosi sitten kirjoitetun tarinan kahdesta miehestä, jotka pääsevät taivaaseen. Toinen sattuu olemaan piispa, joka pääsee näkemään itsensä Jumalan. Kaveri yllättyy, kun piispa pikapuoliin parahtaen pinkoo Jahvea pakoon. "No, millaista oli?", kaveri kysyy, johon piispa: "SHE'S BLACK!"

Jusa

jarvelainen kirjoitti...

Olen kuullut jutun Johannes Paavali II:een liitettynä. Oli tullut kuulemma takaisin, kun kardinaalikolleegio oli valitsemassa Benedictusta.