Näky suomalaisesta hyvästä

Olen viimeistellyt erääseen kokoomateokseen tulevaan artikkelia Suomalaisen hyvinvoinnin köyhyys ja rikkaus, jota olemme tehneet Virpi Mäkisen kanssa. Näin blogin miettiminen on jäänyt vähemmälle.

Viittaan artikkelissa Eero Huovisen juhlakirjaan, josta minun oli määrä kirjoittaa Helsingin hiippakunnan lehteen silloin, kun kirja ilmestyi. Jokin osa kirjoituksesta siinä ilmestyikin, mutta muuten juttu jäi julkaisematta. Laitan sen tuossa sellaisessa muodossa kuin alkuperäinen käsikirjoitus oli.

Huovinen oli opettajani teologisessa tiedekunnassa ja työskentelin hänen kanssaan samalla laitoksella noin vuoden verran ennen kuin hänestä tuli piispa. Tervehdimme tavattaessa ja Eero muistaa aina tarkistaa, ovatko kenkäni kunnossa. Nuorna miesnä minulla oli kengät, jotka oli vedetty teipillä ympäri ja Huovista niiden narske kovasti huvitti.

YHTÄÄLTÄ MARKKINAT, TOISAALTA IHMISET…
- avoin kirje juhlakirjasta

Arvoisa Piispa Eero Huovinen

Kari Kopperi tiedusteli, tahtoisinko sanoa juhlakirjastasi jotakin. Kerroin miettineeni, miten Sinua muistaisin ajankohtana, joka muistuttaa osaltasi Duns Scotuksen teoriasta: yksilöt eivät ole välttämättömiä todellisuuden osia vaan sen sijaan he ja ne ovat olemassa siksi, että Jumala tahtoo niin. On ilo sanoa muutama rivi kirjasta, jonka aihepiirin ja jokaisen kirjoittajan tiedän olevan Sinulle tärkeä.

Kirjan nimi on Näky suomalaisesta hyvästä. Tunnen sinut hyväntahtoisena suomalaisena miehenä, jolle sanan näky alkuperäinen kreikankielinen merkitys theoria on varsin tuttu, niin latinisti kuin olet vihjannut olevasikin. Niinpä teoksen nimi on pyrkimyksiäsi ilmaiseva. Kansikuvan alaosa on itsellesi ominaisen etruskimainen katukiveys. Kirjan kirjoittajat ovat toinen toistaan meritoituneempia: Jaakko Elenius, Pekka Hallberg, Simo Huhta, Paavo Nikula, Osmo Soininvaara, Vappu Taipale, Jussi Tunturi, metropoliitta Ambrosius, Harri Holkeri, Leena Huima, Simo Knuuttila, Reetta Meriläinen, Jaakko Tapaninen, Pekka Ala-Pietilä, Juhani Kaskeala, Heikki, Koski, Jukka Paarma, Eeva-Riitta Siitonen, Timo Totro, Matti Vanhanen, Risto Junttila, Kalevi Kivistö, Antti Lemmetyinen, Risto Pelkonen, Aatto Prihti, Lea Pulkkinen. Mitenkähän juhlapäivänäsi unelmasta suomalaisesta hyvästä olisivat kirjoittaneet Remu Aaltonen, Paavo Haavikko, Laila Hietamies, Jaakko Heinimäki, Jaakko Hintikka, Kari Hotakainen, Gustaf Hägglund, Sirkka Hämäläinen, Max Jakobson, Anu Kantola, Jyrki Katainen, Mauno ja Tellervo Koivisto, Arvi Lind, Paavo Lipponen, Tuomo Mannermaa, Sauli Niinistö, Matti Nykänen, Arto Paasilinna, Hannu Raittila, Suvianne Siimes, Hannu Taanila, Katri Taanila, Erkki Toivanen ja tietenkin Lasse Viren. Varmaan nämäkin henkilöt yhtyvät juhlanasi joomiesten kuoroon, ja aina voidaan esittää erilaisia kirjoittajaluetteloita. Jo Vanhan testamentin kirjoittajat pitivät sitä tärkeänä.

Juhlakirjasi alateemat ovat yhteiskunta, kirkko, johtaminen ja lähimmäisestä välittäminen. Olet kiinnittänyt sellaisiin teemoihin huomiota, joten niitä voi perustella juhlasi yhteydessä. En esittele kaikkia kirjoituksia. Sen sijaan luonnostelen karikatyyrimäisesti selkeimmäksi muodostuvaa näkyä suomalaisesta hyvästä sekä mietin, millaisia ongelmia siihen ehkä liittyy ja millainen vaihtoehto sillä voisi olla. Näky on ajatus suomalaisesta yhteiskunnasta sosiaalisen pääoman välittämisyhteiskuntana.

Suomalainen yhteiskunta ja ”kuntakriisi”

Ensimmäinen teema koskee Suomea kuntien yhteenliittymänä, yhteiskuntana. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallbergin sympaattinen kirjoitus sisältää katsauksen hallintomallien historialliseen kehkeytymiseen. Kirjoituksen viittaus antiikin kansalaisyhteiskuntaan ja Platonin arvioon hyvän päätöksenteon kokoluokasta, noin 5000 kansalaista, on monimielinen. Tulee muistaa, että ajatus koskee yhteisöä, jossa on orjia. Toisaalta idea on kiinnostava nykytilanteen näkökulmasta.

Kärjistäen ja metaforisesti noin kymmenen vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen viitaten voisi puhua kuntakriisistä. Se syntyy osittain siitä, että luodaan organisaatioihin liittyviin uskomuksiin pohjautuvia paineita fuusioihin. Niissä ei sinänsä tarvitsisi olla sen kummemmasta asiasta kysymys kuin siitä, miten aikanaan, kuten Hallberg selostaa, käräjäkivien hallintomalli sukujen johtamissa kyläyhteisöissä liittyi pitäjien, kihlakuntien ja maakuntien kokonaisuuksiin.

Muutettavat muuttaen tämä rakenne on edelleen olemassa. Sen vuosisatojen mittaista historiaa ei murreta helposti. Ongelmia voi olla siinä, miten esimerkiksi maakunnat toimivat. Ei ole kuitenkaan ratkaisu ongelmiin, että lakkautamme elinvoimaisia 5000 ihmisen kokonaisuuksia, joissa esimerkiksi vanhoilla hienoilla suvuilla on merkitystä ja muodostamme niistä 10 000 tai 20 000 kansalaisen yksikköjä. Ei niissä teho, joustavuus ja raha tällä tavoin yhtään mihinkään lisäänny. Paikallinen kalifi vain vaihtuu kaukaisemmaksi kalifiksi, ja verkosto voi osoittautua melkoiseksi hämähäkinseitiksi, jossa kirkkokin palvelee lähinnä ristilukkina.

Itse asiassa on hyvä miettiä sitä, kasvaako juhlakirjasi monissa kirjoituksissa kaivattu sosiaalinen pääoma, yhdessä osaaminen, juuri pienissä kunnissa. Ne voivat vaikuttaa suurten yksiköiden näkökulmasta takapajuloilta. Mutta syntyykö aitoa sosiaalista pääomaa yli 100 000 ihmisen yksikössä? Sen verranhan oli väkeä Ateenassa Aristoteleen aikoihin ja sivumennen sanoen yksikössä, jonka Euroopan Unioni määrittelee kaupungiksi. Minusta Helsingissä Johanneksen kirkonkylässä kotikadulla, siellä körttiksen maisemissa, on sosiaalista pääomaa, ja niin on Krunikassa ja muissa Helsingin kirkonkylissä. Mutta suuremmissa kaupungiksi luonnehdituissa kirkonkylien yhteenliittymissä sen synnyttäminen on vaikeampaa. Eikö esimerkiksi Espoon hiippakunnan synnyttäminen johtunut siitä, että Helsingin hiippakunta oli liian iso, ei liian pieni?

Sosiaalinen pääoma ja kirkko tuotantovoimana

Voidaanko globaalia sosiaalista pääomaa synnyttää? Jotkut uskovat, että kirkolla on merkittävä tehtävä sen synnyttämisessä. Kirkko on globaali toimija. Ehkä vastaus heränneeseen globaalin sosiaalisen pääoman kysymykseen löytyy kirkon tyyppisten yhteisöjen piiristä. Toinen, kansainvälinen ekumeniaa koskeva juhlakirjasi, liittyy näihin teemoihin. Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa siitäkin, mutta huomaan jo suomenkielisen juhlakirjasi antavan aihetta ylipitkään kirjoitukseen. Lienee myös parempi, että ekumeenisesta juhlakirjastasi kirjoittaa joku teologi.

Olen jonkin verran skeptinen sosiaalisen pääoman käsitteen suhteen. Onko oikein, että ihmissuhteita ja ihmissuhdeorganisaatioita kuten kirkko, ryhdytään pitämään tuotantovoimina? Jos joku sanoisi, että kirkko lisää kansainvälistä kilpailukykyä, niin kyllä tähän hieman varauksellisesti kannattaisi suhtautua.

Sinänsä ajatus on Suomen kirkkohistorian kannalta kiinnostava. Kirkko on historiansa aikana sitoutunut voimakkaasti kansallisiin projekteihin. Ehkä sen rooliksi tulee sitoutuminen hieman infantiililta vaikuttavan osaamismantran pohjalle muodostettavaan sosiaalisen pääoman tuotantotalkoisiin: Antakaa lasten eli siis osaajien tulla minun tyköni, sillä suomalainen yhteiskunta on infantiili. Ehkä lapsen uskoa koskevan tutkimuksesi pohjalta Sinulla voisi olla tähän yhtä sun toista sanottavaa.

Kysymys on kiinnostava edelleen seuraavasta syystä. Vertailevassa hyvinvointitutkimuksessa hyvinvoinnin päälähteet ovat markkinat, perhe, valtio ja kolmas sektori. Näiden aseman hyvinvoinnissa perusteella hyvinvointimallit jaetaan universalistiseen, kommunitaristiseen ja libertaristiseen. Universalistista hyvinvointimallia, jossa perustavat hyvinvointipalvelut kuuluvat kaikille tulotasosta riippumatta, on toteutettu Pohjoismaissa ja Belgiassa. Kommunitaristinen hyvinvointimalli on Keski-Euroopan katolisten maiden malli, joka perustuu työssäkäyvän miehen palkkatulojen ja näihin liittyvien verotuksellisten subventointien periaatteelle. Libertaristinen hyvinvointimalli liittyy Englantiin, Irlantiin ja Yhdysvaltoihin. Universalistinen hyvinvointimalli on luterilainen, kommunitaristinen katolinen ja libertaristinen kalvinistis-puritanistinen.

Universalistisessa mallissa tuloerot ovat pienimmät ja sitä soveltavien maiden köyhät ovat rikkaampia kuin muiden maiden köyhät. Kommunitaristisessa mallissa tuloerot ovat jonkin verran suurempia ja köyhät jonkin verran köyhempiä kuin universalistisessa mallissa. Libertaristisessa mallissa tuloerot ovat suurimmat ja köyhät köyhimpiä verrattuna kaikkiin malleihin. Sosiaalisen pääoman käsite sopii parhaiten kommunitaristiseen malliin. Sille perustettu hyvinvointivaltioidea Suomessa merkitsisi kirkon joustamista luterilaisesta perinnöstä.

Rokka, Koskela ja Sarastie

Edellä mainittujen kysymysten kanssa painiskelevalle yhteiskunnalle on luonnollisesti keskeistä se, miten sitä ohjataan ja johdetaan. Pääministeri Vanhanen nostaa esille Rokan ja Koskelan johtajatyyppeinä mainiten myös näihin liittyviä ongelmia. Minusta vaikuttaa siltä, että aloitteleva johtaja, semminkin jos häneltä odotetaan niin sanottua muutosta, ihannoi salaisesti Rokkaa ja saa tämän ihanteensa avulla aikaiseksikin pari rokkamaista temppua. Johtajaksi harjaantumisen syventyessä hänet valtaavat Koskelaan liittyvät ihanteet: rauhallinen ja turvallinen, olennaiseen keskittyvä ja asiat hallitseva, porukan elämään osallistuva tehokas johtaminen.

Mikäli Vanhasen analyysi siitä, että presidentti Kekkosessa oli Rokkaa kun taas Koivistossa Koskelaa on korrekti, ehkä tämä kertoo jotakin suomalaisen yhteiskunnan täysi-ikäistymisestä, mutta ehkä juuri ennen sen muuttumista vanhuudenhöperöksi.

Onkohan viimevuosina voimistuneessa keskustelussa johtajuudesta ja siitä, milloin se liian heikkoa ja milloin liian vahvaa osittain kysymys siitä, että tavoittelemme yleisesti Rokan ja Koskelan johtamismalleja, mutta emme ole riittävästi ottaneet huomioon Tuntemattomassa Sotilaassa esiintyvää majuri Sarastien hieman raskassoutuista, mutta lämmintä, joskus äärimmäisyystilanteessa jopa teloitukseen päätyvää johtamista? Kysymykseen liittyen tosin Puolustusvoimien komentaja Kaskealan kirjoitukseen sisältyy olennainen huomautus siitä, että ei ole olemassa hyvän johtajan mallipersoonallisuutta, vaan hyvin erilaiset ihmiset voivat oppimisen kautta onnistua johtajina.

Muistuu mieleen eräs asia lyhyeltä yhteisen työkaveruuden ajalta. Sinut oli juuri valittu Helsingin piispaksi ja pakkailit kamojasi laitoksella. Tulit huoneeseeni verraten turbokapitalistisesti ilmoittamaan tehtävän, joka minun olisi suoritettava lähimmän esimieheni suhteen. Ohjeistuksessasi esittäytyi toisesta ihmisestä välittävää ”syväjohtamista”, joka oli sikäli tehokasta, että annettu tehtävä tuli sittemmin suoritetuksi. Se, että nautit kirkossa ja yhteiskunnassa johtajan arvovaltaa, liittynee siihen, ettet ole vain Rokan ja Koskelan sinänsä hienolla tasolla, vaan jotakin muuta. Tähän asiaan liittyy se, että olet toiminut vakuuttavasti pääministeri Vanhasen mainitseman ihmisten edessä seisomisen kanssa. Ihmisten edessä seisominen voi johtaa siihen, että mikään ei mene eteenpäin. Puolustusvoimien komentaja Kaskeala esittää keinoja tähän asiaan: arvojen ja ihmisten korostaminen. Onkohan arvovallassa kyse siitä, että osuu arvojen etsinnässään jotakuinkin oikeaan ja merkitseeköhän se kirkossa sitä, että armo tulee jollain hämärällä tavalla esille?

Olen viimeisen vuoden aikana ollut kolmasti kertausharjoituksissa ja mielestäni niiden johtamiskoulutus on tasokasta. Noissa kuvioissa everstiluutnantti Niilo-Kustaa Malmivaara on neuvonut osuvasti: Ei saa sanoa pahasti. Kohenna miestä kuin hiillosta. Kriisinhallintaan liittyvä johtajuus on johtajuuden vaativinta muotoa, kunhan sen soveltamisessa muistetaan, että emme elä korostuneessa kriisissä - toisin kuin Tapani Ruokasen taannoin haastattelemat yritysjohtajat tahtovat uskoa. Kriisistä puhuminen voi synnyttää kriisin. Onko niin, että kaiken muuttuminen markkinoiksi edellyttää pienten kriisien synnyttämistä työtätekevän väestön keskuudessa? Eikö tämä ole jo jonkinlaista – sotahulluutta?

Osaaminen, välittäminen ja viettelyksen uhkaus

Viimemainitun teeman asiallista puolta juhlakirjassasi valottaa kansleri Aatto Prihtin kirjoitus. Prihti kuvaa kuviota, jossa pääomalähtöinen yritystoiminta ja Ruotsista meille tuotu hyvinvointiyhteiskunta ovat siirtymässä muistojen aarrearkkuun kansainvälisemmän osaamispohjaisen yritystoiminnan ja siihen liittyvän alhaisempien verojen välittämisyhteiskunnan tieltä. Hyvinvointimallien osalta olemme siirtymässä kohti kommunitaristisia ja libertaristisia malleja ja erkanemassa perinteisestä asian ratkaisusta meillä. Prihti lausuu, että perinteisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ihmisestä ei tarvitse välittää. Hän tulee viitanneeksi erittäin keskeiseen ihmiskuvaan liittyvään kysymykseen. Pohjoismainen hyvinvointimallin taustalla on ihmiskuva, jonka mukaan ihminen ei ole kovin hyvä, mutta ei kovin pahakaan. Häneltä ei kuitenkaan odoteta yhteiskunnallista emotionaalista välittämistä ja empatiaa vaan katsotaan, että ihmisten itsekkäästä perusluonteesta johtuen välittäminen on tehtävä valtiojohtoisesti.

Sosiaalisen pääoman mallissa yrityksen tärkeimmäksi tuotantotekijäksi tulevat osaavat ja innovatiiviset ihmiset. Työuupumus on yrityksen osaamisväsymystä, joka vaikuttaa yrityksen luotettavuuteen ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin erittäin voimakkaasti. Prihti kirjoittaa siitä, miten toiminta on saatava kustannustehokkaaksi siten, että ihmiset siirtyvät byrokraattisista taustatöistä lähemmäksi toisiaan. Välittämisen kulttuuri pitää yllä turvallisuutta, joka on menestystekijä turvallisuutta rakastavan eläimen, rahan, maailmassa.

Prihtin selkeä kuvaus on oman lukutapani näkökulmasta seuraava: Rahaa ei ole sen kummemmin pääomana kuin verotuloina hyvinvointipalveluihin. Missä se muuten oikeasti piilottelee, jos kerran pieni Suomi on maailman kilpailukykyisin maa? Kun ei ole rahaa, tarvitaan ihmisiä, jotka osaavat ja keksivät. Ongelmana on vain se, että ihmiset eivät tahdo jaksaa. Tarvitaan kirkkoa ja muita välittämisorganisaatioita, jotka antavat ihmisille voimia. On kaksi mahdollisuutta: Voi olla niin, että vuosituhannen alkupuolella ikärakenteen muutoksen myötä Euroopan mummolaksi muuttuva Suomineito ilmaisee dementiansa puhumalla lapsellisia ja jauhamalla kuin kaksivuotias: minä osaan. Tätähän me kaikki aikoinaan päiväkerhoissa harjoitimme, ja Aku Ankan vuosikerrathan me taidamme ulkoa kaikki. Mutta niinkin voi olla, että kun eläkeläiset muodostavat valtaväestön, tehdään maailmanhistoriallisesti nerokas innovaatio: synnytetään yhteiskunta, joka on suuri lapsi, kulttuuri, joka muodostuu lasten ilmaisu- ja suhtautumistavoista ja josta muu maailma maksaa. Voi olla, että tämä visio ei ole yhtäältä harha ja toisaalta näky, vaan järkevä kuvaus yhteiskunnasta ja sen selviytymisen mahdollisuuksista. Tuntuu kuitenkin melkoiselta parfymoimiselta, mikäli esitetään, että se on jotakin muuta kuin pelkkää lakia lain päälle.

Miten välitämme? Arkkiatri Risto Pelkosen tapa käsitellä aihetta tuo kaukaisesti mieleen vanhan Helsingin hiippakunnan synodaalikirjan, Aarne Siiralan Sairauden sanottava. Siirala luonnosteli siinä teoriaa, jonka mukaisesti profeetallinen sana on terapeuttinen ja että kirkon yhteiskunnallinen julistus on luonteeltaan parantamista.

Pelkonen viittaa siihen, että geeniteknologiasta huolimatta ihmisen perimä ei muutu. Ajatus herättää mielessäni kysymyksen siitä, että muuttuukohan ihminen viime kädessä sosiaaliseksi pääomaksikaan. Pelkosen mukaan täällä Pohjantähden alla nuoriso voi huonosti: joka viidennen nuoren mieli nykii. Perheinstituutio on muuttunut ja ihmissuhdeverkostot muotoutuneet sekaviksi.

Pelkosen mielestä sisäisesti ehjä ihminen syntyy hiljaisuuden kuuntelemisesta. Uskon, että hän osuu tässä ytimeen. Voi olla, että kirkon tehtävä kansallisessa projektissa voi löytyä pikemmin tästä suunnasta kuin sosiaalisen pääoman tuottajatehtävistä. Tämä kai olisi myös hieman enemmän luterilaisen regimenttiopin mukainen näkemys. Kun uskonpuhdistus toteutettiin Wittenbergissä, ensimmäisiä toimia oli sosiaalihuollon perustaminen, ei linnankirkon, vaan kaupungintalon yhteyteen. Arkkiatrin esittämä vihje harjoittamani lukutavan näkökulmasta muodostaa vaihtoehdon sosiaalisen pääoman välittämisyhteiskunnalle. On äärimmäisen tärkeätä, että kaveria ei jätetä. Kirkko voi muistuttaa tästä. Vielä tärkeämpää on tätäkin syvempi oleminen, joka ei tee siirtoa niissä inhimillisissä kielipeleissä, joiden pelaaminen sinänsä voi olla perusteltua ja sanokaamme juhlavasti, kansakunnan etua eteenpäin vievää.

Arkkiatri viittaa myös siihen, että Geneven julistuksessa sanotaan ”etten uhkauksestakaan käytä lääkärintaitojani ihmisyyden lakeja vastaan”. Jos soveltaa tätä kirkon työntekijöihin, unelma suomalaisesta hyvästä ja siinä kirkolle ehkä uumoiltu tehtävä voi merkittävää roolia tarjoavana viettelyksenä muotoutua uhkaukseksi toimia toisin kuin kirkon oma unelma ja siihen sitoutuminen edellyttävät. Ohjelmasi ”yhtäältä – toisaalta” on mielestäni järkevä tapa elää tässä ristiriidassa. Niinpä niin: ei on kyllä.

PJ
yhtäältä rehtori, toisaalta tohtori