Sunnuntain teksti Johannes 2: 1–11 on se kohta, johon viitataan, kun sanotaan, että kyllähän Jeesuskin.
Teksti kertoo Kaanaan häistä ja veden muuttamisesta viiniksi.
Voi kai modernisti sanoa, että Jeesus oli kontekstualisti. Viiniä käytettiin siinä kulttuurissa juhlajuomana.
En tiedä, kuinka vahvaa se oli.
Ihme ei kuitenkaan ollut silloin sen arkipäiväisempi asia kuin nykyisinkään. Se ei ole kontekstualismia, nouse tilanteesta, jossa ollaan.
Meille on opetettu, että valitus arvosteli ihmeen mahdollisuutta kovasti. Jos jotakin ensimmäisen vuoden teologian ylioppilas osaa niin tämän.
Valistuksen jälkeinen kristinusko on usein tahtonut opettaa, että ihmekertomukset pitäisi tulkita uudella tavalla, sillä eiväthän ne seuraa käsitystämme maailmasta.
Toisaalta vanhemmiten alkaa miettiä, että eikö juuri ihme oli se, mitä Uuden testamentin sanomasta jää käteen? Ja jos ihme, miten sitä voisi normalisoida, tehdä ymmärrettävämmäksi ja selitettävämmäksi?
Ihmeen sanoma on juuri päinvastainen.
Tekstissä kerrotaan, että läsnäolijat ihmettelivät sitä, että tavallisesta tavasta poiketen isäntä oli varannut parhaan viinin loppuun. Yleensä kun on tapana, että ensin paras pullo auki ja perään kelpaa rapakaljakin.
Ihmeestä pidot paranevat. Parhaat asiat ovat lopuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti