Kehittyvien markkinoiden alkuvaiheessa kannattaa myydä roskaa, vanhoja lenkkareita jne.
Jos myydään laatua, se vain kopioidaan ja myydään piraattina takaisin.
Alkuun kysyntä on kova eli levikki nousee.
Melko nopeasti, yhden käden sormilla laskettavassa ajassa, kuitenkin syntyy joko laatuvaatimuksia tai uudet alkumarkkinat.
Miten käy sen, joka on satsannut roskanmyyntitilanteeseen eli pikavoittoon?
Jos hän katsoo laatua kysyville markkinoille, hän huomaa, että hänen tuotteensa kysyntä on laskenut, koska hän ei ole tarjonnut laatua.
Sinne katsottaessa herääkin kysymys: Mistä laatua?
Ammattitaitohan kulutettiin skeidantekoon. Taitoa tehdä hyvää ei enää ole.
Se malli on ostettu gurulta, joka tuli suurten vetten takaa kertomaan, miten täällä pienissä ympyröissä pistetään pennit poikimaan.
Ei riittänyt että annettiin oma järki ja vaihdettiin sen tilalle toisen pää, vielä maksettiin tästä.
Siinä meillä oikein taloustieteilijät!
Ratkaisu on tietysti tekijöiden vaihtaminen.
Mutta kuka laatua taitava viitsisi mennä säälittävään porukkaan räpeltämään – muuta kuin juuri säälistä tai henkilökohtaisten ongelmiensa tai sitten eräänlaisen vakaumuksen voimasta. Viime mainittu tapaus on kuitenkin tuhannen taalan onnenpotku, joita tapahtuu harvoin.
Sellaisen onnen käymiseen omalle kohdalle ei voi luottaa kuin jokin erikoista vakaumusta edustava ryhmittymä.
Koska laatutietoista porukkaa ei ole käytettävissä, joudutaan etsimään uudet alkumarkkinat, pohtimaan uusi konsepti.
Sitten tarvitaan muutosjohtaja! Se on suomeksi: pumppaaja, joka pistää laatutietoisuuden markkinoille ilmestymisestä johtuvan levikinlaskun uudelleen nousuun.
Voittaa laatutietoisuuden kääntäen sen uuden tasonlaskemisen voitoksi, suuntaa huomion kaatopaikoille ja saa porukan vakuuttuneeksi, että tongitaan, tongitaan tuota ja se se vasta laatua.
Vanha johto voi olla ns. innovatiivinen ja huomata uudet pikavoittomahdollisuudet tai sitten, kuten usein käy, käy ilmi, että parempi pyyhkäistä vähän kivan tuntuisella Embolla ja vaihtaa kokonaan uuteen
Henkilöstö taas voidaan katsoa tuotannon eläväksi voimaksi, jonka palveluksille ei joko a. eläköitymisen kautta ole tarvetta tai jolle b. joudutaan järjestämään uudelleenkoulutus.
Sitä sanotaan elinikäiseksi oppimiseksi, joka on rangaistus, eli elinkautinen, kuten kaikki tietävät.
Paljon siitä, mitä kutsutaan muutosvastarinnaksi, johtuu siitä, että kyllähän ihmiset tämän tajuavat.
He ymmärtävät, että laadunkehitykseksi kutsuttu ammattitaitovaatimusten alentaminen ja työuran pitkäntähtäimen suunnitelmien purkaminen lyhytjänteisen pikavoittotuotannon tieltä ei ole heidän henkilökohtaisten intressiensä kanssa yhteen sovitettavissa.
Erittäin kovaa tämä on niille, joiden työtä luonnehdittiin ennen ’henkiseksi’ työksi. Tutkijoille, opettajille, toimittajille, taiteilijoille jne.
He kun tahtoisivat olla persoonia eikä pelkkää kasvotonta tuotantovoimaa. Ja he tietävät, että ei näitä lenkkarimarkkinoita loputtomiin pienessä maassa riitä.
Loppuvat jalat.
No, ratkaisu on fuusio.
Ja joka fuusioon tarttuu se fuusioon hukkuu eli ei Helsinki rajoiksi riitä vaan fuusioidaan sekin Tallinnaan joka on pieni ja sekin johonkin fuusioituva.
Toisella tavalla ilmaisten fuusion tarve on sitä, että on epäonnistuttu ainoassa järkevässä muutoksessa, joka on toimintakulttuurin muutos, muutos toimintaan, jossa on jotakin ainutkertaisen upeaa annettavaa muille.
Ja kun tämä muutos on epäonnistunut, on jäljellä tyhjyys, ei pelkkä levikin lasku vaan sen loppu.
En malta, en aivan kykene kätkemään vahingoniloa ja peittelemään odottelevaa tunnelmaani täysin: Iltapäivästä on lyhyt aika yöhön.
Ja toisaalta:
Miten sääli ihmistä!
Jos myydään laatua, se vain kopioidaan ja myydään piraattina takaisin.
Alkuun kysyntä on kova eli levikki nousee.
Melko nopeasti, yhden käden sormilla laskettavassa ajassa, kuitenkin syntyy joko laatuvaatimuksia tai uudet alkumarkkinat.
Miten käy sen, joka on satsannut roskanmyyntitilanteeseen eli pikavoittoon?
Jos hän katsoo laatua kysyville markkinoille, hän huomaa, että hänen tuotteensa kysyntä on laskenut, koska hän ei ole tarjonnut laatua.
Sinne katsottaessa herääkin kysymys: Mistä laatua?
Ammattitaitohan kulutettiin skeidantekoon. Taitoa tehdä hyvää ei enää ole.
Se malli on ostettu gurulta, joka tuli suurten vetten takaa kertomaan, miten täällä pienissä ympyröissä pistetään pennit poikimaan.
Ei riittänyt että annettiin oma järki ja vaihdettiin sen tilalle toisen pää, vielä maksettiin tästä.
Siinä meillä oikein taloustieteilijät!
Ratkaisu on tietysti tekijöiden vaihtaminen.
Mutta kuka laatua taitava viitsisi mennä säälittävään porukkaan räpeltämään – muuta kuin juuri säälistä tai henkilökohtaisten ongelmiensa tai sitten eräänlaisen vakaumuksen voimasta. Viime mainittu tapaus on kuitenkin tuhannen taalan onnenpotku, joita tapahtuu harvoin.
Sellaisen onnen käymiseen omalle kohdalle ei voi luottaa kuin jokin erikoista vakaumusta edustava ryhmittymä.
Koska laatutietoista porukkaa ei ole käytettävissä, joudutaan etsimään uudet alkumarkkinat, pohtimaan uusi konsepti.
Sitten tarvitaan muutosjohtaja! Se on suomeksi: pumppaaja, joka pistää laatutietoisuuden markkinoille ilmestymisestä johtuvan levikinlaskun uudelleen nousuun.
Voittaa laatutietoisuuden kääntäen sen uuden tasonlaskemisen voitoksi, suuntaa huomion kaatopaikoille ja saa porukan vakuuttuneeksi, että tongitaan, tongitaan tuota ja se se vasta laatua.
Vanha johto voi olla ns. innovatiivinen ja huomata uudet pikavoittomahdollisuudet tai sitten, kuten usein käy, käy ilmi, että parempi pyyhkäistä vähän kivan tuntuisella Embolla ja vaihtaa kokonaan uuteen
Henkilöstö taas voidaan katsoa tuotannon eläväksi voimaksi, jonka palveluksille ei joko a. eläköitymisen kautta ole tarvetta tai jolle b. joudutaan järjestämään uudelleenkoulutus.
Sitä sanotaan elinikäiseksi oppimiseksi, joka on rangaistus, eli elinkautinen, kuten kaikki tietävät.
Paljon siitä, mitä kutsutaan muutosvastarinnaksi, johtuu siitä, että kyllähän ihmiset tämän tajuavat.
He ymmärtävät, että laadunkehitykseksi kutsuttu ammattitaitovaatimusten alentaminen ja työuran pitkäntähtäimen suunnitelmien purkaminen lyhytjänteisen pikavoittotuotannon tieltä ei ole heidän henkilökohtaisten intressiensä kanssa yhteen sovitettavissa.
Erittäin kovaa tämä on niille, joiden työtä luonnehdittiin ennen ’henkiseksi’ työksi. Tutkijoille, opettajille, toimittajille, taiteilijoille jne.
He kun tahtoisivat olla persoonia eikä pelkkää kasvotonta tuotantovoimaa. Ja he tietävät, että ei näitä lenkkarimarkkinoita loputtomiin pienessä maassa riitä.
Loppuvat jalat.
No, ratkaisu on fuusio.
Ja joka fuusioon tarttuu se fuusioon hukkuu eli ei Helsinki rajoiksi riitä vaan fuusioidaan sekin Tallinnaan joka on pieni ja sekin johonkin fuusioituva.
Toisella tavalla ilmaisten fuusion tarve on sitä, että on epäonnistuttu ainoassa järkevässä muutoksessa, joka on toimintakulttuurin muutos, muutos toimintaan, jossa on jotakin ainutkertaisen upeaa annettavaa muille.
Ja kun tämä muutos on epäonnistunut, on jäljellä tyhjyys, ei pelkkä levikin lasku vaan sen loppu.
En malta, en aivan kykene kätkemään vahingoniloa ja peittelemään odottelevaa tunnelmaani täysin: Iltapäivästä on lyhyt aika yöhön.
Ja toisaalta:
Miten sääli ihmistä!
3 kommenttia:
"Kerjäläisiä me olemme"
Ja meitä on monta!
Prof. Kai Ilmonen on julkaissut juuri äsken kulutussosiologiaa käsittelevän kirjansa "Johan on markkinat", jonka Vastapainon jäsenenä ostin (20% alennus).
Se on hyvää jatkoa "Tavaroiden taikamaailmalle" (Ilmonen, 1993).
*
Seuraavassa "synnintunnon" ja alemmuuskompleksin sävyttämiä tunnustuksia asian vierestä.
.....
Hitto - olen hankkinut itselleni viimeksi kuluneen vuoden aikana niin paljon kirjoja (ja lisää tulee), että kirjasto pitäisi kiertää kaukaa varsinkin, kun englanninkielellä lukemiseni on hitaampaa kuin tällä äiti-suomella.
Ruotsista minulla pitäisi olla parempi sanavarasto (pari kirjaa löytyy kyllä svenskaksikin), sillä - kumma kyllä - ymmärrän sitä rakenteellisesti paljon paremmin kuin engelskaa, mutta koska englantia on tarvittu opiskeluissa enemmän, on ruotsin treenaaminen jäänyt kesannolle ja englannin sanvarasto siten omaa luokkaansa.
Saksaa en enää ehdi/jaksa (tekosyy jälleen?) opetella kunnolla, vaikka arvostankin sitä kielenä enemmän kuin englantia, joka ei ole tiedemiehen kieli, ja tiedän, että saksan kieliopillinen rakenne miellyttää minua selkeydellään (ei jäykkyydellään).
Toisaalta - sitä suuremmin on arvostettava Nietzschen verbaaliakrobatiaa (ja myös Lutherin - ehkä ainoa asia, jota Nietzsche Lutherissa suuresti arvosti), johon saksan luulisi olevan rakenteellisesti aivan liian jäykkä ilmaisuväline.
Jaa-a - olisinpa nyt vasta 25-30 vuotias, tällä kokemuksella ja järjellä varustettu, niin nuo kieliongelmat eivät kauaa vaivaisi.
Myönnän, että olen ollut laiska - en ole nuorempana kuunnellut loppuun asti sydämeni ja järkeni ääntä ja paneutunut täysin rinnoin etenkin filosofiaan, teologiaan ja aatehistoriaan kuin vasta reilut 10 vuotta sitten.
Toki luin aiemminkin paljon - etenkin romaaneja, runoutta, eksistentialisteja sekä kriittisen teorian perusteita.
(kts. PS.)
Oman "kutsumuksen" ajoittainen laiminlyönti "helpompien/alempiarvoisten" viihdykkeiden (ei-kirjallisten, vaikka eiväthän musiikki, kitara, viini ja laulu välttämättä ole sellaisia) kustannuksella harmittaa joskus aika vietävästi näin 55:na.
*
Nietzschestä minulla alkaa kohta olla melko ajantasainen tutkimus-/kommenttikäsikirjasto (englanninkielellä), mutta koska en pysty lukemaan häntä alkukielellä kuin ehkä aivan välttävästi, jään paitsi kaikkein parhaimmista nyansseista.
PS. Olen onnistunut lähes 15 vuotta sitten "hävittämään/kadottamaan" useiden muuttojeni myötä jotakuinkin kokonaan silloisen, vaatimattoman kirjastoni, joka koostui juuri lähinnä kaunokirjallisuudesta ja psykologiaan liittyvistä yliopistollisista oppikirjoista.(sellainenkin "synti" tuli kaiken muun lisäksi tehtyä).
Nyt keskityn miltei täysin muuhun kuin kaunokirjallisuuteen (ja psykologiaa enää pelkästään ylenkatson foucault'laisittain), vaikka Akateemisen 2007 alennusmyynnin Tolstoi-pokkari "War and Peace" (uusi, kehuttu käännös) oli liian halpa ja muutenkin houkutteleva kohde, joten ostin tuon tiiliskiven aurinkoisien kesäpäivien parvekelukemistoksi.
Lähetä kommentti