maanantaina, tammikuuta 22, 2007

Dear Madame President,


congratulations! You are going to have a chance to be a politically responsible leader before and not but afterwards!


Please, here comes a piece of advise. Lets try this: say proudly ‘I’ and not only ‘we’ as your predecessor has done. This is because usually ‘we’ as a political phrase leads to the situation in which there is not any who is responsible of anything – even though it is true that it makes a village.


Please, tell greetings also to Mr. President who, I hope, will find a nice corner where to play saxophone in your former home at Pennsylvania Avenue.

Your picture here is from Wikipedia and public domain. It is told that it is public since it belongs to common intellectual and creative heritage.

Yours sincerely

PJ
Late theologian from Pennsylvania (Pentinkulma), Gettysburg.

P.S
I believe all will be back to normal. But, perhaps it is not the wisest thing to do first to invite my countryman (not so popular at Texas and Oklahoma) Erkki Tuomioja to White House immediately after your election!


Kuten varmasti lukijat ovat panneet merkille, erityinen joskin suomalaiselle tyypillinen ansioni on maailmanpoliittinen erehtymätön kaikkitietävyys. Niinpä kirjoitin 6. 9. 2006:

”Ongelmista huolimatta Clintonin kausi oli varsin onnistunut, yksi parhaimmista Thomas Jeffersonin jälkeen. Jeffersonin tavoin Clintonkin oli presidentti, joka onnistui melkein. Hyvistä aikeistaan huolimatta Jefferson ei poistanut orjuutta ja jälkeenpäin on esitetty, että hänen oma suhteensa siihen oli niin ja näin. Clintonin kohdalla keskeinen syy onnistumisiin saattoi olla puoliso Hillary, joka on Yhdysvaltain seuraava presidentti.

Ai mistä tiedän? Luen ajan kirjaa. Kuten kaikki muutkin.

Hillary Rodham Clintonin Living History (Scribner 2003, suomennettu) on intellektuaaliselta anniltaan aivan toista tasoa kuin Bill Clintonin muistelmat. Yksi keskeisimmistä teemoista on sosiaalipolitiikka, joka on ikuisuuskysymys Yhdysvalloissa ja jonka ensimmäisenä Ensimmäisenä naisena virallisen aseman yhteiskunnan vastuutehtävässä saavuttanut Hillary melkein uudisti. Melkein uudistaminen oli Bill Clintonin melkein onnistuminen.

Sosiaalijärjestelmän uudistaminen ja rakentaminen on ollut Yhdysvaltain kohtalonkysymys Kennedystä alkaen. Rotu, kieli ja ihmisten eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset olivat eläviä 1960-luvulla ja nyt. Castrokin elää vielä.

Sosiaalipolitiikka tulee olemaan Hillary Clintonin presidenttikauden tärkein teema. Hän tullee kuuntelemaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion edustajien näkökohtia ja keskeiseksi nousevat myös verouudistukset. Yhteen tullaan, ympäri mennään. Monet amerikkalaiset ekonomistit pitävät pohjoismaista yhteiskunnan jakaantumattomuutta ylläpitävää verojärjestelmää kiinnostavana mallina samalla kun osa heistä yrittää tuoda tuloeroja ja yhteiskunnan jakoa lisäävää tasaveroa pohjoismaihin.

Sosiaalipolitiikan korostumisessa Yhdysvalloissa tulevaisuudessa on tietysti se lyhyellä ajanjaksolla ikävä seikka, että korot nousevat ja talous menee alamäkeä, koska kannattava bisnes, sota, jää sivummalle. Tosin kyllä Hillary Clinton silläkin suunnalla tulee monta ikävää yllätystä kohtaamaan. Sosiaalijärjestelmän uudistamista voi pitkällä tähtäimellä perustella sillä, että raha on turvallisuutta rakastava eläin. Kun olot vakautuvat, hysteerinen lyhyen voiton menettänyt pennijono palaa kotiin nukkumaan. Mutta tuleeko asia liian myöhään, riittääkö aika? Joko Kiina lopullisesti ohitti Yhdysvallat niin että turha enää yrittää kun on jo housussa?

Noam Chomsky, modernin kielitieteen isä ja aktiivinen aikalaisdiagnostikko katsoo, että nykymeno jenkeissä jonkin verran nopeuttaa siitä riippumatonta vääjäämätöntä kehitystä, Yhdysvaltain hajoamista. Lieneekö muotiteema vai mikä, mutta samat tyypit, jotka 80-luvulla kirjoittivat Neuvostoliiton romahtamisesta, kirjoittavat nykyisin samat sanat Amerikasta. Voi olla, että muutospölötys johtaa siihen, että saadaan mitä tilattiin. Laivan nimi olikin Titanic?”

No juu. Tuon olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa.

Tällä erää mietin poliittista vastuuta. Hyypiö nimeltä Bush sanoi äsken, että hän ottaa vastuun Irakin politiikan epäonnistumisesta.

Mitä tämä oikein tarkoittaa? Mitä siitä seuraa?

Luultavasti asia ei tarkoita mitään eikä siitä seuraa mitään.

Näin on usein silloin, kun sanotaan, että otetaan vastuu.

Muut jäävät ajattelemaan, kuten siinä Tsehovin jutussa kansanrakastajille: Tehkää jotakin. Tehkää kerrankin jotakin hyödyllistä. Muuttakaa pois maasta.


Ehkä syy siihen on se, että poliittinen vastuu, tuo kummallinen asia, on tapana ottaa vasta sitten, kun jotakin on jo tehty ja se asia, johon vastuu liittyy, on pistetty oikein olan takaa mäsäksi eli ei ole enää mitään konkreettista, mihin vastuunsa sitoisi.

Olisi parempi, että vastuu otettaisiin ennen kuin jotakin tehdään.

Ei kommentteja: