Ne tekevät sen itse

Maakunnan äänenkannattaja antaa verkkosivuillaan lukuohjeita:

”Luettava kuin Pravdaa
Yleisradion taannoisista Moskovan-kirjeenvaihtajista sanottiin, että he ovat ”Suomen kalleimpia lehdenlukijoita: seisovat keskellä Punaista toria ja lukevat ääneen Pravdaa”.
Pravdassa kerrottiin – kuten sen nimikin sanoo – Neuvostoliitosta ja maailmasta totuus ja vain totuus sellaisena, kuin Neuvostoliiton kaikkitietävä ja kaikkivoipa kommunistinen puolue sen määritti.
Pravdan totuus ei löytynyt välttämättä siitä, mitä lehteen oli painettu. Taitava lukija löysi sen paljon useammin rivien välistä nähdessään, kuka jutun oli kirjoittanut ja mihin sävyyn tai että mitä jutusta puuttui.
Mutta onko tiedonvälitys muuttunut itse asiassa paljonkaan sitten historiallisen Pravdan suuruuden aikojen? Samanlaista rivienvälistä lukemista ja tulkitsemista tarvitaan ihan yhtä lailla tänään, vaikka maailma ja sana ovat olleet vapaita NKP:n ja Pravdan vallasta kohta kaksi vuosikymmentä…” (Kopioitu 21.1.2007 osoitteesta www.savonsanomat.fi Seppo Konosen blogista)

Kirjoitus jatkuu poliittisen keskustelun monitulkintaisuudella ja antaa niistä yhden esimerkin. Näin kirjoitus palvelee lukijaa osoittamalla, missä rivienvälejä on. Sehän on juuri hyvän uutisjournalismin tehtävä.

Mutta kirjoituksella on myös kääntöpuolensa: ei niin hyvää huulta, ettei totta toinen puoli.
Mistähän se muuten johtuu, että lehti on oikeassa todetessaan, että vaikka kommunistinen puolue kaatuikin, niin ei tilanne paljoa ole muuttunut?

Paljastan blogin lopussa vastauksen.

Esimerkiksi juuri Savon Sanomissa lehden toimitus on kirjoittanut viime aikoina paljon kirkollisista asioista.

Viime lauantaina etu- ja ensimmäisellä sisäsivulla ollut lehden vastuutehtävään sisäänajovaiheessa olevan kirjoittajan kirjoitus kysyi, että tarvitaanko virallista liturgiaa vai elävää sanaa.

Etusivulla oikein, kuulkaa.

Lehdessä ei ehkä oltu perillä tämän kysymyksen logiikasta ja siitä teologisesta silmänkääntötempusta, joka siihen sisältyy.

Jänis meni lankaan, kun tietysti vastaa, että elävä sana.

Mutta mitenkäs suu sitten, kun kerrotaan, että kysymys on vain muotoilu länsimaisen kulttuuriperinteen eräästä ikuisuuskysymyksestä: kirkko vai lahko?

Silloin nousee taikurin omaksi yllätykseksi hatusta hänen itsensä näköinen ristisuu.

Etusivun uutinen perustui vastakohta-asetteluun, joka kirkkohistoriallisesti on aina esitetty lahkojen synnyn yhteydessä.

Lahkolle virallinen kirkko on kaavamainen, synkkä ja harmaa, virkavaltainen organisaatio, jolta puuttuu elävä sana.

Lahkolle tärkeintä on Raamattu, kokemus, uskonvarmuudesta syntyvä hilpeys ja eettisiin kysymyksiin liittyvä erityisosaaminen.

Jotkut yllä olevista asioista ovat olennaisia kirkollekin, mutta niiden lisäksi on olennaista perinne, tunnustus, virka, kokemusten mittaaminen kriittisessä keskustelussa, omaan itseen kohdistuva kriittisyys sekä normaalin yhteiskunnassa vallitsevan moraalin lisäksi tuleva yhteisössä syntyvien puutteiden peittäminen eli sijaiskärsimys eli siis monenlainen harmi ja synkkyys.

Lahko katsoo, että ääretön ei mahdu äärelliseen. Ei historiaan, ei elämään, ei ruumiiseen, ei kirjaan, kaavaan, paitsi tietysti pyhään kirjaan.

Kirkko uskoo, että ääretön mahtuu äärelliseen, kaavaan.

Juttu jatkui eräistä elävän sanan ajatuksia ev. lut kirkkoonkin suodattaneiden henkilöiden esittämistä näkemyksistä tutulla tavalla.

Vastakohta-asetelmaa muodosteltiin nuorten ja vanhojen pappien välille ja kerrottiin, että uudistuksia tarvitaan ja kirkon johtajatkin ymmärtävät tämän.

Ihmiset eroteltiin tavallisiin ihmisiin ja muihin. Kirjoittaja katsoi olevansa ensimainittuja.

Sekin on ikivanha silmänkääntötemppu.

Itsestään kirjoittaminen monikon kolmannessa persoonassa on kaikkien ruhtinaiden rakastama ilmaisu ja vallankäytön muoto.

Ilmaisun sisältö on kahtalainen: että olen vain yksi teistä, enemmistöstä. En ole yksin vastuussa, me olemme vastuussa.

Mutta kuka on vastuussa, jos vastuussa on vain me?

Vaan kuka uskoo, että lehden toiminnasta, muun muassa kirkkopolitiikasta, vastaava kirjoittaja on vain ”tavallinen lankeavainen”? Miksi johtajille maksetaan palkkaa ja annetaan linjanvetovastuuta, jos he ovat vain tavallisia lankeavaisia. Kyllä omistajan odotukset ovat suuremmat.

Ajatus uudistamisen tarpeestakin osoittautuu kummalliseksi sen valossa, että mainitut vastakohta-asetelmat ovat maailman vanhimpia keksintöjä, joita on aina käytetty keppihevosina oman mielipiteen ajamiselle.

Suosittuja tässä katsannossa ovat olleet myös viittaaminen avoimeen keskusteluun ja ajattelun vapauteen, jotka ovat olleet kaikkien yksiarvorationalististen järjestelmien pääideologia, sillä siitä puhe mistä puute.

Yksi ajattelun vapauden muoto on ajattelun vapautuminen tosiasioista.

Olen viimeisen 15 vuoden aikana opettanut satoja tulevia pappeja ja tunnen varmaankin puolet Suomen ev. lut kirkon vanhemmista papeista. En ole oppinut tunnistamaan radikaaleja eroja näiden ikäryhmien välillä. Sen sijaan kummankin ryhmän sisällä on erilaisia ihmisiä. Vakaata ja hyvää väkeä kaikki. Kuten kaikilla ammattiryhmillä, myös papeilla on omat ääritapauksensa, joista lähtee paljon ääntä mutta jää ns. pitkässä juoksussa pienempi jälki kuin itse kuvittelevat.

Ne ovat näitä, jotka pistävät vaikka hassunhauskan hatun päähän ja sanovat, että muut ovat huonompia saarnaajia.

Yksi tekee samassa seurakunnassa työtä 20 vuotta ja saa aina ne sata ihmistä kuulemaan. Mutta sitten tulee tämä, joka laittaa hassuliinin hatun päähän, saa muutamaksi kuukaudeksi 200 ihmistä, poistuu paikalta, tehtyään selväksi, että tämä se vasta oli elämää.

Esitetyt vastakohta-asetelmat eivät myöskään vastaa niitä ammattitaitoon liittyviä alkeellisia perustekijöitä, joita tuleville papeille opetetaan riippumattomissa akateemisissa tiedekunnissa tai tuomiokapitulien ordinaatio- eli pappisvirkaan valmistavissa kirkkoon sitoutuneissa koulutuksissa.

Tästäkin johtuen idea, jonka mukaisesti kirkon johto olisi erityisen suopea virallisen liturgian korvaavalle elävälle sanalle on mielestäni kummallinen ajatus.

Kaikille papeille Suomessa opetetaan, että liturgia ja elävä sana eivät ole toistensa vastakohdat. Elävä sana on virallinen liturgia ja virallinen liturgia on elävä sana.

Kaikilla aloilla Suomessa opetetaan, että ammattitaidon pohjalla on tiettyjä kaavamaisuuksia, ja aitoa vapautta voi syntyä vain tiettyjen sääntöjen piirissä.

Jos toimittaja kirjoittaa, että ”mdän lehti rakastaa kaikkii niin kuule tilaa sitä” ja päätoimittaja huomauttaa hänelle tästä, onko oikein kysyä: kumpaa haluamme, kielioppia vai rakkautta?

Ja mitähän tuumattaisiin ammattilaispiireissä, jos tällaista julkaistaisiin:
Kielioppia vai rakkautta? Sitä me tavalliset ihmiset nyt sisimmässämme pohtikaamme. Onneksi kuitenkin nuoremmat toimittajat, joskin on meillä yksi vanhempikin persoonallinen uutistoimittaja, ovat vapaampia ja kyllä sanomalehtialan liittokin tämän asian on pannut arvostavasti merkille. Yleisö on kohdellut toimittajia joskus huonosti kun ollaan puhuttu sensaatiojournalismista, roskajournalismista ja keltaisesta lehdistöstä, jopa uskonnollisesta manipulaatiostakin. Mutta tällaisia asioita toimittajat nyt vain joutuvat kohtaamaan, ja se on oikein hyvä. Erityisen kivaa sekin, että toimittajia on muissakin ammateissa kuin toimittajina, esimerkiksi erään helsinkiläisen seurakunnan kappalainen on entinen toimittaja ja osaa esittää oikein kiinnostavia näkemyksiä lehdistöstä. Ja huonon, tekstiviesteistä yms. johtuvan suomen kanssa lehdistö nyt vain joutuu painiskelemaan tässä globalisoituvassa maailmassa.

Näitä miettiessä yllättävä juttu Pravdasta kääntyy itseään vastaan ja alan ottaa sen kirjaimellisesti. Ne todellakin tekevät sen itse?

Ja sitten siinä käy se, mistä oman aikansa erikoisasiantuntijat muistavat usein kirkkoa muistuttaa: ei ole enää valtaa papeilla.

Ei ole enää valtaa tiedotusvälineillä. Kukin esittää oman taustaryhmänsä katsomuksia tässä postmodernissa maailmassa, jossa totuutta ei ole vaan sen sijaan portaaleja, näkökulmia.

Ikään kuin tuo nyt muka pitäisi paikkansa.

Esimerkiksi toimittajien eettisten ohjeiden näkökulmasta se ei pidä paikkaansa.

Toimittajan ammattietiikan perusteisiin kuuluu edelleenkin uskollisuus objektiiviselle todellisuudelle, ei vain portaalin rakentaminen ja näkökulman antaminen vaan pyrkimys asioiden kuvaamiseen sellaisena kuin ne ovat.

Se taas onnistuu siten, että ns. yhteiskuntasuhteittensa alueella tiedotusväline pitää yllä laajaa verkkoa, jossa on useita näkökulmia samasta asiasta.

Tässä tiedonkeruussa toimittaja ei voi olla liian ahkera, vaikka kuinka ajattelisi tuntevansa kaikki. Kun luen omien alojeni, teologiaan ja filosofiaan liittyviä juttuja lehdistä, huomaan niiden usein olevan parhaimmillaankin jonkin verran nuotin vierestä. Luultavasti tilanne on sama muillakin aloilla.

Jos tiedotusväline valitsee vain yhden asiantuntija- tai vaikuttajasuhteen, se muuttuu vain yhden näkökulman portaaliksi, edunvalvojaksi, jota todellakin kannattaa lukea kuin Pravdaa.

Jos lehti asettaa etusivun kysymykseksi teologianhistoriasta tutun kysymyksen kirkko vai lahko muunnelman ja kehottaa ihmisiä miettimään sitä, herää kysymys, ovatko lehden yhteydet uskonnolliseen elämään vähintäänkin yksipuoliset? Miksi luterilaisessa maassa reformoidut katsomukset saavat ylen helposti tilaa tiedotusvälineissä?

En ole ihan varma, että onko tiedotusvälineillä varaa vitsailla tällaisilla asioilla, joilla on taipumus muuttua todellisuudeksi.

Lukijoilla on edelleen oikeus olla lukematta Pravdaa ja sen sijasta kuulla, missä Pravda luuraa.

Muistan, että vielä 90-luvun alussa teologipiireissä katsottiin, että Helsingin Sanomilla on jonkinlainen uskontopoliittinen linja, joka ei ole kirkkokriittinen vaan asiattoman hyökkäävä.

Sitä linjaa ei ole enää. Sielläkin on teologeja töissä. Mutta mikä olennaista: on ehkä huomattu jotakin, tullut ehkä hätä käteen, tajuttu, että tiedotusvälineellä on yhteiskuntavastuunsa ja vastuunsa kulttuurin rakentamisesta.

Kaikella on reunaehtonsa, mutta tiedotusvälineen toiminta ei voi perustua ja alistua vain sille, joka on alussa lupaamani vastaus kysymykseen yhdestä totuudesta, joka on korvannut kommunistisen puolueen: usko markkinoihin.