Päivän tekstissä Jeesus nukkuu oppilaidensa paatissa. Nousee myrsky. Mutta tämä vain kuorsaa.
Oppilaat herättävät Jeesuksen. Tämä hermostuu, kuten kuka tahansa turhaan herätetty.
Nuhtelee aaltoja ja oppilaita: te pelkurit.
Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.
5 kommenttia:
Kiitos terveisistäsi. Jos ei olisi kirjautumista, saattaisi tulla kaikenlaista kamaa, kuten sähköpostiin, joka on täynnä merenkäyntiä.
Mut Jesse osaskin kävellä vetten päällä. Ei sen tarvinnu pelätä.
Vai meinaatko, että tässä on kyse uskon ja epäilyn suhteesta?
Pietarihan meinasi hukkua yrittäessään muistaakseni kävellä Gennesaretin järvellä Jeesuksen luokse ilman ponttooneja.
Pietariin kun iski epäusko, ja sen takia se alko vajota...
Kieltämättä ihan toimiva vertaus. Usko vie läpi harmaan kivenkin, mutta epäuskon avulla ei saa oikein mitään aikaiseksi.
Terv. Maallikko-Rane
***
"Asiaankuulumatonta höpinää."
Mun ortodoksinen kastenimeni on muuten Romanos. Vihaan sitä nimeä. En halua olla roomalainen!
Gregorios (kreikkalainen) olisi ollut paljon kivempi, mutta kun mun suuri rakkauteni (kihlattuni, ortodoksi, jota kohtaan/vastaan olen syntiä tehnyt) ja hänen ortopoxi-ystävättärensä aikoinaan (1995) Valamossa päättivät, että Romanos se mulle sopii, niin minkäs tein.
Akkavalta.
Noo - olihan Romanos Melodos ortodoksisen kirkkomusiikin merkittävimpiä hymnografeja. Natsaa muistaakseni myös mun nimipäivän 1.10 kanssa.
Ortodokseillahan nimipäivä (kastenimi) on tavallaan tärkeämpi kuin syntymäpäivä, koska se on aina jonkun kirkollisen pyhän mukaan annettu.
(Tämä nimi-ja syntymäpäivien eroavuus on lähinnä käännynnäis-ortoksien ongelma, sillä "alkuperäis-aboriginaaleille" pyritään mahdollisuuksien mukaan antamaan kastenimi heidän syntymäpäivänsä tai (sukupuolen perusteella) sitä lähimmän pyhän nimen mukaan.
En tosin tiedä onko tämä kovin tiukka ohje nykyään.)
Itse asiassa voin paljastaa, että olisin halunnut nimekseni Dionysos, koska Pseudo-Dionysos Areiopagitan syntymäpäivä on sama kuin minun - 3.10.
Pseudo-Dionysoksen uusplatonistisilla pohdinnoilla - mm. enkelihierarkioillahan on ollut suuri vaikutus mm. Tuomas Akvinolaiseen.
Ja mitä Dionysoksen monofysitismiin tulee, niin pakkohan Jeesuksen jumaluudesta on vähimmilläänkin jäädä jäljelle edes "kipinä".
Mutta juuri se kipinä on lopultakin ylivoimaisesti tärkein ominaisuus, joka hänen olemustaan dominoi!
Ilman sitä, Jeesus vertautuu tavallaan Nietzschen yli-ihmiseen, joka - käsittämätöntä kyllä - voittaa nihilismin (kaaoksen, "synnin"), vaikka hyväksyykin siihen johtaneen aatteelis-intellektuaalis-psykologisen kehityskulun ja sen perustelut.
Meidän tulee vahvasti epäillä herra Nietzschen lievää suurempaa fanattisuutta tässä asiassa.
Ei nihilismin voittaminen onnistu ilman teologis-metafyysistä luontoa, joka nimenomaan Jeesuksella oli - tai sitten meidän on heideggerilaisittain löydettävä "Oleminen" aivan uudella tavalla, johon antiikin krekkalaiset filosofit antoivat osviittaa.
Ad Rane. Hienompihan Romanos on kuin vaikka Remulus. Näemmä kastenimesi on vielä kaiken lisäksi kreikkalaisessa muodossa, kuten tuleekin olla, muutoinhan se olisi Romanus (vrt. Remulos). Joten kyllä siinä nyt vähän Gregoriostakin on mikstuurana. Kaiketi siis ajatellaan,että olet kreikkalaisroomalainen eli itämaisläntinen. Voin kyllä tarkistaa asian ystävältäni KS Arsenilta, joka asuu tuossa poronpissimän päässä.
Minä ajattelin tuosta tekstistä ihan tosissani sitä, että kun "kirkkolaivaan" tulee vettä joka puolelta, niin Jeesus vain kuorsaa eikä ole millänsäkään. Ainakin näin sunnuntaina on mukava ajatella pyhällä huolettomuudella näin.
Tiedänhän minä Arsenin. En toki tunne, mutta sen vuoden aikana, jonka Valamossa (läheisellä rivitaloalueella) asuin (-94-95), hänet tuli nähtyä - lähinnä kirkossa mutta myös sen ulkopuolella.
Pitivät Arsenia tiukan linjan tyyppinä.
Minut vihki ortodoksiseen kirkkoon -95 silloinen igumeni, arkkimandriitta, nykyinen Oulun metropoliitta Panteleimon. Tiukan linjan tyyppejä hänkin.
Rippi-isäni taisi olla isä Stefan - luterilaisuudesta ortodoksiksi kääntynyt. Huomattavan paljon avoimempi hengen mies kuin em. herrat.
Tiukka linja voi tarkoittaa tässä luostarin hengellisen itsenäisyyden ja liioitellen sanottuna - eräänlaista uskoon liittyvän esoteerisuuden vaalimista.
Mutta myös persoonallisuutensa puolesta Arseni ja Panteleimon olivat aika etäisiä ja vaikeasti lähestyttäviä henkilöitä "maallikolle".
Nykyinen igumeni - arkkimandriitta Sergei sen sijaan koettiin ainakin alkuaikoina - verrattuna Panteleimoniin ja Arseniin - varsin miellyttäväksi ja helposti lähestyttäväksi nuoreksi mieheksi, ja sitä hän kai on edelleenkin.
*
Valamohan on siinä mielessä "monimutkaisessa" tilanteessa, että sen taloudellisesti itsenäinen olemassaolo riippuu pitkälti turismista.
Nykyisen Helsingin metropoliitta Ambrosiuksen "aikaansaamat" velat (Ambrohan oli -77-88 Valamon taloudenhoitaja) eli mainio uudisrakentamisprojekti (uusi kirkko, hieno tieteellinen kirjasto, kulttuurikeskus, ravintola, uudet majoitustilat jne.) olivat vaarassa suistaa Valamon kiinteistöt jopa pankin omistukseen 1990-luvulla.
Velat on nyttemmin maksettu ja Valamolla pitäisi mennä taloudellisesti hyvin.
(Luostarin oman viinin valmistusidea oli vähintäinkin mainio, vaikka tietysti siinä tehtiin jälleen myönnytys "maallisille" markkinavoimille, mutta pakko mikä pakko..?)
Toisin sanoen Valamo joutuu munkkiluostarina jatkuvasti olemaan vuorovaikutuksessa "julkisuuden" ja "maallisuuden" kanssa (jokaisella munkilla ja "noviisillahan" on myös oma maallinen työnsä luostariorganisaatiossa), joten on aika ymmärrettävää, että luostarin johdon tuleekin vetää linjaa, jossa ero pyhän ja maallisen välillä pysyy itsestään selvänä - siis uskottavana ja silti toimivana.
*
Olen viime vuosina etääntynyt näistä kuvioista, enkä suoraan sanottuna ole koskaan ymmärtänyt ortodoksisesta dogmatiikasta yhtään mitään.
Kärjistetysti sanottuna ortodoksinen dogmatiikka on minulle uusplatonista ja monofysitistä mystiikkaa, jonka ytimessä vaikuttaa Kristus Pantokrator - kaikkea hallitseva Kristus.
Ja vielä pelkistetymmin: ortodoksinen dogmatiikka on ortopraksiaa, jonka ytimessä vaikuttaa kirkko ja liturgia. Ortodoksin elämä on jatkuvaa sakramentaalista yhteyttä Jumalaan.
Tällaista yhteyttä en henkilökohtaisesti ole koskaan kokenut;- ainoastaan häivähdyksen - tosin melko usein ja joskus voimakkaastikin - kaipuuta, jonka kirkko minussa "ihmisen transsendenttisena kotina" herättää.
Minäkin olen käsittänyt, että ortopraksis on keskeinen teema. Tuo mitä kerrot hengellisen uskottavuuden ja taloudellisten realiteettien suhteesta, käy järkeen. Ei ole ihan helppoa, jos alkaa yrittäjäksi eräänlaisella jumalandian konseptilla. Panteleimonin kanssa juttelin kerran. Olimme Kuopion tuomiokirkossa ja meillä oli molemmilla puheenvuorot ekumeenisen viikon illassa, jossa edustin luterilaisia. Menimme illalliselle erääseen vanhaan taloon, paikalla oli muutakin kirkollista väkeä. Yhtäkkiä huomattiin, että lattia on veressä. Ensihätkähdyksen jälkeen totesin, että ei p vieköön, olen riisunut kengät, joiden naulat raapivat ikävästi jalkapohjaa, veri on lähtenyt minun jalkapohjistani. Että sellaista ekumeniaa Panteleimonin kanssa.
Lähetä kommentti