Ensi sunnuntaina on kulunut 20 vuotta professori Lauri Haikolan kuolemasta.
Lasse oli kävelevä blogi: hänestä syntyi legenda päivässä.
Niistä osa on koottu muutama vuosi sitten Uolevi Itkosen ja Jussi Talasniemen kokoamaan teokseen Lauri Haikola ja hänen saunaseuransa.
Monenlaisia juttuja voisin tässä kertoa, mutta useat niistä ovat painokelvottomia. Menköön nyt kuitenkin yksi siivommasta päästä: nuori graduntekijä löydettiin teologisen tiedekunnan kirjastosta erittäin hämmentyneenä. Valitti, että gradun tekemisestä ei tule mitään. Kun kysyttiin, minkä aiheen professori oli antanut, ylioppilas oli tilittänyt, että se on ”kirosanojen käyttö suomalaisessa kaunokirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen.”
Sen sijaan painokelvollinen on Lassen teologian ylioppilaiden Kyyhkynen-lehdessä joskus 60-luvulla painettu juttu, joka on seuraava:
”DE ARTE MORIENDI
Kysymys on varsin vanhasta tieteen, taiteen, taidon jne. alasta, joita kaikkea latinalainen sana merkinnee. Kuoleminenkin on tiedettä, niin kuin lääketieteen historia sitovasti todistaa. Kuolemisen taitoa on – historiallisten lähteitten mukaan – harjoitettu alusta lähtien – ja kai tullaan jatkamaankin -, jos sosiologiset ennusteet pitävät paikkansa.
Kuoleminen tuli taiteeksi jo varhain. Jäljet viittaavat munkkihurskauteen. On jäljellä hyviä kuvia siitä, miten hurskaat munkin kuolleitten luiden, ruumisarkkujen ja pääkallojen keskellä harjoittivat kuolemisen jaloa taitoa virittämällä ilmoille mitä ihanimpia virsiä. Veisattiin sekä syyllisten että syyttömien muistolle ja kunniaksi.
Aate on yleiskristillinen, sekä länsimainen että itämainen, koska tiedettiin, että pakanatkin kuolevat, josta on olemassa historiallisia todisteita.
Pariisin yliopiston kunnioitettu kansleri Johan Gerson 1300-luvulla kirjoitti aikansa tietoviisaille ja mahtimiehille hyödyllisen kirjasen ’Kuolemisen taidosta & kymmenistä käskyistä’, mistä lienee vanhin ruotsinkielellä painettu painos. Siinä opetetaan jokaista kuolemaan valmistautuvaa ihmistä tutkimaan itseänsä ja elämäänsä Jumalan kymmenien käskyjen valossa ja tekemään asianmukaisen parannuksen ja katumuksen, ennen kuin kuolee. Staupitz, Lutherin rippi-isä jatkoi samaa traditiota ja kirjoitti kirjan kuolemaan valmistautumisesta, jota Luther suositteli muillekin.
Kuolemaan valmistautuminen on siis erittäin tärkeä asia – että siihen tottuu jo etukäteen. Parasta on hankkia työpöydälleen jo kuolleen ihmisen pääkallo – tai paremman puutteessa – miniatyyriruumisarkku.”
Jos joku kiinnostuu Lassen ajattelusta, niin toimitimme kymmenen vuotta sitten Simo Knuuttilan ja Tuomo Mannermaan kanssa hänen artikkeleistaan suomenkielisen kirjan Teologisia tutkimuksia, Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 203, Helsinki 1997 sekä kirjoitin lyhyen elämänkerran uuteen Kansallisbiografiaan, joka löytyy kirjastoista käsikirjakokoelmasta.
Lasse oli kävelevä blogi: hänestä syntyi legenda päivässä.
Niistä osa on koottu muutama vuosi sitten Uolevi Itkosen ja Jussi Talasniemen kokoamaan teokseen Lauri Haikola ja hänen saunaseuransa.
Monenlaisia juttuja voisin tässä kertoa, mutta useat niistä ovat painokelvottomia. Menköön nyt kuitenkin yksi siivommasta päästä: nuori graduntekijä löydettiin teologisen tiedekunnan kirjastosta erittäin hämmentyneenä. Valitti, että gradun tekemisestä ei tule mitään. Kun kysyttiin, minkä aiheen professori oli antanut, ylioppilas oli tilittänyt, että se on ”kirosanojen käyttö suomalaisessa kaunokirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen.”
Sen sijaan painokelvollinen on Lassen teologian ylioppilaiden Kyyhkynen-lehdessä joskus 60-luvulla painettu juttu, joka on seuraava:
”DE ARTE MORIENDI
Kysymys on varsin vanhasta tieteen, taiteen, taidon jne. alasta, joita kaikkea latinalainen sana merkinnee. Kuoleminenkin on tiedettä, niin kuin lääketieteen historia sitovasti todistaa. Kuolemisen taitoa on – historiallisten lähteitten mukaan – harjoitettu alusta lähtien – ja kai tullaan jatkamaankin -, jos sosiologiset ennusteet pitävät paikkansa.
Kuoleminen tuli taiteeksi jo varhain. Jäljet viittaavat munkkihurskauteen. On jäljellä hyviä kuvia siitä, miten hurskaat munkin kuolleitten luiden, ruumisarkkujen ja pääkallojen keskellä harjoittivat kuolemisen jaloa taitoa virittämällä ilmoille mitä ihanimpia virsiä. Veisattiin sekä syyllisten että syyttömien muistolle ja kunniaksi.
Aate on yleiskristillinen, sekä länsimainen että itämainen, koska tiedettiin, että pakanatkin kuolevat, josta on olemassa historiallisia todisteita.
Pariisin yliopiston kunnioitettu kansleri Johan Gerson 1300-luvulla kirjoitti aikansa tietoviisaille ja mahtimiehille hyödyllisen kirjasen ’Kuolemisen taidosta & kymmenistä käskyistä’, mistä lienee vanhin ruotsinkielellä painettu painos. Siinä opetetaan jokaista kuolemaan valmistautuvaa ihmistä tutkimaan itseänsä ja elämäänsä Jumalan kymmenien käskyjen valossa ja tekemään asianmukaisen parannuksen ja katumuksen, ennen kuin kuolee. Staupitz, Lutherin rippi-isä jatkoi samaa traditiota ja kirjoitti kirjan kuolemaan valmistautumisesta, jota Luther suositteli muillekin.
Kuolemaan valmistautuminen on siis erittäin tärkeä asia – että siihen tottuu jo etukäteen. Parasta on hankkia työpöydälleen jo kuolleen ihmisen pääkallo – tai paremman puutteessa – miniatyyriruumisarkku.”
Jos joku kiinnostuu Lassen ajattelusta, niin toimitimme kymmenen vuotta sitten Simo Knuuttilan ja Tuomo Mannermaan kanssa hänen artikkeleistaan suomenkielisen kirjan Teologisia tutkimuksia, Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 203, Helsinki 1997 sekä kirjoitin lyhyen elämänkerran uuteen Kansallisbiografiaan, joka löytyy kirjastoista käsikirjakokoelmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti