1940-luvulla julkaisemassaan teoksessa L'homme fallible Paul Ricoeur asettaa tehtäväkseen selvittää, missä ihmisen fragiliteetti eli hauraus sijaitsee.
Ricoeur huomauttaa, että esimerkiksi Platonin dialogien Symposium, Faidros ja Valtio filosofiaa luonnehtii tietty onnettomuus. Niissä sielu ei toisaalta ole ikuinen idea vaikkakin se on ideoiden sukulainen. Samalla se ei ole myöskään katoava olio.
Sielu on jotakin, joka on ikuisen ja katoavan välissä. Sen perusonnettomuus johtuu juuri tästä välitilasta, jossa se ei ole kykenevä kohtaamaan itseään ikuisena eikä ajallisena.
Saman asian toiston Ricoeur näkee Pascalin luonnehdinnassa, jonka mukaan voisimme olla sekä kuningas että surkimus, mutta emme ole kumpaakaan.
Ricoeur analysoi rajattoman ja rajallisen välitilassa olemista kolmella tasolla. Niitä ovat teoreettinen, käytännöllinen ja sydämen taso.
Selvittäessään teoreettista tasoa Ricoeur ottaa lähtökohdakseen sen, että ruumiimme on avoin maailmalle. Aistimme ilman rajoituksia sen, mikä meitä ympäröi. Ruumiin avoimuus on kuitenkin rajattua, sillä kaikki aistitietomme muovautuu käsitteisiksi henkilökohtaisen näkökulmamme myötä.
Teoreettisen tason rajattomuutta Ricoeurin analyysissä edustaa kykymme nimetä havaintojamme siten, että kykenemme sekä antamaan asioille absurdeja merkityksiä että valehtelemaan.
Siirryttäessä praktiselle tasolle, Ricoeur luonnehtii rajallisuuttamme siten, että kaikki tahtomme projektit ovat itsemme ulkopuolelta motivoituja.
Tahdon motivoitumisen myötä olemiseemme syntyy pysyviä toimintavalmiuksia, joiden avulla lähestymme maailmaa. Ne puolestaan laiskistavat toimintamme siten, että ne sulkevat pois mahdollisuudet, joissa tahdomme toisin kuin tahtomme tahtoo. Toisaalta etsimme onnellisuutta rajattomalla tavalla siten, että laiskistunut tahtomme on jatkuvasti valmis ylittämään totutut kuvionsa.
Ricouerin mielestä rajattu ja rajaton tahtomme on sydämemme kannattelema.
Sydämessämme puolestaan taistelevat rajalliseen nautintoon suuntautuva himo ja järkevään onnellisuuteen pyrkivä rakkaus, eros. Ne puolestaan yhdistyvät rauhattomassa sydämessä, jonka keskusta Ricoeur nimittää platonisella termillä thymos.
Thymoksessa asuvat ne, mitä Kant nimitti omuudeksi, herruudeksi ja itseydeksi. Itseys merkitsee arviota itsestä suihteessa toisiin. Koska arvio on sydämen eikä järjen suorittama, siinä on aina kysymys tunteellisesta ja sellaisena manipuloitavasta toiminnasta.
1 kommentti:
isäs näkönen?
Lähetä kommentti