Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritroval per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita
Teksti on Danten Divina Commedian ensimmäisen laulun ensimmäinen säe, jossa keski-ikäinen vaeltaja kulkee hämärässä metsässä suoralta tieltä poikenneena.
Keski-iässä, jossa Proust ryhtyi etsimään kadonnutta aikaa ja josta Hannu Raittila on lausunut, että siihen asti mies syntyy ja sitten seuraavat 40 vuotta kuolee.
Tuli tämäkin mieleen ystävän syntymäpäivillä Nurmijärvellä hiukan aikaa sitten.
Lahjaksi annoin kirjan Simbergistä ja ajattelin Kierkegaardin toistoa (gjeltagelsen).
Kun hyppy on hypätty, se mistä luovuit, ’toistuu’ syvemmällä tavalla.
Niinpä esteettinen eksistenssitaso lienee valittavissa valinnan ikuisessa pätevyydessä, toistona?
Näissä sekavissa puheissa viittasin siihen, että jos jokin Suomessa niin Tampereen tuomiokirkko edustaa ylevää, sublime.
Jokin vain siinä hämää ja saa sen suorastaan luotaantyöntäväksi, semminkin se Enckellin alttaritaulu, jossa alastomat kuin graavia lohta, nousevat kuopistaan kuulemaan viimeistä totuutta.
Simbergin työt eivät ensisilmäykseltä sovi tuohon tyyliin lainkaan. Mutta kuta enemmän niitä katsoo, sitä vakuuttuneemmaksi tulee siitä, että niillä on tärkeä funktio.
Ne rikkovat sublimen, hajottavat ylevän.
Mutta tavalla joka on kuin Kierkegaardin hyppy pimeään, toistona, siten, että sublime palaa takaisin.
***
Dantesta vielä sen verran, että hänkin oli firenzeläisiä, kuten myös myöhemmin Vöyrin huonosti suomea taitaneen entisen kirkkoherran Martti Lutherin kiistakumppani paavi Leo X, joka oli Giovanni Medici.
Dante ajoi maallista, saksalaisperäistä valtaa, ja se on yksi taustoista sille, miksi Jussi Tenkku loisteliaassa kirjassaan Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia esittää Dantea renessanssin ensimmäisenä nimenä, joka kuitenkin kuuluu vielä keskiaikaan.
Demokraattisista näkemyksistään johtuen Dante joutui maanpakoon (sic!) Siennaan ja Ravennaan, jossa hän kuoli. Sic = ne olivat melko itsenäisiä kaupunkivaltioita silloin eikä ilmaisun merkitys ole oikeasti yhtä huvittava kuin vaikkapa ilmaisussa, että lähtisi Tikkurilasta maanpakoon Keravalle.
Hänen Jumalainen Näytelmänsä on kuvaus ja tallenne siitä, mitä sanomme keskiajan maailmankuvaksi. Siitä näkee, kuka on joutunut ja päässyt minnekin. Kuten myös myöhemmästä Osmo Tiililän teoksesta Oma pääsiäiseni.
Tiililän lisäksi kukaan tietämäni suomalainen ei ole yrittänyt samaa, ellei Kalevalaa lasketa. Meidän runoutemme historiaan sisältyy Jylhän Kiirastuli, mutta ei helvettiä eikä paratiisia ellei sitten ajatella, että olemme siellä, minkä Dante kuvasi helvetin lähimmäksi piiriksi, Limbossa.
mi ritroval per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita
Teksti on Danten Divina Commedian ensimmäisen laulun ensimmäinen säe, jossa keski-ikäinen vaeltaja kulkee hämärässä metsässä suoralta tieltä poikenneena.
Keski-iässä, jossa Proust ryhtyi etsimään kadonnutta aikaa ja josta Hannu Raittila on lausunut, että siihen asti mies syntyy ja sitten seuraavat 40 vuotta kuolee.
Tuli tämäkin mieleen ystävän syntymäpäivillä Nurmijärvellä hiukan aikaa sitten.
Lahjaksi annoin kirjan Simbergistä ja ajattelin Kierkegaardin toistoa (gjeltagelsen).
Kun hyppy on hypätty, se mistä luovuit, ’toistuu’ syvemmällä tavalla.
Niinpä esteettinen eksistenssitaso lienee valittavissa valinnan ikuisessa pätevyydessä, toistona?
Näissä sekavissa puheissa viittasin siihen, että jos jokin Suomessa niin Tampereen tuomiokirkko edustaa ylevää, sublime.
Jokin vain siinä hämää ja saa sen suorastaan luotaantyöntäväksi, semminkin se Enckellin alttaritaulu, jossa alastomat kuin graavia lohta, nousevat kuopistaan kuulemaan viimeistä totuutta.
Simbergin työt eivät ensisilmäykseltä sovi tuohon tyyliin lainkaan. Mutta kuta enemmän niitä katsoo, sitä vakuuttuneemmaksi tulee siitä, että niillä on tärkeä funktio.
Ne rikkovat sublimen, hajottavat ylevän.
Mutta tavalla joka on kuin Kierkegaardin hyppy pimeään, toistona, siten, että sublime palaa takaisin.
***
Dantesta vielä sen verran, että hänkin oli firenzeläisiä, kuten myös myöhemmin Vöyrin huonosti suomea taitaneen entisen kirkkoherran Martti Lutherin kiistakumppani paavi Leo X, joka oli Giovanni Medici.
Dante ajoi maallista, saksalaisperäistä valtaa, ja se on yksi taustoista sille, miksi Jussi Tenkku loisteliaassa kirjassaan Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia esittää Dantea renessanssin ensimmäisenä nimenä, joka kuitenkin kuuluu vielä keskiaikaan.
Demokraattisista näkemyksistään johtuen Dante joutui maanpakoon (sic!) Siennaan ja Ravennaan, jossa hän kuoli. Sic = ne olivat melko itsenäisiä kaupunkivaltioita silloin eikä ilmaisun merkitys ole oikeasti yhtä huvittava kuin vaikkapa ilmaisussa, että lähtisi Tikkurilasta maanpakoon Keravalle.
Hänen Jumalainen Näytelmänsä on kuvaus ja tallenne siitä, mitä sanomme keskiajan maailmankuvaksi. Siitä näkee, kuka on joutunut ja päässyt minnekin. Kuten myös myöhemmästä Osmo Tiililän teoksesta Oma pääsiäiseni.
Tiililän lisäksi kukaan tietämäni suomalainen ei ole yrittänyt samaa, ellei Kalevalaa lasketa. Meidän runoutemme historiaan sisältyy Jylhän Kiirastuli, mutta ei helvettiä eikä paratiisia ellei sitten ajatella, että olemme siellä, minkä Dante kuvasi helvetin lähimmäksi piiriksi, Limbossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti