Kotipiha

Tammikuun alussa Aleksis Stenvallin eli Kiven syntymäkodilla näytti tällaiselta.

Talo on melko vauraan näköinen, mistä johtuen Palojoella eli pitkään huhu, että Aleksis olisi ollut Raalan isännän avioton poika.

Ei taida pitää paikkaansa.

Äiti osallistui J. F. Berghin körttiseuroihin, ja Seitsemän Veljeksen lopussa on kohtaus, jossa Juhanin tapaa pellolla hurmos - se viitannee Lapinlahden Telppäsniittyyn.

Minua on usein mietityttänyt, miksi Kivi ei tehnyt Simeonista körttiläistä. "Syntinen, saatana, kurja" tulisi ehdottomasti laittaa virsikirjaan tai Siionin virsien uudistettuun laitokseen.

Kivestä kertoo lisää Tarkiainen. Veijo Meren kirjat ovat kuitenkin ylittämättömiä.

Kiven kieli, jonka pohjat olivat vanhasta Raamatusta, Homeroksesta, Shakespearesta ja Cervantesista, on käsittämättömän tasokasta ilmaisua, jossa epiikalla ja lyriikalla ei ole rajaa.

Sen jälkeen ei kukaan ole taitanut kirjoittaa suomeksi.

Hänellä oli iloinen luonto ja valoisa maailmankatselma, mutta kuten Oiva Ketonen kirjassaan Kohtalon vaihtoehdot on osoittanut, sivistyneistön kansalaisrohkeus oli ylen vähäistä siihen aikaan.

On Agricolan juhlavuosi. Kielen näkökulmasta se on myös Kiven juhlavuosi.

Agricola keksi parisataa uudissanaa, kuten vauvasta että nisätti ja nuoresta miehestä miehukainen.

Uusi virka

Tämä on ylimääräinen juttu, sillä on menoa sillä tavoin, että blogin päivitys jää joksikin aikaa huonommalle tolalle. Koetan kyllä parhaani.

Sain viime perjantaina Joensuun yliopiston rehtorin nimityksen systemaattisen teologian professoriksi kevätlukukaudeksi.

Aloitan ensi torstaina, 1. 2. 2007

Tuli pyytämättä ja yllättäen.

Kiitos kysymästä.

Olen saari, johon saatiin sähköt, kun viimeinen asukas muutti pois. (Jorma Kapari)

Mukava ja kiinnostava asia tietysti.

Olen hoitanut päätoimista akateemista virkaa viimeksi 7 vuotta sitten.

Siitä taaksepäin saakin katsoa kauas, ettei akateeminen viranhoito tai muu elämä olisi värjännyt elämääni edestä, takaa ja keskeltä.

Sitten tuli mahdollisuus ja tarve toisenlaiseen tehtävään, jota hoidan edelleen ja tulevaisuudessa ja jonka aikana olen oppinut sitä mitä olen tahtonutkin: suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin monimutkaista toimintaa.

Että tiedän aika hyvin nyt ministeriöt, hallitukset, liitot ja keskukset, strategiat, aikeet ja projektit. Tärkeää oppia, josta olen erittäin kiitollinen.

Ja sen kliseenkin olen oppinut, että ihminen, ihminen ja ihminen. Kapulakielisemmin ilmaisten pitää paikkansa, että esimiehen aika täyttyy henkilöstöhallinnosta.

Jokainen on omanlaisensa, jokainen tarvitsee persoonallista kohtelua. Lähitaistelu tekee naisen ja miehen, eli joskus ryskyy, ennen kuin oppii tuntemaan, miten me tästä selviämme ja millainen sopii tässä suhteessa.

Totta se on. Ihminen, ihminen, ihminen. Siinä jos yritys onnistuu, kaikki loppu tulee perässä.

Akateemisessa elämässä on myllertänyt kaikenlainen työajanseuranta, tulosvastuu, huippuelämä ja upj, joiden vastineet ovat muuallakin, mutta joista olen oppinut yhden totuuden: ei se liike-elämä mitään kovaa ole, siellä on moraali ja tahto tehdä asioita hyvin, ottaa ihmiset huomioon ja käsitys oikeudenmukaisuudesta ja vastuusta.

Kovuus on jossakin aivan muualla.

On esitetty epäilys, että opetusalalla.

Omalta kannaltani valmistautuminen on mennyt siihen perehtymiseen, että opintoviikkoa ei enää ole vaan piste, joka on ja ei ole 2Xov. 60 pistettä eli krediittiä on vuoden työ eli 1600 tuntia kuten kokonaistyöajassakin. Täytyy vielä katsoa miten sivumäärät on mitoitettu.

Ennen maisteri eli kandidaatti oli 160 ov, nyt se näyttää olevan 300 krediittiä.

Eurooppalaisia ollaan ja legendoiksi tullaan!

Toinen muutos näyttää olevan siirtyminen 5-portaiseen arvosteluun tenteissä. Se on ollut pitkään toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa ja kovasti on peistä taitettu, että siitä päästäisiin eroon, selkeään kolmiportaiseen malliin.

Itselleni juttu on tuttu Venäjältä.

Eräs kirgiisityttö tuli joku aika sitten ja valitti, että herra doktor, kun en ole koskaan ennen saanut arvosanaa 4.

Totesin, että onneksi olkoon vaan, sehän on hyvä. Jumalalle 5, minulle 4, opiskelijalle 3 ja laiskurille 2. 1 annetaan häpeäksi ja muistutukseksi siitä, että et läpäissyt kun et viitsinyt lukea.

Juu juu, hän jatkoi. Mutta kun kaikki muut opinnot parin vuoden aikana on arvosteltu arvolauseella 5 ja te, tohtori J tulette ja selitätte, että tuollaiseen pystyy vain Jumala.

Koetin selostaa, että kun Hän on huippuyksikkö ja sinä olet ihminen, ihminen, ihminen.

Tammitunnelma

Etelän mailla jo kukkivat nurmet
ja lehdot ja vainiot aaltoilevat.
Siellä on jo nyt niin paljon valoa
lämpöä ja ilomieltä kaikkialla.
Meillä on vielä niin kalpean paljasta,
kylmää, elotonta ja suruvoittoista.

Kuinka vaatimaton sinä olet, sinä meidän Pohjolamme!

Siitä on kolme vuotta,
kun tunsin samallaista surumielisyyden tunnetta
samanlaisesta syystä,
silloin tosin voimakkaampana kuin nyt

Olin nähnyt Italian kevään,
sen kirkkaan taivaan,
sen iloisen auringon,
sen leikkivät, varjoisat rinteet,
sen multavat viinikentät,
olin nähnyt nuo iloiset ihmiset,
joista näytti tuntuvan siltä että he ovat jokainen
surun päiviä viettämään
liian nuoria,
liian kauniita,
liian runsailla luonnonlahjoilla varustettuja.

Tulin sieltä melkein suoraan tänne Suomen kylmään kevääseen,
tulin jäihin ja talveen
ja lumikinosten keskelle
ja keskelle tämän vakavamielisen kansan,
paljon kärsineen ja paljon ponnistuksia kestäneen.

Jotain hieman kaihomielistä tunsin silloin.


(Werner Donatuksen kirjeestä 1901)

Some further aspects for Madame President

The notion of Welfare State in its different interpretations such as universalism, communitarism, and libertarism, is deeply rooted upon the identity of Western developed countries.

Recently, the vivid discussion upon the subject has been spread all over the countries that can be identified as Welfare States.

Thanks to globalisation, it is necessary to evaluate the organisations of different states. In Western tradition it has been usually thought that those organisations should be based upon both rationally argued and morally acceptable principles even though some ‘irrational’ aspects associated with, for instance, the source of power or justice in a state are supposed.

In examining such principles, ethical study is helpful as forming rationally argued ethical principles in state and showing their relations with other aspects of society.

For instance, in Scandinavian countries, their universalistic notion of welfare has encountered the communitarian interpretation of it in many other European countries. Furthermore, both of these ideal types have confronted, in many different ways, the libertarian notion proposed in Anglo-American countries.

Scandinavian universalism is historically connected mostly with Lutheran ethics. Accordingly, communitarian model have a connection with Roman-Catholic tradition whereas libertarism with puritan tradition.

Because of these historical connections, it is interesting to examine the role of religious beliefs in morality both in these traditions and in general. Moreover, the dialog and confrontation with World Religions is the most actual issue in recent world and it is necessary to scrutinize our conceptual tools and consciousness of different possibilities when reflecting questions associated with this theme.

In mainstream Western tradition of ethics, the questions of morally good has been analysed either by studying good in itself or moral ends that are necessary for a good life. The former point of view was adopted by Plato in his doctrine of the Idea of Good. The latter was advocated by Aristotle as forming his teleological view of good life.

In theories of ethics, Platonic question of good in itself has been vivid throughout the history.

All remarkable Christian theologians from Augustine to Thomas Aquinas have discussed the subject.

In brief, God has been interpreted as a morally absolute being who is both good in itself and the end of good life. The role of God in human morality has been interpreted, for instance, by distinguishing natural and supernatural aspects of life as is done in the Scholastic theology or by distinguishing natural morality and specific religious morality as is done in some theories after the Reformation.

In modern times, most discussed theories in ethics are particularly those put forward by Immanuel Kant and G. E. Moore. For Kant goodness is based upon the good will of a person whose consciousness is structured by the categorical imperative. The content of such an imperative can be expressed in numerous ways. It is essential that, for one thing, moral decisions and acts should be universal and, secondly, that there is an inner duty to treat other persons as persons and not instrumentally.

For Moore the analysis of good can be based upon three alternatives: good refers (a) to some unanalysable and non-natural quality, (b) to some complex, or (c) to something else than either of former. Moore sketched out the theory of good as a quality that is apprehended intuitively.

In discussion after Moore, R. M. Hare, for instance, have suggested that good is a term of value that is both descriptive and prescriptive in such a sense that the prescriptive character of good is prior to its descriptive character.

John Mackie, for his part, has advocated a theory according to which there is not good in itself. Good is a subjective point of view that is associated with personal interests. The most extensive analysis of good is introduced by G. H. von Wright. For his view, the moral goodness is to be defined by the help of non-moral uses of the term good.

The question of the ends of a person in searching for good life is both historically significant and a vivid theme in modern discussion. Aristotle’s ethical view in particular has got many proponents in recent discussion on ethics. For instance, Alasdair MacIntyre, Charles Taylor and Martha Nussbaum have suggested the return of Aristotelian ethics.

One characteristic of Aristotelian ethics is associated with the view that in moral good virtues that are traits of a person are prior to traits of acts. In some other theories goodness is associated with the good point of departure of an act (Kant), the consequences of acts (John Stuart Mill) or a contract between moral agents.

Utilitarism as well as social contract theory have provided historically significant background for both the economical view of welfare and that of social sciences. For instance, the theory put forward by Thomas Hobbes according to which the task of government is to guarantee the common-wealth constituted, among other things, by the survival of an individual member of it resembles theories of Welfare State put forward by social sciences and international politics. Correspondingly, rather economical view of state is involved in the theory of property rights and citizenship proposed by John Locke.

Historical adherents of theories mentioned above have been quantitative measurements of the standard of life and, for instance, determinations of the minimal standard of life as well as institutional characterisations of well-being presented by United Nations and corresponding institutions.

In social sciences, since 60’s quite famous have been researching quality of life. For instance, in Finnish discussion, Heikki Waris published 1968 a book of Welfare State that included a chapter dealing with the standard of life.

In 1976 Erik Allardt paid his attention to Having, Loving, and Being indicators of welfare. Such a change reflects the general movement from quantitative research to qualitative approach. I suppose that ethical theories of good life encounter theories of welfare in social sciences that involve the qualitative conceptions of welfare.

Hän säät ja ilmat säätää

Päivän tekstissä Jeesus nukkuu oppilaidensa paatissa. Nousee myrsky. Mutta tämä vain kuorsaa.

Oppilaat herättävät Jeesuksen. Tämä hermostuu, kuten kuka tahansa turhaan herätetty.

Nuhtelee aaltoja ja oppilaita: te pelkurit.

Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.

Enkelit

Enkeleitä esiintyy jo kulttuurimme vanhimman tunnetun symbolin, elämänpuun, yhteydessä vartijoina. Alkujaan Indus-kulttuurissa syntynyt elämänpuu siirtyi myöhemmin Vanhaan testamenttiin, jossa se otti hyvän ja pahan tiedon puun muodon. Myös Paratiisia vartioi enkelilaji, kerubit, joiden johtaja Gabriel on Paratiisin kuvernööri. Gabriel on sama enkeli, joka ilmestyy Marialle ilmoittamaan syntyvästä poikalapsesta.

Pari tuhatta vuotta sitten enkeleitä koskeva ajattelu siirtyi kristilliseen mystiikkaan. Sen piirissä oppia muotoili erityisesti Dionysios Areiopagita. Dionysios oli platonisti: hän ajatteli, että kaikki oleva on muodostunut ketjun kaltaiseksi kokonaisuudeksi. Olevaisen suuressa ketjussa enemmän olevaa omaavat oliot ovat ylempänä kuin ne, joilla on vähemmän olevaa. Taivaallisten henkiolentojen Dionysios uskoi jakaantuvan yhdeksään hierarkkiseen tasoon eli enkelikuoroon, joita ovat serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, voimat, vallat, hallitukset, ylienkelit) sekä enkelit

Keskiajan kuuluisin teologi Tuomas Akvinolainen oli niin kiinnostunut enkeleistä, että häntä kutsuttiin enkeliopettajaksi (doctor angelicus). Hän yhdisti Dionysioksen enkeliopin aristoteeliseen filosofiaan. Hänen teoriansa on erittäin innovatiivinen, ja sillä on ollut vaikutusta monille tieteenaloille, jotka eivät ensisilmäykseltä tule mieleen.

Yhtenä esimerkkinä Tuomaan ajattelun jälkivaikutuksista voi mainita korkeakoulutasoisen biologian perusoppikirjoissa esiintyvän ajatuksen lajien biodiversiteetistä.. Kun Tuomas tarkasteli kysymystä, miksi on hiiriä, kun olisi paljon korkeampiakin olioita kuten enkeleitä, hän vastasi, että enemmän on parempi kuin vähemmän. Vastaus on yksi varhaisista lajien monimuotoisuuden puolesta esitetyistä filosofistyyppisistä argumenteista.

Tuomaan enkeliteoria onkin hyvä esimerkki siitä, miten innovaatiot eivät toteudu kovinkaan suoraviivaisesti. Eteenpäin voidaan päästä varsin yllättävien virikkeiden avulla.

Tuomaan mielestä enkelit ovat ruumiittomia, henkisiä, ei ajassa ja paikassa olevia olioita. Yksi niiden erityispiirteistä on niiden intellektuaalisuus. Enkelten intellektuaalisuus merkitsee Tuomaan mukaan sitä, että enkelit ovat ylemmällä älyllisellä tasolla kuin ihmiset, jotka ovat rationaalisia.

Intellektuaalisuus merkitsee kykyä nähdä johtopäätökset suoraan lähtökohdista ilman ajatteluprosessia. Tällaista erityistä intellektin harjoittamista Tuomas nimitti nimellä computatio. Hän ajatteli, että Jumala on ohjelmoinut kunkin enkelin intellektin. Enkeli-intellekti komputoi ilman ajattelun vaivaa sisältämänsä ohjelman mukaisesti. Tuomaan enkeliteoriassa luonnosteltiin siten teoria ajattelusta, joka on yksi nykyisten tekoälyjen teoreettisista taustatekijöistä.

Enkelit eroavat ihmisistä myös siten, että ne eivät ole ruumiillisia. Ihmisen nähdessä enkelin tämä johtuu Tuomaan mukaan siitä, että henkiolento on puristanut laajalta alueelta ilmaa ja tehnyt itselleen ilmaruumiin.

Ajattomuus ja paikattomuus on edelleen kiinnostava enkelien ominaisuus, koska sillä on seurauksia siihen, miten enkelit liikkuvat. Enkeleiden liikettä koskeva teoria Tuomaalla muistuttaa nykyisen hiukkasfysiikan teoriaa: enkeli liikkuu paikasta A paikkaan B siten, että sen liikettä ja paikkaa ei voi mitata samanaikaisesti. Tätä liikekykyä enkelit käyttävät hyväkseen myös lähettäessään viestejä. Niiden viestiminen on eräänlaista aaltoilua. Tuomas kutsui sitä nimellä radio.


Sen lisäksi, että keskiaikainen enkelioppi on tieteenhistoriallisesti kiinnostava, on myös arvioitu, että sillä on sekä annettavaa ihmiskäsitykselle ylipäätään että terapeuttisia seurauksia. Jos henkilö uskoo, että olevaisen järjestyksessä on häntä "ylempänä" ruumiittomia henkiolentoja, hän huomaa olevansa itse ruumiillinen olento, joka kuuluu aikaan ja paikkaan.. Lisäksi huomatessaan, että hän ei ole intellektuaalinen vaan rationaalinen olento, henkilö voi kokea elämänsä älyllisen kiinnostumisen ja kehittymisen mahdollisuutena, toisin kuin enkelit, jotka eivät voi ohjelmoituina kompuuttoreina kehittyä.

Enkeliopin terapeuttinen anti liittyy siihen, että ihmisen ei tarvitse itse olla enkeli. Jotkut ajattelevat, että keskiajan ihmiset voivat tästä syystä nykyihmistä henkisesti paremmin. Koska he uskoivat enkeleihin, heidän ei itsensä tarvinnut yrittää olla enkeleitä, toisin kuin on laita monen nykyään elävän ihmisen osalta. Näinhän esimerkiksi monet enkeli-iskelmät vihjaavat. Myös viimeaikoina yleistynyt puhe huipuista liittyy tähän tematiikkaan. On tietysti aitoja huippuja, mutta yleisenä retorisena puheenpartena huippupuhe herättää kysymyksiä. Yrittääkö enkeliuskonsa menettänyt kulttuuri tehdä ihmisistä enkeleitä, kun jokainen vastaantulija leimautuu jonkinlaiseksi huipuksi?

Vihdoin enkelioppi muistuttaa siitä, että ihminen ei ole kovinkaan keskeinen kosmologinen ratkaisija. Tuomas opetti, että enkelten luomisen yhteydessä ne saivat päättää, seuraisivatko ne niille annettua luonnollista päämäärää vai valitsisivatko ne jonkin oman, epäluonnollisen päämääränsä. Kaikkein korkein enkeli, Lucifer, lajiaan serafi, valitsi elämälleen epäluonnollisen päämäärän. Sen mukana kolmasosa jaloimmista enkeleistä lankesi.

Luciferin ja serafien lankeemuksen seurauksena todellisuuden näkymättömissä osissa vallitsee enkelten välinen sotatila. Todellisuuden rakenne on kriisiytynyt ennen kuin yksikään ihminen on voinut asiaan millään tavalla vaikuttaa. Tästä näkökulmasta käsin on tyhmän ylpeää ajatella, että ihmisellä olisi maailmankaikkeuden historian kannalta kovinkaan merkittävää sanaa sanottavana.

Kanteluita

Olen jo sikäli vanha, että vanhat kaverit tulevat kanteluiden kohteeksi.

Kotimaa kertoo, että samaan aikaan opiskelleesta Leena Huovisesta on tehty kantelu Helsingin tuomiokapituliin siksi, että hänen väitetään siunanneen samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteen.

Samassa lehdessä kerrotaan, että Kuopion piispa epäilee olevan mahdollista, että Luther-Säätiön toiminta on poliisiasia.

Muistan lukeneeni joitakin aikoja sitten Helsingin piispan julkisen vetoomuksen Kotimaan yleisönosastossa. Se oli jotensakin niin, että papit sitoutuisivat odottamaan samaa sukupuolta olevien kohtelussa selvitystyön tuloksia ja kirkossa yhteisesti päätettäviä linjauksia.

Silloin esillä oli ollut myös Leenan selonteko siitä, mitä hän oli tehnyt ja myös Matti J. Kurosen samanlainen selostus.

Ajattelin silloin niin, että on jotenkin käsitteellinen ongelma puhua tällä hetkellä papin tekemästä parisuhteen siunaamisesta. Kirkko ei ole määritellyt tällaista toimitusta eikä liittänyt sitä pappisviran tehtäviin. Koska kaavaa ei ole, niin ei asiaakaan.

Pikemminkin on ollut niin, että tuttu henkilö, joka on pappi, on siunannut henkilöitä, jotka elävät yhdessä.

Ja mitä ongelmallista siinä nyt sitten olisi?

Kyllä minä ainakin rukoilisin ja siunaisin, jos joku sitä tosissaan pyytäisi.

Kaiketi ongelmallista on se, jos tuttu henkilö, joka on pappi, on antanut ymmärtää, että hän tekee tämän kirkollisena toimituksena pappisvirkaan vihittynä henkilönä.

Se on tällä hetkellä mahdotonta ja muistuttaa olosuhteista johtuen virka-aseman väärinkäyttöä.

Toinen kysymys on se, että pitäisikö se tehdä mahdolliseksi. Sitä selvitetään. En tiedä vastausta.

On paljon mietittävää ja tehtävää. Olen vielä keskiajalla, menosta tippunut. Seksuaalisuus ei ole substantiaalinen vaan aksidentaalinen kysymys.

Toivottavasti Leenasta tehty kantelu koskee ennen julkisesti esitettyä episkoopin vetoomusta tapahtunutta asiaa. Se helpottaisi. Muutoin asiaan ilmestyisi hieman niskoittelun makua.

Yleensä kun kantelu tehdään, asia pikkuhiljaa hiljenee, sillä asiasta ei kuitenkaan ole oikein suureksi asiaksi. Se hukkuu muistoihin ja peittyy sillä, että tulee esille isoja suruja ja toivottavasti isoja iloja.

Ja nyt, kuulkaa, suuren johtamisasiantuntija oppia: asiat pitää hoitaa niin, johdon varhaisella puuttumisella, että kantelutilanteeseen ei jouduta. Ei pidä vain odotella, että koska kantelu tulee. Pitää jutella heti, kun huomaa, että nyt riskaabeli toiminta ei ole hyvin perusteltua. Jos se on hyvin perusteltua, niin sittenhän sitä tietysti kannattaa kannustaa.

Kun kantelu tulee, siitä on kaikille pelkkää ikävää.

Kantelijalle harvoin riittää piispallinen keskustelu tai jopa ojennus, vaan poliisi nyt vähintään pitäisi saada paikalle, jotta oltaisiin jämeriä, jos nyt sekään riittää.

Toivotaan sitä, että piispan pitäisi huutaa suureen ääneen, antaa ympäri korvia ja rangaistus, erotus sekä hieman kidutusta tuomiokapitulin alaisessa salaisessa kellariloukossa.

Olen teoretisoinut mielessäni sellaisella tapauksella, että mitä kirkossa tapahtuisi, jos kantelun kohteena olevan henkilön toiminta olisi todistettavasti kantelua käsittelevien tai käsittelevän henkilön tukemaa. Yhteiskunnallisista yhteyksistä katsoen vastaus on selvä. Ottaen kuitenkin olosuhteet huomioon, niin asia on monimutkainen.

Myös Kuopion tapaus on monimutkainen.

Luulisin, että Luther-Säätiöstä vastataan jotenkin näin: Luther sanoo, että sakramentti on pätevä, kunhan se on oikein toimitettu, vaikka sen olisi toimittanut Perkele tai hänen Isoäitinsä. Miksi Kuopion piispa puuttuu meidän toimintaan, kun hän samalla on kutsunut omaan hiippakuntaansa papiksi henkilön, jonka toimittamien sakramenttien toimittamisesta toisen hiippakunnan piispa on tehnyt kysymyksiä? Miksi samassa asiassa sen toisessa osatekijässä, oikein toimittamisessa, ryssinyttä tyyppiä ei uhata poliisilla? Että onkos tässä vain tällaisesta medianäytelmästä kysymys, jossa huomiota yritetään siirtää pois itse pihvistä?

Luther-Säätiö on mielestäni skismaattinen, mutta en tiedä, onko se hereettinen. En ole suoraan sanoen jaksanut perehtyä sen papereihin, julkaisuihin jne. Olen yhtä penseä kuin sukupuolikysymyksissä, joskin hieman eri syistä.

Hereetikkoihin auttaa minunkin mielestäni lähinnä poliisi tahi kauniimmin sanottuna virka-apu.
Tämä johtuu kuitenkin siitä, että olen vain tällainen vaatimaton maallikko ja yksi meistä tavallisista lankeavaisista (vrt. aiempi blogini vastuun siirtämisestä), en piispa tai edes pastori, jolla olisi viran puolesta Sanan valtaa, joka on muuten ainoa valta, joka kirkolla on.

Pitäisin kuitenkin outona, mikäli lastensuojelulain ja lasten uskonnollisten oikeuksien kannalta aralla alueella, joka koskee kysymystä siitä, saako jokainen lapsi Suomen ev. lut kirkossa kirkon hyväksymän kasteen, käännyttäisiin heti maallisen virkavallan puoleen.

Lapuan hiippakunnan tuomiokapituli on menetellyt oikein käsitellessään itse asiaa, vaikka saakin maksaa siitä julkisuudessa vanhoillisten maineella.

On väikähtänyt mielessä S. A. Teinosen vanha lause siitä, että Suomen kirkko on itse suurin todistus siitä, että se on Jumalan tahtoma. Jos sitä vietäisiin eteenpäin sen jäsenten ja viranhaltijoiden toimesta eikä nimenomaisesti Jumalan kannattelemana, se hajoaisi alta viikossa.

Ne tekevät sen itse

Maakunnan äänenkannattaja antaa verkkosivuillaan lukuohjeita:

”Luettava kuin Pravdaa
Yleisradion taannoisista Moskovan-kirjeenvaihtajista sanottiin, että he ovat ”Suomen kalleimpia lehdenlukijoita: seisovat keskellä Punaista toria ja lukevat ääneen Pravdaa”.
Pravdassa kerrottiin – kuten sen nimikin sanoo – Neuvostoliitosta ja maailmasta totuus ja vain totuus sellaisena, kuin Neuvostoliiton kaikkitietävä ja kaikkivoipa kommunistinen puolue sen määritti.
Pravdan totuus ei löytynyt välttämättä siitä, mitä lehteen oli painettu. Taitava lukija löysi sen paljon useammin rivien välistä nähdessään, kuka jutun oli kirjoittanut ja mihin sävyyn tai että mitä jutusta puuttui.
Mutta onko tiedonvälitys muuttunut itse asiassa paljonkaan sitten historiallisen Pravdan suuruuden aikojen? Samanlaista rivienvälistä lukemista ja tulkitsemista tarvitaan ihan yhtä lailla tänään, vaikka maailma ja sana ovat olleet vapaita NKP:n ja Pravdan vallasta kohta kaksi vuosikymmentä…” (Kopioitu 21.1.2007 osoitteesta www.savonsanomat.fi Seppo Konosen blogista)

Kirjoitus jatkuu poliittisen keskustelun monitulkintaisuudella ja antaa niistä yhden esimerkin. Näin kirjoitus palvelee lukijaa osoittamalla, missä rivienvälejä on. Sehän on juuri hyvän uutisjournalismin tehtävä.

Mutta kirjoituksella on myös kääntöpuolensa: ei niin hyvää huulta, ettei totta toinen puoli.
Mistähän se muuten johtuu, että lehti on oikeassa todetessaan, että vaikka kommunistinen puolue kaatuikin, niin ei tilanne paljoa ole muuttunut?

Paljastan blogin lopussa vastauksen.

Esimerkiksi juuri Savon Sanomissa lehden toimitus on kirjoittanut viime aikoina paljon kirkollisista asioista.

Viime lauantaina etu- ja ensimmäisellä sisäsivulla ollut lehden vastuutehtävään sisäänajovaiheessa olevan kirjoittajan kirjoitus kysyi, että tarvitaanko virallista liturgiaa vai elävää sanaa.

Etusivulla oikein, kuulkaa.

Lehdessä ei ehkä oltu perillä tämän kysymyksen logiikasta ja siitä teologisesta silmänkääntötempusta, joka siihen sisältyy.

Jänis meni lankaan, kun tietysti vastaa, että elävä sana.

Mutta mitenkäs suu sitten, kun kerrotaan, että kysymys on vain muotoilu länsimaisen kulttuuriperinteen eräästä ikuisuuskysymyksestä: kirkko vai lahko?

Silloin nousee taikurin omaksi yllätykseksi hatusta hänen itsensä näköinen ristisuu.

Etusivun uutinen perustui vastakohta-asetteluun, joka kirkkohistoriallisesti on aina esitetty lahkojen synnyn yhteydessä.

Lahkolle virallinen kirkko on kaavamainen, synkkä ja harmaa, virkavaltainen organisaatio, jolta puuttuu elävä sana.

Lahkolle tärkeintä on Raamattu, kokemus, uskonvarmuudesta syntyvä hilpeys ja eettisiin kysymyksiin liittyvä erityisosaaminen.

Jotkut yllä olevista asioista ovat olennaisia kirkollekin, mutta niiden lisäksi on olennaista perinne, tunnustus, virka, kokemusten mittaaminen kriittisessä keskustelussa, omaan itseen kohdistuva kriittisyys sekä normaalin yhteiskunnassa vallitsevan moraalin lisäksi tuleva yhteisössä syntyvien puutteiden peittäminen eli sijaiskärsimys eli siis monenlainen harmi ja synkkyys.

Lahko katsoo, että ääretön ei mahdu äärelliseen. Ei historiaan, ei elämään, ei ruumiiseen, ei kirjaan, kaavaan, paitsi tietysti pyhään kirjaan.

Kirkko uskoo, että ääretön mahtuu äärelliseen, kaavaan.

Juttu jatkui eräistä elävän sanan ajatuksia ev. lut kirkkoonkin suodattaneiden henkilöiden esittämistä näkemyksistä tutulla tavalla.

Vastakohta-asetelmaa muodosteltiin nuorten ja vanhojen pappien välille ja kerrottiin, että uudistuksia tarvitaan ja kirkon johtajatkin ymmärtävät tämän.

Ihmiset eroteltiin tavallisiin ihmisiin ja muihin. Kirjoittaja katsoi olevansa ensimainittuja.

Sekin on ikivanha silmänkääntötemppu.

Itsestään kirjoittaminen monikon kolmannessa persoonassa on kaikkien ruhtinaiden rakastama ilmaisu ja vallankäytön muoto.

Ilmaisun sisältö on kahtalainen: että olen vain yksi teistä, enemmistöstä. En ole yksin vastuussa, me olemme vastuussa.

Mutta kuka on vastuussa, jos vastuussa on vain me?

Vaan kuka uskoo, että lehden toiminnasta, muun muassa kirkkopolitiikasta, vastaava kirjoittaja on vain ”tavallinen lankeavainen”? Miksi johtajille maksetaan palkkaa ja annetaan linjanvetovastuuta, jos he ovat vain tavallisia lankeavaisia. Kyllä omistajan odotukset ovat suuremmat.

Ajatus uudistamisen tarpeestakin osoittautuu kummalliseksi sen valossa, että mainitut vastakohta-asetelmat ovat maailman vanhimpia keksintöjä, joita on aina käytetty keppihevosina oman mielipiteen ajamiselle.

Suosittuja tässä katsannossa ovat olleet myös viittaaminen avoimeen keskusteluun ja ajattelun vapauteen, jotka ovat olleet kaikkien yksiarvorationalististen järjestelmien pääideologia, sillä siitä puhe mistä puute.

Yksi ajattelun vapauden muoto on ajattelun vapautuminen tosiasioista.

Olen viimeisen 15 vuoden aikana opettanut satoja tulevia pappeja ja tunnen varmaankin puolet Suomen ev. lut kirkon vanhemmista papeista. En ole oppinut tunnistamaan radikaaleja eroja näiden ikäryhmien välillä. Sen sijaan kummankin ryhmän sisällä on erilaisia ihmisiä. Vakaata ja hyvää väkeä kaikki. Kuten kaikilla ammattiryhmillä, myös papeilla on omat ääritapauksensa, joista lähtee paljon ääntä mutta jää ns. pitkässä juoksussa pienempi jälki kuin itse kuvittelevat.

Ne ovat näitä, jotka pistävät vaikka hassunhauskan hatun päähän ja sanovat, että muut ovat huonompia saarnaajia.

Yksi tekee samassa seurakunnassa työtä 20 vuotta ja saa aina ne sata ihmistä kuulemaan. Mutta sitten tulee tämä, joka laittaa hassuliinin hatun päähän, saa muutamaksi kuukaudeksi 200 ihmistä, poistuu paikalta, tehtyään selväksi, että tämä se vasta oli elämää.

Esitetyt vastakohta-asetelmat eivät myöskään vastaa niitä ammattitaitoon liittyviä alkeellisia perustekijöitä, joita tuleville papeille opetetaan riippumattomissa akateemisissa tiedekunnissa tai tuomiokapitulien ordinaatio- eli pappisvirkaan valmistavissa kirkkoon sitoutuneissa koulutuksissa.

Tästäkin johtuen idea, jonka mukaisesti kirkon johto olisi erityisen suopea virallisen liturgian korvaavalle elävälle sanalle on mielestäni kummallinen ajatus.

Kaikille papeille Suomessa opetetaan, että liturgia ja elävä sana eivät ole toistensa vastakohdat. Elävä sana on virallinen liturgia ja virallinen liturgia on elävä sana.

Kaikilla aloilla Suomessa opetetaan, että ammattitaidon pohjalla on tiettyjä kaavamaisuuksia, ja aitoa vapautta voi syntyä vain tiettyjen sääntöjen piirissä.

Jos toimittaja kirjoittaa, että ”mdän lehti rakastaa kaikkii niin kuule tilaa sitä” ja päätoimittaja huomauttaa hänelle tästä, onko oikein kysyä: kumpaa haluamme, kielioppia vai rakkautta?

Ja mitähän tuumattaisiin ammattilaispiireissä, jos tällaista julkaistaisiin:
Kielioppia vai rakkautta? Sitä me tavalliset ihmiset nyt sisimmässämme pohtikaamme. Onneksi kuitenkin nuoremmat toimittajat, joskin on meillä yksi vanhempikin persoonallinen uutistoimittaja, ovat vapaampia ja kyllä sanomalehtialan liittokin tämän asian on pannut arvostavasti merkille. Yleisö on kohdellut toimittajia joskus huonosti kun ollaan puhuttu sensaatiojournalismista, roskajournalismista ja keltaisesta lehdistöstä, jopa uskonnollisesta manipulaatiostakin. Mutta tällaisia asioita toimittajat nyt vain joutuvat kohtaamaan, ja se on oikein hyvä. Erityisen kivaa sekin, että toimittajia on muissakin ammateissa kuin toimittajina, esimerkiksi erään helsinkiläisen seurakunnan kappalainen on entinen toimittaja ja osaa esittää oikein kiinnostavia näkemyksiä lehdistöstä. Ja huonon, tekstiviesteistä yms. johtuvan suomen kanssa lehdistö nyt vain joutuu painiskelemaan tässä globalisoituvassa maailmassa.

Näitä miettiessä yllättävä juttu Pravdasta kääntyy itseään vastaan ja alan ottaa sen kirjaimellisesti. Ne todellakin tekevät sen itse?

Ja sitten siinä käy se, mistä oman aikansa erikoisasiantuntijat muistavat usein kirkkoa muistuttaa: ei ole enää valtaa papeilla.

Ei ole enää valtaa tiedotusvälineillä. Kukin esittää oman taustaryhmänsä katsomuksia tässä postmodernissa maailmassa, jossa totuutta ei ole vaan sen sijaan portaaleja, näkökulmia.

Ikään kuin tuo nyt muka pitäisi paikkansa.

Esimerkiksi toimittajien eettisten ohjeiden näkökulmasta se ei pidä paikkaansa.

Toimittajan ammattietiikan perusteisiin kuuluu edelleenkin uskollisuus objektiiviselle todellisuudelle, ei vain portaalin rakentaminen ja näkökulman antaminen vaan pyrkimys asioiden kuvaamiseen sellaisena kuin ne ovat.

Se taas onnistuu siten, että ns. yhteiskuntasuhteittensa alueella tiedotusväline pitää yllä laajaa verkkoa, jossa on useita näkökulmia samasta asiasta.

Tässä tiedonkeruussa toimittaja ei voi olla liian ahkera, vaikka kuinka ajattelisi tuntevansa kaikki. Kun luen omien alojeni, teologiaan ja filosofiaan liittyviä juttuja lehdistä, huomaan niiden usein olevan parhaimmillaankin jonkin verran nuotin vierestä. Luultavasti tilanne on sama muillakin aloilla.

Jos tiedotusväline valitsee vain yhden asiantuntija- tai vaikuttajasuhteen, se muuttuu vain yhden näkökulman portaaliksi, edunvalvojaksi, jota todellakin kannattaa lukea kuin Pravdaa.

Jos lehti asettaa etusivun kysymykseksi teologianhistoriasta tutun kysymyksen kirkko vai lahko muunnelman ja kehottaa ihmisiä miettimään sitä, herää kysymys, ovatko lehden yhteydet uskonnolliseen elämään vähintäänkin yksipuoliset? Miksi luterilaisessa maassa reformoidut katsomukset saavat ylen helposti tilaa tiedotusvälineissä?

En ole ihan varma, että onko tiedotusvälineillä varaa vitsailla tällaisilla asioilla, joilla on taipumus muuttua todellisuudeksi.

Lukijoilla on edelleen oikeus olla lukematta Pravdaa ja sen sijasta kuulla, missä Pravda luuraa.

Muistan, että vielä 90-luvun alussa teologipiireissä katsottiin, että Helsingin Sanomilla on jonkinlainen uskontopoliittinen linja, joka ei ole kirkkokriittinen vaan asiattoman hyökkäävä.

Sitä linjaa ei ole enää. Sielläkin on teologeja töissä. Mutta mikä olennaista: on ehkä huomattu jotakin, tullut ehkä hätä käteen, tajuttu, että tiedotusvälineellä on yhteiskuntavastuunsa ja vastuunsa kulttuurin rakentamisesta.

Kaikella on reunaehtonsa, mutta tiedotusvälineen toiminta ei voi perustua ja alistua vain sille, joka on alussa lupaamani vastaus kysymykseen yhdestä totuudesta, joka on korvannut kommunistisen puolueen: usko markkinoihin.

Johan on markkinat

Kehittyvien markkinoiden alkuvaiheessa kannattaa myydä roskaa, vanhoja lenkkareita jne.

Jos myydään laatua, se vain kopioidaan ja myydään piraattina takaisin.

Alkuun kysyntä on kova eli levikki nousee.

Melko nopeasti, yhden käden sormilla laskettavassa ajassa, kuitenkin syntyy joko laatuvaatimuksia tai uudet alkumarkkinat.

Miten käy sen, joka on satsannut roskanmyyntitilanteeseen eli pikavoittoon?

Jos hän katsoo laatua kysyville markkinoille, hän huomaa, että hänen tuotteensa kysyntä on laskenut, koska hän ei ole tarjonnut laatua.

Sinne katsottaessa herääkin kysymys: Mistä laatua?

Ammattitaitohan kulutettiin skeidantekoon. Taitoa tehdä hyvää ei enää ole.

Se malli on ostettu gurulta, joka tuli suurten vetten takaa kertomaan, miten täällä pienissä ympyröissä pistetään pennit poikimaan.

Ei riittänyt että annettiin oma järki ja vaihdettiin sen tilalle toisen pää, vielä maksettiin tästä.

Siinä meillä oikein taloustieteilijät!

Ratkaisu on tietysti tekijöiden vaihtaminen.

Mutta kuka laatua taitava viitsisi mennä säälittävään porukkaan räpeltämään – muuta kuin juuri säälistä tai henkilökohtaisten ongelmiensa tai sitten eräänlaisen vakaumuksen voimasta. Viime mainittu tapaus on kuitenkin tuhannen taalan onnenpotku, joita tapahtuu harvoin.

Sellaisen onnen käymiseen omalle kohdalle ei voi luottaa kuin jokin erikoista vakaumusta edustava ryhmittymä.

Koska laatutietoista porukkaa ei ole käytettävissä, joudutaan etsimään uudet alkumarkkinat, pohtimaan uusi konsepti.

Sitten tarvitaan muutosjohtaja! Se on suomeksi: pumppaaja, joka pistää laatutietoisuuden markkinoille ilmestymisestä johtuvan levikinlaskun uudelleen nousuun.

Voittaa laatutietoisuuden kääntäen sen uuden tasonlaskemisen voitoksi, suuntaa huomion kaatopaikoille ja saa porukan vakuuttuneeksi, että tongitaan, tongitaan tuota ja se se vasta laatua.

Vanha johto voi olla ns. innovatiivinen ja huomata uudet pikavoittomahdollisuudet tai sitten, kuten usein käy, käy ilmi, että parempi pyyhkäistä vähän kivan tuntuisella Embolla ja vaihtaa kokonaan uuteen

Henkilöstö taas voidaan katsoa tuotannon eläväksi voimaksi, jonka palveluksille ei joko a. eläköitymisen kautta ole tarvetta tai jolle b. joudutaan järjestämään uudelleenkoulutus.

Sitä sanotaan elinikäiseksi oppimiseksi, joka on rangaistus, eli elinkautinen, kuten kaikki tietävät.

Paljon siitä, mitä kutsutaan muutosvastarinnaksi, johtuu siitä, että kyllähän ihmiset tämän tajuavat.

He ymmärtävät, että laadunkehitykseksi kutsuttu ammattitaitovaatimusten alentaminen ja työuran pitkäntähtäimen suunnitelmien purkaminen lyhytjänteisen pikavoittotuotannon tieltä ei ole heidän henkilökohtaisten intressiensä kanssa yhteen sovitettavissa.

Erittäin kovaa tämä on niille, joiden työtä luonnehdittiin ennen ’henkiseksi’ työksi. Tutkijoille, opettajille, toimittajille, taiteilijoille jne.

He kun tahtoisivat olla persoonia eikä pelkkää kasvotonta tuotantovoimaa. Ja he tietävät, että ei näitä lenkkarimarkkinoita loputtomiin pienessä maassa riitä.

Loppuvat jalat.

No, ratkaisu on fuusio.

Ja joka fuusioon tarttuu se fuusioon hukkuu eli ei Helsinki rajoiksi riitä vaan fuusioidaan sekin Tallinnaan joka on pieni ja sekin johonkin fuusioituva.

Toisella tavalla ilmaisten fuusion tarve on sitä, että on epäonnistuttu ainoassa järkevässä muutoksessa, joka on toimintakulttuurin muutos, muutos toimintaan, jossa on jotakin ainutkertaisen upeaa annettavaa muille.

Ja kun tämä muutos on epäonnistunut, on jäljellä tyhjyys, ei pelkkä levikin lasku vaan sen loppu.

En malta, en aivan kykene kätkemään vahingoniloa ja peittelemään odottelevaa tunnelmaani täysin: Iltapäivästä on lyhyt aika yöhön.

Ja toisaalta:

Miten sääli ihmistä!

Korostaisin

Jos joku alkaa korostaa jotakin, hänellä lienee mielessä, ettei hänen kantiltaan olennainen asia tai ilmiö ole riittävästi huomioitu.

Jos hän jatkaa korostamista, voi syntyä erimielisyyttä, semminkin, jos ei korostaja jousta.

Jos korostaja ei jousta, syntyy riita ja korostaja ajautuu erillensä muista keskustelijoista.

Silloin on ollut yleensä kysymys siitä, ettei korostaja ole korostanut asiaa, joka olisi aidosti liian vähän huomioitu vaan langennut ajatusvirheeseen, jonka mukaisesti korostettu on elämän ja kuoleman kysymys ja muusta viis.

Kreikassa hairesis merkitsee valintaa. Suomeksi termistä käytetään muotoa heresia, harhaoppi.

Harhaopin syntymisen lievä muoto on skisma.

Suurin osa harhaoppisyytteistä erehtyvät luonnehtimaan skismaa harhaopiksi. Skismaan auttaa, jos auttaa, keskustelu ja jousto. Harhaoppiin korvasuojaimet, poliisi ja putka.

Kun eivät muut innostu, alkaa harhaoppinen kiljumaan, että korostaisin, korostaisin.

Harhaoppi syntyy, kun jokin sinänsä tosi asia valitaan totuuksien joukosta ja aletaan soittaa ainoastaan sen torvea.

Vaikka että Ukko-Noa oli kunnon mies.

On helppo saada joukko kiljumaan tätä samaa, sillä asia on varmasti totta ja sitä ei ole riittävästi tuotu esille.

Harhaoppisuuden ongelma on se, että harhaoppinen on aina oikeassa. Niin kuin onkin. Ukko-Noa todellakin oli kunnon mies.

Harhaoppi ei siis ole virheellinen tai väärä käsitys, vaan oikea käsitys joka on nostettu muiden ylitse ja joka rampauttaa ja pimentää muut oikeat käsitykset.

Siinä seurassa lausuu hiljainen hoosianna huulillaan kuin Mika Waltari kerran Roomassa: "Luteranus sum sed porta opra est."

Dear Madame President,

congratulations! You are going to have a chance to be a politically responsible leader before and not but afterwards!

Please, here comes a piece of advise. Lets try this: say proudly ‘I’ and not only ‘we’ as your predecessor has done. This is because usually ‘we’ as a political phrase leads to the situation in which there is not any who is responsible of anything – even though it is true that it makes a village.

Please, tell greetings also to Mr. President who, I hope, will find a nice corner where to play saxophone in your former home at Pennsylvania Avenue.

Your picture here is from Wikipedia and public domain. It is told that it is public since it belongs to common intellectual and creative heritage.

Yours sincerely

PJ
Late theologian from Pennsylvania (Pentinkulma), Gettysburg.

P.S
I believe all will be back to normal. But, perhaps it is not the wisest thing to do first to invite my countryman (not so popular at Texas and Oklahoma) Erkki Tuomioja to White House immediately after your election!


Kuten varmasti lukijat ovat panneet merkille, erityinen joskin suomalaiselle tyypillinen ansioni on maailmanpoliittinen erehtymätön kaikkitietävyys. Niinpä kirjoitin 6. 9. 2006:

”Ongelmista huolimatta Clintonin kausi oli varsin onnistunut, yksi parhaimmista Thomas Jeffersonin jälkeen. Jeffersonin tavoin Clintonkin oli presidentti, joka onnistui melkein. Hyvistä aikeistaan huolimatta Jefferson ei poistanut orjuutta ja jälkeenpäin on esitetty, että hänen oma suhteensa siihen oli niin ja näin. Clintonin kohdalla keskeinen syy onnistumisiin saattoi olla puoliso Hillary, joka on Yhdysvaltain seuraava presidentti.

Ai mistä tiedän? Luen ajan kirjaa. Kuten kaikki muutkin.

Hillary Rodham Clintonin Living History (Scribner 2003, suomennettu) on intellektuaaliselta anniltaan aivan toista tasoa kuin Bill Clintonin muistelmat. Yksi keskeisimmistä teemoista on sosiaalipolitiikka, joka on ikuisuuskysymys Yhdysvalloissa ja jonka ensimmäisenä Ensimmäisenä naisena virallisen aseman yhteiskunnan vastuutehtävässä saavuttanut Hillary melkein uudisti. Melkein uudistaminen oli Bill Clintonin melkein onnistuminen.

Sosiaalijärjestelmän uudistaminen ja rakentaminen on ollut Yhdysvaltain kohtalonkysymys Kennedystä alkaen. Rotu, kieli ja ihmisten eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset olivat eläviä 1960-luvulla ja nyt. Castrokin elää vielä.

Sosiaalipolitiikka tulee olemaan Hillary Clintonin presidenttikauden tärkein teema. Hän tullee kuuntelemaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion edustajien näkökohtia ja keskeiseksi nousevat myös verouudistukset. Yhteen tullaan, ympäri mennään. Monet amerikkalaiset ekonomistit pitävät pohjoismaista yhteiskunnan jakaantumattomuutta ylläpitävää verojärjestelmää kiinnostavana mallina samalla kun osa heistä yrittää tuoda tuloeroja ja yhteiskunnan jakoa lisäävää tasaveroa pohjoismaihin.

Sosiaalipolitiikan korostumisessa Yhdysvalloissa tulevaisuudessa on tietysti se lyhyellä ajanjaksolla ikävä seikka, että korot nousevat ja talous menee alamäkeä, koska kannattava bisnes, sota, jää sivummalle. Tosin kyllä Hillary Clinton silläkin suunnalla tulee monta ikävää yllätystä kohtaamaan. Sosiaalijärjestelmän uudistamista voi pitkällä tähtäimellä perustella sillä, että raha on turvallisuutta rakastava eläin. Kun olot vakautuvat, hysteerinen lyhyen voiton menettänyt pennijono palaa kotiin nukkumaan. Mutta tuleeko asia liian myöhään, riittääkö aika? Joko Kiina lopullisesti ohitti Yhdysvallat niin että turha enää yrittää kun on jo housussa?

Noam Chomsky, modernin kielitieteen isä ja aktiivinen aikalaisdiagnostikko katsoo, että nykymeno jenkeissä jonkin verran nopeuttaa siitä riippumatonta vääjäämätöntä kehitystä, Yhdysvaltain hajoamista. Lieneekö muotiteema vai mikä, mutta samat tyypit, jotka 80-luvulla kirjoittivat Neuvostoliiton romahtamisesta, kirjoittavat nykyisin samat sanat Amerikasta. Voi olla, että muutospölötys johtaa siihen, että saadaan mitä tilattiin. Laivan nimi olikin Titanic?”

No juu. Tuon olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa.

Tällä erää mietin poliittista vastuuta. Hyypiö nimeltä Bush sanoi äsken, että hän ottaa vastuun Irakin politiikan epäonnistumisesta.

Mitä tämä oikein tarkoittaa? Mitä siitä seuraa?

Luultavasti asia ei tarkoita mitään eikä siitä seuraa mitään.

Näin on usein silloin, kun sanotaan, että otetaan vastuu.

Muut jäävät ajattelemaan, kuten siinä Tsehovin jutussa kansanrakastajille: Tehkää jotakin. Tehkää kerrankin jotakin hyödyllistä. Muuttakaa pois maasta.

Ehkä syy siihen on se, että poliittinen vastuu, tuo kummallinen asia, on tapana ottaa vasta sitten, kun jotakin on jo tehty ja se asia, johon vastuu liittyy, on pistetty oikein olan takaa mäsäksi eli ei ole enää mitään konkreettista, mihin vastuunsa sitoisi.

Olisi parempi, että vastuu otettaisiin ennen kuin jotakin tehdään.

SEN YXIN SWWREN PETTAEJAEPISPAN MUISTONPAEVAENAE

Sunnuntain sankari on piispa Henrik, Suomen suojeluspyhimys, jonka käynnistä täällä ei ole aivan varmuutta.

Muistan lukeneeni, että viimeaikaisen tulkinnan mukaisesti, Simo Heinisen nimittäin, piispa Henrikin surmavirrellä on historiallinen tausta.

Surmavirressä kerrotaan, että vaikka Henrik käyttäytyikin sopuisasti ja maksoi siitä, mitä otti, Lallin vaimo, Kerttu kelvoton emäntä, väitti piispan olleen varsinainen pettäjäpiispa. Siitäkös Lalli suuttumaan ja kirveen kanssa perään.

Niin kai se menee nykyismaailmassakin. Kyllä kansa tietää! Semminkin kun sille kerrotaan. Sen omalla kielellä. Akkojen suusta, lehtien lööpeistä, ajattelun vapauden puolustajien toimesta.

Henrikin muistopäivänä, ennen surmavirren referoimista, tahdonkin kiinnittää juuri tähän huomiota, ajattelun vapauteen.

Olen viime aikoina törmännyt katsomukseen, joka sekoittaa ajattelun vapauden ja vapauden ajattelemisesta puolustaen jälkimmäistä väittäessään puolustavansa edeltävää.

Lisäksi katsomukseen kuuluu, että ajatuksen tulisi vapautua yhteydestä realiteetteihin. Ajattelun vapautta on se, kun ajatus ei ole totta vaan vapautunut totuuden kahleista, kuten jo Kerttu kelvoton emäntä aikoinaan tiesi:

Kasvoi ennen kaksi lasta,
toinen kasvoi kaalimaassa,
toinen Ruotsissa yleni.
Se kuin kasvoi kaalimaassa,
se Hämeen Heinrikki,
se kuin Ruotsissa yleni,
se on Eirikki kuningas.

Sanoi Hämeen Heinrikki
Eirikille veljellensä:
"Läkkäs maita ristimähan,
mailla ristimättömillä,
paikoilla papittomilla!"

Sanoi Eirikki kuningas
Heinrikille veljellensä:
"Ent on järvet jäätämättä,
sulana joki kovera."

Sanoi Hämeen Heinrikki
Eirikille veljellensä:
"Kyllä kierrän Kiulon järven,
ympäri joki koveran."

Pani varsat valjahisin,
suvikunnat suitsi suuhun,
pani korjat kohallensa,
saatti lastat sarjallensa,
anturoillensa avarat,
perällensä pienet kirjat.
Niin kohta ajohon lähti,
ajoi tietä, matkaeli,
kaksi päiveä keväistä,
kaksi yötä järjestänsä.

Sanoi Eirikki kuningas
Heinrikille veljellensä:
"Jo tässä tulevi nälkä
eikä syöä eikä juoa
eikä purtua pietä."

"On Lalli lahen takana,
hyvä neuvo niemen päässä,
siinä syömmä, siinä juomma,
siinä purtua piämmä."

Sitte sinne saatuansa
Kerttu, kelvoton emäntä,
suitsi suuta kunnotonta,
keitti kieltä kelvotonta.

Sitte Hämeen Heinrikki
otti heiniä hevosen,
heitti penningit sijalle,
otti leivän uunin päältä,
heitti penningit sijalle,
otti olutta kellarista,
vieritti rahat sijalle.
Siinä söivät, siinä joivat,
siinä purtua pitivät;
sitte lähtivät ajohon.

Tuli Lalli kotiansa. --
Tuo Lallin paha emäntä
suitsi suuta kunnotonta,
keitti kieltä kelvotonta:
"Jo tässä kävi ihmisiä,
täss' on syöty, täss' on juotu,
tässä purtua pietty,
viety heiniä hevosen,
heitty hietoia sijahan,
syöty leivät uunin päältä,
heitty hietoja sijahan,
juotu oluet kellarista,
saatu santoa sijahan."

Lausui paimen patsahalta:
"Jo vainen valehtelitki,
elä vainen uskokahan!"

Lalli se pahatapainen
sekä mies pahasukuinen,
otti Lalli laukkarinsa,
piru pitkän keihä'änsä,
ajoi herroja taka'an.

Sanoi orja uskollinen,
lausui parka palvelija:
"Jo kuuluu kumu takana,
ajanko tätä hevoista?"

Sanoi Hämeen Heinrikki:
"Jos kuuluu kumu takana,
elä aja tätä hevoista,
karkottele konkaria."

"Entä jos tavoitetahan
taikkapa tapetahanki?"

"Käy sinä kiven ta'aksi,
kuultele kiven takana,
jos mua tavoitetahan
taikka myös tapetahanki.
Poimi mun luuni lumesta,
ne pane härän rekehen
härän Suomehen veteä.
Kussa härkä uupunevi,
siihen kirkko tehtäköhön,
kappeli rakettakohon,
papin saarnoja sanella,
kansan kaiken kuultavaksi."

Palasi paha kotia,
lausui paimen patsahalta:
"Kusta Lalli lakin saanut,
mies paha hyvän hytyrän,
pispan hiipan hirtehinen?"

Niinpä mies murehissansa
lakin päästänsä tavoitti:
hivukset himahtelivat.
Veti sormuksen sormesta:
lihat ne liukahtelivat.

Niin tämän pahantapaisen
pispan raukan raatelijan
tuli kosto korkialta,
makso mailman valtialta.

Hyvää metsäkeskustelua

Joulun alla ilmestyi merkittävä metsää koskeva tutkimus Metsät ja hyvä elämä. Monitieteinen tutkimusraportti, Seppo Vehkamäki (toim.), Metsäkustannus Oy.

Tutkimuksella on sellaisenaan annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle mutta sen näkökulmia tulisi hyödyntää myös suomalaisen yhteiskunnan tutkimiseen kokonaisuutena.

Teokseen sisältyvät artikkelit 1700-luvulta alkaen metsätaloutta värittäneestä kestävyysajattelusta ja sen suhteesta historiallisiin murroksiin, metsää koskevasta asiantuntija- ja käyttäjäntiedosta, metsätoimijoiden tulkinnoista ekologiasta, tapauskertomuksia sekä artikkeli ns. kestävyysmuuttujien välisistä suhteista.

Teoksen ensimmäinen artikkeli Seppo Vehkamäen ”Metsien käytön ja hyvän elämän murrosten vuorovaikutus – Kestävyysajattelun näkökulma” ja viimeinen artikkeli”Kestävää metsätaloutta – Sosiaalis-taloudellisten ja ekologisten kestävyysmuuttujien vaihtosuhteista” (Vehkamäki, Kati Vierikko, Jari Niemelä, Jani Pellikka ja Harto Lindén) ovat sen jykevintä antia.

Ne nostattavat esille moniarvoisen lähestymistavan, joka ottaa vakavasti eettisen näkökohdan metsätaloudessa ja liittää tähän esimerkiksi metsän kulttuuristen ja luontoarvojen merkityksen.

Artikkeleista käy monella tavalla ilmi myös eräänlaiset metsätragediat.

Vaikka metsää on koetettu hoitaa 1700-luvulta alkaen kestävästi, tulevien sukupolvien etu huomioon ottaen, sitä ympäröivä todellisuus on ollut täynnä murroksia, joissa metsän käytön ja hoidon tavatkin on jouduttu muuttamaan.

Metsätalous on ollut Suomessa keskeisin linkki kansainväliseen työnjakoon ja sen piirissä tapahtuneet murrokset ovat aiheuttaneet murroksia myös yhteiskunnassa ja ihmisten hyvän elämän toteutumisen ehdoissa. Kuinka paljon tällaisia muutoksia tulevaisuudessa kestetään?

Jälkimmäisessä artikkelissa tarkastellaan sitä, miten esimerkiksi sosiaalis-taloudellisen kestävyyden ja ekologisen kestävyyden välillä vallitsee hintaan liittyvä vaihtosuhde.

Tutkimukset osoittavat esimerkiksi, että metsätalousvaltaisilla alueilla vaihtosuhteet ovat ristiriitaisia: metsätaloudella on negatiivinen vaihtosuhde metsän luontoarvojen kanssa, kun sitä mitataan riistan ja metsäkanalintujen määrällä, mutta positiivinen vaihtosuhde, kun asiaa arvioidaan puulajien moninaisuudella.

Haikola

Ensi sunnuntaina on kulunut 20 vuotta professori Lauri Haikolan kuolemasta.

Lasse oli kävelevä blogi: hänestä syntyi legenda päivässä.

Niistä osa on koottu muutama vuosi sitten Uolevi Itkosen ja Jussi Talasniemen kokoamaan teokseen Lauri Haikola ja hänen saunaseuransa.

Monenlaisia juttuja voisin tässä kertoa, mutta useat niistä ovat painokelvottomia. Menköön nyt kuitenkin yksi siivommasta päästä: nuori graduntekijä löydettiin teologisen tiedekunnan kirjastosta erittäin hämmentyneenä. Valitti, että gradun tekemisestä ei tule mitään. Kun kysyttiin, minkä aiheen professori oli antanut, ylioppilas oli tilittänyt, että se on ”kirosanojen käyttö suomalaisessa kaunokirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen.”

Sen sijaan painokelvollinen on Lassen teologian ylioppilaiden Kyyhkynen-lehdessä joskus 60-luvulla painettu juttu, joka on seuraava:

”DE ARTE MORIENDI

Kysymys on varsin vanhasta tieteen, taiteen, taidon jne. alasta, joita kaikkea latinalainen sana merkinnee. Kuoleminenkin on tiedettä, niin kuin lääketieteen historia sitovasti todistaa. Kuolemisen taitoa on – historiallisten lähteitten mukaan – harjoitettu alusta lähtien – ja kai tullaan jatkamaankin -, jos sosiologiset ennusteet pitävät paikkansa.

Kuoleminen tuli taiteeksi jo varhain. Jäljet viittaavat munkkihurskauteen. On jäljellä hyviä kuvia siitä, miten hurskaat munkin kuolleitten luiden, ruumisarkkujen ja pääkallojen keskellä harjoittivat kuolemisen jaloa taitoa virittämällä ilmoille mitä ihanimpia virsiä. Veisattiin sekä syyllisten että syyttömien muistolle ja kunniaksi.

Aate on yleiskristillinen, sekä länsimainen että itämainen, koska tiedettiin, että pakanatkin kuolevat, josta on olemassa historiallisia todisteita.

Pariisin yliopiston kunnioitettu kansleri Johan Gerson 1300-luvulla kirjoitti aikansa tietoviisaille ja mahtimiehille hyödyllisen kirjasen ’Kuolemisen taidosta & kymmenistä käskyistä’, mistä lienee vanhin ruotsinkielellä painettu painos. Siinä opetetaan jokaista kuolemaan valmistautuvaa ihmistä tutkimaan itseänsä ja elämäänsä Jumalan kymmenien käskyjen valossa ja tekemään asianmukaisen parannuksen ja katumuksen, ennen kuin kuolee. Staupitz, Lutherin rippi-isä jatkoi samaa traditiota ja kirjoitti kirjan kuolemaan valmistautumisesta, jota Luther suositteli muillekin.

Kuolemaan valmistautuminen on siis erittäin tärkeä asia – että siihen tottuu jo etukäteen. Parasta on hankkia työpöydälleen jo kuolleen ihmisen pääkallo – tai paremman puutteessa – miniatyyriruumisarkku.”

Jos joku kiinnostuu Lassen ajattelusta, niin toimitimme kymmenen vuotta sitten Simo Knuuttilan ja Tuomo Mannermaan kanssa hänen artikkeleistaan suomenkielisen kirjan Teologisia tutkimuksia, Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 203, Helsinki 1997 sekä kirjoitin lyhyen elämänkerran uuteen Kansallisbiografiaan, joka löytyy kirjastoista käsikirjakokoelmasta.

Tiedosta ja informaatiosta

Suomalaisissa sana- ja tietosanakirjoissa informaatio samaistetaan tavallisesti tietoon. Niissä väitetään, että informaatio on tietoa ja vastaavasti informaatioteknologia on tiedonkäsittelyteknologiaa. Ammattinimike informaatikko tarkoittaa puolestaan tiedon järjestämiseen liittyvää tointa.

Informaation voi määritellä karkeasti rakenteeksi, johon liittyy mahdollisuus, että se antaa meille tietoa jostakin.

Informaatioteorioita, joita kutsutaan joskus myös kommunikaatioteorioiksi informaation ja viestin läheisen yhteyden takia, on kahdenlaisia.

1940-luvulla erityisesti Claude Shannonin työn seurauksena syntyneessä matemaattisessa eli statistisessa informaatioteoriassa informaatio tarkoittaa todennäköisyyteen suhteutettua dataa, jonka yksikkö on bitti. Informaation määrä puolestaan on bittien kokonaismäärä. Matemaattisen informaatioteorian näkökulmasta informaatio on kvantitatiivinen eli määrällinen ja siten mitattavisssa oleva asia.

Filosofinen semanttinen informaatioteoria, jota ovat kehitelleet mm. Rudolf Carnap ja useat suomalaisfilosofit, on pyrkinyt täydentämään matemaattista informaatioteoriaa tutkimalla informaatioyksikköjen merkityksiä.

Todennäköisyyteen liittyvät informaatioteoriat ovat sikäli kiinnostavia, että ne osoittavat todennäköisimmän informaation olevan vähiten informatiivista. Informatiivisuus määräytyy näet siten, miten monia vaihtoehtoja informaatio sulkee pois. Jos esimerkiksi informaation sisältö on väite, jonka mukaan Pekka tulee kylään, on todennäköisempää, että Pekka tulee maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina kuin että Pekka tulee maanantaina. Palaan tähän tuonnempana.

Informaatioteorioissa on luokiteltu useita informaatiolajeja. DNA:n sanotaan sisältävän informaatiota ja sanomalehden sanotaan sisältävän informaatiota. Edellisessä tapauksessa on kyse aineen järjestymisestä eli fysikaalisesta informaatiosta. Jälkimmäisessä tapauksessa on kyse kielelliseen viestintäjärjestelmään sidotusta informaatiosta.

Informaatiota on erittäin paljon. Maailmassa liikkuu elektronista dataa, fysikaalista informaatiota ja kielellistä informaatiota kovalla vauhdilla. Kun Pirkka-Pekka Petelius sanoo television hassuttelulähetyksessä dägädägä, kaikki Suomen koululaiset ja myös osa opettajista sanovat seuraavana aamuna dägädägä. Dägädägä on informaatiota, televisio informaation väline ja se, että koululaiset toistelevat ilmaisua dägädägä, on informaation välittymistä.

Filosofisen epistemologian eli tieto-opin alkeisoppikirjoissa on tapana puhua klassisesta tiedon käsitteestä. Sen yhteydessä viitataan Platonin dialogiin Theaitetos. Siinä Platon kirjoittaa Sokrateen suuhun seuraavat sanat: ”Tieto on oikea käsitys yhdessä selityksen kanssa.” Platonin määritelmän vakioanalyysi on puolestaan seuraava: ”Tieto on hyvin perustelu tosi uskomus.” Mitä tällä tahdotaan sanoa?

Toisin kuin informaation, tiedon, ollakseen tietoa, on oltava totta. Viime vuosisadan analyyttisen filosofian yksi keskustelluimmista filosofisista ideoista, nk. Tarskin T-lause, ilmaisee totuuden seuraavasti: lause on tosi jos ja vain jos sen ilmaisema asiaintila vallitsee. On siis totta sanoa, että lumi on valkoista vain mikäli lumi todella on valkoista.

Toiseksi tiedossa on kysymys henkilön mielessä olevasta asenteesta tosiasioihin. Tiedon käsite sisältää siis tietämisen käsitteen. Tietämisen on puolestaan oltava perusteltua eli oikeutettua, johon liittyen on puolestaan esitetty useampia kuin yksi teoria.

Foundationalistiset tiedon oikeutusteoriat olettavat, että on olemassa eräitä kaikille yhteisiä perususkomuksia, kuten esimerkiksi, että maa on pallo tai että mielen ulkoinen todellisuus on olemassa. Muut oikeutetut tietouskomukset perustuvat perususkomuksiin.

Evidentialistiset teoriat puolestaan olettavat, että oikeutetut tiedolliset asenteet perustuvat jonkinlaiseen todisteaineistoon. On paikallaan huomauttaa, että perinnäistä tiedon analyysiä, jonka mukaan tieto on oikeutettu totuuteen suuntautuva uskomusasenne, on arvosteltu riittämättömäksi. Riittämättömänäkin perinnäinen tiedon analyysi on kuitenkin kaiken filosofisen tietoa koskevan keskustelun lähtökohta.

Tiedon määritelmää tai luonnehdintaa koskevan keskustelun lisäksi aihepiiriin liittyvässä kirjallisuudessa on eroteltu erilaisia tiedon lajeja. Ne esitetään yleensä kolmenlaisena lausetyyppinä, joita seuraavat esimerkit kuvaavat:

Tiedän, että hauki on kala
Tiedän hauen
Tiedän, miten hauki ui

Tiedän, että… -tyyppinen tieto merkitsee jonkin tosiasiaa koskevan lauseen sijaitsemista mielessä. Monien intuitio lisää tähän vielä ehdon, että tosiasiaa koskevan lauseen on oltava käsitetty. Henkilön on siis käsitettävä, mitä lause ’hauki on kala’ merkitsee, jotta hänen siihen liittyvää uskomusasennettaan voitaisiin luonnehtia tietämiseksi. Tähän ehtoon liittyen monet väittävät, että tietokone, joka toistaa mekaanisesti ’hauki on kala’ ei tiedä, että hauki on kala. Sille lause ’hauki on kala’ on informaatiorakenne, mutta ei tietoa.

Tiedän hauen –tyyppinen tieto puolestaan on jonkin tuntemista. Jos henkilö väittää tietävänsä hauen, hän voi tarkoittaa tällä esimerkiksi sitä, että hän osaa erottaa hauen ja lahnan toisistaan.

Tiedän miten –tyyppinen tieto liitetään yleensä osaamisen yhteyteen. Tosin tämä on ongelmallista, koska henkilö voi hyvin tietää, miten hauki ui, mutta ei itse osaa uida samalla tavoin kuin hauki.

Tieto on jotakin, jota informaatioksi kutsuttu rakenne voi välittää, mutta ei välttämättä välitä. Tieto liitetään asenteisiin, jotka koskevat tosiasioita. Se on ensisijaisemmin kvalitatiiviinen eli laadullinen kuin kvantitatiivinen eli määrällinen asia. Informaatioon ei liity tällaista laadun syvällisyyttä.

Informaatioteknologian välittämän informaation kannattamana tieto voi liikkua nopeasti, mutta sen välittyminen ei ole niin nopeaa kuin informaation välittyminen. Tämä näyttäisi johtuvan siitä, että informaatiota on runsaasti, ja tieto hukkuu helposti runsaaseen informaatiokohinaan, jossa virtaa tiedon lisäksi epätietoa ja epätotta tietoa. Edelleen tieto on sidottu totuuteen, mikä on informaation kannalta ongelmallista.

Tieteellisessä toiminnassa suosituin tieteellisen totuuden mittari on asian todennäköisyys. Kuten edellä mainitsin, todennäköisin informaatio on vähiten informatiivista. Jos sanon, että Pekka tulee maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina, tästä ei kostu kukaan. Jos sanon, että Pekka tulee maanantaina, jokainen on hyvin informoitu. Informaation välittyminen tapahtui kuitenkin totuutta lähellä olevan todennäköisyyden kustannuksella. Se, että sain selvän informaation perille sisälsi siis varsin suuren riskin, että puheeni oli epätotta.

Informaation voima liittyy sen varastoimista ja siirtämistä varten kehitettyyn teknologiaan. Edelleen se voi kannatella tietoa. Sen heikkoutena on puolestaan se, että melkein mikä tahansa voi olla sitä ja se, että se välittyy usein totuuden kustannuksella.

Tiedon voima puolestaan liittyy sen ihmisen historiassa ja ajattelutottumuksissa vakiinnuttamaan paikkaan, jonka seurauksena on syntynyt vahva tiedollinen kulttuuri tietoinstituutioineen. Yhtenä sen vaikutuksena on myös informaatioteknologian synty. Tiedon heikkoutena voi pitää sitä, että se on sidottu totuuteen, jonka luonteesta ja saavutettavuudesta ei vallitse yksimielisyyttä. Tiedon kasvu on hitaampaa kuin informaation kasvu, ja vaikka tieto voidaankin varastoida informaationa, meidän on vaikea tunnistaa sitä muun informaation joukosta.

Elämän keskitiessä

Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritroval per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita

Teksti on Danten Divina Commedian ensimmäisen laulun ensimmäinen säe, jossa keski-ikäinen vaeltaja kulkee hämärässä metsässä suoralta tieltä poikenneena.

Keski-iässä, jossa Proust ryhtyi etsimään kadonnutta aikaa ja josta Hannu Raittila on lausunut, että siihen asti mies syntyy ja sitten seuraavat 40 vuotta kuolee.

Tuli tämäkin mieleen ystävän syntymäpäivillä Nurmijärvellä hiukan aikaa sitten.

Lahjaksi annoin kirjan Simbergistä ja ajattelin Kierkegaardin toistoa (gjeltagelsen).

Kun hyppy on hypätty, se mistä luovuit, ’toistuu’ syvemmällä tavalla.

Niinpä esteettinen eksistenssitaso lienee valittavissa valinnan ikuisessa pätevyydessä, toistona?

Näissä sekavissa puheissa viittasin siihen, että jos jokin Suomessa niin Tampereen tuomiokirkko edustaa ylevää, sublime.

Jokin vain siinä hämää ja saa sen suorastaan luotaantyöntäväksi, semminkin se Enckellin alttaritaulu, jossa alastomat kuin graavia lohta, nousevat kuopistaan kuulemaan viimeistä totuutta.

Simbergin työt eivät ensisilmäykseltä sovi tuohon tyyliin lainkaan. Mutta kuta enemmän niitä katsoo, sitä vakuuttuneemmaksi tulee siitä, että niillä on tärkeä funktio.

Ne rikkovat sublimen, hajottavat ylevän.

Mutta tavalla joka on kuin Kierkegaardin hyppy pimeään, toistona, siten, että sublime palaa takaisin.

***
Dantesta vielä sen verran, että hänkin oli firenzeläisiä, kuten myös myöhemmin Vöyrin huonosti suomea taitaneen entisen kirkkoherran Martti Lutherin kiistakumppani paavi Leo X, joka oli Giovanni Medici.

Dante ajoi maallista, saksalaisperäistä valtaa, ja se on yksi taustoista sille, miksi Jussi Tenkku loisteliaassa kirjassaan Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia esittää Dantea renessanssin ensimmäisenä nimenä, joka kuitenkin kuuluu vielä keskiaikaan.

Demokraattisista näkemyksistään johtuen Dante joutui maanpakoon (sic!) Siennaan ja Ravennaan, jossa hän kuoli. Sic = ne olivat melko itsenäisiä kaupunkivaltioita silloin eikä ilmaisun merkitys ole oikeasti yhtä huvittava kuin vaikkapa ilmaisussa, että lähtisi Tikkurilasta maanpakoon Keravalle.

Hänen Jumalainen Näytelmänsä on kuvaus ja tallenne siitä, mitä sanomme keskiajan maailmankuvaksi. Siitä näkee, kuka on joutunut ja päässyt minnekin. Kuten myös myöhemmästä Osmo Tiililän teoksesta Oma pääsiäiseni.

Tiililän lisäksi kukaan tietämäni suomalainen ei ole yrittänyt samaa, ellei Kalevalaa lasketa. Meidän runoutemme historiaan sisältyy Jylhän Kiirastuli, mutta ei helvettiä eikä paratiisia ellei sitten ajatella, että olemme siellä, minkä Dante kuvasi helvetin lähimmäksi piiriksi, Limbossa.

Tärinässä

Olen lukenut illat ihan tärinässä Toscanan ja Umbrian arkkitehtuurista ja kuvataiteesta.

Varhaiskeskiajalla huomasivat, että arkkitehtuuri on merkittävä ikuisuuden viesti, jonka avulla poissaoleva saadaan läsnäolevaksi.

Alkoi hirmuinen kilpailu toinen toistaan näyttävämpien ja mietittyjen rakennusten rakentamisessa. Firenzessä, Pisassa ja Sienassa.

Ne olivat kaupunkivaltioita, jotka tahtoivat siirtää Rooman pohjoisemmaksi. Eikä sekään riittänyt. Pisan kastekirkko on abstrakti kopio Jerusalemin kalliohautakirkosta. Sen edessä olevalla piazzalla on Golgatalta tuotua multaa. Tehdään Jerusalem ja Rooma tänne, ajateltiin.

Toinen kilpailu näyttävyydessä oli kellotapulikilpailu. Toinen toistaan korkeampia kellotapuleita nostettiin pystyyn näyttämään kaupungin voimaa.

Erikoinen ja räjäyttävä käänne nähtiin myös maalaustaiteessa. Kun 1200-luvulla italiainen maalaustaide oli näivettynyt ja korvautunut bysanttilaisella kuvalla, pian Bacon huomautti, että teologisen taiteen tarpeiksi on otettava perspektiivi, geometria ja optiikka käyttöön.

Muutosta voi seurata Assisin basilikan ala- ja yläkirkoissa. Yläkirkon sarjakuvat Fransiskuksen legendoista ovat jo giottomaisia, en tiedä ovatko ne todella Giotton vai jonkun hänen 'koulunsa' jäsenen tekemiä, maalauksia.

Kolmiulotteisesti maalatut kuvasarjat ovat elokuvan edellytys ja niiden sankari Fransiskus kuin Chaplinin kulkuri.

Menen katsomaan niitä, pitkästä aikaa, maaliskuussa.

Kerran olin siellä vuorella viikon teltassa. Ei ollut turistisesonki ja, allora, assisilaiset huomasivat pohjoisesta saapuneen vaeltajan. Toivat lämpimiä huopia ja keitettyjä kananmunia vuorella nukkujalle.

Maaliskuussa päivät olivat lämpimiä. Mutta yöllä hampaat kalisivat.

Sielun hauraat kohdat

1940-luvulla julkaisemassaan teoksessa L'homme fallible Paul Ricoeur asettaa tehtäväkseen selvittää, missä ihmisen fragiliteetti eli hauraus sijaitsee.

Ricoeur huomauttaa, että esimerkiksi Platonin dialogien Symposium, Faidros ja Valtio filosofiaa luonnehtii tietty onnettomuus. Niissä sielu ei toisaalta ole ikuinen idea vaikkakin se on ideoiden sukulainen. Samalla se ei ole myöskään katoava olio.

Sielu on jotakin, joka on ikuisen ja katoavan välissä. Sen perusonnettomuus johtuu juuri tästä välitilasta, jossa se ei ole kykenevä kohtaamaan itseään ikuisena eikä ajallisena.

Saman asian toiston Ricoeur näkee Pascalin luonnehdinnassa, jonka mukaan voisimme olla sekä kuningas että surkimus, mutta emme ole kumpaakaan.

Ricoeur analysoi rajattoman ja rajallisen välitilassa olemista kolmella tasolla. Niitä ovat teoreettinen, käytännöllinen ja sydämen taso.

Selvittäessään teoreettista tasoa Ricoeur ottaa lähtökohdakseen sen, että ruumiimme on avoin maailmalle. Aistimme ilman rajoituksia sen, mikä meitä ympäröi. Ruumiin avoimuus on kuitenkin rajattua, sillä kaikki aistitietomme muovautuu käsitteisiksi henkilökohtaisen näkökulmamme myötä.

Teoreettisen tason rajattomuutta Ricoeurin analyysissä edustaa kykymme nimetä havaintojamme siten, että kykenemme sekä antamaan asioille absurdeja merkityksiä että valehtelemaan.

Siirryttäessä praktiselle tasolle, Ricoeur luonnehtii rajallisuuttamme siten, että kaikki tahtomme projektit ovat itsemme ulkopuolelta motivoituja.

Tahdon motivoitumisen myötä olemiseemme syntyy pysyviä toimintavalmiuksia, joiden avulla lähestymme maailmaa. Ne puolestaan laiskistavat toimintamme siten, että ne sulkevat pois mahdollisuudet, joissa tahdomme toisin kuin tahtomme tahtoo. Toisaalta etsimme onnellisuutta rajattomalla tavalla siten, että laiskistunut tahtomme on jatkuvasti valmis ylittämään totutut kuvionsa.

Ricouerin mielestä rajattu ja rajaton tahtomme on sydämemme kannattelema.

Sydämessämme puolestaan taistelevat rajalliseen nautintoon suuntautuva himo ja järkevään onnellisuuteen pyrkivä rakkaus, eros. Ne puolestaan yhdistyvät rauhattomassa sydämessä, jonka keskusta Ricoeur nimittää platonisella termillä thymos.

Thymoksessa asuvat ne, mitä Kant nimitti omuudeksi, herruudeksi ja itseydeksi. Itseys merkitsee arviota itsestä suihteessa toisiin. Koska arvio on sydämen eikä järjen suorittama, siinä on aina kysymys tunteellisesta ja sellaisena manipuloitavasta toiminnasta.

Ihme

Sunnuntain teksti Johannes 2: 1–11 on se kohta, johon viitataan, kun sanotaan, että kyllähän Jeesuskin.

Teksti kertoo Kaanaan häistä ja veden muuttamisesta viiniksi.

Voi kai modernisti sanoa, että Jeesus oli kontekstualisti. Viiniä käytettiin siinä kulttuurissa juhlajuomana.

En tiedä, kuinka vahvaa se oli.

Ihme ei kuitenkaan ollut silloin sen arkipäiväisempi asia kuin nykyisinkään. Se ei ole kontekstualismia, nouse tilanteesta, jossa ollaan.

Meille on opetettu, että valitus arvosteli ihmeen mahdollisuutta kovasti. Jos jotakin ensimmäisen vuoden teologian ylioppilas osaa niin tämän.

Valistuksen jälkeinen kristinusko on usein tahtonut opettaa, että ihmekertomukset pitäisi tulkita uudella tavalla, sillä eiväthän ne seuraa käsitystämme maailmasta.

Toisaalta vanhemmiten alkaa miettiä, että eikö juuri ihme oli se, mitä Uuden testamentin sanomasta jää käteen? Ja jos ihme, miten sitä voisi normalisoida, tehdä ymmärrettävämmäksi ja selitettävämmäksi?

Ihmeen sanoma on juuri päinvastainen.

Tekstissä kerrotaan, että läsnäolijat ihmettelivät sitä, että tavallisesta tavasta poiketen isäntä oli varannut parhaan viinin loppuun. Yleensä kun on tapana, että ensin paras pullo auki ja perään kelpaa rapakaljakin.

Ihmeestä pidot paranevat. Parhaat asiat ovat lopuksi.

Tuuli Venäjän aroilta

Pietarin lähellä sijaitsevan Inkerin teologisen instituutin rehtorin asunto paloi joulukuussa ensin osittain ja sitten kokonaan.

Poliisi ei, tietenkään, tutki asiaa, sillä siihen ei, Luojan kiitos, liity hengenmenetystä.

En ole keskustellut asiasta asianomaisten kanssa, mutta vaatimaton maallikkomielipiteeni on, että talon osalta vakuutus on pettänyt eli sitä ei ole hoidettu. Venäjä on nykyisin täyden palvelun yhteiskunta ja vakuutus, jonka toinen nimi on suojeluraha, merkitsee sitä, että mitään ei tapahdu. Se ei korvaa vaan estää onnettomuuden.

Hieno systeemi. Maailman tehokkain ja toimivin.

Samoihin aikoihin on annettu määräys, että kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien on annettava viranomaisille tiedoksi sekä puheen aihe että kirkkoon tai vastaavaan kokoontuneiden ihmisten nimet.

Yhtäältä Suomenkin kirkoissa merkitään päiväkirjaan saarnaaja, pyhän aihe ja osallistujen lukumäärä. Toisaalta tällaiset käytänteet ovat luonteenomaisia DDR:lle, joka oli maailman onnellisin ja ihanin yhteiskunta ja josta Suomessakin on opittu paljon, muun muassa eräs yliopistouudistus 1970-luvun lopulla.

Joitakin vuosia sitten oli Pietarin seudulla opettamassa ja katselin huoneessani televisiota, kun lähetys äkkiä katkaistiin. Putinin kasvot ilmestyivät ruutuun ja hän ilmoitti juuri hajottaneensa Venäjän hallituksen.

Niihin aikoihin aloin kuulla, haistaa, maistaa ilmapiiriä, että mitä te suomalaiset tänne tuppaatte. CCCP oli muotina Pietarissa ja vanhan ajan ihmiset sanoivat, että olisi se kommunismin aikana kaikki paremmin. Putket jos hävisivät tai sähköt sammuivat niin kyllä ne heti korjattiin. Nykyisin se maksaa aivan kaameasti.

Minun kokemukseni venäläisyydestä on se mikä monella: aivan ihania, lahjakkaita, kivoja tyyppejä. Ja pelottavia, raaempia kuin täälläpäin.

Vallankumous jotenkin kuuluu asiaan. On kuin siinä Lauri Viidan runossa, että illansuussa viimekerta juotiin tilkka ihmisverta.

Onko tämä kansanluonne, rotuun liittyvä asia?

Tuskin.

Pikemminkin luulen, että on olemassa jonkinlainen ´kollektiivinen muisti', yhteisiä käyttäytymisen ja ongelmanratkaisun malleja, joita toistetaan. Jos niitä tahdotaan muuttaa, se vie ainakin sukupolven, Venäjällä luultavasti pidempään, koska kansan kahtia jakava ja epädemokraattinen ajattelutapa on vuosisadat jyllännyt siellä.

Luulisin, että Putin on aidosti koettanut viedä Venäjää demokratian suuntaan. Nyt on vallalla valtataistelu seuraajasta. Vallanvaihdos Venäjällä merkitsee pienempää tai isompaa kumousta. Kumous on vauhdissa nyt ja se ei ole johtamassa länsimaisesta näkökulmasta huolettomaan suuntaan.

Johdatus myöhempien aikojen blogistiikkaan

Lumi on kuollut.
Pihojen märät nurmet ovat homehtuneet vihreiksi.
Horkkainen vesi on vailla jään takkia.

Lumi on kuollut.
Linnut lentävät edestakaisin löytämättä
pesäpuuta tai lampea johon laskeutua.

Sulaneiden vesien alla maa möyrii ja nostattaa aaltonsa
rannikoiden kaupunkeihin
joista lumi on kuollut
turistikeskuksiin
joista lumi on kuollut.

Lumi on kuollut,
hiljaa naristen, vedeksi höyrystyen, hajoten aalloiksi aaltoihin
jotka jäävät mustaan

liukuvat likaviemäristä toiseen kaatopaikkaan
joka on uusi maailma

Ja lumen hautajaisissa me kaikki olemme omaisia
ja me olemme synkin ilmein.
Muistelemme hyviä tekoja
kuten palloja, linnoja ja ukkoja, latuja, valkeita puita.

Lumi on kuollut
me sanomme
kun kuusi mustapukuista kantavat sulaa arkkua
vihreäksi homehtuneeseen mustaan maahan
likaviemäriin
josta kuollut lumi valuu uuteen maailmaan
kun me kohotamme äänemme
ja veisaamme
muistovärssyn:
lumi on kuollut.

Taivaanisä

Kirjassaan Beyond God the Father: Toward the Philosophy of Women’s Liberation Mary Daly esittää, että Jumalasta miessymboleilla puhuva kristinusko, jonka pelastaja on mies ja jonka johtajat ovat kaikki miehiä, on niin seksistinen ja naisia syrjivä projekti, että naisten pitäisi hylätä se kokonaan.

Eräät toiset taas ovat esittäneet, että uskonnollisen kielen kieltämättä patriarkaalinen luonne ja siitä seuraava seksismi vältetään siten, että Jumalasta puhutaan pikemminkin vanhempana tai sekä äitinä että isänä.

Näihin ehdotuksiin on puolestaan huomautettu, että vanhemmuus ei tue terveellä tavalla aikuista uskonnollisuutta ja tästä syystä kaikki perhe-elämään liittyvät metaforat tulisi poistaa uskonnollisesta kielestä.

Jotkut, kuten Sally McFague teoksessaan Metaphorical Theology ovat ehdottaneet, että Jumalasta voisi puhua ystävänä ja toiset kuten Rosemary Radford Ruether teoksessaan Sexism and God-Talk: Toward a Feminist Theology ovat väittäneet ettei Jumalalle pitäisi antaa mitään nimeä paitsi ehkä korkeintaan Jumala/ttaren nimi.

Daly, McFague ja Radford Ruther ovat kaikki amerikkalaisia teologian opettajia. Voi olla, että heidän näkemyksensä selittyvät osittain amerikkalaisen yhteiskunnan tilasta. Amerikkalainen feminismi on erittäin aggressiivista ja näyttää pohjoismaisesta näkökulmasta käsin kummalliselta.

Kun opetin amerikkalaisessa teologisessa seminaarissa ja kerroin naisten asemasta Pohjoismaissa, opiskelijatytöt ilmaisivat halunsa hakea poliittista turvapaikkaa Suomesta ja Ruotsista.

Naisten asema vanhojen maailmanuskontojen hallitsemilla alueilla on yksi keskeisimmistä ihmisoikeuskysymyksistä tämän hetken maailmanpolitiikassa.

Myös Suomessa pitää paikkansa, että kristinuskon paikallista historiaa on kirjoitettu lähinnä ns. miesnäkökulmasta. Esimerkiksi herätysliiketutkimuksessa on kiinnitetty viime aikoina huomiota siihen, että esimerkiksi herännäisyyden vaiheisiin liittyykin merkittäviä naisjohtajia kuten vaikkapa Tiina Rautakorpi, jotka eivät ole saaneet asianmukaista paikkaa historiankirjoituksessa.

Tähän liittyen yleensä naisiin liitetyt tekijät kuten tunteet ja eriskummalliset kokemukset ovat muodostuneet valtavirtahistoriassa ongelmallisiksi. Eräs mielikirjoistani. Mathilda Langletin Täydellinen käsikirja perheenemännille kaikilta kotitalouden aloilta kuvaa näitä seikkoja näin:

Usein kuulee naisten sanovan itseänsä heikkohermoisiksi ja tämä on kyllä luultavaa, kun näkee niiden vähimmästäkin kolinasta säpsähtävän tuolilta tahi sohvasta. Tämä nyt on itsessään jokseenkin viatointa, eikä tee vahinkoa eikä haittaa kenellekään. Mutta varsin usein saavat hermot syyn paljosta, johon ne eivät ole syylliset, kiukkuisesta luonnosta, itsekkäisyydestä ja tylyydestä; väliin näillä samoilla hermoilla kentiesi hiukan teeskennelläänkin…Sen sijaan, että he kaikin tavoin edistävät heikkohermoisuuden alkua, joka joskus lienee heissä olemassa, pitäisi heidän innolla koettaa sitä poistaa…Ja voiton saavuttaakin, jos vaan tahtoo. Vai kuinka olisi mahdollista, että sellainen nainen, joka esim. hämähäkkiä, elävätä äyriäistä tahi muuta sellaista kauheaa hirviötä säikähtäessään saa hermokohtauksia tahi jopa pyörtyykin, voisi kestää puolialastomana, raskaassa ilmassa, enemmän kuin puolen yötä pyöriä ympäri, hypiskellä ja laukata varsin ison tanssisalin ympäriinsä ja päälliseksi räikyvän rykmentinmusiikin soidessa sekä kukkaryhmien huumaavassa tuoksussa y. m? Miten se on mahdollista? Ainoastansa siten, että hän niin tahtoo! Loistavin silmin ja hehkuvin poskin työskentelee hän useampia tunteja otsansa hiessä, ja ”hermot” ovat aivan hiljaa sekä vaiti. Mutta pyydäpä häntä seuraavana päivänä ompelemaan nappi vaatteesen, kutomaan sukkaa, paistamaan pannukakkua tahi tekemään mitä hyödyllistä tahansa – silloin on hän heikkohermoinen ja aika lailla onkin.

En ajattele kuten amerikkalaiset kollegat, mutta pidän heidän huomautuksiaan uskonnollisen kielen kulttuurisidonnaisuudesta oikeansuuntaisena. Myös ajatus, jonka mukaisesti Jumala ei ole sukupuoliolento, on standardi kristillinen näkemys. Vuonna 1994 ilmestynyt Katolinen katekismus lausuu:

Kutsumalla Jumalaa ’Isäksi’ uskon kieli haluaa osoittaa kaksi asiaa: sen, että Jumala on kaiken alkuperä ja transsendenttinen auktoriteetti; sekä sen, että hän samanaikaisesti hoitaa lapsiaan hyvyydellä ja rakkaudella. Kuva äitiydestä korostaa myös Jumalan isällistä hellyyttä. Se korostaa Jumalan läsnäoloa, Luojan ja luomakunnan välistä yhteyttä. Uskon kieli perustuu osittain ihmisen kokemukseen omista vanhemmistaan, jotka ovat ihmiselle tavallaan ensimmäiset Jumalan edustajat. Kokemuksemme vanhemmistamme kertoo myös siitä, että vanhemmat ovat erehtyväisiä ja se voi turmella kuvamme isyydestä ja äitiydestä. Sen vuoksi meidän on muistettava, että Jumala on inhimillisten sukupuolierojen yläpuolella. Hän ei ole mies eikä nainen: hän on Jumala. Hän on myös inhimillisen isyyden ja äitiyden yläpuolella, vaikka hän onkin niiden alkuperä ja normi; kukaan ei ole isä samassa mielessä kuin Jumala on Isä.

Esimerkiksi luterilainen Tampereen hiippakunnan piispa ja dogmatiikan dosentti Juha Pihkala ilmaisee asian teologisen tiedekunnan pääsykoekirjana olevassa teoksessaan Johdatus Dogmatiikkaan seuraavasti:

Jumalan isyyttä ei pidä tulkita antropomorfis-maskuliinisesti; se kuvaa alkuperää, kaiken olemisen lähdettä. Vaikka Jumala koetaan isäksi ja häntä kutsutaan isäksi, ei voida sanoa, että Jumala on mies.

Osa 5: Science Wars

Viittaan lopuksi lyhyesti asiaan, joka saattaa tuntua jonkin verran oudolta, mutta johon liittyvät seikat ovat sävyttäneet esitystäni.

1900-luvulla suosituin tieteen luonnetta koskeva teoria oli tieteellinen realismi. Sen mukaan tiede perustuu havaintoihin, näihin liittyviin termeihin sekä formalisointeihin, ja ylipäänsä tieteen luonne oli se, että kuvasi todellisuutta. Jos tiede väitti, että atomeita on olemassa, niitä oli olemassa todellisuudessa, vaikka niitä ei kukaan ollut havainnutkaan. Tämä johtui siitä, että tieteen väite atomeista oli johdettu rationaalisella menetelmällä, jonka taustalla on yhteys todellisuuteen.

1950-luvulta alkaen, itse asiassa jo jonkin verran tätä ennenkin, alettiin esittää vaihtoehtoisia teorioita siitä, mitä tiede on. Yksi niistä oli tieteellinen instrumentalismi, jonka mukaan tieteen tehtävä on auttaa meitä jäsentämään todellisuutta, jossa elämme, mutta sen väitteiden ja todellisuuden välinen suhde ei ole yhtä aukoton kuin tieteellisessä realismissa.

Paljon keskustelua herätti Karl Popperin teoria tieteestä itseään korjaavana, arvausten ja kumoamusten prosessina kuten myös eräät villit teoriat joiden mukaan woodoo on tiedettä siinä missä matematiikkakin.

Osittain mainituista keskusteluista ja osittain sisältämistään ongelmista johtuen tieteellinen realismi on nykyisin laajasti hylätty teoria siitä, mitä tiede on.

Tieteelliseen realismiin myönteisimmin suhtautuvat tieteilijät edustavat kriittistä tieteellistä realismia, jonka mukaisesti tiede on edelleen paras todellisuuden jäsentämisen ja siitä tiedon saamisen tapa. Ainakin osa tieteen tuloksista koskee todellisuutta ja lisäksi tavalla joka on totuudenkaltainen, ei siis absoluuttinen totuus, mutta suurin piirtein se.

Tieteen luonnetta koskevan teorian heikkenemisellä tulee epäilemättä olemaan tulevaisuudessa vaikutusta siihen, miten tieteellisiä tuloksia suhteutetaan uskontojen katsomuksiin.

Myös uskontojen ja henkisten arvojen nousulla kulttuurisiksi ja poliittisiksi voimatekijöiksi tulee olemaan tulevaisuudessa merkitystä sen osalta, miten uskonnolliset uskomukset ja luonnontiede suhteutetaan toisiinsa.

Edellisistä syistä johtuen niin kristilliset uskomukset tieteen tuloksiin yhdistävät kuin myös ne tieteen vaihtoehdoiksi joko myönteisellä tai kielteisellä tavalla asettavat katsomukset ovat epäonnistuneita ja tulevat olemaan tulevaisuudessa entistä epäonnistuneempia.

Maailman rajan Jumalan rakkaudessa kokevien ihmisten kannattaa olla tieteen suhteen valppaita, mutta asiaa koskevissa arvioissaan pidättäytyviä.

Osa 4: Luonnon manipulointi ja muokkaaminen

Lynn White jr.:n tunnetun teesin mukaan luonnon tuhoutumiseen liittyvä manipulaatio on kristinuskon ja erityisesti Vanhan testamentin luomiskertomuksen syytä.

Whiten teesi on aatehistoriallisesti sikäli virheellinen, että antiikin kristillinen kulttuuri ei tuntenut luonnon manipuloimisen ajatusta sellaisena kuin keskiajalta eteenpäin edennyt kulttuuri.

Lisäksi Vanhan testamentin niin kutsuttu dominium terrae eli luomakunnan herruus merkitsee vastuullista tilanhoitajaetiikkaa, viljelemisen ja varjelemisen, ei ryöstöviljelyn asennetta.

Kristillisessä perinteessä on myös monia liikkeitä kuten fransiskaanit tai vaikkapa Hildegaard Bingeniläisen edustama ajattelu, jotka ovat olleet nykyaikaisen luonnonpuolustamisen historiallisia edeltäjiä.

Toisaalta pitää paikkansa, että luonnon manipulaatiota ei keskiajalta lähtien ole kristillisessäkään perinteessä korostetusti problematisoitu ja edellä mainitut runsauden periaatteesta irtautumisen ja luonnollisen ja tehdyn eron supistumisen aiheuttaneet ajattelutavat, joita luonnon manipulaatio käsitteellisesti edellyttää, ovat kristillisen ajattelun anteja jälkimaailmalle.

Luonnon tuhoutumisen ja puolustamisen kysymysten osalta on kiinnostavaa kysyä, voiko ihminen tuhota luontoa vai onko pikemminkin niin, että hän muuttaa sitä? Lisäksi, jos luonnollisen ja tehdyn ero ei ole selvä, mitä luontoa suojelevan ihmisen tulisi suojella: täysin koskematonta luontoako, maanviljelijän peltoa, joka muuten on manipuloitua luontoa eli tehtyä luontoa vai kaupungin keskuspuistoa, joka sekin on manipuloitua luontoa? Edelleen, kuinka pitkälle manipulaatiossa saa mennä ja mitä manipulaation muotoja voimme suojella ja puolustaa?

Olemme sukupolvi, jonka aikaan kohdistuu merkittäviä luonnontieteen löytöjä. Näitä ovat ihmisen geenikartan löytäminen; tiedämme siis ihmisen osat, joiden ilmaisemiseen kuluu noin 40 Helsingin puhelinluettelon kokoista kirjaa. Lisäksi taidamme myös muunnella geenejä, valmistaa lääkkeitä, uusia kasveja, uusia eläimiä ja ilmeisesti uusia – ihmisiä. Miten kristinusko suhteutuu näihin ikään kuin Jumalan alueelle tunkeutuvien tekojen tekemiseen ja tuloksiin.

William Ockhamista alkaen kristillisessä perinteessä on ajateltu, että uusien tieteellisten innovaatioiden syntyminen ei ole ongelma. Kloonattu Dollylammas on Ockhamin ajattelutavan näkökulmasta yhtä hyvin luonnollinen kuin tehtykin vaikka sen niin sanottu nominaalimääritelmä on tehty. Todellisuudessa, reaalimääritelmän näkökulmasta, se on luotu. Se eroaa Jumalan luomasta lampaasta siten, että sen on luonut ihminen, jonka teot eroavat jumalallista teoista siitä syystä, että ihminen ei itse ole luoja vaan luotu.

Jumalan mahdollisuudet luoda olisivat huomattavasti suuremmat kuin Dollylampaan kloonaaminen. Hänen mahdollisuuksiaan ei säätele kuin niin sanottu ristiriidan laki, jonka mukaan ei voi olla totta että p ja ei-p eli siis, että jokin sekä olisi että ei olisi, esimerkiksi, että sataisi ja ei sataisi. Jompikumpi on totta ja kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Tämä on niin sanottua kaikkivaltiutta, omnipotentiaa. Jumala on kaikkivaltias, mutta Hän ei esimerkiksi voi luoda kiveä, jota Hän ei itse jaksa nostaa, koska tämä olisi ristiriitaista: luodessaan kiveä Jumala ikään kuin olisi kaikkivaltias ja nostaessaan sitä ei. Mutta erittäin paljon kaikenlaista, mitä emme taida kuvitellakaan Jumala tietenkin voi tehdä.

Kuten aiemmin todettu, Ockham ajatteli, että ennen maailman luomista Jumala olisi voinut luoda toisenkinlaisen maailman kuin minkä Hän loi. Hänen kaikkivaltiutensa oli absoluuttista, potentia Dei absoluta. Kun hän valitsi maailman, Hän kuitenkin sitoutui yhteen mahdolliseen maailmaan ja sen rajoitettuihin mahdollisuuksiin, potentia Dei ordinata. Tästä ajatuksesta seuraa, että ongelmallista luonnon manipulaatiossa ja muokkaamisessa ei myöhäiskeskiaikaisen kristillisen teologian mukaan ole manipulaatio ja muokkaaminen vaan se, että Jumala on sitoutunut johonkin tiettyyn mahdollisuuksien joukkoon ja lisäksi luotu tekijä eli ihminen on sidottu siihen, mihin Jumala on sitoutunut.

Miksi Jumala on sitoutunut? Ockhamin ja eräiden muiden vastaus on, että Hän on yksinkertaisesti tahtonut niin.

Tämän ajatteluperinteen näkökulmasta raja, se raja jota kysymme, kun mietimme, mihin asti voimme kulkea, on Jumalan tahto. Jumalan tahdon sisältö yleisen kristillisen perinteen mukaisesti puolestaan on rakkaus. Jos siis tahdomme tietää, missä kulkee manipulaation ja muokkaamisen raja, meidän on tunnettava, mitä on Jumalan rakkaus. Tästä asiasta puolestaan näyttää vallitsevan monenlaista mielipidettä ja kokemusta. Niinpä kristillisen uskon pohjalta esitettävä bioetiikkaan liittyvä näkemys on enemmän kuin hämärä.

Kirkoilla ei itse asiassa ole sellaista. Ellei kirkolla tarkoiteta kirkkoa, joka kirjoittaa nimensä isolla K:lla. Roomalaiskatolisen kirkon ohjeet bioeettisissä kysymyksissä ovat hyvin selkeitä. Esimerkiksi 1987 julkaistussa Uskonopin kongregaation asiakirjassa Elämän lahja – elämän kunnioittamisesta ja suvunjatkamisen arvosta – vastauksia eräisiin ajankohtaisiin kysymyksiin annetaan seikkaperäisiä vastauksia tässä käsiteltäviin kysymyksiin. Ehkäisy on kielletty ja niin myös abortti ja eutanasia. Sikiötutkimuksia voi tehdä, mikäli ne ovat terapeuttisia ja eivät muodostu uhkaksi lapselle. Sikiön tutkiminen puhtaasti lääketieteellisiin tarkoituksiin on kielletty. Ihmisen tuottaminen lääketieteellisesti ja rodunjalostus on ehdottomasti kielletty. Roomalaiskatolisen kirkon mukaan nämä kiellot on oltava myös yhteiskunnan lainsäädännössä.

Suomalaisessa joko lainsäädännössä tai yleisessä keskustelussa kohdunvuokraaminen ei ole hyväksyttävää, ja selvästi eugenistisiksi tulkittavat keinolliseen lisääntymiseen liittyvät toiminnot, kuten tsygoottien myynti internetissä tai parempien ihmisten spermapankit eivät ole hyväksyttäviä. Hyväksyttävää ei myöskään ole ihmisen kloonaaminen toisten ihmisten varaosiksi. Kaikki nämä esimerkit liittyvät ihmisarvoon ja –oikeuksiin. Kristillinen perinne on sitoutunut niiden puolustamiseen, mutta on paikallaan todeta, että niitä puolustetaan kyllä ilman kristillistäkin perinnettä, luonnollisen moraalitajun voimasta. Tästäkin syystä kristillisen perinteen ja kirkkojen erikoisasiaksi määräytyy Jumalan rakkauteen liittyvät toimet, ei moraaliopetus.

Jos taas luonnonmuokkaamisen alana on lääketuotanto, voi kysyä, mitä pahaa siinä olisi? Ongelmat tulevat vastaan pikemminkin lääketeollisuuteen liittyvien taloudellisten seikkojen yhteydessä. Tämä voi kuulostaa kovin suvaitsevaisilta. Etten antaisi liian yksipuolisen suvaitsevaista kuvaa protestanttisten kristittyjen asenteista, totean, että viimeaikaisessa protestanttisen teologisen etiikan tutkimuksessa esimerkiksi sikiötutkimuksia on pidetty eettisesti ongelmallisina. Ongelmia ovat muun muassa seuraavat. Ensinnäkin potilaan autonomian periaatteeseen liittyvä informoitu suostumus mikä merkitsee sitä, että haastattelujen mukaan sikiötutkimuksiin osallistuneista naisista 14 % ei tiedä osallistuneensa sikiötutkimuksiin. Tämä merkitsee eettisesti ongelmallisena pidettyä paternalismia. Toiseksi pahan välttämisen periaatteeseen liittyvä sikiöseulonnan aiheuttama henkinen paha olo ja stressi eli pelko lapsen kunnosta ja kolmanneksi hyvän tekemisen periaatteeseen liittyvien tarpeettomien riskien tuottaminen lapselle on mainittu ongelmina. Ylipäänsä kysymys siitä, voimmeko valita, kuka syntyy, on nähty protestanttisten eetikoiden taholta hyvin ongelmalliseksi ja on esitetty epäilyjä, että yhteiskunta olisi sikiötutkimusten myötä kulkeutumassa suuntaan, jossa se alkaa valikoida, kuka sen jäseneksi saa syntyä.

Vihdoin kiinnitän huomiota siitä, että vaikka luonnontieteen saavutukset näyttävätkin olevan merkittäviä, niihin liittyvät kysymykset ovat melko samanlaisia kuin jo tunnetuilla ”pehmeillä” tieteenaloilla. Esimerkiksi kasvatuksessa ja opetuksessa on kysymys yhden luonnon osan, ihmisen, manipulaatiosta ja muokkaamisesta. Eri alueilla esiin tulevat ongelmat ovat sittenkin melko samanlaisia ja myös eettiset lähtökohdat niiden käsittelemiseksi melko samanlaisia. Ehkä tästäkin syystä soveltava etiikka (applied ethics) on kyllä saanut paljon julkisuutta, mutta se on etiikan tutkijoiden piirissä ollut hieman vierastettu alue. Se ei sittenkään tunnu tarjoavan intellektuaalisesti kovinkaan haastavaa eettistä työskentelyaluetta. Pikemminkin haastavaa eettisen tutkimuksen kannalta, se on alue, joka kuuluu vastuullisille poliittisille päätöksentekijöille.