Hujahti mieleen katsoa, mitä Olavi Paavolainen kirjoitti 1.9. 1942. Koska mitään poikkeuksellista ei ilmennyt, päätin kirjoittaa kohdan itse:
Radio tiedotti eilen venäläisten suurhyökkäyksestä. Finis Finlandiae, finis Finlandiae! Saksankielinen kanava huutaa: Sieben miljonen toten!
Illalla näytelmäpiirimme esitti Kesäpäivä Kangasalla, jota katsomaan vieri rintamaupseereja tuovien kuljetusautojen raskas kolonna. Pysähdyin katselemaan sotilaskodin seinää vasten kasvavaa pujopeltoa, joka kipeän suloisesti muistutti nuoruuteni maisemista. Tilaisuuteen osallistui myös saksalainen vuoristokenraali, jonka kerrottiin kulkeneen jalan Oslosta Bergeniin. Koetin hakeutua keskusteluun hänen kanssaan, mutta hän vaikutti torjuvalta, epätoivoisen sodankäynnin keskellä elätellyn toiveikkuuden raunioilta. Tein nopean päätöksen lähteä Aunukseen.
Aamulla harmaasilmäistä maisemaa katsellessani minut herätti tykistötuli, joka raa’asti nosti mieleni ranskalaisen ekspressionismin muotoratkaisuja pohtivasta hetkestäni. Uljaat soturimme syöksyivät asemaan ja omat ratsastushousunikin saveentuivat kaartuessani kohti isänmaan multaa. Pudotessani huomasin kolmiapilan seisovan vieressäni kaiken tuhoa uhmaten, vilkkuen kuin Pariisin reklaami: Elämää täällä, elämää täällä! Kranaattien kiljuntaa kuunnellessani silmäni haparoivat ihanan kirkasvetisen lammen suuntaan, jolla yksinäinen sorsa ui.
Tilanteen rauhoituttua virkistäydyin lammessa. Seuraani liittyi ensimmäisen komppanian päällikkö, joka osoittautui Turun Sanomien kirjallisuusarvostelijaksi. Vaihdoimme pari sanoo nuoruuden runoistani, joita, pakko myöntää, kavahdan tässä uudessa tilanteessa. Lammen takana kulki kaukopartiomiesten ahavoitunut joukko.
Oi kuinka kauan leviää tämä verenpuna taivaallemme Aunuksen yllä ja kuinka kauan sinä viisaan vanhuksen lailla katselet poikiesi yritystä? Loppuun väsyneenä rojahdan telttaan epämukavalle sängylleni. Vaivun uneen, vai valvettako se on, kun kuulen nuoruuden ystäväni äänen sanovan: vi ville inte dö.
lauantaina, syyskuuta 01, 2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
No joo. Paavolaisen estetisoimaa elämän koreutta sodan oloissa. Voiko enää falskimmin kirjoittaa. Voisin sanoa niin kuin hänkin on mahdollisesti sanonut: Herrajumala millaista tekstiä!
Siitä on kauan kun luin, mutta Lähtö ja loitsu on muistaakseni hyvin kirjoitettu, joskin siinäkin eurooppalaisen ihmisen huolen kuumotus ohimoilla on välillä hieman teennäistä. Kurjensaari oli törmännyt Paavolaiseen lukemassa sitä. Hän oli itkenyt. Kun Kurjensaari kysyi, että mitä, Paavolainen oli vastannut: "kun minä kirjoitan niin hyvin". Herrajumala!
Paavolainen sai synkästä yksipuhelusta niin tiukkaa kritiikkiä, että lopetti kirjoittamisen. Univormuja rakastava Paavolainen ei kestänyt Haanpään "Kenttää ja kasarmia" ja Waltarin piti kirjoittaa vastineeksi "Siellä missä miehiä tehdään".
Helvi Hämäläinen kertoo muistelmissaan Paavolaisen varautunen sekä Saksan että Venäjän voittoon ja olemaan kummassakin tapauksessa Suomen kulttuuriruhtinas.(En muista tarkalleen, mitä sanoja hän käytti).
Lähetä kommentti