Viulu viululta pois

Tilanteen pakosta ryhdyin sellonsoiton opettajaksi ja tarkistin f-avaimen määrittävän äffän neljännelle viivalle tälle syväsointuiselle instrumentille, jossa kenttälakin liikkuvat osat lippa, läppä, koppa ja kokardi ovat C, G, d ja a. D:n ja a:n soittaessa pitkiä taa taa taa taa ja sitten titi ja laske neljään taaaaaaa, lauloin ”pienen pieni veturi” ja loihdimme näin yhteisen sävelteoksen oppilaan kanssa.

Ei ehkä kuulosta uskottavalta, mutta se oli erittäin hauskaa. Tokko kauan maltan pysyä vierailevana sellonsoiton opettajana. Harkitsen yksityisen konservatorion perustamista.

Tämä oli vitsi.

Ensimmäisiä korkean musiikin kappaleita, joita kuulin, oli Sibeliuksen Tapiola. Siinä karhu kämmentään lyö. Sitten tuli Mendelsohnin viulukonsertto, levy, jossa musisoi Menuhin. Ja se oli menoa. Viulu oli ihmeellinen, konsertto korviini taivas.

Myöhemmin kuuntelin levyltä huikeita esiintyjiä, Oistrahit tietysti, mutta hurjin oli Jascha Heifetz ja hänen tulkintansa Sibeliuksen konsertosta. Aivan eläimellistä menoa, suosittelen. Joitakin vuosia sitten hankin cd:n, jossa on Heifetzin tulkinnat Brahmsin ja Bruchin konsertoista. Niiden valossa Sibeliuksen konsertto on Heifetzin omien tulkintojenkin joukossa taikurimainen. Toisin sanoen siis hieman petyin, vaikka toki Brahmsin konsertto sinänsä on sävelkieleltään antava.

Edellä onkin suosikkini mainitut, lisään vain Beethovenin. Makuni siis tämän musiikin alalla rajoittuu klassisiin romanttisiin viulukonserttoihin.

Koetin soittaa monta vuotta, mutta ei tullut pojasta viulistia, edes sen vertaa, että viitsisin sopivassa seurassa elvistellä, että täältä pesee, jos tahdotte tunnelmaa. Oma vika varmasti suureksi osaksi. Yksi syy oli se, että käteni ei rakenteellisesti sovi viulunkaulalle, se kipeytyy, alkaa suonta vetää, ja sormetkin on tumpulat. Ehkä tässä voi lohduttautua sillä, että olen eri poika ja älyn nopea kirjoittamaan koneella eli siis läskiksi meni.

Olisin ollut aivan mahtava maratoonari. Pahaksi onneksi jaksoin kuitenkin juosta vain 100 metriä.

No juu, ehkä varhaisella iällä Paganiniksi yrittämisestä on ollut se hyvä elämänkokemuksellinen puoli, että on otettu luulot pois ja kunnolla. Luuloja on myöhemminkin korjailtu, mutta siihen on ikään kuin tottunut.

Sen verran on jäänyt muistiin, että saan kaikista jousisoittimista yksinkertaisia melodioita irti vähintäänkin tyydyttävästi. Jousisoittimet ovat kvinttiviritteisiä, vaikka sävelkorkeuksissa on hieman eroa, soittimet ovat eri kokoisia ja niitä pidetään hieman eri asennoissa.

Yksinkertaisten melodioiden myötä huomaan, että jos olisin kohdannut saman nautinnon pienen pienessä veturissa silloin lapsena kuin nyt, olisin ehkä edennyt pidemmälle kuin siten, että tavoitin nautinnon vain Mendelsohnin viulukonsertosta.

Pitäisikö asiat aloittaa siitä, että nauttii äänestä ja yhdessäolosta vai osoittamalla vuoren huippu heti?

Olen ollut sillä kannalla, että kokonaisuus esiin, huippu näkyviin ensin. Yliopiston alkeiskursseillakin tylsistyin siitä, että ei opetettu kokonaisuuksia vaan yksityiskohtia. Oli kuin maalia olisi ruopattu mutta tietämättä mistä taulusta.

Sellonsoiton ”sijaisopettajuus” herätti kysymään, onko vakaumukseni sittenkään perusteltu. Oppia voi vähäisestäkin.

Tosin voi olla, ettei lapsilla ole aikuisten nauttiessa yhtä nautinnollista kuin aikuisilla vaan heidän mieleensä voi nousta epäilys melkoisesta tunneköyhyydestä. Heidän ovat vielä huiput.