Totuus ilman käsitystä

Ensihätään ei pulpahda mieleen puhua juutalaisesta filosofiasta samassa merkityksessä kuin länsimaisen filosofian historia puhuu filosofiasta.

Filon Aleksandrialainen on poikkeus, tämä platonisti, jonka intellektuaalisen perinnön loistossa i kristinuskoon kääntyvät herraspojat oppivat käyttämään omia aivojaan. Islamilaisilta ajattelijoilta ja Aristoteleelta saivat keskiajalla vaikutteita Salomon Ibn Gabirol sekä Mooses Maimonides. Molemmat vaikuttivat kristilliseen skolastiikkaan ja olivat näin suuressa huudossa eli katu-uskottavia keskiajalla.

Sittemmin on ollut monenmoista. Spinoza tai myöhemmin Husserl olivat juutalaisia, mutta heidän filosofiaansa ei tulisi mieleen luonnehtia erityisesti juutalaiseksi filosofiaksi. Sama pätee Coheniin, Horkheimiin tai vaikkapa Marxiin. Selvästi juutalainen filosofi on Martin Buber, ehkä Levinaskin. Mutta kun Putnam ja Nussbaum joskus totesivat jostakin, että juutalaisina filosofeina heitä loukkaa sejase, moni mietti, että enpä ole tullut tuosta vinkkelistä asiaa teidän osaltanne ajatelleeksi.

Mooses Maimonides on perskohtaisestikin kiinnostava tapaus, sillä huoneessani asuu samanniminen kissa. Se tosin uskoo vaikuttaneensa ennen jumalana Epyktissä.

Maimonides kirjoitti teoksen Erehtyväisten opas, jonka skolastikot tunsivat nimellä Doctor Perplexorum sekä tietysti paljon muuta, ja risat.

Maimonideen ajattelun on katsottu edeltäneen Tuomas Akvinolaista sikäli, että teologialle muodostetaan järkevä pohja Aristoteleen filosofiassa. Maimonides esimerkiksi esitti samanlaisia jumalatodistuksia kuin Tuomas.

Katolinen filosofianhistoriallinen tutkimus (Copleston) esittää, että Maimonides oli kallellaan negatiiviseen teologiaan Tuomasta voimakkaammin. En ole aivan vakuuttunut tästä erosta: Tuomas oli apofaattisempi ajattelija kuin millaisena hänet yleisesityksissä esitellään. Pitäisi näemmä tutustua esimerkiksi tuollaiseen vanhaan tutkimukseen kuin Guttmann, Verhältniss des Thomas v. Aquin zum Judentum (Breslau, 1891) ja katsoa, että löytyisikö tästä aihe annettavaksi jollekin nuorelle eläimelle, joka jaksaa vielä paiskoa töitä älyn laboratorioissa.

Toisaalta Maimonides ennakoi Ockhamia. Jotkut asiat ovat vain ilmoitustotuuksia, vaikka Aristoteles olisikin osoittanut ne järjettömiksi. Näin on laita maailman luomisen eli ajallisuuden osalta ja niin muodoin myös ihmeiden osalta.

Päälinja on kuitenkin selvä: jos Aristoteles ja kirjoitukset törmäävät, on Arska oikeassa ja kirjoitukset oikeassa vain sikäli, että ne on tulkittava allegorisesti. Näin siis veto lyödään prima facie Aristoteleen puolesta.

Mutta onko allegorisen tulkinnan takana jokin totuus, jota emme tiedä? On. Tämäkin haiskahtaa vähän nominalistiselta näkemykseltä. Sen mukaan kun kyllä taidamme Kaanaan kieltä, eli voimme käyttää pyhää syntaksia (sanasto + kielioppi), mutta emme ymmärrä, mitä tämä kieli merkitsee eli toisin sanoen emme taida semantiikkaa.

Vitsi muodostuu siitä, että henkilö voi olla täysin oikeassa vaikka hänellä ei olisi hölkäsenpöläyksen vertaa totuudesta käsitystä. Hän toistaa totuuden ja ei muuta kuin totuuden kuin Arvi Lind voimansa päivinä.

Niin Jeesuskin opetti. Hän oli juutalainen, mutta ei taatusti filosofi.