Lukuohje: luetaan Peter von Baghin äänellä, erittäinkin viimeiset kappaleet.
Huhtikuu on kuukausista julmin, ainakin vuonna 1889, jolloin kyseisen kuukauden 16. päivä syntyi Charles Chaplin, 20. päivä Adolf Schicklgruber, johon myöhemmin saimme tehdä tuttavuutta Hitler-nimisenä sekä 26. päivä Ludwig Wittgenstein. Hitler ja Wittgenstein kävivät jonkin aikaa samaa koulua, mutta eivät ilmeisesti olleet tuolloin tekemisissä. Chaplin eli lapsuutensa Lontoossa, mutta siirtyi varhain Yhdysvaltoihin seurueessa, johon kuului myös Stan Laurel, syntynyt heinäkuussa 1890.
Nauru pidentää ikää sikäli, että Chaplinin kuolemasta tulee kuluneeksi joulukuussa vasta 30 vuotta. Hänen nuorin poikansa on syntynyt 1960-luvulla eli kuuluu kanssani samaan loistavaan sukupolveen, joka tosin ei oikein vielä ole näyttänyt kynsiään ja kykyjään.
Chaplinin ensimmäinen kokopitkä olikin parahultaisesti nimeltään Chaplinin poika. Kuva tuossa, viety Wikipediasta, on tästä elokuvasta.
Chaplinin lyhytpätkiä näytettiin 70-luvulla televisiossa. DVD on tässäkin mullistanut paljon. Chaplin collection on huokea ratkaisu omassa muutaman neliön teatterissaan elokuvataidetta harrastavalle modernille kuluttajalle. Kaiken kaikkiaan Chaplin teki noin 80 pätkää, joista kokopitkiä noin 10.
Nykyaika ja Diktaattori ovat kolahtaneet minuun syvimmin. Nykyaika on eri työolosuhteissa puhutteleva ja profeetallinen eikä sen osalta voi välttää samaa tunnelmaa kuin Fellinin osalta ensikertaa Italiaan matkatessaan: nämähän ovat dokumentteja.
Chaplinin säveltämästä musiikista muistan kappaleen Smile, jonka taidan viheltää virheettömästi. Akateemikko von Wright olisi ehkä pitänyt tätä jonakin, kirjoittaahan hän Wittgensteinista, että tämä ”vihelsi virheettömästi”.
Prahasta saa nukketeatterivälineistöä. Otin kerran Chaplinin mukaan. Nyt siltä ovat jalat katkenneet ja siimat sekaisin. Kafkassa, josta tsekit eivät ole erityisemmin otettuja, hänhän kirjoitti saksaksi, on jotakin samaa kuin Chaplinissa vaikka Kafka onkin ehkä kubistisempi kuin Chaplin ja varmasti epätoivoisempi. Ajattelen tässä esimerkiksi novellia Blomfelt- vanheneva poikamies.
Diktaattorin loppukohtaus, palopuhe rakkaudesta ja rauhasta ei ehkä ole kaikkein juohevin kohtaus elokuvan historiassa. Mutta parturikohtaus on sitä, epäilemättä. Siitä on jo varhaisempi viritys ensimmäisten lyhytpätkien joukossa.
Muista kohtauksista nousevat mieleen heti sämpyläjalkatanssi ja siansaksaitalialla esitetty laulu tanssin kera.
Ruoalla ei saa leikkiä (siinä leikit vaikka kehitysmaissa nähdään nälkää! siinä leikit, vaikka ruokasi eteen on aherrettu! Etc. etc.), mutta voisikohan ensimmäisen kuitenkin ottaa päiväkerhojen ohjelmaan. Jos ei käy, niin kokeiltakoon edes kahta sokeria ylähuulen välissä.
Muistutan tässä välissä lukuohjeesta, oikaisihen asentoa ja jatkan:
1900-luvun kaapinpäällyksessä on ilkeitä kasvoja, kipsipäitä, jotka ovat yksi sun toinen toisensa jälkeen pudonneet ja hakattu palasiksi: Lenin, Stalin, Hitler… Mutta tämän vuosisadan lävitse saattoi hoippua myös nuhjaantuneena herrasmiehenä, hyvin tavoin ja kauneuteen kurkottaen. Kun oikean käden taittaa levyksi reittä kohti ja potkaisee hieman vinosti eteenpäin, on ottanut ritarillisen asennon, joka on yksi urhoollisimmista niin sanotussa kulttuuriperinnössä.
Kunhan keppi ja hattu eivät unhoitu.
Jostain syystä se, kun ihminen kompastuu, on koomista. Tai se, kun iso ihminen ottaa pientä niskasta ja tämä pieni hakkaa isoa mahaan.
Voimme ajatella, että tämä on naiivia ja elokuvahistorian ensivaiheen takeltelevaa yritystä. Mutta kenties se näyttää myös sen, ettei viattomuuden maille ole sittenkään kuin vajaat sata vuotta.
Ja nyt menen katsomaan, milloin Laina-täti oli syntynyt, 1880-luvun lopussa vai 1890-luvun alussa. Hän oli luullakseni vanhin ihminen, jonka olen tavannut, ja olisi tietysti kiinnostavaa, mikäli olisin ollut häntä käteltyäni fyysisessä kosketuksessa aikaan, jolloin Chaplin oli vauva.
8 kommenttia:
taisi flunssa jatkua vielä maanantaina
ei niin että tekstis koskaan kärsii
take it easy
tuolla iällä..
Jatkuuhan se, lääkityksen kanssa 14 vuorokautta, ilman lääkkeitä peräti kaksi viikkoa.
Höpsis, maanantaina oli kiintoisia aiheita luettavana. Espanja todella oli merkittävä keskus, ja juutalaistenkin kanssa käytiin paljon neuvonpitoa, Akvinolainenkin puhuu aina "Mooses-rabbista" eli Maimonideesta, hepreaksi Moshe ben Maimon, mutta sitten 1492 juutalaiset karkotettiin Hispaniasta, mistä pitäen sefardeja on asuttanut Amerigojen eteläisempää mannerta.
Keskiajalla sivistys ja antisemitismi eivät kuuluneet yksiin. Valistuksen aikana kuului.
Chaplinin Diktataattori on merkillinen leffa: Niin tarkkaan tiedettiin, mitä on meneillään. 1938 Time juhli Hitleriä "Vuoden mies"-tittelillä. Amerikassa oli yliopistoja, joissa oli juutalaiskiintiöt ja oli lomakohteita, tätä tarinaa kerron aina, olen oppinut sen mm. historioitsija Peter Novickilta, eli siis, että oli lomakohteita, joihin juutalaisilla ei ollut pääsyä.
Amerikkalainen holokaustimässäily on trauman hoitamista: Enää emme ikinä jää katsomaan sivusta. Siihen liittyy 60- ja 70-luvuilla lisääntynyt uskomus, että juutalaiset ovat taas vaarassa, vaikka todellisuudessa juutalaisten asema on sen kuin vain parantunut ja tänä päivänä heikäläisillä on määrään nähden todella paljon rahaa ja valtaa, siellä kun Bushin konttoreista käsin puuttuvat kirjoituksillaan ja kaupankäynnillään maailmanmenoon. Ja korostan: tässä viimeisimässä, neokonservatiiveihin viittiöivässä kommentissa, ei ole viitettäkään minkään tyyppiseen salaliittovouhotukseen.
Jusa
Aika kiva esitys, joka taitaa olla julkaistu jo 1970-luvulla on Charlesworthin Philosophy of Religion. Historical Approaches. Siinä on juttuja Moses Maimonideesta ja näistä maanantaina mainitsemistani islamilaisista filosofeista. Averroekseen Tuomas viittaa nimellä Kommentaattori.
Petri,
sehän kiinnostavaa. Eilen join pari iltakaljaa ja aloitin tavaamaan Schellingin tutkielmaa ihmisen vapaudesta (Uuni-kustannuksen suomennos vuodelta 2005). Mieleen juontui vängällä Hegel, joka oli nero ja liian tietoinen itse siitä. Hänen ykseyttä, vieraantuneisuutta ja uutta ykseyttä koskevissa aatoksissaan juutalaiset edustivat vieraantuneisuuden korkeinta muotoa ja muistini mukaan Schelling niin ikään oli aikansa vanki, ettei oikein pitänyt juutalaisuutta minään.
Feministiteologian tarpeellisuuden suhteen minulla ei ole kysyttävää, mutta antisemitismin suhteen on. Tähän mennessä tutkimus on ollut historioitsijoiden heinää. He taas eivät puutu siihen, mitä joku oikeasti sanoi ja tarkoitti. He puhuvat vaikutushistoriasta, siitä, kun jokin sananen alkaa elää ihan omaa pidäkkeetöntä elämäänsä tuhoisalla tavalla. Systemaattinen analyysi, joka ruotii länsimaista filosofiaa ja teologiaa paljastaen rakenteita, joissa ilmenee kauna juutalaisia kohtaan, olisi paikallaan.
Jenson sanoo, ettei ole sattumaa, että Heidegger oli kansallissosialisti. Minulla ei siitä ole mitään käsitystä. Onnekseni jo Buber osasi eritellä mm. minä-sinä-suhteen ja minä-se-suhteen.
Heideggerin kansallissosialismi on kiintoisa juttu, Suurin osa tuntemistani filosofeista on sitä mieltä, että asialla ei ollut hänen filosofiaansa vaikutusta. Se on kuitenkin ollut yksi syy siihen, että Heideggerista puhuttaessa monen äänenvoimakkuus laskee. Antisemitismissä lienee kaksi puolta: yhtäältä se voi kohdistua juutalaisen uskonnon sisältöä kohtaan ja toisaalta juutalaista rotua kohtaan. Eiköhän tämä ensimainittu ole ollut päälinja aika pitkälle, ennen kuin Euroopassa alkoi nousta esille kateus ja asian vulgäärimuodot. Tosin en tunne asiaa seikkaperäisemmin.
David Kertzerin mukaan se oli muun muassa niin, että Ranskan vallankumouksen jälkeen katolinen kirkko menetti asemansa. Katolilainen La Croix -lehti aloitti järjestelmällisen ohjelman sen puolesta, että Rooman kirkon jäsenet ovat mitä isänmaallisimpia, mutta juutalaiset sitä vastoin eivät ole ja että jos jokin on vialla, kannattaa tarkistaa kantaansa juutalaisiin.
Rotu on sana, jota ei pitäisi käyttää - ainakaan tässä yhteydessä. Aiempi juutalaisen uskonnon kritiikki (oman kristillisen identiteetin vahvistamiseksi) sekoittui Darwinin myötä rotuajatteluun. Siinä meni kansa ja rotu sekaisin ja kun täysin erheellisesti alettiin puhua arjalaisesta rodusta, juutalainen uskonto ja "rotu" näyttäytyivät entistä vastenmielisempänä. Olikohan niin, että Hegelinkin mielestä juutalaiset ovat vieraantuneisuuden tilassaan täysin kyvyttömiä rakkauteen.
Kateuskin on kiinnostava seikka: Rahanahneeksi kuvattu koukkunenäinen juutalainen on karmea kuva. Olisiko vielä niin, että renessanssin alkuun jossain 1100-1200 Italiassa, esikapitalistisessa vaiheessa, kun rahan merkitys kasvoi, raamatullista koronottokieltoa kierrettiin niin, että juutalaisille sysättiin pankkiiritoiminta. Shakespearen Venetsian kauppias on hirveä tekele ja siitä tehty elokuva vain pahoittaa mielen, olkoon Al Pacino minkälainen stara hyvänsä.
Pahimpia juttuja, joita tiedän on Otto Weininger, Geschlecht und Character. Siinä esitettiin, että kaikki ihmiset ja kulttuurit sisältävät maskuliinisen ja feminiinisen prinsiipin. Luovia ovat tietysti maskuliiniset, ja feminiinisten kulttuurien, joita myös ailahtelevaiset tunteet edustavat, tehtävä on vain tuhoutua. Juutalaisuus on feminiinisyyttä, kuten myös homoseksuaalisuus. Weininger oli itse juutalainen. Hän lopetti elämänsä. Kirja ilmestyi 1900-luvun alussa.
Lähetä kommentti