Me emme enää tule

Tämä tässä on Nerkoon kanava eli keinotekoinen vesiväylä. Sulut avautuvat, kun vetää narusta, henkilöstöä ei ole, ei kanavanvartijaa eikä tämän tytärtä.

Kanavan rinteessä oli jokunen vuosi sitten talo, mutta se hävisi ja paikalle jäi vain laatta. Ufotko veivät, en tiedä, mutta asumus katosi seinineen kattoineen pois yhtä huomaamattomasti kuin se oli joskus siihen tuotukin.

Nerkoon kanavan rakennustyöt alettiin 1860-luvulla ja se söi miestä. Olen kuullut arvion, että satakunta olisi kuollut. Kanava rakennettiin uudelleen 1980-luvulla.

On harmi, että kanavalla ei enää ole töitä, että laivojen pillit eivät huuda. Meillä oli aikanaan melkoinen vesiliikenne, joka on tauonnut, kokonainen elämänmuoto ja elinkeino tai pitäisikö sanoa klusteri. Me tulemme taas, lauloivat tukkilaiset, mutta se sävel on hävinnyt tuuleen.

Siinä maailmassa minusta olisi ehkä ollut kanavanvartijaksi. Olisin kerännyt torniini mieltä kiinnittävien tietojen kokoelman, tutkinut niitä ja muodostanut maailmankatselmaa. Illalla, tyttären laskeutuessa tikapuita pitkin ullakkohuoneestaan ja suunnatessaan kepeät askeleensa kohti tanssilavan rientoja, olisin ilmestynyt hämärien puiden välistä ja huutanut yksinäisessä illassa. HAA!