Oli synkkä ja myrskyinen yö ja noin vuosi sitten, kun hankin ensimmäisen digikameran, hyvätasoisen Panasonicin pelin, Lumixin, jossa on ne Leican värkit.
Vaikka kokisikin ympäristön epämukavaksi, kameraa on mukava kuljettaa mukana. Muistikorttien ansiosta samasta kohteesta voi ottaa runsaasti kuvia, tallentaa koneelle, ja jos intoa riittää, jopa muokata kuvaa Microsoftin ohjelmalla.
Koulutusta minulla ei asiaan ole. Kameran käyttöohjeet luin, ja minkäänlaisia ATK-kursseja en ole koskaan käynyt. Mutta kokeilemalla oppii jotakin.
Olen sunnuntaikuvaaja siinä missä joku toinen –maalari.
Kuvaan ihmisiä, rakennuksia, maisemia ja luonnollisia yksityiskohtia.
Ensimmäinen filosofisluonteinen ongelmani on tämä: luonnollisia yksityiskohtia? Tarkoitan tällä sitä, että kuvaan luontoa siitä näkökulmasta ja sellaisena kuin se herättää minussa täsmentämättömän tunteen tai ajatuksen. Yritän löytää ja tallentaa jotakin sellaista ikään kuin välittömästi silmääni taiteeksi kelpaavaa, joka on jo: oksien grafiikkaa, veden piirtoja, lumen muotoja, kivien uurteita.
Mutta kun kuva on otettu, on näkökulmani, täsmentämätön tunteeni ja ajatukseni muodostanut kuvattavasta kohteesta jonkinlaisen käsitteen tai ehkä noeeman, jonka kopio kuva on.
Missä mielessä on luonnollisia yksityiskohtia? Missä mielessä nuo luonnollisiksi, luonnon omiksi ”taideteoksiksi” ensisilmäykseltä koetut kohteet ovatkin artefakteja, jotka syntyvät kohteen ja katsojan välisessä seurustelussa?
Missä merkityksessä on niin, että luontoa ei voi kuvata vaan se piiloutuu kuvalta?
Ajattelen hieman intiaanimaisesti, että kuva vie sielun, mutta käänteisesti: sielu jättäytyy kuvasta pois. En tavoita kuvalla sitä, miten asiat ovat.
Tähän liittyy toinen ongelma: miksi valokuvia otetaan, muuta kuin muistin virkistämiseksi? Onko jokin toinen taidemuoto, joka – kuten keskiajalla lausuttiin – ars naturam imitatur, jäljentää luontoa? Se katsomus on muuten selitys sille, miksi keskiaikaiset kuvat ovat naiiveja. Ne ovat kopioita perusmuodoista, ideoista, arkkityypeistä.
Ars naturam imitatur –periaate väritti taiteen luonnetta koskevan käsityksen lisäksi taiteilijan ammatti-identiteetin. Todellisuuden jäljentäjä oli Mestari, joka kuului Kiltaan ja hänellä oli kisällejä, oppilaita, joista oli tuleva mestareita. Tehtävä oli kertoa maailma, ei oman sisäerityksensä liikehdintöjä.
Viimeisinä vuosisatoina tästä näkökulmasta on luovuttu. Gombricht Taidehistoriassaan kiteyttää asian osuvasti: ei ole taidetta, on vain taiteilijoita.
Ei ole mestareita, ei kisällejä, on artisteja, itsensä ilmaisijoita. Ja korkeimmillaan: näitä me olemme kaikki eli siis meidän jokaisen elämä on ihmeellinen taideteos, joka voidaan myydä kovaan hintaan Momassa. Kuten valitettavan usein käykin. Joskaan ei Momassa.
Eräässä mielessä kuitenkin tahtoisin kyseenalaistaa tämän taidehistoriassa tehdyn erottelun. Jos ajattelemme Kleetä tai vaikkapa Chagallia puhumattakaan Picassosta, ei voi ykskantaan väittää, että he ilmaisisivat itseään. Tavoite on sanoa, mikä maailma, mikä todellisuus on. Ja yllättäen: kuvat usein näyttävät kovin keskiaikaisilta. Niiden kovan luokan taiteilijoiden, jotka on usein kohotettu yksilöllisyyden airueiksi, on ollut vaikea kotiutua maailmaan, jossa ajatellaan niin. He ovat, kuten Picasso asian ilmaisee, tahtoneet maalata, ei kuten näkevät asioiden olevan, vaan kuten tietävät niiden olevan.
Niin tai näin. Katselin vuoden mittaan ottamiani kuvia. Valitsin niistä kolmisenkymmentä ja ajattelin, että pidänpä näyttelyn. Oikealla olevan linkkilistan palkkia Valokuvanäyttely klikkaamalla pääsee sujahtamaan sisään. Toinen tapa on mennä profiilin kautta. Näyttelyssä on kaksi osaa: Tunteet värikuvina ja Muotokuvia. Kuvat eivät ole mietityssä järjestyksessä, minkä myönnän puutteeksi. Pikselitkin ovat useiden osalta sekaisin siten, että jos joku klikkaa, kuvat eivät välttämättä mahdu ruutuun.
Näistä piccolo piccolissimo ongelmista huolimatta tahtoisin muistuttaa, että me galleristit sentään olemme jotakin: timanttisormus pikkurillissä, kynnet hiotut, nenäliina rintapielessä ja maku kultivoitunut. Ympärillämme sinkoilevat esteettiset sukkeluudet sekä kuulumiset taiteen keskuspaikoista, daamien ihmeellinen hajuveden tuoksu ynnä seurueen jalosukuisuuden kymi.
14 kommenttia:
Olen vakuuttunut, että minulle tulee vielä yhtä jos toistakin komnentoitavaa aiheeseen liittyen tänään. Tässä kuitenkin kiireessä vain aihetta lipova, mielestäni erittäin oivallinen Kurt Goldstein -sitaatti, joka Googlessa takertui haaviin:
"We have said that life confronts us in living organisms. But as soon as we attempt to grasp them scientifically, we must take them apart, and this taking apart nets us a multitude of isolated facts which offer no direct clue to that which we experience directly in the living organism. Yet we have no way of making the nature and behavior of an organism scientifically intelligible other than by its construction out of facts obtained in this way. We thus face the basic problem of all biology, possibly of all knowledge. The question can be formulated quite simply: What do the phenomena, arising from the isolating procedure, teach us about the "essence" (the intrinsic nature) of an organism? How, from such phenomena, do we come to an understanding of the behavior of the individual organism?"
Kurt Goldstein, The Organism, p. 7 (1963 edition
Liittyen siihen, miten "luonto piiloutuu".
Funny, seems to come very close to my opinion expressed above. Fotos and themes associated with them constitute an interesting example of this larger issue, Jusa.
Rollo May on mainio jätkä.
Keksin tähän väliin mainoslauseen ja kuolinilmoituksen ristisiitoksen:
"MARTTI LUTHER - VAINAJA JO VUODESTA 1546!"
Rollo May kuoli vasta vuonna 1994.
En malttanut säästää vitsiäni, kun se nyt tuli mieleeni, mutta täydellä varmuudella käytän sitä kyllä jossain todella ovelassa paikassa vielä joku kerta.
Rollo May oli Ludwig Binswangerin ohella näitä, jotka ymmärsivät, että syvyyspsykologian käsitteillä on vuosisataiset ja -tuhantiset juuret metafysiikassa. Ja niinpä he eivät Jungin tavoin vieroksuneet ontologiaa. May oli Tillichin oppilas ja Tillich oli vanhoilla päivillään innostunut linkittämään psykologian ja ontologian.
No nyt minä luuulin, että mainitsen tämän maan mainion Rollo Mayn nimen ensi kerran Kapinaliiton Lokikirjassa, mutta teenkin tai teinkin sen jo nyt.
May omaksui Tillichiltä heideggerilaisen käsityksen olemisen perusstruktuurista, jonka perusartikulaatio on "minä, jolla on maailma", vielä niin, ettei voi da kartesiolaisittain erottaa subjektia ja objektia. Uskon,e ttä antiikkinen tietämisen ja olemisen unioni tulee tässä kysymykseen samoin kuin Kantin tietoteoria ja ajatus havainnoijan kohteelleen asettamista käsittämisen ehdoista tai miten sen nyt osaankaan ilmaista tässä.
Tahtoo sanoa: taiteilija ja maailma, jonka taiteilija kohtaa (tärkeä sana, encounter), kuuluvat yhteen. Subjekti tekee tässä sen, ettei maailma tässä tarkoita esim. olemassa olevien olioiden totaliteettia eikä objektiivista luetteloa maailman kaikista faktoista, maailma ei ole as it is as itself vaan se meinaa todellisuutta, jonka subjekti sattuu hahmottamaan, se meinaa tarkemmin ottaen asioiden välisten mielekkäiden relaatioiden mallia taikka "kaavaa", kun May minusta nätisti sanoo.
Siksi asioita ei kuvata niin kuin ne ovat. Ei taiteilija kuvaa puuta sellaisenaan vaan sen puun kuva ilmaisee jotain taiteilijan omasta situaatiosta. On erinomaisen helppo myös ymmärtää, ettei runoutta oteta kirjaimellisesti. Siinä sanotaan asioida vaivihkaisesti ja sitä on taide. Tästä seuraa, että esim. julistava uskonnollinen musiikki ei useinkaan ole mielestäni taidetta alkuunkaan. Samoin myös suorasanainen poliittinen laulu on peräisin sanonko mistä.
Siten, näin minä olen kirjoittanut musiikkiin liittyen, tekno ilmaisee teknisen kellokortti- ja konekulttuurin fritzlangmaista monotonisuutta. Inhoan teknojumputusta kyllä kovasti.
Samoin voi ajatella joidenkin kubististen töiden sirpalemaisuuden edustavan kulttuurin sirpaleisuutta.
Picasson eskapistiset kuvat May tulkitsee ilmaukseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä traumasta.
Luonto on ilmauksen mediumi, sanoo May minusta tyylikkäällä tavalla.
Tämä erottaa myös muka-taiteelliset lauluntekijät tosi taiteilijoista, tulkkaan Maytä. Olen monta päivää keskittynyt ivaamaan kaikkea sitä kitschiä, jota tavataan pitää taiteena. Kun luin, mitä May kirjoittaa taiteesta - hän itse oli maalari -, alan tajuta, että minä en varmaan ole tähän ikään mennessä kirjoittanut ainoatakaan laulua, jolla olisi vähäisintäkään taiteellista arvoa. Silkkaa hassuttelua ja viihdettä vain kaikki. Vaikka! Vaikka siis olen hyvin tietoinen Tillichin tavasta tulkata taidetta. Hänhän se diggaili ekspressionismia kovasti.
Toisaalta voi ajatella, että kaikeasta alitajuisesta itseilmaisusta voi tulla taidetta. Ja taidetta on hyvää ja huonoa, of course.
Olen kuin kuumaa puuroa kiertävä kissa kiertänyt omaa ympyrääni sanan taide ympärillä tässä nämä viime viikot. Ja jatkan samaa. Aion myös referoida Tillichin taidekäsityksen jollain aikaa, Annalahan muuten kirjaa asian erinomaisen ymmärrettävästi ja selkeästi mainiossa teoksessaan Autonomian tragiikka.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen T. puhkesi elämään iloisesti, joi viiniä boheemikavereitten kanssa ja kirjoitti muistini mukaan esseen muun muassa tanssin teologiasta. En vain pannahinen saksaa lue kuin älyttömän hitaasti, joten ei niitä ole tullut toistaiseksi kahlailtua.
Harrastusmielessä tämä Rollo May on erinomainen, mutta hänellä on omien vakavienkin pyrkimysteni kannalta eittämätön relevanssi. Liippaan sitä TA:n numerossa 4, vaikken mainitse koko äijää.
Mitä keskiaikaan tulee, uskon, että Työrinojan Reijo on kirjoittanut kuvista jossain ja painavasti.
JOS todella olet amatööri, niin täytyy onnitella sinua siitä, että muistit symmetrian olevan taiteen pahin vihollinen!
Se katedraali taisi olla Sienan? En voisi kuvitella että Firenzen kuvien ohella olisi muuten tuollainen karkkitorni.
Minä olen käynyt Firenzessä kuukauden ajan Grassinassa ollessamme koko perheen kera. Suosikkipatsaani on ehdottomasti Donatellon David. Silloin Firenze sattui olemaan EU:n kulttuuripääkaupunki ja siellä oli suurnäyttely nimeltä Donatello et suoi.
Yhden päivän ajan olimme Sienassa. Piti herätä julmetun aikaisin mutta se upea aukio kuvautti itsensä peruskuvikseni.
Sen lisäksi meillä on keittiössä iso rivi Sienan Palion eli hevoskilpailun kortteleiden lippuja.
Jusa
Miten olisi: luotettavaa jätehuoltoa jo vuodesta 1546? Olen kirjoittanut artikkelin Uskonnollinen kokemus ja esteettinen kokemus, jossa on aika paljon antiikin ja keskiajan kuvateoriasta, yhteen SA:n rahoittamaan isoon taidekirjaan, mutta en tiedä, milloin se ilmestyy. Siinä loppupuolella on pari ideaa Tampereen tuomiokirkon sublimen hajottamisesta Simbergin avulla ja tämän suhteesta Kierkegaardin toiston ideaan, minkä jutun luulisin tulevan aika lähelle harrastuksiasi. Palataan muutenkin asiaan.
Ripsa
Tuata nuan, käviskö se ny Kyröösehe...Kyllä se vain on Firenzestä tämä karkki, nimeltään "Kivinen kukka" eli Duomon torni. Sienassa kylläkin on vähän samannäköinen, kuten myös Pisassa. Se taas johtuu siitä, että nämä kaupungit kävivät keskenään tapulisotaa eli mittauttivat merkitystään sillä, että kuka saa korkeimman ja kauneimman tornin aikaiseksi. Ihan totta. Tämä kilpailu on yksi niistä syistä, miksi tulen Italiassa hyvälle tuulelle.
Kyröössä eivät usko että kivikirkko on vuodelta 1500 ja jotain vaan maantiellä on edelleen viitta että 1324.
Oletko käynyt? Minusta se pohjoissaksalainen puoliksiveistelty alttaritaulu on kertakaikkisen hellyttävä. Tekijää vain ei tiedetä. Yleensä ne olivat vaeltavia veistäjiä ja maalareita.
Oliko? Minua hämäsi ettei näy punaruskeaa katon tiiltä. Duomosta meillä on kyllä aika paljon kuvia, Sienasta vähemmän, koska olin niin uninen.
Italiassa on outoa jonkinmoisen suvaitsevaisen, rakastettavan hälläväliä meiningin ja äkisti syttyvän väkivaltaisuuden yhdistelmä. En tiedä onko se nyt sitten temperamentissa vai peräti katolisuudessa tuo mentaliteettiero.
Grassinassa paikallinen miliisi kävi välillä pullistelemassa, kiipesi autolla kukkulan huipulle ja pysähtyi meidän pihaan ja sitten kääntyi ja ajoi takaisin.
Minä kyllä vähän pelkäsin. Joku paikallinen suomalainen sanoi että ei niistä tarvitse välittää.
Ripsa
Juu, siitä Kyröön kirkon nuorennusleikkauksesta tulikin vähän aikaa sitten dokumentti, jossa tutkijat, Ylikangaskin mukana, esittelivät tätä uutta ajoitusta. Ei tietysti pelkästään iloinen asia paikkakunnan näkökulmasta.
Italia on vähän sellainen posiitivinen Venäjä: hälläväliä ja syttyvyyttä turvallisella tavalla. Ei siellä tarvitse pelätä. Venäjällä olen ollut monta kertaa melko jännittynyt. Koppalakit ja sapelit on tietysti Italian poliiseilla, mutta kilttejä poikiahan ne ovat.
Kuopiossa on korkeampi torni kuin Juväskylässä, mitä artefakteihin tulee. Metlan bunkkerikaan ei ole hullumpi, artefaktina. On jo aika hyvin tulkittu, jos jos katseen perusteella jostakin muodostuu artefakti. Menee melkein ehtoollisen puolelle. Voisihan tietysti ajatella kommunikaatiota.
A-K.H Nyt pitäisi kaivaa esille Kailan artikkeli arkikokemuksen perseptuaalisesta ja konseptuaalisesta aineksesta, mikä juttu on hänen parhaitaan. Minä olen taipuvainen ajattelemaan sen suuntaisesti, että perseptiot ovat konseptuaalisia ja että välittömiä, ei-käsitteellisiä havaintoja on korkeintaan erittäin vähän. Jo se, mistä kulmasta kuvaan kameralla, on havainnon käsitteellistämistä. (Tällä on liitoskohtia havaintojen teoriapitoisuuteen, mutta älkäämme alkako mennä siihen suuntaan, ainakin minulle on tärkeämpää, taiteen alueella, etsiä vastausta kysymykseen, voiko maailmaa havaita välittömästi sellaisena kuin se on ja tämä ei viimekädessä ole minulle lainkaan teoreettinen kysymys, vaan tekemisen ja tunteen kysymys).
Hei hyvä Petri ja Don Jusa (J.H.),
Kiitos kirjoituksistanne.
Donin taideanalyysi oli
varsin elegantti, mutta
onko niin, että taidefilo-
fointi ei päästä lähelle
taidetta an sich? Ajattelin
hetken, jos toisenkin, vain
hyvin diletanttimaisesti,
että taiteen ydin piiloutuu
tarkastelijaltaan. Kyllä Sinä
myös puhuit tästä taiteen
ja sen kokijan dialogista
tai relaationaalisuudesta,
myös ehkä viitaten taiteen
ja kokijan "unio mysticaan"
Muuten minustakin linjat
menevät Kantista Tillichiin
ja sieltä tietty Mayhin.
Petrille. Jokaisen kannattaa tutustua
uudestaan tuohon Kailan
"keskenjääneeseen" kirjoitukseen.
Soitti siitä Rolf Nevanlinnallekin,
kun ei saanut sitä haluamaansa
muotoon. Vaikea mutta kiinnostava
kirjoitus.
Millä kädellä ajat
Petri partaasi? Peruste kantasi.
Itse pidän myös paljon Kailan Syvähenkisestä elämässä
olevasta kirjoituksesta " Syystauluja" (?)
Tuo Annalan kirja, josta Don puhui,
on hyvä, mutta minusta paikoin hieman vaikeatajuisesti kirjoitettu.
Ystävällisesti Matti
Matti
Ajan partaani koneella, jonka sain lahjaksi, en kädellä, mutta pidän sitä yleensä oikeassa kädessä. Olen lukenut Kailan jutun niin kauan sitten, että mikäs vitsi tähän kysymykseen taas kätkeytyikään, sekö, että se peilissä näyttää vasemmalta kädeltä ja airo ei katkea vaikka vedessä siltä näyttääkin?
Hei Petri hyvä,
Kiitos vastauksestasi.
Voi sanoa, että oikein
meni, mutta se onkin
sitten pitkä juttu, josta
en nyt tässä voi vääntää
enempää tällä kertaa ajan
puutteen takia.
Muuten parta kannattanee ajaa
partakoneella, eikä millä
tahansa (tieto)koneella. Kädellä (;) on toisiaankin hankala ajaa,
ellei sitten...
Minusta Kaila oli tietyin tavoin
vitalisti, vaikka muistaakseni
Niiniluoto esitti jossain, ettei olisi ollut, no joo. Hänkin käsitteli
Syvähenkinen elämä -kirjaa ja
tuli sen perusteella johtopäätökseensä, jos nyt sitäkään
muistan;)
Minusta filosofi ja psykologi Kaila käyttää homo religiuksen synonyyminä tai about
sellaisena syvähenkinen ihminen -
ilmaisutapaa.
Ystvällisesti ja kunnioittavati Matti
onko akvinolaisen Summmassa vastaus sosiaalisiin kysymyksiin
verification ejjful
Siirin
Tuomas käsittelee eettisiä ja sosiaalisia kysymyksiä lähinnä Summan toisen osan ensimmäisessä osassa eli Prima Secundaessa.
Lähetä kommentti