Kävin universtaalla ja tapasin tuttuja.
Tuli puhetta siitäkin, millaista tiedekoulutusta ylioppilaille pitäisi antaa.
Mainitsin, että omalla kohdallani kiinnostuminen tutkimiseen ei olisi syntynyt ilman intellektuaalista herätystä. Se syttyi tenttiin lukiessa. Kirjoja oli paljon, samassa tentissä, ja eräässä niistä esitettiin moraalikäsityksiä antiikista myöhäiskeskiajalle. "Herätys" merkitsi seuraavien asioiden käsittämistä: merkittäviä ajattelijoita ja näkemyksiä on rannattomasti, kaikki ovat kiinnostavia ja innostavia, on tehtävä valtava määrä henkistä työtä, jotta saisi jonkinlaisen otteen tästä kaikesta.
Keskustelukumppani, tutkija, kertoi samanlaisesta kokemuksesta. Kun hänet nuorena opiskelijana vietiin Helsingin yliopiston kirjastoon, hän hävisi tiedon mereen, jolta häntä ei sittemmin ole takaisin kuulunut, muuta kuin juttelemaan tällaisista asioista.
Intellektuaalinen herätys tai kokemus näyttää olevan melko samarakenteinen ja se muistuttaa mystistä kokemusta siinä muodossa kuin sen kerrotaan olevan suurten kokonaisuuksien tajua, niistä ihastumista ja niiden yhteyteen pyrkimistä. Tulee mieleen Eino Kailan kuvaus omasta filosofisesta heräämisestään, joka kuulemma tapahtui soudellessa järvellä: hän käsitti todellisuuden kokonaisuutena ja itsensä tästä kokonaisuudesta riippuvaisena.
Joku voi tietysti lausua, että lähinnä tähän pakaralihaksia tarvittu eikä tuollaisia mystifiointeja. Että voi sitä tehdä työt työnä, kun on alalle ajautunut.
Itse asiassa tämä jälkimmäinen taitaa olla suositumpi näkemys, ja niin kutsuttu oppimisympäristö on tehty sitä varten.
Se on tapahtunut näin:
Ensin poistettiin isot tentit ja siirryttiin opintoviikon ja sittemmin opintopisteen sirpaleisiin.
Sitten tiedollinen kulttuuri muutettiin osaamiskulttuuriksi.
Se kun on hyvät herrat sillä tavalla, että tiede ei ole mikään osaamisinstituutio. Se on ensisijaisesti perustutkimusinstituutio, jonka sovellukset tulevat jos tulevat ja usein muuta kautta kuin tiedeinstituution toimesta.
Vihdoin ryhdyttiin verkostoimaan. Se ymmärrettiin aivan toisella tavalla kuin innovatiivinen verkko syntyy. Verkostoja alettiin rakentaa hallinnon ja organisaatioiden näkökulmasta ja ehdoilla, ei vapaan innovatiivisen tieteellisen etsinnän pohjalta.
Seurauksena on jäykkä, jatkuvia organisatorisia uudistuksia tuottava osaamisyhteiskunta, joka on erikoistunut mittaamaan itseään ja muuttamaan toimintaansa mittarien mukaiseksi.
Mittarien mukaiseksi muuttaminen puolestaan merkitsee laadun lisäämistä laatua vähentämällä. Se merkitsee sitä, että me emme enää elä yhteiskunnassa, joka lähti tutkijapainotteisesta koulutuksesta ja jossa ajateltiin, että on se hyvä, että lääkäreillä, papeilla, tuomareilla ja opettajilla on tutkijapohja ja sen mukaiset tiedonkäsittelyn valmiudet, vaikka eivät varsinaisesti tutkimuksellisissa tehtävissä toimisikaan.
Tämä yhteiskunta on korvattu osaamislähtöisellä, käytännön taitoihin keskittyvällä yhteiskunnalla, jossa titteli on ennen kaikkea muuta eli siis se, mitä nimikortissa lukee. Näin joku oppilaitos itseään takavuosina mainostikin: minkä tittelin tahtoisit nimikorttiisi?
Itse toivoisin, että olisin joko paroni tai kenraalimajuri. Varmasti on jokin osaamisen lyhytkurssi, joilla saa nimikorttiinsa tällaiset tittelit.
8 kommenttia:
Joo mutta minä sanon, että akateeminen väitösteesi kirjoitetaan etupäässä pätemisentarpeen takia.
Niinkin kyllä, joko että pääsisi hyvään virkaan tai saisi "ajokortin", kuten ne nykyisin sanovat, tutkijaksi. Ongelma vain on, ettei tällaisella ajokortilla kauhean paljon tee, koska väitöskirjan jälkeistä rahoituksellista elämää ei tutkijalle juurikaan ole tarjolla, laitokset kun saavat tulospisteensä graduista ja väitöskirjoista, varsinaista tieteellistä toimintaa niiden ei kannata harjoittaa samalla volyymillä.
Ajattelinkin, että Kailan nerollinen oivallus saattoi olla peräisin hänen perskannikoistaan. Muuan tuttavani innostui Spinozasta ja kertoi, että kun hän ennen rukoili jotain itsensä ulkopuolella olevaa, niin nyt itsessään olevaa. Tästä syntyy kyllä runsaasti teologisia assosiaatioita, mutta en anna niiden nyt vedättää.
Tästä asiasta minä olen jaksanut vaahdota koko elämäni.
Isä minua valmisteli yliopistoon ihan pienestä asti, vanhin kun olin. Ja kertoi juuri nuo mitä sanoit: semmoinen valtameri että minäkin opin sukeltamaan, vaikka muuten pomppaan pintaan kuin korkki.
Ja ei, lisurivaiheessa törmäsin kahteen tai kolmeen instituutioon, jotka ilmoittivat että ei tipu pennin killinkiä mistään päin. Töitä ei ollut, tietenkään.
Silti olettaisin että minulla oli onni olla yliopistossa ehkä suunnilleen maksimimäärä, mitä voi kuvitella: fil.yo 1965 ja fil.maist. 1995.
Minusta on hävytöntä että kaiken muun lisäksi rajataan vuodet jotka voisi olla yliopistolla kirjoilla.
Eikä ollut virkaa eikä apurahoja, ei niin mitään muuta kuin tavaton onni saada kuljeskella luennoilta kirjastoon ja kämpille ja sitten junaan ja vahingossa ajaa junalla aseman ohi, kun tenttikirja alkoi vetää.
En ole varma mikä meni ensin, sivistysoppikoulu vai sivistysyliopisto, mutta kumpiakaan ei enää ole.
Otan silloin tällöin käsiini Hessen Lasihelmipelin ja ajattelen että ehkä Kastalia olisi kumminkin mahdollinen paikka. Mielentila se kuitenkin on.
Hei hyvät Petri, Don et al.
Kiitos kirjoituksistanne.
Sitä sopii ihmetellä, että
nykyäänkin jotkut älykkäät
ihmiset jäävät
yliopistolle humanistisille
aloille.
Pian alkaa tuntua siltä, että
älymystö ( mikä se nyt ikinä
onkin) jättäytyy yliopiston
ulkopuolelle - ehkä näin on
ennenkin tapahtunut, mutta
ei ihan samaasa määrin kuin
nykyään.
Tutkijat tuottavat viranhaltijoille
mahdollisuuden viran hoitoon,
so. sen säilyttämiseen eli se
on sinänsä hienoa? filantrooppisuutta.
Joku saattaa käyttää siitä muutakin
nimitystä;)
Mutta, jos on todellista kutsumusta, niin hieno
juttu. Toisaalta älykkään ihmisen,
kutsumustietoisenkin, saattaa olla tarkoituksenmukaisempaa itsensä ja koko yhteiskunnan kannalta mennä
yliopistojen ja korkeakoulujen
ulkopuolelle töihin.
Sitten väitöskirjasta,
jos sen yleensä tekee, "kannattaa"
tehdä nuorena noin 25-30 -vuotiaana, korkeintain 35-vuotiaana. Sääli, humboldtilainen
sivistysihanne on pian ellei jo nyt
ohi - good bye I miss you Mr. Humboldt.
Ystävällisesti Matti
Ad omnia
Olen vakavasti sitä mieltä, että tieteellinen tutkimus on etsiytymässä ulos yliopistosta sellaisiin tiloihin, joissa sillä on vapaus. Sivistyskoulu on pitkälle mennyt menojaan ja niin myös sivistysyliopisto. Tämä on ollut seurausta tiede- ja koulutuspolitiikan alistumisesta kauppa- ja teollisuuspolitiikalle ja oppilaitoksien alistumisesta näille tahoille.
minne lähettäisit lapsesi opiskelemaan, vaikkei nyt ihan ehkä ole aika vaan, jos olisi.
Moritz
Jaa-a, kotiopettaja olisi hyvä, jos siihen olisi varaa. Riippuu niin paljon lapsen taipumuksista. Musiikkioppilaitosjärjestelmä on meillä hyvä, sinne, jos ei ole täysin epämusikaalinen tapaus. Myöhemmin mielellään jotakin tekemään ulkomaille, oppii kielta ja kulttuuria, mikä on mihin tahansa tekemiseen hyvä asia. Korkeita kouluja tietysti riittää: Princeton, Harvard, Britanniassa King´s College, Cambridge, Edinburgh, Dublinin Trinity Collegesta en tiedä, mutta on siellä ainakin hyviä filosofeja ollut, Tanskassa mieluummmin Århus kuin Kööpenhamina, Ruotsissa Uppsala kuin Lund. Suomessa preferoin Helsinkiä, koska se tarjoaa eniten vaihtoehtoja ja yliopiston kirjasto on hyvä, suosittaisin kuitenkin, että älä sinne jämähdä. Ulkomaiset taidekoulut ovat minun käsittääkseni paremmassa maineessa kuin Taideteollinen, mutta Sibelius Akatemia on kaiketi hyvä. No niin, siinäpä tuli ranking-listaa, joka on lähinnä subjektiivinen.
Lähetä kommentti