Opera Cava, joka järjesti Nilsiän Louhosareenalla neljänä kesänä oopperoita ja konsertteja, ilmoitti eilen, että se lopettaa toimintansa tällä areenalla. Se ei saanut kaipaamaansa 300 000 euron tukea ja pyyhkii siksi Nilsiän pölyt niskastaan.
Voimanainen tässä hankkeessa on ollut Satu Vihavainen. Kaikki kunnia hänelle. Ehkä vain on tuulimyllyä, että Itä-Suomen alueelle saataisiin ohjattua riittävästi oopperayleisöä toiseenkin tapahtumaan Savonlinnan lisäksi. Ei kai Savonlinnallakaan kovin hyvin mene. Tai en tiedä.
Mutta kiitos muutamasta arvokkaasta tunnelmasta. Kulku alas Louhokselta syyskesän hämärtyvässä illassa säveltaiteeseen liittyvän elämyksen jälkeen on tehnyt hyvää sielulle, mikäli minulla sellaista on.
Pavarotti kuoli. En kuullut livenä milloinkaan, joten en osaa arvioida. En ole sankaritenoreista innostuvaa sorttia. Levyiltä kuunnellen suosikkini on Carreras.
Pavarotista on sellainen juttu, että hänellä oli neljä isoa matkalaukkua. Kun ne tullissa avattiin, kävi ilmi, että ne ovat täynnä pastaa.
Tuo juttu voisi olla kalajuttu italialaiseen tapaan, mutta jos sillä on todellisuuspohja, liittyi Pavarottin persoonaan Välimeren ihmisten terapeuttista huolettomuutta, jota tarvitsen piikillisen eli viikon vuodessa auratakseni latua täällä kylmässä ja synkässä Pohjolassa, jonne Luoja meidät parat heitti.
Pavarottin kuolema muistutti siitä, että Talvela olisi vasta 72 vuotias. Katselin tuossa hyllyyn. Siellä on Heikinheimon Jättiläisen muotokuva, Annukka Talvelan elämänkertamuistelma Aina on polku eessä sekä hänen toimittamansa Martti Talvela, Maailma on kovin suuri. Jälkimmäisessä on Martti Talvelan pienoisesseitä sävelteoksista ja niiden esittäjistä. Sekä lampaista ja luonnonmukaisesta viljelystä.
Talvelan äänestä käytettiin mieleenjäänyttä luonnehdintaa: malminkaikuinen.
Kokoelmasta Maailma on kovin suuri (Ajatus 2000) osui silmäillessä tuollainen kohta: "Aikana, jolloin suuria humaaneja persoonallisuuksia ei ole, mutta jolloin tiedämme, että niitä on ollut. Tämä on militanttia aikaa, myöskin rauhassa elävissä maissa: väkivallan ja sen saarnaamisen aika, jossa omaa väkivaltaisuutta puolustellaan sillä, että yhteiskuntaa on muutettava...Ihmiskunnan voivat muuttaa vain sen yksityiset jäsenet: me. Me omassa työssämme, sillä massa taso on se, mikä on sen primitiivisemmän yksilön taso. Taiteen tekijöiden tulee nousta massasta suurempaan inhimilliseen sanomaan. Taiteen tekijä ei saa samaistua massan kanssa, sillä sen huuto on väkivaltaa ja korruptiota."
9 kommenttia:
Arvelin alunperinkin, että niin siinä käy, ainakin Pavarotille. Satu Vihavainen halusi itselleen pyramidin pystyttää.
Nyt vasta luin Mullikasta louhosoopperasta. On Satu Vihavaiselta henkistä köyhyyttä moittia entisen kotiseutunsa ihmisiä henkisestä köyhyydestä. Mikä helvetin yli-ihminen hän luulee olevansa?
Taiteentekijöiden taso on se, mikä on taiteentekijämassojen primitiivisimmän yksilön taso. Niinkö on?
Kysyy
kellariloukon väki
Taiteentekijämassan taso on se, mikä on taiteentekijämassan primitiivisimmän yksilön taso. Voisi ehkä ajatella. Täytyypä kaivaa esille Canettin Masse und Macht, josta taitaa olla suomennoskin muutaman vuoden takaa.
Eiköhän Hobbes riitä....
Petri! Kirjoitin juuri tuosta Canettista, se teki minuun järisyttävän vaikutuksen kun vasta Kemppisen blogista luin sen olemassaolosta, olin missannut sen.
Luin kirjan noin kuukausi sitten ja nautin Canettin järjestelmällisestä ja perusteellisesta tavasta rakentaa aivan uusia viitekehyksiä ihmis-nimiselle otukselle.
Jotakin mietiskelyjäni on tuolla kotisivuni ekasivulla.
Ripsa
Massa ja valta on kansallissosialismin ajankuva, aivan kuten kolmiosainen omaelämäkerrallinen Canettin romaanisarja on samanlainen ajankuva kuin Proust, Musil ja Joyce. Profeetallisista teksteistä kuitenkin jotkut Kafkan kirjoitukset, kuten Oikeusjutun lisäksi esimerkiksi se juttu koneesta, joka piirtää merkintöjä ihmisten nahkaan, ovat kuitenkin kaikkein häkellyttävimpiä. Sanataidekin ilmeisesti syvimmillään kykenee näkemään "värejä" tai tilanteiden yhdistelmiä sekä sen millaiseksi taivaanranta on niiden pohjalta punertuva ja mitä huomenna tapahtuu, harjoittamaan henkistä sääennustusta.
Niin ja kun minä kunnioitin Canettissa juuri sitä että se otti ja lopetti fiktion 15 vuodeksi saadakseen jotain valaistusta ihmisen kummallisuuksiin.
Kyllähän sen III valtakunnan sieltä luki selvästi, ei mikään ihme, mutta idästä ei ollut kyllä nousemassa valoa yhtään sen enempää kuin ihan lännestäkään.
Kun menee tarpeeksi jompaan kumpaan suuntaan on toisissaan ja sulautuu.
Eurooppaa taidan pitää kotinani. Spengler oli edellinen herätys, enkä pidä sitä erityisen pessimistisenä niin kuin en tätäkään.
Taidan miettiä tällä erää fiktion ja filosofis-sosiologisen kirjallisuuden eroa vähän enemmänkin.
Ripsa
Itse lopetin kaunokirjallisuuden lukemisen - joululahjoja ja muita sattumia ei lasketa, tarkoitan lukemisella kirja ja parhaimmillaan pari päivässä - vuonna 1987 ja ryhdyin lukemaan filosofiaa. Ehkä tuo parikymmentä vuotta vaaditaan, jotta alkaa oivaltaa kaunokirjallisuuden mahdollisuuksia, tiedä häntä.
Lähetä kommentti