Aina poltti sikaria

”Kalpea olet sinä, ego, - mutta kaunis.”

Näin ihastelee Jean Sibeliusta esittävä Jarmo Sermilä Lauri Ikosen tuottamassa kaksiosaisessa Sibelius-dokumentissa, jota Yleteema näyttää uusintana.

Dokumentti oli poikavuosieni suurtapauksia. Kun se ilmestyi eli näytettiin ensimmäisen kerran, olin vanhempieni mukana Ikosella kylässä. Minun piti laulaa hänelle, ja jos olisin onnistunut (epäonnistuin jännityksestä johtuen pahasti), hän olisi ottanut minut esittämään Sostakovitsia lapsena suunnittelemaansa elokuvaan; ainoa elokuvarooli, jota minulle on tarjottu. Mutta pian Ikonen jo kuolikin.

Ikosen Sibelius-dokumenttia kannattelee Erik Tawaststjernan teksti. Esiintyjinä ovat yhden musiikkimme kultakauden tärkeät tähdet: Radion sinfoniaorkesteri, Okko Kamu, Martti Talvela ja Arto Noras. Kuva kiertää näytellystä osasta orkesterikuviin ja musiikkia säestää kuvallinen esitys: hevosia, koskia, vaaroja, kallioita.

Tawaststjernan Sibelius-sarjan toisen osan näytän saaneen joululahjaksi vuonna 1976, kolmatta minulla ei ole ja nelosen olen diarioinut vuodelle 1978.

Muistan monia odotuksen hetkiä: joko se ensi jouluksi ilmestyy? Elämänkertasarjan viides osa.

Tällaista oli osa poikavuosistani: Sibeliuksen elämänkerran lukua. Hourulaan? Tampereen sinfoniaorkesterin perjantaikonserteissa istuivat usein Jalakset, joista valkeapäinen rouva oli Sibeliuksen tytär.

Hiivin kyllä Jalaksien selkien taa, mutta en kuullut samanlaisia kommentteja kuin Erik Tawaststjerna pikkupoikana etsiytyessään Helsingin yliopiston konsertin jälkeen Sibeliuksen läheisyyteen kuullakseen, miten tämä osoitti talviyössä tähteä ja lausui Tawaststjernan tädille Vivianille: Muistaako Vivian, miten Vivian kerran Kämpissä otti korkean ceen?

Loputtomasti siihen aikaa kuluikin. Viides ja viimeinen osa ilmestyi 1988. Tawaststjerna aloitti silloin kun synnyin, 1965 ja lopetti silloin, kun olin jo armeijan käynyt ja filosofian löytänyt nuori herra.

Nämä neljännesvuosisadan aikana syntyneet viisi teosta ovat mielestäni tietämäni 1900-luvun kirjallisuuden korkeinta kärkeä, joista olisi tullut antaa Nobelin palkinto, jos jostakin suomalaiselle kirjailijalle se olisi pitänyt antaa.

Erityisen kiinnostavaa teoksessa on se, että siinä yhdistyy tieteellinen tutkimus ja kaunokirjallisuus. Tiedeyhteisöhän on yleensä tavattoman herkkä hipiästään: jos jollakulla on kaunokirjallista taitoa ja viritystä, hänelle annetaan tarpeen mukainen määrä sapiskaa, jotta ymmärtäisi hakeutua muualle yksiulotteisiin kirjallisen esittämisen konventioihin sitoutuneesta tiedeyhteisöstä. Kaiketi ongelma toimii myös kaunokirjallisuuden puolella. Itse asiassa luulisin, että Tawaststjernalla olisi nykyisin huomattavia vaikeuksia, mikäli hän koettaisi tarjota teostaan kustantajalle.

Voimme tietysti kysyä, ovatko teosanalyysit kaikin puolin kohdallaan jne. Tai kävikö niin, että Sibelius-tutkimus pääsee vasta nyt Tomi Mäkelän ja kumppaneiden toimesta alkuunsa kun se niin pitkään kapseloitui yhden ihmisen taakse? Mutta tämä on hiirten hyppelyä pöydälle. Se erikoinen tunnelma, jonka Tawaststjerna kirjoissaan luo, etsautuu, käyttääkseni hänen omaa termiään, sellaiseen harvinaisten kaunokirjallisten maailmanselitysten luokkaan, johon yleensä luetaan Proust, Musil ja Joyce ja meillä Volter Kilpi.

Tässä tapauksessa myös Readers Digest –mallin versio toimii. Nuorempi Tawaststjerna lyhensi. lähinnä sävellysanalyysit karsien, isänsä teoksen yksien kansien väliin. Kuvitus on runsasta ja tarina syöksyy e-duurista d-molliin.

Tietty paatoksellisuus on tietysti Tawastjtsternan itseilmaisua. Se kohdataan myös hänen pienemmissä suurelle yleisölle suunnatuissa töissään Voces Intimae ja Scenes Historiques. Hänen oli välillä vaikea nähdä Sibeliuksessa inhimillisiä piirteitä. Sen väitetään vaikuttaneen häneen niinkin syvästi, että kun Sibeliuksen lanko Jussi Jalas johti, aina sai kehut, johti miten johti.

Järvenpään hiljaisuus, joka oikeastaan lienee Sibeliukselle merkinnyt lähinnä sävellysrauhaa – Helsingissä kaikki musiikki kuoli minusta, hänen kerrotaan sanoneen – on tulkittu luomisvoiman sammumiseksi. Hän sävelsi kuitenkin täyttä häkää vielä 1931, jolloin hän oli 66 vuotias. Ei tällainen mitään luomisvoiman heikkenemistä merkitse, tuolla ikää vielä täydessä vedossa.

Se sävellys vuodelta -31, Sibeliuksen viimeinen soitinteos, on Galen-Kallelan hautajaisiin sävelletty Surusoitto. Aino Sibelius varmisti aikanaan oikeaksi Joonas Kokkosen käsityksen, jonka mukaisesti Surusoiton teema on kahdeksannen sinfonian teema. Tuon sinfonian Sibelius poltti 1940-luvulla. Se mitä siitä on jäljellä, kuljetti ystävän hautaan. Viimeisinä vuosinaan Sibeliuksen kerrotaan pohtineen jazzin säveltämistä.

Aina poltti sikaria on kirja Sibeliusta koskevista aikalaiskuvista. Mutta se olisi hyvä nimi myös intiaanisyntyiselle jazzmuusikolle - He-who-smokes-all-the-time