Virstanpylväitä

Kauko Pirisen Suomen kirkon historia 1. Keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika (WSOY 1991) saattaa olla tämän neliosaisen sarjan paras osa. En moiti muitakaan.

Sarjan oli määrä korvata Ilmari Salomiehen vanha yleisesitys, mutta oliko kirjoittajilla vapaus kirjoittaa riittävän seikkaperäisesti aloista, joiden eittämättömiä asiantuntijoita he ovat (Pirisen lisäksi Pentti Laasonen ja Eino Murtorinne) vai pistikö kustantaja hankkeelle tyypillisiä suitsia, joita perustellaan sillä, että meillä on lukutaidoton ja hömppä kansa, jolle pitää kirjoittaa ottaen huomioon, että kyseessä ovat tavalliset ihmiset. Mikä suomeksi tarkoittaa, että ei mene kaupan, jos koetat sanoa jotakin hieman vaikeampaa.

Huomautus ei liity niinkään tähän sarjaan kuin yleisempään ilmiöön. Erilaisiin tilaisuuksiin ja kustanteisiin koetetaan yleensä saada tekijöiksi niin sanottuja asiantuntijoita. Mutta olenpa kuin olenkin ollut todistamassa tilanteita, joissa asiantuntija puhutellaan kutsun jälkeen ja annetaan ymmärtää, että parempi sitten oksentaa molemmista korvista ulos korkeammat tavoitteet, tiimimme hoitaa loput.

Pirisen yleisesityksessä kiinnittää huomiota se, että keskiajasta on isolla fontilla painettu tekstiä reilusti alle 300 sivua. Se on sanon suoraan sen vähän. Olimme sentään katolinen ja keskiaikainen maa 500 vuotta eli yhtä kauan kuin olemme olleet osallisia luterilaisesta armosta. Tälle jälkimmäiselle on mustetta sitten vuodatettukin.

Alussa on 15 sivua johdannoksi aikain pauhusta yleisesti, kristinuskon tulosta Pohjolaan ja suomalaisesta muinaisuskosta ennen kuin päästään kiinni Eerikin ja Henrikin legendoihin sekä Tuomas-piispaan.

Liturginen Henrikin legenda, joka laadittiin 1200-luvun lopulla, on varhaisin suomalainen kirjallinen tuote. Siinä kerrotaan, että kun Henrik ojensi ”erästä murhamiestä” kirkkokurilla, tämä tappoi hänet – julmasti. Henrikin legendaa ei tule sekoittaa kenties tunnetumpaan kalevalamittaiseen piispa Henrikin surmavirteen, jonka varhaisimmat muistiinpanot ovat 1600-luvulta.

1200-luvulla vaikuttanut Tuomas on ensimmäinen piispa, josta on tietoa alustavaan henkilökuvaan asti. Hänen myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan, että hän vetäytyi Visbyn luostariin, mutta Pirinen tuo esille myös sen mahdollisuuden, että hänen korkeutensa lähti käpälämäkeen. Pirinen viittaa paavi Innocentius IV:n Tuomaalle 1245 antamaan erokirjaan, jossa Tuomaan mainitaan kiduttaneen kuoliaaksi jonkun ja väärentäneen paavin kirjeen.

Tämä on sitä paljon puhuttua feedbackefektiä, varmaankin, interaktiivista eklesiologista historiaa: ensin Lalli pisti piispalta niskat nurin ja kommenttina tähän piispa joltakin toiselta. Oli näin saatu keskustelu herätetyksi, ja kas nahkurin orsilla tavataan.

Suomalaisesta muinaisuskosta kirjoittaessaan Pirinen viittaa Agricolan Rukouskirjan selontekoon, joka voisi olla myös Otso Kirjosiiven kirjoittama:

”Palveltiin myös paljon muuta,
kivet, kannot, tähdet ja puuta.”

Erityisesti seuraava Pirisen luonnehdinta kiinnittää huomiota: ”Muinaisuskolla ei ollut tukenaan kiinteää oppia, vakinaista papistoa eikä sen tapaista järjestettyä organisaatiota kuin kristillinen kirkko. Sen voimana oli syvään juurtunut kansantapa, joka oli ensisijaisesti suvun ja perheen ylläpitämää. Se saattoi kyllä omaksua uusia aineksia, mm. skandinaavisia ja sitten kristillisiä.”

Tuosta syntyy lukijassa tuhannen vuoden loikka tänne, missä juttu kuulostaa tutulta: metsäsuomalaisten usko oli sitä, mitä jotkut nykyisin sanovat urbaaniksi uskoksi sillä erolla, että kodin ja suvun merkitys uskontokasvatuksessa on huomattavasti heikentynyt.

Meillä on tällainen pohja. Instituutio, virkamiehistö ja toimihenkilöstö uskonnon alalla eivät oikein iske syvään juurtuneeseen kokemukseen ja käytänteeseen. Halutaan yksityistä ja henkilökohtaista, mikä on erityisesti myöhemmän pietismin anti kulttuurillemme. Käsitykset ovat hiukan eklektisiä eli monesta perinteestä ammentavia. Toisen maailmansodan jälkeen kodin ja suvun merkitys on vähentynyt ja paradoksaalisesti laitoksen voimaa on korostettu. Kun laitoksen voiman korostaminen törmää vähäiseen perinnäiseen uskoon instituutioihin, syntyy jännitettä, jossa kumpikin taho, niin laitos kuin yksityinenkin alue menettävät voimaansa. Ja niin käy, että tähän tultiin, missä ollaan.

Referoida pamautanpa vielä tähän loppuun, miten nykytutkimus (Pirinen) tulkitsee kristinuskon tulon Suomeen.

Ensimmäisiä merkkejä on 500-luvulla. Eräillä hiisi- eli hautuumailla siirryttiin polttohautauksesta ruumiin hautaamiseen, mikä on kristillistä vaikutetta. Tämä vaihe ei vielä merkitse kristillisen kulttuurin maahan juurtumista.

Viikinki- ja ristiretkiajalta on hautoja, joissa on esimerkiksi Amen ja in nomine Domini –kaiverruksisia miekkoja.

Syvälliset vaikutukset ilmestyvät 1000-luvun taitteessa. Vainajat aletaan haudata länsi-itä-suuntaisesti, tavaroiden laittaminen hautoihin loppuu, vainajilla on kaulassaan ristiriipuksia. Maantieteellisesti kehitys tapahtuu Kalannista ja osittain Satakunnasta käsin hitaaseen Hämeeseen.

Kielelliset ensivaikutteet ovat idästäpäin. Sanat pappi, risti ja raamattu ovat tulleet kieleemme muinaisvenäjän välityksellä. Sanasto lienee tullut Novgorodin kaupallisen vaikutuksen myötä, kenties Aurajoen suulla sijainneen kauppasiirtolan välityksellä. Turku on tarkoittanut kauppapaikkaa ja vääntynyt ruotsissa sanaksi torg.