Yleteemalta lähetetty uusintasarja Suomen taiteen historiasta sisältää runsaasti mieltäylentäviä mustavalkoisia dokumenttipätkiä, joissa huomattavat henkilöt kaikilta taiteenaloilta esiintyvät. Puuttumaan jää kuitenkin esimerkiksi Eino Leino, jota lienee kuvattu vain maalauksin ja valokuvin. Jälkimmäisistä tunnetuimmat ovat Otto Mannisen ottamia. Juhani Aho poikineen harrasti kotivideoita eli elokuvaa: Sibeluksesta ja perheestä Ainolassa on kiinnostavia Ahon otoksia.
Jokunen ilta sitten huomio kiinnittyi muutamiin ohivilahtaviin otoksiin, joissa Tatu Vaaskivi kirjoitti romaania ja esitteli sitä.
Siinä taitaa olla yksi unohdetuimmista.
Hän eli vain 30-vuotiaaksi, kuoli sodan keskellä. Heiveröiseen nuoreenmieheen kätkeytyi kuitenkin poikkeuksellinen luomisvoima. Hän ehti julkaista yli kymmenen paksua teosta, joista osa oli historiallisia romaaneja ja osa esseitä tai tutkielmia.
Hänen kulttuurikriittisistä teoksistaan merkittävin on Vaistojen kapina, joka esittelee psykoanalyysin ja muuta ”primitivismiä”, kuten tuolloin sanottiin. Teos ehkä jäi ajan johtavaksi vapaamielisyyden julistukseksi nousseen Lauri Viljasen Taistelevan humanismin jalkoihin.
Historiallisista romaaneista tärkein on jatkosodan alussa ilmestynyt kaksiosainen keisari Tiberiuksesta kertova Yksinvaltias, jota esimerkiksi Mika Waltari luonnehtii Kirjailijan muistelmissa siihenastisen suomalaisen historiallisen romaanin merkittävimmäksi saavutukseksi.
Vaaskiven tyyli on maalailevaa ja koristeellista. Sitä on myöhemmin vieroksuttu, mutta jos se kaikessa koristeellisuudessaan onkin kankeampaa kuin ajan johtavan tyylitaiturin, Olavi Paavolaisen tyyli, se on jollain tavoin uskottavampaa ja miksipä ei syvällisempää.
Sellainen on tiedustelijan kohtalo. Ensin käyt katsomassa ja kartoittamassa. Sitten ajaa armeija ohitsesi ja tuuli ylitsesi, tässä tapauksessa osastot Paavolainen, Viljanen ja Waltari.
Omassa hyllyssäni on Vaaskiven kuoleman jälkeen julkaistu artikkelikokoelma Kurjet etelään, jonka alussa on muutamia kirjoituksia Virosta, muun muassa tarina mielikuvituskirjailija Valdesista.
Vaaskivi kertoo, että kun hatusta tempaistusta Valdesista oli tullut bestseller, keksijä paljasti, ettei mitään Valdesia ollut olemassakaan. Tähän kansa, muun muassa Valdesin sukulaisiksi esittäytyvät henkilöt, reagoivat tyrmistystä uhkuen. Keksijä sai kuulla, että Valdes oli ollut niin hiljainen, niin hiljainen mies.
Muut kirjoitukset kertovat Italiasta.
Vaaskivi oli oppinut, autodidakti. On outoa, että hän ei hakeutunut tieteelliselle uralle, vaan kävi vain muutaman vuoden Kansankorkeakoulun toimittajalinjaa Helsingissä.
Hän oli kotoisin Oulusta. Onkohan tällä jotakin tekemistä myöhemmän pohjoisen historian kanssa? Erno Paasilinna, joka kaiken muun ohella oli myös tietokirjailija, piti ainoina oppineina itseoppineita, muut kun olivat opetettuja – väite, joka ei pidä paikkaansa, mutta on paasilinnalaisen iskevästi muotoiltu. Tiedeyhteisö kuului hänen mielestään St. Helenalle.
Kurjet etelään –teoksessa esittäytyy arktinen kaipaus. Siinä ne ovat, Sibeliuksen nuoruuden linnut! Kaipaus liitää kaukomaille ja sulaa Ostian sataman lämpöön. Teema on usein myöhemminkin toistunut suomalaisessa kirjallisuudessa ja sen keskeisimpiin ilmaisijoihin kuuluu Onni Okkosen Italian taidekaupunkeja.
Niin tai näin, tässä tällaisen setämiehen vinkki nuorelle teologian ylioppilaalle: tee Vaaskiven uskonnollisista käsityksistä gradu. Postuumina julkaistu Pyhä Kevät on romaani Kristuksesta. Luppohetkinä voit lueskella Danten Jumalaista näytelmää Vaaskiven puolison, Elina Vaaran, suomennoksesta jos Leino tuntuu liian vaikealta.
Kävin Oulun kaupunginkirjaston sivuilla, vein valokuvan ja tuon luettelon tuotannosta:
Arkaadiset jumalat [kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa] 1990 (Julkaisematon käsikirjoitus vuodelta 1934. - Käsikirjoituksen nimiölehdellä tekijän nimi: Tatu Vahlstén. - Toimittanut Saara Lilja)
V. A. Koskenniemen runous, 1935
Vapaan arvostelun puolustus, 1936
Vasara ja kipsikuva, 1937
Demeter ja madonna, 1937
Vaistojen kapina, modernin ihmisen kriisi, 1937
F. E. Sillanpää, elämä ja teokset, 1937
Suljetut vaunut, Kustaa Mauri Armfelt, 1938
Huomispäivän varjo, länsimaiden tragedia, 1938
Loistava Armfelt, elämäkertaromaani, 1938
Valitut teokset : 1 : Valkea laiva, 1938
Rooman tie, matkakuvia, 1940
Yksinvaltias 1–2, 1941–1942
Pyhä kevät, 1943
Kutsumus, kirjeitä vuosilta 1927–1942, 1945
Kurjet etelään ¬ matkakuvia, 1946
9 kommenttia:
parnassokselta pudonnut, joo no doubt, joku välimeren asukki uudelleensyntyneenä - suomeen! tämä vaaskivi
Tämä psyko ja primitiivisyys on erinomainen juttu. En tiennyt moista, että siis sitä sanaa on tässä yhteydessä käytetty. Mutta on siinä tämä järki: tiedostamaton on alun perin metafyysinen käsite. Se viittaa luomisvoimaan, kreikan dynamikseen, kaoottiseen alkumateriaan, demonisuuteen, irrationaalisuuteen, ei-olemiseen. Se on, kun Akvinolainen opettaa, että intellekti on kaiken a ja o, ja se on, kun Scotus sanoo, ettei ole olemassa mitään metafyysistä prinsiippiä, joka rajoittaisi Jullen kaikkivaltiutta, mistä seuraa, että Julle on mielivaltainen ja arvaamaton. Näin Jumalaan itseensä sisältyy tämä tiedostamattoman elementti.
Mystiikan traditio kuljettaa mukanaan tätä irrationaalisuuden ja tiedostamattoman asiaa ja kun Schelling käy Hegelin kimppuun, puheenparsi voimistuu huomattavalla tavalla ja sitä myöten Freud saa oman tiedostamattoman käsitteensä tästä perinteestä ja systematisoi sen psykologiassa.
Ongelma: psykologit eivät ole kiinnostuneita ontologiasta.
Mutta todella: primitiivisyys on erinomainen termi ilmaisemaan, millä tasolla tässä liikutaan. Oikeassa hurskauselämässä asiat tapahtuvat tällä primitiivisyyden tasolla. Tympeässä sana-luterilaisuudessa asiat ovat vain lauseita, joita kyllästymiseen asti sydän tyhjänä hoetaan. En näe sana-luterilaisuuden ja kalvinismin välillä olennaista eroa, sillä molemmat korostavat tietoisuutta ja pään käyttöä.
Hyvä ystäväni Rollo May, Tillichin oppilas ja siitä hyvästä poikkeuksellinen, että psykoterapeuttina osoitti ymmärrystä filosofisiin kysymyksiin, kirjoittaa populäärissä kirjasessaan The Courage to Create osuvasti, että ihminen, joka alitajuisesti epäilee sanomaansa, julistaa sitä juuri tämän oman sisäisen epävarmuutensa tähden fundamentalistisen aggressiivisesti. Fundamentalistit ovat pahimpia epäilijöitä. Se on se omassa itsessä oleva epävarmuus, jota vastaan taistellaan ja teeskennellään, että se epäily on muiden ongelma.
Vielä, jos saan: Kreikan ruumis on liha. Ruumiin ylösnouseminen elikkä sarkos anastasin viittaa R. Sollamon mielestä "ihmiseen ruumiillisena olentona". Liha on aivan huippu käsite. Tietoisuus-uskovaisuudessa, jolla tarkoitan kalvinismia ja pietismiä ja muuta pyhitysprotestanttisuutta, ei ymmärretä ihmistä kovin hyvin, kun siinä opetetaan lapselle laulua, että älä sormi pieni koske mihin vain, minkä itse kuulen kieltona tutustua omiin genitaaleihin. Pyhitysuskovaisuudessa 2. ja 3. uskonkappale on erotettu toisistaan, jolloin niin kuin nyt seitsemänkymppinen opettajani Tuomo Mannermaa sanoo, pyhityksestä tulee uusi laki. Mutta tämä psykoanalyyttinen antropologia sopii yhteen hienojen asioiden kanssa: mitä näköaloja inkarnaation teologiassa siitä aukeaakin. Ja kuinka reaalis-onttisen läsnäolon idea resonoi kivasti "primitiivisyyden", lihan kanssa. Se vain, että tarvitaan silta psykologiasta ja ontologiaan.
entäs ne jotka epäilee fundamentalisteja
muuten, hieno tksti
no ei se κρεας kyllä ihan ruumis ole
xosέ ,mutta voihan sen niin ajatella
Minulla on Yksinvaltias, isoisän kirjaston peruja. Luettukin se on varmaan koko sen sodan kynsissä kipristelevän perheen voimin, sodan aikana ei paljon kirjoja julkaistu.
Mutta minä vain en ole saanut kirjasta kiinni. Häpeän sitä kovasti. Käsittääkseni Vaaskivi on ollut ihan hyvä kirjailija.
Mitä tulee tuohon psykologiaan ja filosofiaan, niin toisaalla olen miettinyt Buridanin aasia, jollainen itse olen, siis kykenemätön päätöksiin.
Että onko oireyhtymä jokin yleinen länsimainen, ehkä perikatoon liittyvä ajatusongelma, vai onko se joku inhotus niin kuin neuroosi?
Joskus tuntuu siltä, että psykologian ja filosofian välinen ero voi olla hiuksenhieno, mutta jos yritän piipittää hennosti jotain siihen suuntaan, jostain tulee ryhdikäs rivistö filosofeja ja syyttää minua täydellisestä väärinymmärryksestä.
Ripsa
Buridanin aasi lienee yleinen länsimainen kysymys, onhan se peräisin keskiajalta ja pysynyt kiinnostuksen kohteena alati upeaan aikaamme asti.
Psykologian ja filosofian suhde. No joo, vanhemmissa tieteenfilosofian oppikirjoissa, joita analyyttiset filosofit lukivat, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun psykologia esitettiin kardinaaliesimerkkinä tieteen valekaapuun puetusta ideologiasta. Toisaalta pitää paikkansa, mitä sanot. Esimerkiksi meillä suomessa filosofi Kaila oli filosofian ja psykologian yhdistelmäviran haltija ja yksi uranuurtaja psykologian alalla. Filosofiassa psykologiaa lähelle tulee erityisesti mielen filosofia, oma erityisalani, jota voisi sanoa myös psykologiseksi filosofiaksi. Tottakai sen pääpaino on ikään kuin psykologian filosofisten perusteiden ja psykologisten käsitteiden tutkimisessa eikä psykologisissa ilmiöissä, mutta kun kirjoitin tunteista, ajattelin tunnekäsitteiden lisäksi tunteita itseään ja uskoin, että käsitteistä kirjoittamisen yhteydessä olin tullut sanoneeksi jotakin myös itsestään tunteista. Kaikki filosofit eivät tätä kuitenkaan hyväksyisi. Tieteenhistoriallinen tosiasia on, että psykologia on eriytynyt filosofiasta omaksi oppialakseen.
Tyhm' ja Jusa
Näin on
Jusa ja Tyhm'
Mummini Katufi -nimellä tunnettu setä väitteli viime vuosisadan alussa Paavalin sarks -käsityksestä ja hoiti sitä virkaa, missä Sollamo on nyt. Hän meni pian muihin töihin. Kun muutaman vuosikymmenen kuluttua hän oli hakeutumassa yliopistovirkaan takaisin, hänelle todettiin, että tuo lihasi on jo eltaantunutta.
ha haa eltaantunutta
olen tässä muuten ympännyt, etsinyt jumalalle paikkaa
mistä johtuu ettei se tahdo sopia oikein mihinkään
politiikkaan
siitä tulee helposti joku kumma äärioikeistolainen
Lähetä kommentti