Di

Syrjäisempikään ei ole voinut välttyä tiedolta, että tänään on kymmenen vuotta siitä, kun nuori sensuelli nainen, jonka oli vaikea elää, rusentui autonpeltien väliin ja menehtyi.

En muista missä olin, luultavasti antiikissa tai keskiajalla, mutta muistan saaneeni soiton: ”Kuule, on tapahtunut vähän outo juttu. Prinsessa Diana on kuollut.”

Muistan nyt, että jälkeisinä päivinä minua ajattelutti ihmisten tarve surra. Suru, joka on viides perusväri, levisi kaikkialle kuin jostakin putkesta ammuttuna. Kiljuvia, valittavia ihmisiä kukkapuketteineen näytettiin uutislähetyksissä.

Eihän Diana ollut heille läheinen, vai oliko, pohdin. Mistä siis tämä yli Doverin kallioiden noussut kyynelten tulva.

Itku on siten altaaseensa suistettu, että se nousee ja leviää tulvavetten tuolle puolen kun pato sortuu. Itkijä itkee häntä, jolle kävi traagisesti ja joka nyt on ikuinen neitsyt, taivaaseen otettu luonnonlait rikkovalla tavalla.. Ja hän itkee itseään, omaa kurjaa kohtaloaan, jossa unelma ei ole toteutunut. Hän itkee, kuten Auden sanoo:

Stop all the clocks, cut off the telephone,
Prevent the dog from barking with a juicy bone,
Silence the pianos and with muffled drum
Bring out the coffin, let the mourners come.

Let aeroplanes circle moaning overhead
Scribbling on the sky the message He is Dead.
Put crepe bows round the white necks of the public doves,
Let the traffic policemen wear black cotton gloves.

He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last forever: I was wrong.

The stars are not wanted now; put out every one,
Pack up the moon and dismantle the sun,
Pour away the ocean and sweep up the woods;
For nothing now can ever come to any good.