perjantaina, elokuuta 31, 2007
Di
Syrjäisempikään ei ole voinut välttyä tiedolta, että tänään on kymmenen vuotta siitä, kun nuori sensuelli nainen, jonka oli vaikea elää, rusentui autonpeltien väliin ja menehtyi.
En muista missä olin, luultavasti antiikissa tai keskiajalla, mutta muistan saaneeni soiton: ”Kuule, on tapahtunut vähän outo juttu. Prinsessa Diana on kuollut.”
Muistan nyt, että jälkeisinä päivinä minua ajattelutti ihmisten tarve surra. Suru, joka on viides perusväri, levisi kaikkialle kuin jostakin putkesta ammuttuna. Kiljuvia, valittavia ihmisiä kukkapuketteineen näytettiin uutislähetyksissä.
Eihän Diana ollut heille läheinen, vai oliko, pohdin. Mistä siis tämä yli Doverin kallioiden noussut kyynelten tulva.
Itku on siten altaaseensa suistettu, että se nousee ja leviää tulvavetten tuolle puolen kun pato sortuu. Itkijä itkee häntä, jolle kävi traagisesti ja joka nyt on ikuinen neitsyt, taivaaseen otettu luonnonlait rikkovalla tavalla.. Ja hän itkee itseään, omaa kurjaa kohtaloaan, jossa unelma ei ole toteutunut. Hän itkee, kuten Auden sanoo:
Stop all the clocks, cut off the telephone,
Prevent the dog from barking with a juicy bone,
Silence the pianos and with muffled drum
Bring out the coffin, let the mourners come.
Let aeroplanes circle moaning overhead
Scribbling on the sky the message He is Dead.
Put crepe bows round the white necks of the public doves,
Let the traffic policemen wear black cotton gloves.
He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last forever: I was wrong.
The stars are not wanted now; put out every one,
Pack up the moon and dismantle the sun,
Pour away the ocean and sweep up the woods;
For nothing now can ever come to any good.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
ei ainoastaan tangoon tarvita kaksi, vaan myös suruun. muistan hyvin miten pääsin dianan kuoleman avulla harrastamaan sadomasokistista itsepieksentää seulomalla mieleni uumenista kaikki mahdolliset kuolemisen surut, jotka sain tämän sydänten prinsessan avulla itkeä kyynel kyyneleeltä ulos.
sain myös tilaisuuden olla seuraamassa sitä, miten englantilainen dianaa suri: jonkinlainen pienennetty, puristettu ja väkevöity näyte brittiläisestä yläluokasta täytti muistotilaisuuden, yhden sadoista. tapahtuma oli järjestetty jonkun kohderahaston hyväksi ja se oli tietyn, eriytynyneen ja siten hienoudessaan perversoituneen yläluokan kohtaamispaikka ja puuterinvaihto. teekupin ja kahden voileivän toivo näytti kuitenkin yhdistävän heitä enemmän kuin diana, ja pani ihmiset tungeksimaan ahtaissa tiloissa kohti seisovaa pöytää. useimmat hankkiutuivat myös vahvaan boolitunnelmaan. ehkä suuri suru kaipasi vastapainokseen kuplajuomaa ja äänekästä röyhtäisyä?
oli aika, jolloin kunnioitin oikeuttani lähteä täältä oman käden kautta, mutta nykyisin tahdon katsoa tämän elämäksi nimitetyn shown mahdollisimman pitkälle.
en voi sanoa sanan varsinaisessa mielessä koskaan pelänneeni kuolemaa. sen kanssa on tultava toimeen, eli on pysyteltävä hengissä kuollakseen. siinä on päämäärää kylliksi. wittgenstein tulee apuun tässäkin asiassa: "jos äärettömän ajan keston asemasta ymmärrämmekin ikuisuudella ajattomuutta, silloin se, joka elää nykyhetkessä, elää ikuisesti."
audenin runo on huippu, olen useaan otteeseen selvinnyt hautajaisista hänen aasillaan ratsastaen.
Tango on hyvä metafoora elämälle sillä sointu on se minkä mukaan mennään eikä opitut askeleet. Se kuvaa hyvin sen, mikä vie ja mikä seuraa (akateemiset tanssit ovat tangon vastakohta missä jalan kaunis siirto on lähes millilleen harkittu juttu ja on omalta osaltaan kaunista katsottavaa).
Suru on tila milloin uunista tulee uutta jos uunilla ymmärrämme jotain valmiimpaa.
Kuolema on minulle äänten ja soinnun sopukohta, missä ääni ja sointu on yhtä, mutta tila on olemassa. Mikä sen harmonian sitten rikkoo on jotain muuta joka tulee vauhdittamaan tätä. Ihmiset ovat siis vain tiedon kantajia minun mielestäni, siis vastaanottavia voisi sanoa.
Minä näen tiedon siis ihmistä suurempana ja tieto ei silloin tarkoita sitä pelkästään mitä olemme yhteisesti tiedoksi kirjanneet vaikka sekin on sitä.
Tieto on minulle mentaalinen olio jolla liike ja suunta.
Suurimman surini koin, kun olin 11-vuotias, melkein 12. Äitia minulla ei enää ollut, mutta häntä en kaivannut, koska olin varttunut äidittömyyteen. En ole koskaan osallistunut massojen iloon tai suruun. Joukkohysteria on minulle vierasta. Lemmensurut eivät ole todellisia suruja. Ilon suhteen olen epävarma ja "itsekkyyttä on kuoleminenkin".
Kirkkoherran Väinö Mentu sanoi Jaalan kirkossa, että ihmisellä voi olla elämässään yksi tai kaksi suurta ongelmaa, mutta raha-asiat eivät niihin kuulu, sillä niistä selviää rahalla. Tiesin, että häneltä oli vastikään kuollut puoliso. Siitä ei rahalla selvinnyt. Niitäkin on, joille puolison kuolema on ilo tai väistämätön vaiva tai vain episodi elämän kulussa.
"Sama orpous on puun miljoonan lehden. Huminassa ken yhden kuisketta kuuli."
Kirjoitin sulle kommentin aiheesta omaan blogiini.
*
Olen jo pitkään kokenut paitsi erittäin inspiroivaksi kirjoittaa päreitä alunperin kommentteina toisten juttuihin, koska milloinkaan ei voi aloittaessaan tietää tuleeko kommentista niin itsenäinen juttu, että julkaisen sen myös omassa blogissani vai jääkö se lyhyemmäksi kannanotoksi.
Toisaalta - jos kommentista kehkeytyy päre, niin pitäisikö se julkaista vain omassa, toisen blogissa vai molemmissa blogeissa?
Olen yleensä noudattanut käytäntöä julkaista 'kommenttipäre' sekä kommenttina että päreenä.
Tähän löytyy syitä, jotka ovat hieman ristiriidassa keskenään.
On ehkä blogikäytäntöjen kannalta kohteliasta (eettisesti oikein lienee liikaa sanottu) julkaista kommenttipäre myös siellä, mistä sen ensimmäinen kirjoitusidea on saatu, vaikka tuo idea tuleekin aina mainittua omassa päreessä ja blogissa.
Tämä tosin - vaikka takaa oman jutun leviämisen laajemmalle - myös estää keskustelun keskittymistä oman blogin piiriin sen vuoksi, ettei lukija/kommentoija oikein tiedä, missä kommentoisi - minun vai tuon toisen kirjoittajan blogissa.
Kemppinen, joka ei kommentoi kuin äärimmäisen harvoin muiden blogeissa, on tällä tavoin selkeästi keskittänyt keskustelun vain oman napansa ympärille, mikä integroi aiheen käsittelyä ja tuo kommentoijat väistämättä hänen blogiinsa, koska pääasiallinen keskustelu käydään vain siellä.
*
Mutta viis näistä seikoista. Enhän minä tavoittele julkisuutta, vaikka kommentoinnista ja kommenteista toki pidänkin.
Löysin tuo Audenin runon 'Funeral Blues' 2½ vuotta sitten ja tein siitä pienen 'päreen'.
Täydellinen hautajaisruno, joka muistaakseni on silti alunperin koottu kahden keskeneräisen ja erityyppistä tarkoitusta palvelevan runon osasta, jotka Auden sitten kokosi yhdeksi surun purkaukseksi.
*
Suru on merkillinen tunne.
On olemassa melankoliaa eli masennuksenkaltaista surua, joka kohdistuu itse elämään, omaan elämäntunteeseen tai sen puutteeseen. On olemassa kaipuunkaltaista surua, joka voi liittyä sekä elämään, Jumalaan että ihmiseen.
Yleisimmin suru ymmärretään kuitenkin menetyksen aiheuttamaksi tuskaksi ja ahdistukseksi.
Läheisen omaisen kuolema menetyksenä on silti mahdollista - ainakin osittain - 'surra pois', kun taas ylempänä mainitut liittyvät jollain tapaa itse elämään tai ihmisen tapaan kokea elämä.
Kaltoin kohdeltu Job ja etenkin illuusioton Saarnaaja eivät pääse irti melankolisesta perusasenteestaan elämää kohtaan, mutta yksittäisen rakastetun ihmisen menetys ei välttämättä jää ikuisena taakkana painamaan mieltä ikäänkuin tuomiona henkirikoksesta.
*
Ehkä kuitenkin liioittelen painottaessani 'surutyön' positiivista merkitystä, mutta sitä haluan ehdottomasti korostaa, ettei näitä pohdiskeluja - Diana-ilmiötä lukuunottamatta - ole syytä liittää keskusteluun 'positiivisesta elämänasenteesta negatiivisen vastapainona, mikä on lähinnä median ja kaupallisten trendien 'mainosproduktiota'.
(Tosin laulussa 'Esplanadi' (1965, Hootenanny Trio) laulettiin kyllä jossain määrin opettavaisesti, että 'jos joku suruistaan piittaa, niin silloin ne merkit aina kuolemaan viittaa..;)
Omalla kohdallani surin joka tapauksessa esimerkiksi äitini kuoleman jo neljä vuotta ennenkuin hän sitten kuoli kesällä 2005.
Olin nimittäin täysin varma siitä, että äiti kuolee jo 2001 kesällä, ja kohtasin menetyksen tosiasian jo silloin. Itkin häntä kynttilän valossa vain yhden illan mutta tunne oli sitäkin murskaavampi.
Tämän kokemuksen ja surutyön jälkeen en sen sijaan kokenut hänen varsinaisen poismenonsa jälkeen suurtakaan tuskaa. Sehän oli jo surtu 'pois'.
Tämä on hyvä esimerkki minun tavastani kohdata läheisten kuolemaa tai sen vakavaa uhka. Olen siis kokenut saman useampiakin kertoja.
(Sen sijaan enoni ja isäni äkillistä, täysin yllättävää kuolemaa kolmen kuukauden sisällä 1968 en ilmeisesti vieläkään ole kyennyt täysin kohtaamaan ja suremaan. Jonkilainen shokkivaihe lienee jäänyt ikuisesti päälle...)
*
Kaikkein vaikein surtava ihmisistä puhuttaessa lienee oman lapsen kuolema, mutta ehkä surun 'priorisointi' ylipäätään on kehnoa psykologisointia.
Tässä kohtaa on hyvä muistaa, mitä Ingmar Bergman sanoi vuosia pitkäaikaisimman vaimonsa Ingrid Thulinin (os. von Rosen, joka muistutti hämmästyttävästi Bergmanin omaa äitiä) kuoleman jälkeen.
'En ole koskaan toipunut Ingridin kuolemasta. Jäin pysyvästi invalidiksi...Kuin osa minua/-sta olisi repäisty lopullisesti irti...'
(Vihonviimein solmittu avioliitto (1971) loppui Thulinin kuolemaan 1995. Yhteinen lapsi parilla oli jo vuodelta 1959, mutta Bergman 'rauhoittui' ja asettui aloilleen vasta 1970.)
***
Mitä taas prinsessa Dianan aiheuttamaan 'suruun' tulee, niin sitä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt.
Ihmiset mitä ilmeisimmin halusivat surra, mutta voiko suremista 'haluta' - ihan aidosti? Eikö tässä ole kyse jostain muusta?
Dianasta saatiin - vaikkei sitä tietenkään ääneen lausuttu - sekä erinomainen syntipukki että koston väline, jolla soimata kuningashuoneen skandaaleja että - varsin tekopyhästi - puhdistua omista 'mokistaan' suremalla psykologisesti mitä sopivinta uhria, joka oli yhtä aikaa sekä julkisuuden kautta sopivan läheinen että samalla tarpeeksi kaukainen, jotta itse suru olisi pystynyt todella vakavasti uhkaamaan omaa emotionaalista tasapainoa...
Viittaus omassa blogissani julkaistuun päreeseen, jonka perusversio pitäisi löytyä myös täältä.
*
"Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Di".
(Alkuperäistä kieliasua on editoitu - viimeksi klo: 22.20)"
*
Ja muutoksia saattaa ilmaantua edelleen.
Tämä muutosten mahdollisuus ja todennäköisyys on myös eräs pohdiskelemani syy julkaista kommenttipäre vain omassa blogissani...
Ad A-K.H
Surusta joskus enemmän. Tässä yhteydessä mainitsen, että Väinö Mentu lienee arvoituksellisimpia pappismiehiä viime vuosisadalla. Tapasin hänet kerran ja vaikutuin. Hän oli seuraamassa jotakin esitelmääni jostakin aivan muusta aiheesta, kun hän saapui nuoren kirkasotsaisen lisensiaatin tykö ja totesi, että tulin vain testaamaan teiltä herra oppineelta, että pitääkö paikkansa: Saksan malli ei sovi Suomen armeijaan. Sitten kuulin kaikenlaista. Kirkkoherranviraston arkisto oli Mentun jäljiltä täynnä avaamattomia kirkkohallituksen ja tuomiokapitulin käskykirjeitä. Niitä oli vuori. Antoi katin kontit. Saarnastuolista oli lukenut Dostojevskiä venäjäksi. Kun joku ihmisaktivoija kirkon keskusvankilasta Katajanokalta oli pakottanut papit kurssille ja kysynyt, että mitäs olette lukeneet, Mentu oli sanonut, että Platonin Valtion, kreikaksi tietysti, mielestäni se oli hyvä kirja.
Rauno
Toisten blogien kommentoiminen on kollegiaalisuutta. Ryhtyy mille tahansa alalle, on oikein ja luontevaa sanoa työkavereille huomenta. Jos ei siihen pysty, paras hakeutua muihin töihin. Jos ei sitä lakikoulussa opeteta, niin peruskoulussa ainakin. On ilta, mutta siirryn tästä lukemaan pärettäsi.
Minulla on Mentun jäämistöstä Toht. Erik Pontoppidanin Kaunis uskon peili, joka on painettu 1851 ja jonka on nähtävästi ensimmäisenä omistanut Petter Husso Maaningalta 1878 ja ilmeisesti lukenut sen viikossa, koskapa kirjan lopussa seisoo, että Nyt on ollut Tässä talossa yhteensä viikon. Sitten sen näyttäisi omistaneen Riika Jutilainen. Pastori Väinö Mentu on saanut kirjan Maaningan Haatalassa Timo Miettiseltä 1960. Mentu on ahkerasti aleviivannut 232-sivuisesta kirjasta 104 sivua.
Teipillä korjattuine piippuinen ja arkiolemuksineen Mentu oli vähemmän papillinen. Hän oli laulu-ja soittotaitoinen ja olisi varmaan tehnyt kanttorinhommat siinä missä Kaarlo Jalkanenkin. Hän oli ensimmäinen pappi, jonka kuulin laulavan Herran siunauksen
Kerran, kun tulin kirkosta, hän oli jo pappilan pihalla lehtiä haravoimassa. Hän oli sapatinkin herra.
Minulla on sellainen mielikuva, että hän olisi ollut pappina myös Rautavaaralla. Kimmo Kivelä sanoi, että Väiski oli hyvä maalaispappi. Saattoi hän olla enemmänkin, päätellen siitä, mitä kerroit.
Mentu oli myös Rautavaaralla. Pontoppidanin kirja saattaa olla aikanaan N.K. Malmbergilta ostettu, hän niitä ainakin myi. No, oli tietysti muitakin, mutta Malmberg kirjaa kovasti kehui.
Lähetä kommentti