Ryhdyn pitämään itselleni tenttejä, joihin kirjoitan vastauksia. Otsikot ovat tenttikysymyksiä.
Suurin osa 1950-luvun jälkeisen filosofisen keskustelun kuuluisimmista henkilöistä ovat kuolleet 2000-luvun alussa: Donald Davidson, Jacques Derrida, Hans-Georg Gadamer, Willard V. Quine, John Rawls, Paul Ricoeur...
Kesällä kuoli yksi tunnetuimmista, Richard Rorty.
Rortyn nimeen ja työskentelyyn liittyy myös itsensä filosofian kuolemaksi joidenkin kokema ajattelutapa, jonka muistomerkki on hänen teoksensa Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Rorty esitti käsityksen, jonka mukaisesti filosofia ei voi enää olla platonisen tradition mukainen luonnon peili, jonka avulla muodostamme olevaisen kuvan. Sen sijaan filosofian tehtävä on edifioida ihmisiä, jalostaa näitä selviämään kovassa maailmassa.
Myöhemmin Rortyn ideaa alettiin kutsua nimellä uuspragatismi. Sen näkökulmasta filosofia on hengissäselviämistä. Sen suuntaa ei näytä platonismi vaan darwinismi. Meillä ei Rortyn mielestä ole ole suoraa yhteyttä siihen, miten asiat ovat, ei tietoa sanan klassisessa merkityksessä. Maailmaa ei voi, kuten klassisessa filosofiassa, esittää, vaan sen sijaan siinä eletään.
Kielen avulla.
Ihminen on nimittäin Rortyn mielestä eläin, joka koettaa tulla toimeen ympäristönsä kanssa. Tähän tarkoitukseen ihminen kehittää välineitä, joista tärkein on kieli.
Rortyn mielestä ympäristön kanssa ei tulla kuitenkaan toimeen kynsin hampain vaan asioita ironisoimalla. Kaikkien maiden ironikot, liittykää yhteen! Olkaa yhtä ystävällisiä toisillenne kuin suomalaiset blogistit ja kääntäkää maailma päälaelleen, kyllä se siitä.
Ironiasta muodostuu ihmisten välisen solidaarisuuden perusta, jota Rorty tarkastelee viimeisessä teoksessaan Philosophy and Social Hope (1999)
13 kommenttia:
maailma olisi tylsä paikka ilman ironiaa. ei ole asiaa, jota ironia ei kykene ryydittämään ja kirpeyttämään.
minusta on hölmöä, että ironia koetaan jotenkin vähempiarvoiseksi kuin 'rakentava ajattelu'.
ironia itseilmaisun saralla on parasta raaka-ainetta mielenkiintoisiin keitoksiin. se on parasta antia intertekstuaalisessa maailmassa. uskon että ironiasta voi oppia vähintään yhtä paljon kuin 'siististä' ilmaisusta, ellei enemmänkin.
ironia on, tai yrittää olla, yksi arjen kertomus. se asettaa sanojalleen ison vastuun. se toimii kansakunnan verenpaineen ja sykkeen mittarina ja paljastaa valheet. se on ainakin osittain 'oikeassa' ja antaa jopa toivoa.
reilusti yleistäen: jos ristisiittää omaan arkeensa huumorin sävyttämää ironiaa, huomaa, miten väkeviin ja monenmoisia asioita ilmaiseviin tekoihin ironia kyke-
nee.
ajattele vaikka syvän-vitsikkään-sarkastis-ironisia tatin elokuvia. miten ne tekevät ihmistä vähän suuremmaksi, askel ja elokuva kerrallaan. viisaan ja kantaa ottavan tatin ironia tarjoaa verrattomasti paremman väylän tutkia ihmistä kuin erilaiset kiltit psykologiat.
Rortylle filosofia oli eräs kirjallisuuden/kirjoittamisen laji tai muoto.
Ei yhtään enempää - tai vähempää...
Tietoisuus ei heijasta todellisuutta eikä tiedolla ole mitään objektiivista perustaa, joten totuudesta puhuminen on illuusio.
Hengissä säilyminen on todellakin perimmäisin motiivimme, jota juuri kieli välineenä palvelee - ei mikään ikuinen idea, Jumala tai korkeampi tietoisuus.
Rortylle mitään itsensä kanssa identtistä, metafyysistä subjektia ei tietenkään voi olla olemassa siinä mielessä kuin se Locken ja Kantin perinteissä ymmärretään.
Rorty menee subjektin kritiikissään jopa pitemmälle kuin Nietzsche, jolle sentään vielä itsensä luominen tai itsensä valitseminen ja siten yli-ihmisyys oli ideaali.
Rorty sen sijaan Freudin tavoin olettaa, että edes mitään oikeaa valintaa ei ole, koska subjekti on lopullisen pirstaleinen ja monimielinen eli monikielinen re- ja de-konstruktio.
*
Rortyn poliittiset näkemykset ovat yhtä lailla anarkistisia.
Ideologisesti häneltä ei jää kiveä kiven päälle, ja silti hän haluaa puhua solidaarisuudesta.
Olen samaa mieltä kriitikoiden kanssa.
Rortyn solidaarisuus-hurskastelu ei vakuuta vaan on itse asiassa akateemisesta turvapaikastaan 'lelukranaatteja' ympäristöönsä heittelevän nihilistin mautonta pilaa.
Hänen liberaaliin individualismiin (EI Jumalaan, hyveisiin tai moraalilakiin) tukeutuva 'älkää olko julmia, olkaa kilttejä toisillenne' (vrt. Augustinus - tai Wittgenstein) periaatteella ihmisten välinen sopusointu ei onnistu yhtään sen paremmin kuin, jos eläisimme fundamentaalisemman kannan mukaisesti.
Tuskin kukaan irakilainen haluaisi kuulua Rortyn ironikkojen klubiin, jossa kokoontuvat kaikki samanmieliset - oletetaan nyt vaikka lintubongausta harrastavat luonnonrakastajat - kuten Rorty itse.
Rortyn sinänsä selkeässä ja hyvin artikuloidussa nihilismissä 'haisee' todellakin kummallisella tavalla se sama akateemisuus, josta hän syyttää akateemisia ammattifilosofeja.
Rortyn mukaan nuo ammattifilosofit pyrkivät siis ratkomaan pelkkiä näenäiskysymyksiä, mikä varmasti on osittain täysin oikeaan osuvaa kritiikkiä.
Mutta kun tarkastelemme Rortyn omaa - nihilistis-ironistis-esteettistä ratkaisua, niin hänen luotinsa ovat pikemminkin paukkupatruunoita kuin esim. Nietzscheen verrattavaa dynamiittia.
Rorty ei tuo 'filosofiapeliin' mitään uutta. Sen hän toki itsekin on avoimesti myöntänyt. Hän tekee kompilaatioita.
Rorty vain on ehkä kaikkein selkeimmin kyennyt kritisoimaan analyyttista filosofiaa sen sisältäpäin käsin - itse nimenomaan analyyttisen filosofin koulutuksen saaneena.
Toisaalta anarko-trotskilaisen perheen lapsi yrittää tavallaan itsekin olla loppuun asti kuin vanhempansa, mutta koko strategia kumisee onttouttaan, koska siitä puuttuu totaalisti arvofilosofia.
Kun seuraava sota maailmassa/länsimaissa syttyy - ja ennenpitkää se syttyy: ilmastonmuutoksen takia - voi vain ihmetellä, miksi Rortyn kaltaiset sivistyneet ja liberaalit ironikot ovat niin mitätön vähemmistö, vaikka heidän pitäisi edustaa edistyneintä tietoisuutta maailmassa.
Ehkä siksi, etteivät he suostuneet ottamaan periaatteellista kantaa mihinkään oleelliseen arvo-ongelmaan maailmassa - 'akateemisen'ja liberaalisen nihilisminsä takia.
Väitän, että Nietzsche ei Rortyn nihilismiä olisi kovin korkealle noteerannut. Hänen filosofiansa perusongelmahan olivat nimenomaan arvot - tai niiden puute ja niiden uudelleen arviointi.
Rorty on toki johdonmukainen - päinvastoin kuin ehkä Nietzsche: kun tiedon perusta ja siten 'Totuus' on 'menetetty', arvoista puhuminen on pelkkä makuasia.
Nietzsche itse kirjoitti likipitäen juuri näin, mutta sisimmässään hän ei koskaan hyväksynyt sanomaansa loppuun asti - hän vain totesi johdonmukaisesti antifoundationalismin ja antirepresentationalismin seuraukset.
Nietzschen intentioihin jäi siten melko ammottava ristiriita, koska hän oli 'hengeltään' uskonnollinen moralisti niin pitkään kuin pysyi järjissään.
Mutta Rorty on täysin - sanoisinko jopa liian - johdonmukainen nihilisti - edelleen siis mitä analyyttisin mies, joka ei haluaisi ottaa ainoatakaan argumentatiivisesti 'väärää' askelta sen jälkeen, kun on heittänyt Kantin likaviemäriin.
Mutta sellainen ihminen ei lopultakaan ole mitään mieltä mistään, missään eikä milloinkaan.
Sellainen ihminen lakkaa kiinnostamasta ketään, koska hän on kuin filosofiansa: ei mitään!
Vain ne, jotka ottavat riskin olla ristiriidassa itsensä kanssa kuten Nietzsche voivat olla mielenkiintoisia ja innovatiivisia.
Rorty on kuitenkin yhtä ja samaa. Me tiedämme jo hänen vastauksensa kaikkeen, eikä se enää kiinnosta meitä.
Kummallista, että mies, joka piti filosofiaa eräänä kirjallisuuden - siis fiktion - lajina hakeutuen lopulta jopa alan professuuriin, onnistui kirjoittamaan sisällöltään - ei tyyliltään - niin perin latteaa 'mielen ylennystä'.
Ehkäpä hän todella onnistui tappamaan filosofian - omalla kohdallaan...
Hyvä kuva.
Noin yleisesti ottaen naureskelen mieluusti kaikenlaisille asioille, mutta ymmärrän myös, että nauru voi tehdä ei-miksikään. Monesti myös ahdistus purkautuu kummallisena hekotuksena. Näin käy, kun ihminen pizzajuustoa rinnuksillaan surffailee telkkarikanavalta toiselle ja silmä sattuu näkemään jossain Nelosen 4D-dokumentissa evoluution oikkuja ja ihan kipeällä tavalla vammaisen ihmisen. Kun on tarpeeksi rankkaa, ei asiaa voi käsitellä kuin nauramalla. Joskus aikuisetkin naurahtavat, kun telkkarissa vaikka pujottelija lennähtää hassusti ja Tarantinon Death Proof -leffassa raikui räkänauru väkivaltaisuuksille, joita ei ollut tarkoitus ottaa tosissaan.
Maailma on niin mielestön, että filosofi voi olemassolon merkitysongelman ratkaista maisteri Frangenin ilme naamallaan: pannaan porukka naurammaan. Puhutaan vaikka kepeydestä taikka ironiasta taikka pyhästä hekotuksesta. Joskus tulee mieleen, että näin neuvotaan siksi, että missään ei oikeasti ole mitään mieltä.
Ehkä vain tosikot nauravat tähän kiusalliseen sävyyn.
Yleensä akateemiset ihmiset nauravat kummallisesti, ei siis vapautuneesti vatsanpohjasta lähtien vaan sillä tavoin kurkunpäällä taikka kitalakilähtöisesti kuin huono karaokelaulajakin koettaa synnyttää äänensä suun etuosassa. Naurulla otetaan etäisyyttä, pieni virne naamalla viisastellaan niitä näitä ja luetellaan kirjoja, joita on luettu ja niillä eväillä sitten koetetaan päteä toinen kumoon. Siinä ympäristössä pitää säilyttää virnuileva staili ja silloin on mahdotonta nauraa rätkättää pidäkkeettömästi. Fiiniä. Ei saa olla juntti eikä roots.
Jaa, mutta muutakin piti sanomani. Kirjoitit Pepe näin sanoen:
"Ihminen on nimittäin Rortyn mielestä eläin, joka koettaa tulla toimeen ympäristönsä kanssa. Tähän tarkoitukseen ihminen kehittää välineitä, joista tärkein on kieli.
Rortyn mielestä ympäristön kanssa ei tulla kuitenkaan toimeen kynsin hampain vaan asioita ironisoimalla. Kaikkien maiden ironikot, liittykää yhteen! Olkaa yhtä ystävällisiä toisillenne kuin suomalaiset blogistit ja kääntäkää maailma päälaelleen, kyllä se siitä."
Hauskaa, että konetuliaseet eivät olekaan tärkein väline tulla toimeen ympäristön kanssa. En ole Rortya lukenut. Mutta jos siis Darwin ohjailee systeemiä, tulee mieleen evoluutiobiologian suhde abstraktiin elikkä käsitteelliseen kieleen. Abstrakti kieli viittaa mielikuvitukseen ja toisaalta kysymykseen olemassaolon merkityksestä. Tillichin mukaan abstrakti kieli mahdollistaa ns. uskonnollisen kyselemisen. Tässä kohtaa Tillich, tämä josta niin tykkään, vetoaa Kurt Goldsteiniin, joka neurologina ja biologina halusi pitää inhimillisen hengen ulottuvuuden erottamattomana osana biologiasta systeemiään. Tillichin systeemin kolmannen niteen ensimmäiset 50 tai 100 sivua huokuvat tätä. Tai itse asiassa jo Part kakkosen ontologia, jossa subjektia ei voi erottaa objekstista eikä henkeä aineesta. Kieli ja vapaus ja kysymys olemisen merkityksestä... Nämä eivät ole mitään päälle liimattuja lisukkeita vaan luonnollinen osa evoluution jatkumoa, siis sitä kaarta, joka lähtee elottomasta luonnosta, saa jatkokseen elollisen luonnon ja sitten lopulta hengen ulottuvuuden. Tätä jäsentää käsitys potentiaalisen aktuaalistumisesta.
Tapasin muuten tässä äskettäin sukulaisen, joka on sitä mieltä, että perisynti siirtyy sperman mukana elikkä että perisyntioppi on kirjaimellisesti otettava ja kuuluu teologian ohella lääketieteen alaan. Minä sitä kummastelin, ja sukulaismies vain, että ei se ole biologista vaan henkistä. Kummallinen aivoitus siinä ja aina näissä kohdissa minulta pääsee, jos hoksottimeni piisaavat, ironinen hymy ja kommmentti taikka sitten junttimainen räkänauru, josta Savossa sanotaan,e ttä "nauraa paskaisesti" tai "paskaisen naurun". Ehkä se on yhdenlaista eskatologiaa; se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Enkä millään saa mielestäni pois mielikuvaa taivaaseen astuneesta Jeesuksesta, joka sanoo, että "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä".
Hei hyvä Petri,
Kiitos (liiankin) inspiroivista ajatuksistasi.
Vihdoinkin jotain todellista
toivoa filosofialle, kun filosofia
tekee kuolemaa?
Rorty on kuollut-
kauan eläköön Rorty -ja filosofia.
Myös suomalaisilla on mahdollisuuksia päästä
blogistanian ja miksei filosofiankin kärkimaaksi.
Wittgenstein suositteli myös
"varovaisesti"! muita kuin filosofin
ja journalistin "ammattia".
Useimmista ellei peräti kaikista
hänen "läheisistä"? oppilaistaan
tuli professoreita, filosofian
professoreita ( von Wright, Anscombe, Rhees etc.)
Jumala on kuollut -teologia ainakin
aikaansai vireän jumalatutkimuksen,
joka jatkuu... Voi olla, että filosofiaakin joku valmiiksi taloudellisesti varakas tyttö tai
poika voi huvikseen?, jopa yliopistossa opiskella;)
Filosofia ei voi kuolla, vaikka filosofit kai kuolevat.
Onneksi Putnam elää ja voi hyvin
filosofi-vaimoineen
( täytti hiljattain 80-vuotta),
jossa Saul Kripkekin kävi pitämässä
kiintoisan esityksen;)
Ystävällisesti Matti
Ad omnia
Kirjallisuuden ja filosofian suhde tässä pulp fictionissa on mielestäni kiinnostavin asia. Platon koetti yhdistää kirjallisuuden "luonnon peiliin". Hänen näkökulmastaan Rorty olisi ehkä kuulunut sofisteihin. Mutta sofistit ovat mainettaan parempia. Rauno, olikos tuo Rortyn filosofian professuuri pikemminkin kunnianimike kuin oppituoli?
Minulta on vahingossa kaksi viestiä, eivät ole aivan identtisiä, kun esikatselun yhteydessä olen ilmeisesti vahingossa ennen uudelleenmuokkausta laittanut menemään.
Toisen voisi poistaa.
Filosofia ja teologia ovat kuolleita. Ainakin Helsingissä. Akateeminen tutkimus tuntuu olevan sitä, että kirjoitetaan saivartelevasti siitä, mitä muut ovat ajatelleet. Mutta enää ei ole tapana tuottaa sitä ensimmäisen tason filosofiaa eikä teologiaa, sitä missä on selkeitä päälauseita. On vain toisen tason puhetta, puhetta siitä, mitä joku on joskus sillä ensimmäisellä tasolla sanonut.
'Rauno, olikos tuo Rortyn filosofian professuuri pikemminkin kunnianimike kuin oppituoli?'
Kyllä oli - 'by courtesy'. Mutta nimitys natsaa oikein hyvin hänen pyrkimyksiinsä lukea filosofiaakin pelkästään fiktiona.
Kafkaeque tuottaa ensimmäisen tason filosofiaa ja teologiaa tälle suuresti oppineelle herraseurueelle.ftu
Ad A.K.H.
Suuresti oppineista tulee mieleen eräs teologiantohtorikaronkka, jossa oli pöytärukouksena: "Herra, kun me olemme edessäsi näin korkeasti oppineina..."
ad don jusa
Jossakinhan sen pitää perisynninkin siirtyä, geeninä ja meeminä.
Don jusa
Tuo akateemisen naurun kuvaus oli kyllä just nappiin.
don jusa
Pitää mainita poikkeuksena Eric Crump, joka on yhdistänyt akateemisen ja savolaisnaurun. Crump yski kirjojen pölyä pikku kopissaan kaulaliina kaulassa (oli oppinut tavan Ricoeurilta, jonka oppilas oli). Sanottuaan viisauslauseen tyyliin "Ricoeurin mielestä tunteet ovat sitä mitä me olemme" Eric tuijotti seuralaista pari sekunttia varmistaakseen, että tehot menivät perille, kallisti sitten päätään 45 astetta taaksepäin ja karjaisi: hah hah.
Lähetä kommentti