Toivosta

Eiliseen kirjaukseen liittyen takautui mieleen eräs Anthony Kennyn idea, jonka muistelen olevan seuraavanlainen.

Aristoteleen mielestä hyvä toiminta on sellaista, missä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Tätä voi soveltaa myös uskomusasenteisiin. Onko uskonnollinen usko "pahe", joka uskoo liikaa ja sen tapaisen asenteen kieltäminen pahe, joka uskoo liian vähän?

Jos vastaus edelliseen kysymyspariin on kyllä, hyveelliseksi keskiväliksi voisi jäädä toivo.

Toivo on asenne, jossa henkilö tavoittelee päämäärää, jonka saavuttamisen keinot eivät ole hänen tiedossaan.

Tuomas Akvinolainen ratkaisee puuttuvien keinojen ongelman ilmoituksen käsitteellä. Ilmoitus valaisee yliluonnollisia kohteita mielessä siten, että vain luonnollisiin kohteisiin suuntautumaan kykenevä järki tahtoo valita ne kohteikseen.

Ilmoitus on siten hehkutus ja valaisua, sädekehän muodostamista ja siihen liittyvä tiedollinen asenne muistuttaa Tuomaan mukaan pikemminkin näkemistä kuin diskursiivista ajattelua.

Hänen mukaansa tämä näkeminen tapahtuu kuoleman jälkeen, suurimmalla osalla ihmisistä: Mooses ja Paavali ovat niitä harvoja, jotka näkivät jo eläessään.

Vaikka siis henkilö kannattaisikin näkemystä, jonka mukaan totuus ilmoittaa itsensä, hän voisi silti ajatella, että toistaiseksi ollaan pikemminkin toivon tilassa.

Näin on siis meissä tämä laki, että me pidämme kaiken muun roskana, mutta ojennaudumme sen mukaan, mikä ei vielä ole näkyvää vaan tavoittuu vain toivossa. Emmekä me häpeä tämän sanomista, roomalaisille tai pakanoille, vaan kerromme iloisesti, että toivomme toivomme muuttumista näkemiseksi.