Eutanasiasta

Lääkärikunta on viime aikoina puhunut viisaita potilaan hoitotahdosta arkkiatri Pelkosen suulla. Joroisten tapaus on aktualisoinut keskustelua.

Suomessa niin sanottu passiivinen eutanasia ei ole kielletty. Se merkitsee hoidon lopettamista. On esimerkiksi tapaus, jossa neliraajahalvauksesta kärsinyt ja hengityskoneessa ollut henkilö kytkettiin irti koneesta ja hänelle annettiin lääkettä, joka esti tukehtumisen tunteen. Aktiivinen eutanasia on myös eräässä mielessä lainsäädännöllisesti sallittu: itsemurha, joka aikaisemmin oli rikos, on poistettu rikoslaista.

Äkkiseltään on outoa, että itsemurha oli rikos. Mikä rangaistus voisi enää elämänsä lopettaneeseen yltää? Itsemurhan poistaminen rikoslaista merkitsee yhteiskunnan asenteen muuttumista. Yhteiskunta ei ota mitään kantaa elämänsä lopettamiseen.

Omassa tiedossani on joitakin itsemurhatapauksia. Näistä osa on pappeja. Olen surullinen näistä tapauksista ja ne herättävät ristiriitaisia tunteita. Mielessäni ei kuitenkaan herää sen kummemmin maallisiin kuin taivaallisiinkaan rangaistuksiin kytkeytyviä tunteita ja ajatuksia. Pikemminkin: Herran haltuun.

Myöskään itsemurhassa avustamista ei sellaisenaan tunneta lainsäädännössä. Asiaan voidaan soveltaa laiminlyöntipykälistöä, esimerkiksi. Aktiivinen eutanasia niin sanottuna kuolinapuna on kuitenkin rikos.

Passiivisen ja aktiivisen eutanasian raja on käytännössä vaikeasti nähtävissä. On helppo käsittää, että kuolettavan ruiskeen antaminen potilaalle, minkä tekeminen siis on kiellettyä ja rikollista, on aktiivinen eutanasia. Mutta jotkin muut passiiviseksi eutanasiaksi katsotut teot, esimerkiksi kipulääkityksen lisääminen tilanteessa, jossa muu hoito on lopetettu, voi muuttua elämän lopettavaksi yliannostukseksi.

Monet ihmiset ajattelevat omalla kohdallaan, että soisivat kuolevansa elämän muuttuessa heidän kannaltaan kohtuuttoman kipeäksi ja merkityksettömäksi. Monet ovat seuranneet rakkaan ihmisen kohtuuttoman kovaa kuolinkamppailua ja niin sanotuista inhimillisistä syistä toivovat, että tällaista kärsimystä ei tarvitsisi kenenkään kokea.

Arvostan näitä kokemuksia. Siitä huolimatta en aja innokkaasti aktiivisen eutanasian hyväksymistä. enkä pidä sitä selvästi eettisesti hyvänä asiana.

On asioita, joita ei kannata kirjata lakiin muun muassa siksi, että laki kyllä ilmaisisi yleisen asennoitumisen tai muuttaisi sitä, mutta ei itse asiassa käytännön osalta toisi selkeää ratkaisua. Toisin sanoen: on mahdollista, että aktiivisen eutanasian lainsäädännöllinen hyväksyminen ei selkeyttäisi käytännön tilanteita, mutta kirjaisi kyllä lakiin kannanoton kuolemaan.

Edes Hollannin eutanasialaki ei itse asiassa salli eutanasiaa. Sen sijaan lain mukaan Hollannissa jätetään syyttämättä, mikäli eutanasia täyttää tiettyjä ehtoja.

Ihmisen niin sanottu viimeinen tahdonilmaus on vaikea asia. Tahto on muuttuvainen. Asiaa on koetettu parantaa hoitotestamentilla, mutta siihen puolestaan liittyy seuraava ongelma: lääkärin on vaikea arvioida, milloin on kyse tilanteesta, jossa hoitotestamentissa ilmaistua tahtoa pitäisi noudattaa.

Pidän järjestelmästä, jossa lääkärin ammattikunnan tarkoituksena on elämän ylläpitäminen. Aktiivista eutanasiaa varten pitäisi mielestäni perustaa toinen ammattikunta. En usko, että yhteiskunta parantuisi, mikäli tällainen kuoleman tuottamiseen erikoistunut ammattikunta perustettaisiin.

Suhtaudun elämään siten, että vierastan pyrkimystä sen lopulliseen haltuunottoon ja haluan elää kulttuurissa, jossa elämään kuuluu ratkaisemattomia kysymyksiä, kuten esimerkiksi ihmisen syntyminen ja kuoleminen.

Ymmärrän potilaan itsemäärämisoikeuden tärkeyden ja paternalismin vastustamisen, mutta pidän lapsellisena kulttuuria, joka kuvittelee, että se voisi välttyä eräänlaiselta metafyysiseltä paternalismilta, riittäköön sen nimittäminen tässä yhteydessä kohtaloksi.

Se on sinun ongelmasi, voi tietysti joku sanoa. Vastaan, että toistaiseksi se on myös yleinen periaate, josta meillä tätä asiaa lähestytään. Ehkä sitä ei niin vain kannattaisi heittää roskakoriin, - vaikka pitäisikin paikkansa, että antiikissa suhde eutanasiaan oli varauksettomampi kuin myöhemmässä kristillisessä kulttuurissa. Tosin esimerkiksi Aristoteleen kanta itsemurhaan on kielteinen, koska ruumis kuuluu valtiolle eli toisin sanoen yksilöllisyys on yhteisöllistä. Passiivinen eutanasia ottaa inhimillisyysnäkökohdat huomioon ja näin ollen kristillinenkään kulttuuri ei johda silmittömään fatalismiin. Antiikin kulttuurissakin lääkärin valaan, niin sanottuun Hippokrateen valaan, sisältyi eutanasiasta pidättäytyminen.

Käsitykseni on se, että Suomessa arkaillaan kivun hoitamisessa. Tätä asiaa kannattaisi miettiä perinpohjaisemmin.

Meillä lienee lääkärikunnassa väkeä, joka olisi valmis ”avartamaan” eutanasialakia, mutta en oikein jaksa uskoa, että suomalainen lääkärikunta olisi valmis ottamaan Hollannin eutanasialain tapaisen järjestelmän meillä käyttöön. Olen ymmärtänyt, että asia ei ole Hollannissakaan helppo: lääkäreitä, jotka antavat kuolinapua, ei ole vaivatonta löytää.

Britanniassa lääkärikunta on muuttanut kantaansa asiaan siten, että se ei ota siihen mitään kantaa. Se katsoo, että asia kuuluu poliitikoille. Näin ilmaistessaan lääkärit itse asiassa kuitenkin ottavat kantaa: he eivät tahdo tehdä päätöstä toisten ihmisten puolesta – kuten he joutuisivat useissa aktiivisen eutanasian tapauksissa itse asiassa tekemään. Edes hoitotestamentti ei vapauta tästä.