Valtiollisia mietteitä

Koetin eilen miettiä, onko suomalaisen filosofian historiassa jokin alusta alkaen esiintynyt "suuri linja", mutta ei sitä oikein näytä olevan.

Ensimmäinen Auran Akatemiassa puolustettu väitöskirja oli Discursus politicus in prudentia. Laatija oli Wexionius, joka koetti opettaa kansaa kohtuullisuuteen yhteistuumassa Pietari Brahen kanssa. Ellen aivan väärin muista, De prudentia on ensimmäinen Suomessa painettu kirja. Täytyy katsoa Tuija Laineen tutkimuksista.

Ajan tavan mukaan professorin kirjoittamaa tutkielmaa puolusti joku opiskelijoista, tässä tapauksessa Enevaldus Svenonius, josta Seppo J. Salminen on kirjoittanut upean kaksiosaisen tutkimuksen.

Svenonius julkaisi myöhemmin barokkisen laajan tuotannon ja hänen ideoitaan käsitteli myöhemmin muun muassa Eino Kaila. Kaila kiinnitti huomiota keskusteluun, jonka Svenonius kävi Terseruksen kanssa tuonelaan laskeutumisesta. Terserus kannatti metaforista tulkintaa, jota vastaan Svenonius hyökkäsi. Hintana metaforisen tulkinnan puolustamisesta oli viran menetys.

Filosofian professuuria hoiti Nicolaus Laurentii Nycopensis. Jos jotain suurta linjaa pitäisi etsiä, se lienee logiikan tutkimus, joka oli Nycopensiksen ala. Hän kannatti niin sanottua ramismia, joka oli suosittu 1600-luvun pohjoismaisissa yliopistoissa.

Ramismi oli Aristoteleen syllogistiikkaa riittämättömänä pitänyt oppi, joka tahtoi etsiä tieteelliselle ilmaisutavalle välineistöä retoriikan argumentaatiosta. Jo ennen Ramusta, joka idean muotoili, samantyyppinen näkemys esiintyi useilla renessanssihumanisteilla, joista yksi äänekkäimmistä oli Lorenzo Valla.

Mietteeni jäivät siis köykäisiksi ja edessä on tyhjän paperin kauhu. Identiteetin ja selityksen etsiminen menneisyydestä ei onnistunut enkä ole tilaisuudessa ilmoittaa yleisölle löytäneeni jotakin kiinnostavaa.

Kiinnostavammaksi illan hämärtyessä muodostui kysymys suomalaisten suhtautumisesta Venäjään. J. J. Tengström, joka oli Auran Akatemian kasvateista vaikutusvaltaisimpia, on kiinnostava esimerkki niin sanotusta takinkääntämisestä ja joku voisi sanoa rähmälläänolosta. Entinen Ruotsin kuninkaan uskollinen liehakoitsija muutti 1808 asennettaan siten, että kehotti seurakuntalaisia olemaan vastustamatta maahan tunkeutuvia venäläisiä. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa hän oli tervehtimässä keisaria. Hänestä tehtiinkin arkkipiispa ja aatelismies, jonka tehtäväksi annettiin Venäjän etujen valvonta Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Matti Klinge toteaa teoksessaan Professoreita osuvasti, että Tengströmin näkemys on noussut arvoonsa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sen jälkeen voimaan tuli Tengströmin linja.

Siinä on hyvät puolensa. Mutta jos katsoo, kuka oli väkkärimmästä päästä väkeä, niin ei ole Gustaf Mauritz Armfeltin voittanutta. Tämä Kustaa III:n suosikki ja Anjalan liiton suuri arvostelija liittyi keisarin palvelusväkeen ja ensimmäisen kohtaamisen jälkeen koki herätyksen, että keisari onkin suuri enkeli.

Veijo Meri on todennut hyvin tällaisesta käytöksestä: siinä ollaan koko ajan linjassa, mielipide ei muutu. Mutta sama mielipide, joka ensin sanottiin länteen, sanotaan nyt itään.

Nämä suuret linjat tulivat mieleen myös siksi, että valtiovarainministeri Katainen esitti tuossa naapurissa äsken ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun avoimammeksi tekemistä. En tiedä, pääsemmekö näistä perinteistä irti, onhan historiaamme paalutettu kova logiikka ja mielipiteen periksiantamattomuus.