Paradokseja

Eilen minulla oli otsaa väittää, että joidenkin mielestä ajatus, jonka mukaan kolme on yksi, on paradoksi.

En tiedä, miten paradoksi määritellään, joten ei näihin puheisiin niin paljon ole luottamista. Leväperäisessä teologisessa kielessä paradoksi on usein käsitys ja väite, jonka mukaan jokin on jotakin muuta kuin mitä se on, esimerkiksi Jumala rakastaa vihaamalla tai olemme iloisia surullisesta asiasta eli Jeesuksen ristinkuolemasta. Sofistikoituneempi uskonnonfilosofinen paradoksi on puolestaan teodikea, jonka ensimmäiseksi esitti Epikuros: jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miten on mahdollista, että maailmassa on pahaa?

Liekö näiltä pohjilta Kirsi Kunnas muotoillut hellyttävimmin: joka pitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Antaessaan näet saa.

Iskelmätaivaan paradoksi taas on esimerkiksi tämä: miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Jostakin luin määritelmän, jonka mukaisesti paradoksissa tosi väite johtaa epätoteen päätelmään, mutta kaiketi asia on myös vice versa eli epätosi johtaa toteen.

Esimerkkejä paradokseista tulee mieleen sen sijaan runsaammin.

Zenonin ovat tunnetuimmat.

Jänis ei saa edellään olevaa kilpikonnaa kiinni, koska ennättäessään paikkaan, jossa kilpikonna on, kilpikonna on siirtynyt jo eteenpäin. Nuoli pysyy paikallaan, koska jos tarkastelemme lentävää nuolta, on sen liikkeen vauhti jokaisessa tarkasteluhetkessä 0. Kun olemme liikkeessä, meidän on saavuttava ennen perille pääsemistä puoliväliin loputtomasti ja näin liike ei pääse edes alkuunsa.

Hilbertin hotelli on mahtava, sillä siinä on (numeroituvasti) äärettömän monta huonetta. Se on kuitenkin varattu täyteen. Mutta kun sinne saapuu äärettömästi uusia asiakkaita, täynnä olevan hotellin isäntä on riemullisessa tilaisuudessa tarjota näillekin huoneet, sillä hän majoittaa vanhat asukit äärettömiin parillisiin huoneisiin ja uudet asukit äärettömiin parittomiin huoneisiin.

Russellin paradoksi on puolestaan tämä: saunottaja pesee selän vain ja vain niiltä, jotka eivät pese itse selkäänsä. Jos hän pesee oman selkänsä, hän ei pese omaa selkäänsä, mutta jos hän ei pese sitä, hän pesee sen.

Tuo on jo sellainen peso, että lukija muuttuu Buridanin aasiksi, joka kuolee nälkään, kun ei risteyksessä olevista suunnista kumpikaan viehätä, mutta samalla se tekee valinnan kulkemisensa suunnasta, joka on paikalleen jääminen.

Valinta on pakko ko köyhän kuolema.

Ne, jotka eivät tätä hyväksy ovat valehtelijoita. Toivotaan, että me kaikki olemme valehtelijoita. Siitä on se ilo, että kun katsotaan vain kaikkien puheittemme negaatiot, tiedämme, mikä on totuus. Tämän nimi on valehtelijan paradoksi, ja sen oikein ymmärtävä voi vain ihmetellä, että miten meidän kunnon miesten käy, todisesti!