Aivoituksia mielestä

Sinuhe, hän joka porasi kalloja, tiesi, etteivät maailman kysymykset siitä sen kummemmiksi muutu.

Henkisten toimintojen paikantumisen aivoihin keksi Alkmeion, 500 eKr., en tiedä, olivatko egyptiläiset tässä häntäkin pidemmällä.

Tarkemmat paikannukset esittelivät antiikissa joitakin vuosisatoja myöhemmin Galenos ja Nemesius Emesalainen.

Ihailen nykyistä aivokirurgiaa, täsmälääkkeitä, erilaisten toimintojen keskusten tunnistamisia jne. Samalla kuitenkin ihmettelen, ollaanko aivotutkimuksen alalla seisty 1500 vuotta tumput suorina ihmetellen, kun ei loppujen lopuksi alalla ole niin vietävän pidemmälle päästy siitä, mitä jo antiikissa tiedettiin.

Vielä 100 vuotta sitten filosofiaa opetettiin siten, että ensin kerrottiin tässä olevan Platon ja Aristoteles ja sitten hypättiin Descartesiin.

1900-luvun filosofianhistoriallisen tutkimuksen merkittävin tulos lienee ollut, että tämä oli virhe. Uuden ajan innovaatiot ovat kyllä innovaatioita, mutta niissä on sellainen pieni paha vika, että samat asiat keksittiin jo keskiajalla.

Onkohan lääketieteen historian, yleisen tieteenkäsityksen puolella hieman sitä vikaa, että ollaan vielä 1800-luvun lopun juoksuhaudoissa ja kuvitellaan, että tässä on kovasti eteenpäinkin menty? Tosiasiassa kyse on siitä, että intellektuaalisella ja teoreettisella tasolla ei ole edistystä kovinkaan huomattavasti tapahtunut, sovellusten alueella kyllä.

Ja sitten mennään jo tuhmalle alueelle. Lääketeollisuus on kovaa kauppaa, joka tarvitsee yhtäältä hyväntekijän ja toisaalta tieteentekijän roolin. Siinä ruljanssissa voi näin kateellisen humanistin näkökulmasta käydä niinkin, että pikkutekijästä valetaan suuri sankari. Isot rahat juoksevat ja niin myös isot puheet. Vai?

Mitä mielen ja aivojen suhteeseen tulee, meillä on kolme historiallista ratkaisua tarjolla. Materialismi, esimerkiksi Hobbesin muotoilemana, tarkoittaa sitä, että aivot ja mieli ovat identtiset. Spinoza taas esitti, että kyseessä on sama asia, mutta eri näkökulma. Descartesin mukaan kyseessä on kaksi eri asiaa, jotka toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Hieman myöhäisempää perua on konstruktionismi. Henki on jotakin ruumiiseen palautumatonta, joka kuitenkin syntyy ja kehittyy ruumiillisen pohjalta. Viime vuosisadalla tunnetut filosofiset kiistakumppanit Popper ja Wittgenstein olivat molemmat konstruktivisteja. Wittgensteinille kieli on ihmisen luonnonhistoriaa, mutta ei palaudu luontoon vaan on sitä, mitä ihminen hengellään tekee. Popperin maailma 3 on materiaalisesta ja psyykkisestä maailmasta ilmentynyt eli emergentti todellisuuden tasonsa, jota ei voi palauttaa sinne, mistä se on tullut.

Paha juttu materialismille, että se ei ole totta ainakaan reduktionistisessa merkityksessä. Kyllä tämän on jo kapitalistinenkin tiedemies myöntänyt, kuten popparikirjoittajista vaikkapa Damasio. Jos mittaat, mikä on ilo, voit saada saman aivofysiologisen prosessin kuvauksen kuin mitatessasi, mikä on suru. Tai hetken kuluttua saat aivan toisenlaisen aivofysiologisen prosessin kuvauksen, vaikka mittasitkin sitä samaa iloa.

Se väite, että Jumala asuu aivokurkiaisessa on ihan puhdasta potaskaa asian tieteellisessä merkityksessä. En oikeastaan ymmärrä, mitä metaforistakaan merkitystä tällaisella ajatuksella olisi. Ainakin ennen oli sellainen Skepsis-yhdistys, tieteellisen totuuden vartijalauma, joka antoi huuhaapalkintoja. Jos olisin Skepsiksen jäsen, antaisin huuhaa-palkinnon moisesta.

Sepä olisi somaa sikälikin, että kun totuuden omistaja rankaisee alueelleen saapunutta puutaheinää esittävää tahoa, on tällöin kaksi vetelää vastakkain.

Ne materialistit, jotka edelleen koettavat pitää reduktionismin pelastusrenkaasta kiinni, vaikka putosivatkin tutkimuksen laivasta, sanovat, että ei vielä, mutta tulevaisuudessa, kunhan tiede edistyy, sitten voidaan redusoida.

Ne materialistit, jotka käsittävät tämän turhaksi rimpuiluksi kertovat, että ei, ei redusoida vaan eliminoidaan. Myönnetään se kylmä empiirinen tosiasia, että mielen toimintoja ei voi palauttaa aivotoiminnoiksi eikä tutkia sellaisina. Mutta ajatellaan kokonaan toisella tavalla: mieli ja sen toiminnot on samanlainen keskiaikainen harha kuin vesi. Ei ole vettä. Oikeasti on H2O. Ei ole mieltä. On vain aivot.

Itse ajattelen näin. On uskottavaa, että kun ajattelen tai tunnen, aivoissani tapahtuu jotakin eli henkisellä toiminnollani on psykofyysinen korrelaatti. Näiden suhde ei kuitenkaan ole yksi-yhteen.

Mieltä tai psykologisia käsitteitä koskeva terminologia on, kuten Wittgenstein asian ilmaisi, yhtä robustia kuin pyykkimuijien puheen. Siksi en normaalissa kielenkäytössä pidä ongelmallisena sanojen mieli, sielu ja psyyke sekoittumista. Ymmärrän kyllä suurin piirtein mitä tarkoitetaan.

Jos kirjoitan filosofisen artikkelin, tarkoitan psyykkisellä psykofyysistä lähinnä psykiatrian kohteena olevaa ihmisen mielen ulottuvuutta. Mieli on minulle laajempi käsite, jonka piirissä tutkin ajattelun, tahtomisen ja tunteen käsitteitä. Henki liittyy joissakin yhteyksissä kulttuuriseen toimintaan, joissakin toisissa yhteyksissä uskonnolliseen ulottuvuuteen.

Joku Paavali oli tässä aika selvä. Ihminen on ruumis, sielu ja henki. Sellaisena hän on yksi ja kokonainen. Kun puhumme itkemisestä, puhumme sielusta. Kun puhumme uskosta Jumalaan, puhumme hengestä.