Kiitos Sallan vinkin - kannattaa pitää blogia, sen kommenttiloorassa on välillä itselle tärkeitä vinkkejä - etsiydyin eilen illalla Iisalmen kulttuurikeskukseen konserttiin, jossa esiintyi Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri Juha Kankaan johdolla, solistina Esa Ruuttunen.
Kulttuurikeskuksen sali on kooltaan parahultainen tämän muotoiselle orkesterille, jossa soittaa parisenkymmentä soittajaa, takapenkiltä katsottuna ja kuultuna 4 soittajaa ykkös- ja kakkosviulussa sekä alttoviulussa kussakin, kolme sellistiä, basso, pianisti ja lyömäsoittaja. Väkeä mahtunee kolmisensataa.
Orkesteri oli odotuksiini nähden hieman yllättävä. Olen kyllä kuullut siitä, ja moni on ihmetellyt tai kehunut sen tasoa. Ainoa kuuloelämykseni on pumpun vuonna 2000 äänittämä Joulutervehdys, jossa solistina on Pia Freund. Tällä levyllä Bachin Air tai Corellin Joulukonsertto kuulostaa kansanmusiikilta, mikä on kiinnostava yhdistelmä. Odotukseni näiltä pohjilta oli pelimannisoundisen taidemusiikin kuunteleminen.
Yllätys johtui tästä. Orkesteri on työstänyt soundiaan toisenlaiseksi, pelimannityylinen soitanta häivähtää välillä viuluissa, mutta nyt se on pikemminkin muisto menneisyydestä ja häiritsevä tekijä kuin äänellisesti kiinnostava elementti.
Jos johonkin pitäisi verrata, orkesteri on tullut lähemmäksi Lahden orkesteria. Tämä on tietysti kiinnostavaa, koska voi kysyä, tarvitaanko meillä kahta tällaista pumppua. Ehkä Keski-Pohjanmaan orkesterin pysyminen kamariorkesterina sekä ohjelmistovalinnat, ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä.
Eilisillan konsertissa ohjelmistovalintojen aloitus, Griegin Holbergin ajoilta ei ehkä oikein saanut orkesteria syttymään parhaimpaansa. Sen sijaan Pärtin Fratres, joka on vaativa, soi puhuttelevasti.
Pärthän välillä ”sammui” säveltäjänä. Hän tutki vuosikausia keskiaikaista musiikkia päästäkseen säveltäjänä elävien maille. Tuloksena syntyi musiikki, joka on yksinkertaisimmin ilmaistuna gregoriaanisen musiikin ja nykymusiikin sekoitusta.
Fratres rakentuu yksinkertaisesta sävelkulusta, jossa kuljetaan neljää-viittä säveltä ylös ja alas sekuntiaskelin. Meditatiivisen ja kohtalokkaan tunnelman synnyttää yhtäältä toisto, äänen voimistuminen sekä rummun seinään hakattu kalkatus.
Sävellyksen kuuleminen myllää sisikuntaa, ja itse ajattelin tämän musikaalisen ilmaisuvoiman keskellä eläessäni lausetta ”kaiken vaihtaisin laulun lahjaan”. Kirjoittaminen ja filosofia ovat loppujen lopuksi varsin köyhiä alueita verrattuna siihen, mihin säveltämällä on mahdollista päästä.
Oli erittäin harmillista, että samalla rivillä istuva pappa alkoi kuorsata juuri intensiivisimpien kohtien aikana. Musiikki epäilemättä voi olla unilääke ja ehkä Pärtin ilmaisun voima tulee esille myös siinä, että se vie tajun. Lähellä istuvien kannalta asia on kuitenkin sietämätön.
Pärtin jälkeen Esa Ruuttunen lauloi neljä aariaa Händelin Messiaasta. Mielestäni tämän hetkisessä tilassaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri on parhaimmillaan barokkiorkesterina. Händelit, joihin sisältyy vauhdikkaita osia ja jotka ovat virvoittavasti bachvetoisessa barokissa englanninkielisiä (Ruuttunen muuten lausui selkeästi, mikä ei ole aina itsestään selvyys), sopivat orkesterille ja sen solistille oivallisesti.
Väliajan jälkeen Ruuttunen laului Merikannon karjalaislauluja. Oli kiinnostavaa kuulla, miten hänen äänensä käyttäytyi tämän kokoisessa tilassa. Olen törmännyt häneen 80-luvun alkupuolelta, Esahan on myös pappi, ja olen kuullut hänen ääntään oopperassa, hyvin pienessä intiimissä tilassa, jossa kokemus oli komeudessaan järkyttävä sekä nyt tällaisessa pienehkössä isossa salissa.
Ruuttusen ääniala ei ole kovin laaja. Ylä-äänissä se jopa pari kertaa katkesi ja alhaallakin on selvästi ahtautta. Mutta sen sijaan kantava se on. Ja kaunis. Se kantaa läpi aikain pauhun, enkä ensimerkiksi ihmettele, miksi sitä pidetään kansainvälisesti loistavana Wagner-äänenä.
Esityksen osalta taas voi todeta, että Ruuttunen on hyvin voimakkaasti itsensä peliin laittava ja läsnä oleva laulaja, joka korvaa äänen laajuuden aivan pienet ongelmat tavalla, jolla hän on lavalla. Kantava ääni ja laaja tapa seurustella yleisön kanssa on hänen tavaramerkkinsä.
Konsertin päätti Tsaikovskin Serenadi jousiorkesterille. En aivan päässyt mukaan, mutta viimeisen osan pianissimot, tauot ja pizzicatot herättivät tunteeni ja kohottivat mielen tunnelmaan, joka on aina onnistuneen konsertin merkki narikasta takkia haettaessa: tutuille hymyillään, mutta ei turhia puhuta.
Orkesteri oli odotuksiini nähden hieman yllättävä. Olen kyllä kuullut siitä, ja moni on ihmetellyt tai kehunut sen tasoa. Ainoa kuuloelämykseni on pumpun vuonna 2000 äänittämä Joulutervehdys, jossa solistina on Pia Freund. Tällä levyllä Bachin Air tai Corellin Joulukonsertto kuulostaa kansanmusiikilta, mikä on kiinnostava yhdistelmä. Odotukseni näiltä pohjilta oli pelimannisoundisen taidemusiikin kuunteleminen.
Yllätys johtui tästä. Orkesteri on työstänyt soundiaan toisenlaiseksi, pelimannityylinen soitanta häivähtää välillä viuluissa, mutta nyt se on pikemminkin muisto menneisyydestä ja häiritsevä tekijä kuin äänellisesti kiinnostava elementti.
Jos johonkin pitäisi verrata, orkesteri on tullut lähemmäksi Lahden orkesteria. Tämä on tietysti kiinnostavaa, koska voi kysyä, tarvitaanko meillä kahta tällaista pumppua. Ehkä Keski-Pohjanmaan orkesterin pysyminen kamariorkesterina sekä ohjelmistovalinnat, ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä.
Eilisillan konsertissa ohjelmistovalintojen aloitus, Griegin Holbergin ajoilta ei ehkä oikein saanut orkesteria syttymään parhaimpaansa. Sen sijaan Pärtin Fratres, joka on vaativa, soi puhuttelevasti.
Pärthän välillä ”sammui” säveltäjänä. Hän tutki vuosikausia keskiaikaista musiikkia päästäkseen säveltäjänä elävien maille. Tuloksena syntyi musiikki, joka on yksinkertaisimmin ilmaistuna gregoriaanisen musiikin ja nykymusiikin sekoitusta.
Fratres rakentuu yksinkertaisesta sävelkulusta, jossa kuljetaan neljää-viittä säveltä ylös ja alas sekuntiaskelin. Meditatiivisen ja kohtalokkaan tunnelman synnyttää yhtäältä toisto, äänen voimistuminen sekä rummun seinään hakattu kalkatus.
Sävellyksen kuuleminen myllää sisikuntaa, ja itse ajattelin tämän musikaalisen ilmaisuvoiman keskellä eläessäni lausetta ”kaiken vaihtaisin laulun lahjaan”. Kirjoittaminen ja filosofia ovat loppujen lopuksi varsin köyhiä alueita verrattuna siihen, mihin säveltämällä on mahdollista päästä.
Oli erittäin harmillista, että samalla rivillä istuva pappa alkoi kuorsata juuri intensiivisimpien kohtien aikana. Musiikki epäilemättä voi olla unilääke ja ehkä Pärtin ilmaisun voima tulee esille myös siinä, että se vie tajun. Lähellä istuvien kannalta asia on kuitenkin sietämätön.
Pärtin jälkeen Esa Ruuttunen lauloi neljä aariaa Händelin Messiaasta. Mielestäni tämän hetkisessä tilassaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri on parhaimmillaan barokkiorkesterina. Händelit, joihin sisältyy vauhdikkaita osia ja jotka ovat virvoittavasti bachvetoisessa barokissa englanninkielisiä (Ruuttunen muuten lausui selkeästi, mikä ei ole aina itsestään selvyys), sopivat orkesterille ja sen solistille oivallisesti.
Väliajan jälkeen Ruuttunen laului Merikannon karjalaislauluja. Oli kiinnostavaa kuulla, miten hänen äänensä käyttäytyi tämän kokoisessa tilassa. Olen törmännyt häneen 80-luvun alkupuolelta, Esahan on myös pappi, ja olen kuullut hänen ääntään oopperassa, hyvin pienessä intiimissä tilassa, jossa kokemus oli komeudessaan järkyttävä sekä nyt tällaisessa pienehkössä isossa salissa.
Ruuttusen ääniala ei ole kovin laaja. Ylä-äänissä se jopa pari kertaa katkesi ja alhaallakin on selvästi ahtautta. Mutta sen sijaan kantava se on. Ja kaunis. Se kantaa läpi aikain pauhun, enkä ensimerkiksi ihmettele, miksi sitä pidetään kansainvälisesti loistavana Wagner-äänenä.
Esityksen osalta taas voi todeta, että Ruuttunen on hyvin voimakkaasti itsensä peliin laittava ja läsnä oleva laulaja, joka korvaa äänen laajuuden aivan pienet ongelmat tavalla, jolla hän on lavalla. Kantava ääni ja laaja tapa seurustella yleisön kanssa on hänen tavaramerkkinsä.
Konsertin päätti Tsaikovskin Serenadi jousiorkesterille. En aivan päässyt mukaan, mutta viimeisen osan pianissimot, tauot ja pizzicatot herättivät tunteeni ja kohottivat mielen tunnelmaan, joka on aina onnistuneen konsertin merkki narikasta takkia haettaessa: tutuille hymyillään, mutta ei turhia puhuta.
Kirjoitin tämän tässä aamulla ihan vakavissani. Tuli kouluajat mieleen ja katsoin kaikkea tätä yllä: just nappiin kuin ainekirjoitusta. Taidan laittaa seuraavan matrikkeliin harrastukseksi. 10-, sinulla on jänniä ajatuksia, paranna käsialaa, sanoi opettaja.
Mutta konsertti siis oli tasokas ja rikas.
Kuva on Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin verkkosivuilta.
9 kommenttia:
Joo - oli todella tasokas aine.
Sinulla on paljon sofistikoitunutta taustatietoa ja olet perehtynyt hyvin alan käsitteisiin - mutta huomioit myös rahvaan käyttäytymisen (kuorsaava pappa).
Pohdintasi Ruuttusen äänestä ja näyttämöllisyydestä sekä näiden ominaisuuksien sopivuudesta juuri Wagnerin oopperoihin teki vaikutuksen.
Ehkä kuitenkin kirjoitat seuraavassa musiikkipitoisessa aineessasi lisää siitä, mikä tekee peräkkäisten ja 'päällekkäisten' nuottien sarjasta nimenomaan musiikkia eikä pelkästään toisinsa liimattujen 'äänten antamaa informaatiota'.
Mikä mysteeri? siis piilee rytmin/tempon sekä melodian/harmonian liitossa, kun se meitä niin 'ravistaa'.
Miksi esimerkiksi satakielen laulu ei ole musiikkia, vaikka se niin uskomattoman kauniilta ja hyvin 'organisoidulta' kuulostaakin?
Chevalereskisti pahat kysymykset pistit, mutta mietin kuumeisesti. E. Ruuttunen on körttipappi, yksi haara siinä liikkeessä (oletko kuullut Nivalan konikapinasta, se oli Ruuttusten tamma, josta tapeltiin), jota radikaalipietisti Niitse edusti. Ja sitten tulee tämä Wagner-kytkentä!
Rane
Ehkä kysymys on väärinpäin asetettu. Parempi on kysyä, miksi musiikkia ei sanota satakielen lauluksi? Juuri siksi, että se on vain musiikkia? Ja tästäpä pääsemme Miletokseen takaisin...
Silloin kun vielä kuulin, asuin lähellä Kaustista, jossa oli talvella ne kamarimusiikkifestarit. Tosihienot juhlat, johon mahtui jos vaikka minkälaista musiikkia.
Kaustisilla ei vielä ollut silloin kansanmusiikkisalia, joten musiikki oli kuunneltava suht. kolhossa Pauanteessa, joka on muuten hyvä, mutta kiviseinien vuoksi kaiku on liian pitkä tai sitten koulun juhlasalissa, jossa ääni hävisi joka suuntaan suhteellisen tasaisesti.
P.H. Nordgren oli silloin festareiden johtaja, en muista kuka nykyään on.
Jos aattelet kansanmusiikkisointuja Keskipohjanmaan kamariorkesterissa, niin olet ehkä yhdistänyt ne joihinkin Nordgrenin sävellyksiin. Hän käytti/käyttää aika paljon kansanmusiikin sanastoa.
Nordgrenin musiikkia on ollut KKO:n ohjelmistossa tietenkin aika paljon, ei täällä säveltäjiä joka oksalla istu.
Mutta muuten en kyllä itse huomannut itse orkesterissa kansanmusiikkiin viittaavaa soinnittelua. Tosin eivät ne korvat silloinkaan täydelliset olleet, kun toinen on ollut poissa pelistä lapsesta saakka.
Nyt matka Kaustiselle on liian pitkä, eikä julkisilla edes kotiin enää yöksi pääsisikään ja majatalot ovat täynnä sillä viikolla.
Täällä kaupungissa kuulo sitten katosi ja muutenkin kaupungintalo on kuulemiseen täysin väärä paikka.
Ripsa
Nordgren, josta Seppo Heikinheimo kirjoitti pahasti, näyttää olevan orkesterin nimikkosäveltäjä. En kuitenkaan tarkoittanut vuosien takaisella kuulokokemuksellani hänen sävellyksiään vaan sitä, että esimerkiksi Bachin Air kuulosti pelimannien soittamalta. Nykyisin sointi ei ole sellainen, kuten eilen huomasin. Kokkolassa on syytä ylpeyteen, todella. Katsoin, että Kangas on tehnyt sielläpäin töitä kolmisenkymmentä vuotta. Nyt alkaa olla valmiina tulosta. Kuopiossa oli Almila, joka sai aika paljon hyvää aikaan. Vänskä Lahdessa teki erittäin hienoa työtä. Nämä huomiot liittyvät laajempaan ilmiöön: maassa on hyviä johtajia, jotka viitsivät paneutua vuosikaupalla maakuntapuolelle, jonka arvostus pääkaupunkiseudulla on 0. Tulosta syntyy. Teatteripuolella on yritetty samaa, kuten Smeds Kajaanissa ja Kujanpää Kuopiossa, mutta kyseessä on ollut niin lyhytkestoinen kokeileminen, että tulokset ovat jääneet saavuttamatta.
Tiedän kyllä konikapinan, ja nyt kun mainitsit, olen tainnut kuulla itse Ruuttusen kertaavan jossain haastattelussa tämän taustansa.
Onhan konikapinasta tehty elokuvaa ja näytelmääkin.
(Ja olenhan mä sentään suorittanut myös Suomen historiasta perusopinnot joskus 8 vuotta sitten + 2½ muuta historian approa.)
Nivalan konikapinahan ei ollut mikään fasistinen episodi vaan 1929 pörssiromahduksen jälkeisen pula-ajan ihmisten 'itsepuolustusta' paikkakunnan eläinlääkärin (jääkärieläinlääkintämajurin) epäoikeudesti perusteltua köyhän pienviljelijän hevosentappoa vastaan, mihin 'kapinaan' valtio sitten ylireagoi, koska talonpoikaismarssista (1930) oli kulunut niin vähän aikaa ja Mänsälän kapinasta vasta vajaa ½ vuotta, eivätkä 1918-tapahtumien haavatkaan olleet vielä arpeutuneet.
*
Mutta pyrkiikö musiikki perimmältään imitoimaan esim. satakielen laulua ja luonnon 'ääniä' yleensä - tietenkin epätäydellisesti?
Ajatellaanpa juuri vaikka oopperaa.
Onko se ihmisen 'soidinlaulua' tai reviirinrajaukseen tähtäävää, muista erottuvaa 'äänenkäyttöä'?
Linnut eivät kuitenkaan sävellä mitään, vaan ne laulavat spontaanisti (vaistonvaraisesti), joskin juuri erottuakseen muista ja herättääkseen huomion itseensä ja aikomuksiinsa.
Ihminen käyttää viritettyjä instrumentteja sekä merkkaa sävellyksensä tarkoin, jotta esittäminen ja esittämisen harjoittelu onnistuisi mahdollisimman kätevästi.
Koska vaistomme eivät enää determinoi käyttäytymistämme, motivaatiomme ja taipumuksemme ilmaista itseämme lauluin ja ylipäätään musiikilla toteutuu välineen kautta.
Joku voisi väittää, että primitiivinen lauluilmaisu (esim. shamaanin loitsut ja joiut tai hieman 'kehittyneempi' kreikkalaisen tragedian kuoro tai ortodoksinen ja islamilainen resitointi) imitoi luontoa kaikkein vähiten, koska siinä (vaisto-)tunnetaso ja ilmaisu ovat lähinnä toisiaan.
Kutenkaan emme länsimaissa arvosta sitä musiikkina kaikkein korkeimmalle tasolle, jossa taas ilmaisun välineellis-mallinnettu skeema pyrkii monipuolisemman keinotekoisen partituurirakenteen avulla (erotuksena esim. neumeihin) luomaan ainakin illuusion tunneilmaisun muka välittömästä ja suorasta imitaatiosta.
Paradoksi on siinä, että tuo välineellinen ilmaisu väistämättä korostaa enemmän imitaatiota kuin suoraa elämyksellistä yhteyttä, jota kuitenkin oli alunperin tarkoitus tavoitella.
*
Joissain jazzin vapaammissa ja improvisatorisimmissa muodoissa imitaatio-motiivi ymmärtääkseni pyritään 'kadottamaan' niin pitkälle kuin mahdollista ja että pyrkimyksenä pidetään ikäänkuin 'vaistovaraista' ilmaisua, jossa (harmonian 'lakien' ohella) mikään muu kuin instrumentin tekniset mahdollisuudet eivät rajoita 'puhtaaseen elämyksellisyyteen sulautumista'.
Useimmiten tuloksena on kuitenkin maallikolle niin atonaalista, 'muodotonta' ja jopa kaoottisen kuuloista musiikkia, että aiheeseen vihkiytymättömän on miltei mahdotonta siihen nautinnollisesti eläytyä.
Sama pätee tietyin varauksin vaikka Magnus Lindbergin tai Kaija Saariahon tuotantoon.
Satakieli hakkaa mennen tullen nämä musiikin 'anarkisti-konstruktivistit'.
Mutta oikeastaan tämä ei ollut minun oma mielipiteeni. En vain tunne modernia jazzia tarpeeksi hyvin - en myöskään klassisen musiikin ultramodernisteja.
*
Annan pari linkkiä loistavasta suomalaisesta modernin jazzin virtuoosista - Suomen ensimäisestä jazzmuusikko-tohtorista (2002): Jari Perkiömäestä.
Kiinnostuneet lukekoot JP:n tutkielman (löytyy englanniksi).
http://dept.siba.fi/jazz/fin/index.php?pid=540
http://www.jariperkiomaki.com/
Dear Rasanen, satakielen laulua ei sanota musiikiksi, koska musiikiksi kelpaa vain ihmisen järjestämä ääni, samoin kuin kuvataiteeksi sanotaan vain ihmisen järjestämää luontoa.
Hei hyvä Petri,
Kiitos "viidennen evankeliumin"
alueen suomalaisen toteutuksen
analyysistasi.
Musiikki aikaansaa tunteita, myös
uskonnollisia tunteita. "Kun tunteet on" ( Maria Jotuni). Onko tunteita olemassakaan? Onko olemassa "vain" spesifioituja orientaatioreaktioita, -refleksejä. Miten uskonnolliset tunteet erovat muista tunteista, niiden erotteluperiaate, "demarkaatio-ongelma"? Tunteet ovat vain liimauksia tai sähkökemialliasia inpulsseja, jotka
"ratsastavat" välittäjäainemolekyyleinä ( mahdollisesti dopamiinina tai serotoniinina tässä tapauksessa) synapsissa presynapsisesta postsynapsiseen neuroniin ja näitä "liittymiä on paljon, paljon.
Eikö olekin näin?
Hyvää pyhäpäivää Sinulle!
Ystävällisesti Matti
soli
Lyhyestä virsi kaunis. Sinäpä sen sanoit.
Lähetä kommentti