Palaan asiaan, vaikka lupasinkin.
Huomautus kommenttiosiossa sai mietteliääksi sen tämän seurakunnan edessä tärkeän asian muotoilemisesta, mitä Augustinus ajatteli itserakkauden ja Jumalan rakastamisen välisestä suhteesta. Onko niin, että sielu rakastaa itseään, sillä se on yhtä Jumalan kanssa?
Kaikki oliot tahtovat olla onnellisia. Augustinus hyväksyi tämän antiikin yleisen uskomuksen. Hän ajatteli, että sielun ydin on eräänlainen onnen himo, jota hän nimitti termillä concupiscentia, suomalaisessa muodossaan konkupisenssi.
Eroottisesti latautuneen kielellisen viitekehyksen takia konkupisenssi, joka on erosta, himoitsevaa, itselleen hyvää etsivää rakkautta, on joskus tulkittu seksuaaliseksi himoksi. Augustinus on antanut tähän itse aihetta sikäli, että hän oli mestari muotoilemaan esimerkkejä erilaisista sukupuolielämän ilmiöistä. On kuitenkin virhetulkinta ajatella, että konkupisenssi tyhjentyisi seksuaaliseksi himoksi.
Pikemminkin on niin, että seksuaalinen himo ja oikeastaan vääristynyt seksuaalinen himo on Augustinukselle vääristynyttä konkupisenssia. Itsessään konkupisenssi on sielun suuntautuneisuus, joka on neutraali. Se voi vääristyä esimerkiksi muuttumalla porsasteluksi tai sellaiseksi käyttäytymisen dispositioksi, jossa henkilö alistaa kaiken ympärillään olevan vain omien tarpeidensa tyydytyksen välineeksi.
Tällöin käy niin, että maailma on henkilölle vain käyttämisen (uti) kohde, loputon nautintovälineiden supermarket, mutta itse onni jää puuttumaan eikä todellista nautintoa (frui) synny.
Lähtöasetelma on siis tämä. Sielu rakastaa itseään. Se on triniteetti, jossa on rakastava subjekti, rakkauden liike ja rakkauden kohde, joka on siis sama kuin rakkauden subjekti, jolle puolestaan on olemuksellista, että siinä vallitsee rakkauden liike. Sielun itsensä rakastaminen on sitä, että se etsii omaa hyvinvointiaan.
Näin vain on eikä näin toimivan henkilön puolesta tarvitse tehdä lastensuojeluilmoitusta eli esittää huolen ilmaisua viranomaisten asioihin puuttumista ja esimerkiksi kotikäyntiä varten.
Lähtöasetelma vääristyy, mikäli sielu valitsee kohteikseen eli onnensa kaipuun tyydyttäjiksi henkisiä kulutushyödykkeitä, jotka ovat koin ja ruosteen raiskaamia.
Oikeaa itserakkautta eli onnen löytämistä on Augustinuksen mielestä aarteiden kokoaminen taivaaseen.
Aarreaitta taas syntyy Augustinuksen mielestä yliluonnollisen voimavaikutuksen seurauksena. Pyhä Henki asettuu asumaan sieluun siten, että se muuttaa siinä vallitsevan tahdon liikkeen yliluonnollisiin kohteisiin kohdistuvaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sieluun syntyy yliluonnollinen rakkaus (caritas), jonka sisältö on Jumala itse ja muut ihmiset Jumalan kohtaamisen foorumina. Tässä merkityksessä sielu ja Jumala ovat yhtä, mutta toisaalta Augustinus kuitenkin katsoo, että tästä ja ekstaattisista juopumuksen kokemuksista huolimatta Jumala ja sielu pysyvät toisilleen erillisinä olioina.
Caritas, rakkaus, on kokonaan yliluonnollinen mielensisältö, joka vallitsee sielun ylemmissä kerroksissa. Augustinus hyväksyi platonisen sielun kolmijaon ja ajatteli luonnollisten tunteiden sijaitsevan sielun alemmissa osissa.
Sielun alemmissa osissa olevat luonnolliset tunteet voivat kuitenkin reagoida sielun ylemmässä osassa sijaitsevaan yliluonnolliseen Jumalan rakastamiseen, joka on siis eräänlainen vastaus tai ratkaisu sinänsä neutraalin itserakkauden etsimään onneen.
Augustinuksen mukaan sielu iloitsee silloin, kun rakkaus toteutuu, toivoo silloin, kun rakkaus ei toteudu, pelkää silloin, kun rakkaus on uhattu ja suree silloin, kun rakkaus on kärsinyt tappion. Sielun alemmissa osissa olevat perustunteet ilo, suru, pelko ja toivo ovat siten järjestyneet oikein, mikäli ne reagoivat oikealla tavalla rakkauden, yliluonnollisen caritaksen suhteeseen luonnolliseen todellisuuteen.
Liittyy tähän pieni vitsikin.
Augustinuksen mukaan Pyhä Henki toimii sielun ylemmissä kerroksissa muodostaen sinne yliluonnollisen caritas-rakkauden, jossa itse Kolminaisuus Pyhän Hengen välityksellä ”asuu”. Tätä on niin sanottu Jumalan sielussa asuminen eli inhabitatio. Sielun alempien kerrosten luonnolliset tuntemukset voivat rekisteröidä tämän. Vitsi: jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä korostettiin, että se pitää tehdä muun muassa siksi, että ihmisillä olisi mahdollisuus spontaaneihin tunnereaktioihin. Kannattiko kirkon panostaa miljoonia markkoja puhtaasti inhimillisiin uskonnollisiin tunteisiin, jotka ovat vain Pyhän Hengen varsinaisen, sielun ylemmissä kerroksissa tapahtuvan, toiminnan rekisteröintejä. Eikö olisi kannattanut panostaa sielun ylempien kerrosten toimintojen edellytysten rahoittamiseen?
Elämyksiin liittyy keskeisiä asioita, mutta kannattaa miettiä, mitkä niitä todella ovat.
Huomautus kommenttiosiossa sai mietteliääksi sen tämän seurakunnan edessä tärkeän asian muotoilemisesta, mitä Augustinus ajatteli itserakkauden ja Jumalan rakastamisen välisestä suhteesta. Onko niin, että sielu rakastaa itseään, sillä se on yhtä Jumalan kanssa?
Kaikki oliot tahtovat olla onnellisia. Augustinus hyväksyi tämän antiikin yleisen uskomuksen. Hän ajatteli, että sielun ydin on eräänlainen onnen himo, jota hän nimitti termillä concupiscentia, suomalaisessa muodossaan konkupisenssi.
Eroottisesti latautuneen kielellisen viitekehyksen takia konkupisenssi, joka on erosta, himoitsevaa, itselleen hyvää etsivää rakkautta, on joskus tulkittu seksuaaliseksi himoksi. Augustinus on antanut tähän itse aihetta sikäli, että hän oli mestari muotoilemaan esimerkkejä erilaisista sukupuolielämän ilmiöistä. On kuitenkin virhetulkinta ajatella, että konkupisenssi tyhjentyisi seksuaaliseksi himoksi.
Pikemminkin on niin, että seksuaalinen himo ja oikeastaan vääristynyt seksuaalinen himo on Augustinukselle vääristynyttä konkupisenssia. Itsessään konkupisenssi on sielun suuntautuneisuus, joka on neutraali. Se voi vääristyä esimerkiksi muuttumalla porsasteluksi tai sellaiseksi käyttäytymisen dispositioksi, jossa henkilö alistaa kaiken ympärillään olevan vain omien tarpeidensa tyydytyksen välineeksi.
Tällöin käy niin, että maailma on henkilölle vain käyttämisen (uti) kohde, loputon nautintovälineiden supermarket, mutta itse onni jää puuttumaan eikä todellista nautintoa (frui) synny.
Lähtöasetelma on siis tämä. Sielu rakastaa itseään. Se on triniteetti, jossa on rakastava subjekti, rakkauden liike ja rakkauden kohde, joka on siis sama kuin rakkauden subjekti, jolle puolestaan on olemuksellista, että siinä vallitsee rakkauden liike. Sielun itsensä rakastaminen on sitä, että se etsii omaa hyvinvointiaan.
Näin vain on eikä näin toimivan henkilön puolesta tarvitse tehdä lastensuojeluilmoitusta eli esittää huolen ilmaisua viranomaisten asioihin puuttumista ja esimerkiksi kotikäyntiä varten.
Lähtöasetelma vääristyy, mikäli sielu valitsee kohteikseen eli onnensa kaipuun tyydyttäjiksi henkisiä kulutushyödykkeitä, jotka ovat koin ja ruosteen raiskaamia.
Oikeaa itserakkautta eli onnen löytämistä on Augustinuksen mielestä aarteiden kokoaminen taivaaseen.
Aarreaitta taas syntyy Augustinuksen mielestä yliluonnollisen voimavaikutuksen seurauksena. Pyhä Henki asettuu asumaan sieluun siten, että se muuttaa siinä vallitsevan tahdon liikkeen yliluonnollisiin kohteisiin kohdistuvaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sieluun syntyy yliluonnollinen rakkaus (caritas), jonka sisältö on Jumala itse ja muut ihmiset Jumalan kohtaamisen foorumina. Tässä merkityksessä sielu ja Jumala ovat yhtä, mutta toisaalta Augustinus kuitenkin katsoo, että tästä ja ekstaattisista juopumuksen kokemuksista huolimatta Jumala ja sielu pysyvät toisilleen erillisinä olioina.
Caritas, rakkaus, on kokonaan yliluonnollinen mielensisältö, joka vallitsee sielun ylemmissä kerroksissa. Augustinus hyväksyi platonisen sielun kolmijaon ja ajatteli luonnollisten tunteiden sijaitsevan sielun alemmissa osissa.
Sielun alemmissa osissa olevat luonnolliset tunteet voivat kuitenkin reagoida sielun ylemmässä osassa sijaitsevaan yliluonnolliseen Jumalan rakastamiseen, joka on siis eräänlainen vastaus tai ratkaisu sinänsä neutraalin itserakkauden etsimään onneen.
Augustinuksen mukaan sielu iloitsee silloin, kun rakkaus toteutuu, toivoo silloin, kun rakkaus ei toteudu, pelkää silloin, kun rakkaus on uhattu ja suree silloin, kun rakkaus on kärsinyt tappion. Sielun alemmissa osissa olevat perustunteet ilo, suru, pelko ja toivo ovat siten järjestyneet oikein, mikäli ne reagoivat oikealla tavalla rakkauden, yliluonnollisen caritaksen suhteeseen luonnolliseen todellisuuteen.
Liittyy tähän pieni vitsikin.
Augustinuksen mukaan Pyhä Henki toimii sielun ylemmissä kerroksissa muodostaen sinne yliluonnollisen caritas-rakkauden, jossa itse Kolminaisuus Pyhän Hengen välityksellä ”asuu”. Tätä on niin sanottu Jumalan sielussa asuminen eli inhabitatio. Sielun alempien kerrosten luonnolliset tuntemukset voivat rekisteröidä tämän. Vitsi: jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä korostettiin, että se pitää tehdä muun muassa siksi, että ihmisillä olisi mahdollisuus spontaaneihin tunnereaktioihin. Kannattiko kirkon panostaa miljoonia markkoja puhtaasti inhimillisiin uskonnollisiin tunteisiin, jotka ovat vain Pyhän Hengen varsinaisen, sielun ylemmissä kerroksissa tapahtuvan, toiminnan rekisteröintejä. Eikö olisi kannattanut panostaa sielun ylempien kerrosten toimintojen edellytysten rahoittamiseen?
Elämyksiin liittyy keskeisiä asioita, mutta kannattaa miettiä, mitkä niitä todella ovat.
19 kommenttia:
Hahhaa! Siinäpä kirkolle varsinainen budjettiongelma.
*
Mutta hitto soikoon. Minä luin tämän vasta nyt - sen jälkeen, kun olin kirjoittanut vastaukseni päreeksi 'arhiille'.
Me puhumme Petri näköjään aika monesti samasta asiasta.
Minun vain pitäisi - kuten olen jo monesti nolona todennut - alkaa tosissani opiskella sitä helkkarinmoista kirjamäärää, jonka olen hankkinut äidiltä saamallani pienellä perinnöllä - mm. 55 englanninkielistä tutkimusta Nietzschestä.
Keneltä muulta yksityiseltä henkilöltä sellainen Suomesta löytyy? Kysyn vaan.
(No - Jarkko S. Tuusvuorelta ainakin)
*
En ryhdy tässä sen enempää spekuloimaan, koska ensinnäkin täytyy orientoitua.
Me emme käytä samaa 'kieltä'. Me olemme aatehistoriallisesti suuntautuneet eri tavalla, mutta yhtä lailla kuin Nietzscheä kiinnostivat kirkkoisät (hänellä oli heihin aivan ilmeinen viha-rakkausuhde) - myös Augustinus - samaan tapaan he kiinnostavat myös minua.
Mutta toistan vielä: me tarkastelemme ko. asiaa/asioita ainakin jossain määrin hyvin erilaisessa aatehistoriallisessa kontekstissaa kuin, mihin sinä olet skolarisoitunut.
Älköön tämä kuitenkaan estäkö tai tyrehdyttäkö mielipiteenvaihtoa.
T. Rane
PS. Muuten - miten minä voin rakastaa 'korkeampaa' itseäni, jos se 'halveksii' alempaa itseyttäni?
Vai onko tämä ajatus korkeamman 'ylemmyydestä' vain 'alemman' ressentimenttiä ;)?
Rauno
Heh heh. Pidin tässä kaffitaukoa. Katselin blogisi tämänpäiväistä. Kirjoitin kommentin. Menin sitten sähköpostien kimppuun ja kommenttisi oli siellä.
Minua ei haittaa hieman erilainen viitekehyksemme lainkaan.
(Blogger/Google-tilin luominen tuntui harmilliselta taas-yksi- salasanasysteemi-muistettavana -kirjautumiselta, mutta enemmän kiusasi olla sivupersoona. Ja ymmärrän linnapäätoimittajan asemasi. Palaan siis nyt omana itsenäni.)
Kysyin sitä sielun suuntautumista rakastamiseen siksi, kun olin käsittänyt, että keskiaikaisessa ajattelussa oletettiin ihmisen perussyntisyyteen kuuluvan jotenkin kaikenpuolinen huonous. Siis luulin että ihminen ei osaisi ollenkaan rakastaa. Mutta Augustinuksen mukaan siis: "Sielun itsensä rakastaminen on sitä, että se etsii omaa hyvinvointiaan." Varsin terve ajatus. Täytyypä kalibroida keskiaika-luuloja. Että Augustinuksen mukaan ihmisen sielu lähtökohtaisesti sentään rakastaa itseään ja tahtoo itselleen hyvää. Ja kun oppii tuntemaan Kolminaisuuden, tahtoo Jumalaa ja Jumalan kohtaamista toisten ihmisten kautta? Kaunista.
*
Kuinkahan kirkko olisi ajatellut panostaa sielun ylempien kerrosten toimintojen edellytyksien luomiseen? Kuulostaa vähän samalta kuin yrittää tutkia taidenäyttelyn vaikutusta yleisöönsä. Ei tietysti kirkosta pidä tulla elämystehdasta, mutta ei sille ole pahitteeksi panostaa siihen sielun alempien kerrosten mukaanottamiseenkaan.
Minä ajattelin siellä triniteetti-saarnasi kommentissa jotenkin niin, että itserakkaus = itsensä hyväksyminen ja tunteminen.
Ilman sitä tuntemista ei voi olla hyväksymistä. Ja se puolestaan sitten säteilee ympäristöön niin että voi syntyä eroottista ja lähimmäisrakkautta ilman suurempia komplikaatioita.
Tosin nykyihmisen hirveä raivo saada kaikki ilman minkäänvaltakunnan tappelua tai edes ajattelua - tarkoitan näitä kaikkia mielenliikkeinä - voisi olla se pahin kuolemansynti, mitä luterilaismarxilaisessa päässä voi syntyä: laiskuus.
Enkä muista kuka se nyt oli mutta joku kumminkin joka väitti että katolisuudessa annetaan laiskuudelle periksi helpommin. Vai onko ehkä kyse vain ripin vaikutuksesta, jota verrataan useasti psykoterapiaan?
Soli
Ajatus ihmisen täydellisestä turmeluksesta on aatehistoriallisesti pikemminkin 1500-luvun jälkeisen intellektuaalisen rappion tuotteita. Ollakseni rehellinen: tämäkin tulkinta on hieman yksipuolinen - protestanttisuuden kannalta. Sen mukaan ihmisessä on monenlaista luonnollista hyvää. Paatumus vallitsee suhteessa Jumalaan. Tietysti Augustinuskin oli tässä asiassa sangen jyrkkä, joten aatehistoriallinen rajanveto on hieman niin ja näin, mutta pääpiirteissään asia on niin, että antiikissa ja keskiajalla ihmiseen suhtauduttiin luottavaisemmin kuin sen jälkeen.
Soli
Lisään vielä, että ymmärsit Augustinuksen idean mielestäni oikein.
Ripsa
Absolutely. Joskin ahkeruus siinä merkityksessä kuin Weber tarkoittaa, kuuluu kalvinistiseen protestanttiseen malliin. Alkuperäinen luterilainen idea on, että saa istua ojan pohjalla ja laulaa.
Minä taas ajattelen ihan muuta. Olen ajatellut tätä Pöyhtärin "viraltapanoa". Liekö tämäkin Pöyhtäri evankelinen. Ei ainakaan osaa ojentautua kirkon uusien traditioiden mukaan.
Minä ajattelen tätä pappeuskysymystä ihka inhimillisesti. Jos on sopivasti tällätty tyttöpappi, niin minähän katselen enkä kuuntele. Koska olen tätien kasvattama, en enää kestä kuunnella tätien saarnoja, vaikka ne pidettäisiin kirkkokäsikirjan edellyttämällä kaikella hartaudella. Koska olen ollut käytännöllisesti katsoen isätön, on minun melko työlästä kuunnella luterilaisenkaan kirkon isiä, jos ei ole erityistä syytä. Se on varmaan pelastanut minut "Rakas taivaallinen isä" -uskonnolta.
Terveisia Jarvelaiselle, Rasaselle ja Ripsalle. Yritan orientoitua pareeseen ja kommentteihin myohemmin.
mun jutskusuhteeni on lähinnä keskustelua (jutsku´=jla)
itsekkyys siinä on sallittua niin kuin kaikkien kavereiden kanssa
mutta siitä helpompi suhde ettei tartte pitsanpalasta antaa (ainakaan toistaiseksi)
onni
musta on tyhmää miettiä kuka tässä rakastaa ketä, minähän sne pitsan syön, minua siis rakastetaan,piste..
aarteet on
tässä..tärkeintä mun mielestä kuitenkin on mihin energia menee
Joo, luin muutama vuosi sitten sen Weberin ja nyökyttelin pitkin matkaa.
Meillä kun on kummallakin körttitausta (tosin minulla se maallistuneempi, nuorisoseuralainen), niin kyllä niissä körttivirsissä oli aivan selvää poljentoa ellei peräti rhythm'n' blues-soundia.
Körttihautajaisissakin on niin maan hauskat oltavat: naiset juoruavat ja välillä veisaavat, miehet käyvät navetan takana ryypyllä ja me lapset kurkimme niitä ja tutustumme samalla koko laajaan sukuun.
Mikä sielu? Aivo-Riekkisen mukaan Jumala mahdollisesti sijaitsee aivokurkiaisessa. Missäs tämä sielu, joka taivaaseen vilahti, kun raha kirstuun kilahti.
Taisin kertoakin, että kun joskus olin mielenfilosofi Turusen luennolla, oli minun pakko kysyä, että liittyikö hänellä sielu-sanan käyttämiseen psyyken synonyyminä konnotaatiota, mutta hän kiisti sen. En mielestäni saanut häntä kiinni steinerlaisuudesta kuin kenties yhdessä tapauksessa, jolloin mainitsin Henry Millerin sanoneen, että elämä on niin lyhyt ja likainen, jotta sen jälkeen ei enää olisi muuta. Mielestäni Turunen viittasi tästä seuranneissa pohdinnoissaan olemiseen jo ennen syntymää, mutta pois se minusta, että olisin ymmärtänyt hänen sanansa oikein.
Assosiaationa tuli tähän, en ole yleisesti ottaen abortin kannalla, mutta erinäisissä uskonnollisissa piireissä sitä vastustetaan sillä perusteella, että aina kun tehdään abortti, tehdään tyhjäksi Jumalan suunnitelma. Mitä olisitkaan minussa menettänyt, jos minut olisi sikiövaiheessa nakattu roskikseen.
Vieläkin olen kuullut uskossaan vahvojen tähdentävän meille surkimuksille, että älä pane hanttiin, vaan tule sellaiseksi, jollaiseksi jumala on sinut halunnut. Kun kirjoitan meistä, en tarkoita sinua, vaan esimerkiksi Ripsaa ja minua. Halleluja ja amen.
Ripsa
Juu, ja kun Seinäjoella huligaanijoukko ajaa traktorilla iloisessa tunnelmassa, niin kyllä ne ovat ystävien lapsia Nurmosta. Niiden virsien, jotka todellakin ovat bluesia, sävelmähistoriallinen tausta johtaa monen osalta ranskalaiseen chansoniin 1500-luvulle.
A-K.H
Palaan tuohon sieluun sekä mielen ja aivojen suhteeseen seikkaperäisemmin tuonnempana.
a-k.h
Sen vain haluan sanoa, että kirjoitat joskus (kuten nyt) aivan verrattoman hienosti.
onko jumalasuhdetta sellaisenaan, siis konkreettisena asiana
tutkittu
uskonnonpsykologiassa?
miten diskurssianalyysi toimisi tässä
Siiri
Suomalaisessa keskustelussa ne näyttävät olleen aika kiinnostuneita jumalasuhteeseen sisältyvistä jumalamielikuvista. Esimerkiksi Matti Hyrck on kirjoittanut aiheesta kirjoja.
no diskurssianalyysi oli vitsi mutta tarkoitan Ilman mielikuvia, kielellisesti..keskustelua ja suhdepsykologiaa
vaikkei taida tärpätä
Siiri
Mitä kaukaisilta uskonnonpsykologian kursseilta muistan, niin yksi tapa oli käsitellä uskonnon ja erilaisten neuroosien välistä suhdetta, mutta ei siitä kauheasti irronnut. Sitten oli tyypillinen jako, että uskonnollinen suhde on luonteeltaan kognitiivinen, konatiivinen, affektiivinen ja sosiaalinen. Uskonnollisen kokemuksen fenomenologiaa on monenmoista. Alan klassikko on William James, Uskonnollinen kokemus, joka ilmestyi jo 100 vuotta sitten.
Lähetä kommentti