sunnuntai, lokakuuta 21, 2007
Kravattipakko
Matt. 22: 1-14Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi: »Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista. Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’»
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
29 kommenttia:
joo tässä kyllä näkyy tää Jumalan psyyke..
Tämäkö on oikeamielinen ja rakastava kuningas?
Narsistinen despootti sanon minä, joskin kutsutut häävieraat eivät toki olleet kaksisia hekään.
Mutta tuon 'kravatittoman' kohdalle koitunut rangaistus meni täysin yli.
Kuninkaalla ei ollut kohtuullisuuden tajua vaan hän toimii loukatun ylpeytensä sanelemana.
Koston henki leijuu ilmassa. Miten juutalaista!
*
Mikähän oli Jeesuksen oma tulkinta kertomuksestaan?
(Eipä hänkään aina 'kravattia' käyttänyt oman uskontonsa 'Kuninkaan' edessä.)
Valitettavasti kertomuksen tulkinta jäi tuleville teologeille, jotka sitten alkoivat riidellä ja lyödä toisiaan dogmeilla päähän aiheuttaen syvää eripuraa uskon yhteisön piirissä.
*
'Voi Jesse - mikset puhunut selkeämmin!
Vaikken olekaan mikään logiikan ja analyyttisen filosofian ystävä, niin pari kurssia Aristotelesta olisi saattanut opettaa sinulle jotain pätevän päättelyn ja retoriikan suhteesta.
Myös Sokrateesta olisi ollut sinulle hyötyä tässä asiassa, mutta Faidros taisi jäädä lukematta.
Niinpä saamme kuulla sinulta lähinnä runoutta filosofian sijaan.'
Toki teologit myöhemmin sovelsivat paradokseihisi kreikkalaista filosofiaa sen minkä ehtivät ja pystyivät - kehnoin tuloksin. Se oli jo liian myöhäistä.
Tarinoittesi logiikkaa ei pysty selittämään platonisella päättelykoneistolla, koska Platonin ajattelu toimii ensisijaisesti rationaalisuuden ja toissijaisesti narratiivisuuden periaatteella.
Juutalaisessa perinteessä järjestys on päinvastainen.'
Tuota Niitsekin ihmetteli. Ranskalaisessa "kristillisessä filosofiassa" 1900-luvun alkupuolella vallitsi husserlilainen reduktio. Kun redusoimme kaiken Markuksen evankeliumin valossa, voi olla että puhdas kokemus on kaikkea muuta kuin mitä järki väittää.
Ei liene oikeampaa sanoa, että kaikki on kutsuttu, mutta harvat valittu. Oliko tapana, että hääkutsun myötä annettiin hääasu?
Pakkohan tässä on virkavapaalla olevan pastorinkin kommentoida.
Huomautan, että Matteuksen paralleelikohta löytyy vain Luukkaalta, 14:15-24. Luukkaalta puuttuvat: Matteuksen spesialiteetti "itku ja hammasten kiristys"; kuninkaan palvelijoiden surma; kuninkaan sotajoukko, joka surmaa murhamiehet sekä polttaa heidän kaupunkinsa siviileineen päivineen; kravattipakko sekä tukala lause: "Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja." Yhteistä on ensin kutsuttujen verukkeet ja kutsun avartaminen "kaikille"; Luukas mainitsee vielä lutuisesti toisen kutsun kohdalla "köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat".
Nasaretilaisen alkuperäinen pointti näyttäisi tällä perusteella (yhteisen materiaalin, "Q-lähteen materiaalin" perusteella) olevan se, että kutsu Jumalan valtakuntaan kuuluu muillekin kuin vain juutalaisille, kuten hänen seuraajansa olivat taipuvaisia ajattelemaan. Ja kenties kutsun kuulemisen ja arvon ymmärtämisen vaikeuden kuvaus ylipäätään.
Laitan Matteuksen kertomuksen erityspiirteet (väkivaltaisuuden) Matteuksen piikkiin.
Matteuksen suhde juutalaisiin oli rasitteinen. UT:n eksegetiikan proffa Jarmo Kiilunen antoi taannoin unohtumattoman neuvon: "Pitäkää pää kylmänä, kun luette Matteusta." (Tämä siis koskien Matteuksen suhdetta juutalaisiin, erityisesti fariseuksiin, sekä helvettihehkutusta).
Luukkaalla Matteusta vastaavaa mahdollista juutalaisvastaisuutta ilmaisee Luuk. 14:24: "Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin ,ei pääse minun pitopöytääni."
Haluan uskoa, että tämä lause on siltä ajalta, jolloin alkukirkko oli jo ajautunut tukkanuottasille juutalaisuuden kanssa. Löytyy varmasti tutkijoita, jotka ovat sitä mieltä, että koko kertomus on tuolta ajalta, siis ei Jeesus-peräinen. Ensin kutsuttujen haluttomuus tulla pitoihin vertautuu aikalaiskontekstissa juuri juutalaisten haluttomuutta uskoa Jeesuksen messiaanisuuteen.
Kravattipakko ei selittyne viittauksilla juutalaisvastaisuuteen. Ilmestyskirjan viitteet antavat mukavasti valaistusta asianmukaisesta hääasusta: "pyhien vanhurskaat teot" ja "elossa olo" (vastakohtana Sardeen porukalle, jotka olivat "kuolleita, mutta jotka olivat elävien kirjoissa").
Eli olen apologeettisella retkellä
väkivallattoman Jumalan puolesta.
sirri said: joo tässä kyllä näkyy tää Jumalan psyyke...
- siltä varuilta ettei sanomasi ollut ironiaa, väännän vielä rautalangasta: tässä kyllä näkyy tää ihmisen psyyke (siis tässä väkivaltaisuudessa). Matteuksella oli paljon hampaankolossa...
rauno rasanen said.. Tämäkö on oikeamielinen ja rakastava kuningas?... Koston henki leijuu ilmassa. Miten juutalaista!
- Ei vaan, miten ihmismäistä!
terv., Salla T.
Ad omnia
Taidan olla sikäli tunteeton, että teksti ei herättänyt minussa psykopatiamielleyhtymiä. Ajattelin, että häävaatteen vaatiminen viittaisi siihen, että pitää olla henkisesti valveilla, oli kutsuttu tai ei. Mutta luin kyllä tekstin hyvin nopeasti. Kaikki esitetyt pointsit mielenkiintoisia!
styrväinen
Mainiota! Opinpa taas jotain uutta, vaikka olin kyllä tietoinen Matteuksen juutalaisvastaisuudesta.
Entä se väitteeni, että kosto ja kauna (ressentimentti) ovat ominaisia nimenomaan juutalaisen uskon moraalille (kristinusko omaksui etenkin kaunan, vaikka lakiuskon hylkäsikin), joka kehittyi toisen temppelin aikana - siis Babylonian vankeuden jälkeen, joskin juutalaiset elivät edelleen lähes jatkuvassa miehitystilassa - lopuksi tulivat roomalaiset.
Ei siis mikään ihme, että juutalaisten moraalikoodisto muuttui.
(Nietzsche ei ota tarpeeksi huomioon tätä tosiseikkaa 'Moraalin alkuperä'n I esseessä, vaikka muuten hänen historiallis-etymologinen analyysinsa hyvän, pahan ja huonon käsitteiden sisällön muuttumisesta juutalaisuudessa toisen temppelin aikana on briljanttia psyko-antropologiaa.)
Vastaus: Oli ihan hilkulla, etten kirjoittanut perään, että ei asia ihan näin yksioikoinen ole, koska antiikin Kreikan historialliset tarinat ja tragedianäytelmät kertovat meille aivan samantyyppisestä maailmasta, jossa kosto ja kauna olivat keskeisiä motiiveja oman kunnian palauttamiseksi, mikäli oli tullut loukatuksi tai kaltoin kohdelluksi.
Miten ihmismäistä siis! Aivan oikein.
styrväinen
Sen verran lisäystä vielä, että on toki selvää, että kreikkalainen ja juutalainen mentaliteetti olivat hyvin erilaisia juuri moni- ja yksijumalaisuuden välisen eron ja luonteen takia.
Juutalainen eetos on aina ollut merkillinen sekoitus materialistista ahneutta (anteeksi: piti sanoa liikemiesälyä ja muuta(kin) lahjakkuutta), kollektiivista ja jopa vallankumouksellista yhteisöllisyyttä mutta myös alistuvuutta ja vakavia identiteettikriisin ilmentymiä.
Osaksi tämä eetos on muodostunut uskonnollisen ja kulttuurisen 'perimän' kautta, osaksi juutalaisten reaktiona historialliseen kohtaloonsa ja mahdollisuuksiinsa kristillisessä maailmassa, joka suhtautui heihin rasistisesti.
*
Ei, tästä kommentista ei löydy antisemitismiä muualta kuin ehkä lukijoiden päästä ;)
akh olisi kyll' laittanut kravvaatin, muttei tiennyt kuuluuko se juhla-asuun...
tuota..tuosta jumalan psyykkestä. kyllä se ironiaa oli mutta rakastavaa sellaista
sikäli kun toisiamme tunnemme, hän tuntee minut
Petri; kravattipakon" merkitys
"henkisesti valveilla olemisena" on kiva! Sopii yhteen Ilmestyskirjan "elossa olemisen" sekä "vanhurskaiden tekojen" tekemisen kans. Kiinnostavaa, että hait sen sanoman, joka oli suunnattu koskemaan ihmistä, kun tässä on moni takertunut siihen, millaisen kuvan Jumalasta perikooppi antaa.
rauno rasanen; kiitos kiittämästä!
"entä se väitteeni, että kosto ja kauna ovat ominaisia nimenomaan juutalaisen uskon moraalille..."
"...antiikin Kreikan historialliset tarinat ja tragedianäytelmät kertovat meille aivan samantyyppisestä maailmasta, jossa kosto ja kauna olivat keskeisiä motiiveja oman kunnian palauttamiseksi, mikäli oli tullut loukatuksi tai kaltoin kohdelluksi."
Kosto ja kauna lienevät pikemminkin välineitä kuin motiiveja oman "kunnian" palauttamiseksi, ja motiivi kostolle voi olla oman kunnian palautus? Tosin "kunnian" palautus tuota kautta on kyseenalaista, koska se väkivaltaisen kehän jatkamista: kostaja lankeaa samaan pahuuteen kuin loukkaajansa, ja muuttuu yhtä pahaksi tai pahemmaksi. Jää siis kunnian palautuksen yritykseksi.
Ei, en missään nimessä pidä kostoa ja kaunaa ominaisena juutalaisen uskon moraalille!!! Pidän kostoa ja kaunaa ominaisena kaikille ihmisille, juutalaisille siinä missä muillekin. Juutalainen uskonto moraalikoodistoineen on yksi järjestelmä, kanavointiväline, jolla kostoa ja tuhoamispyrkimyksiä säädellään ja rajoitetaan; nuo järjestelmät (uskonnot ja oikeusjärjestelmät) yleensä ja parhaassa tapauksessa kehittyvät koko ajan väkivallattomampaan suuntaan.
Kyllä, kreikkalaiset tragediat ja jumaltarut, samoin kuin esim. Shakespearen tragediat kertovat, ei vain samantyyppisestä maailmasta, vaan myös samantyyppisestä ihmisyydestä ja yhteisöllisestä väkivaltaisuudesta, joka kumpuaa paljolti yhteisössä jännitteitä aiheuttavasta kilpailusta. Onhan meilläkin Kalervomme ja Untamomme, Lemmimkänen ja Louhi & kummppanit. Ja meillä on Iltasanomat, jonka lööpit juuri kertoivat perhetragediasta, jossa veli surmasi kaksi siskoaan. Se on tragedia, jonka kohdalla olisi aluksi ja pitkään parasta vaieta. Tämä tuosta kuitenkin poikien: sisarkateuden (ja siihen liittyvän kilpailun) liittäminen olennaisesti väkivaltaisuuden syntysyihin ei ole turhaa puhetta.
Ajatteluni seurailee vaatimattomasti René Girardin suuntaviivoja. Girardin keskeisiä käsitteitä ovat mm. mimesis (kilpailuun ja konfliktiin johtava jäljittely, jossa on malli ja seuraaja/seuraajia), syntipukki, uhri. Suosittelen lämpimästi Girardia, jolta on toistaiseksi suomennettu vain kirja "Väkivalta ja pyhä." Risto Saarinen on referoinut erinomaisesti Girardia kirjassa "Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos" sekä jossain Teologisen Aikakauskirjan numerossa(?), sekä sommitellut "girardilaisen jeesuksen" kirjassaan "Jeesus Jokisen tapaus."
Eräs toinen (ei a.k.)Girard-kommentaattori kirjoittaa:
"Evankeliumeja ja varsinkin pääsiäiskertomusta on jälkeenpäin luettu juutalaisvastaisen propagandan ja vainon lietsomiseksi. Se kertoo enemmän lukijoiden sitkeästä halusta löytää uusia syntipukkeja, kuin evankeliumien luonteesta. Se väkivallan dynamiikka, jota Jeesus astettain paljastaa oman etnisen yhteisönsä kautta, on peilikuva koko ihmiskunnasta ja sen historiasta. Jumala on valinnut Israelin kansan ja sen historian esimerkiksi, jonka kautta jokainen kulttuuri ja yhteisö voisi katsoa omaa väkivaltaisuuttaan silmiin. Jokainen uskonto, kansa tai yhteisö, joka tekee juutalaisista uuden syntipukin tekee niin vain, koska ei suostu heidän kauttaan katsomaan itseään peilistä."
sirri: mukavaa, että ensiksi sanomasi oli ironiaa, ja se mitä ihan viimeiseksi sanoit, oli tosi mukavaa!
Ad Omnia
Tästäpä syntyi oivallinen raamattupiiri!
styrväinen, jarvelainen
Kirjoitin kommenttia raamattupiiriin, mutta siitä tuli liian pitkä juttu kommentiksi.
Tsekatkaa mun blogista pärettä 'Kauna motivaationa, kosto välineenä - sielun 'mustat aukot' ja kristinusko'.
Taidan sitä vielä hieman editoida, mutta olkoon nyt tuollaisena vähän aikaa.
Saadaan taas kaikki nauraa ääneen Räsäsen nietzscheläiselle pseudopsykologisoinnille...
Rauno, kävin lukemassa esseesi, mutta jostain syystä kommentoimaan pääsy siellä päässä ei onnistunut; kommentoin vain täällä. Kiitos! Erityisesti kauna-käsitteen selvittelysi oli antoisa. Kauna oli nietzscheläisessä merkityksessään minulle outo, ja olin ylipäätää sokea koko käsitteelle, kun niputin sen samaan "välineistöön" koston kanssa, eli huomioni oli lähinnä kostossa. Sait kostonkin esitettyä ymmärrettäväsi motiiviksi kunnianpalautukselle tietyssä kontekstissa, mutta pääsääntöinen lopputulos "kauna motiivina, kosto välineenä" on minustakin jees.
Kaunakäsitteen tilalla olen eri tilanteissa käyttänyt esim. turhauma, itseviha, pitkävihaisuus (ja "kentällä" onkin varmaan hyvä jaotella usein mm. noin), mutta toit käsitepakkiin hyvän sanan.
Muutama ajatuksenpätkä:
vanhurskautus kristinuskon ratkaisuna kaunaan, sillä ymmärtääkseni tarkoitit sitä, että kaunainen saa itse anteeksi kaunastaan huolimatta? Kenttätyössä (mukaan lukien oma pää) tuon ongelman kanssa kamppaillaan jaotellen sitä kaunaisen kannalta haastavampiin suuntiin. Yleisesti vanhurskauden nimissä annettu ohje kaunaiselle on antaa itse anteeksi (kansanviisaus sanoo saman väkivaltaisluontoisesti: "tikulla silmään sitä joka vanhoja muistaa", olkoonkin, että muistamatta oleminen on vielä eri asia kuin syvä anteeksianto...). On ajateltu, että kun ihminen itse saa armon, siitä armosta kumpuaa armollisuutta ja anteeksiantoa kaunankannonkohteillekin. Anteeksiantoon ja kaunaisuudesta eroonpääsyä (kun se ei pelkän saadun armon varassa onnistu)varten on haasteellinen, mutta ei siis kostava tie: kaunankohteen väkivallaton kohtaaminen ja vanhojen kaunojen reflektoiminen, siihen usein liitettävä pyyntö siitä, voisiko toinen pyytää anteeksi (jos ei itse älyä). Tätä tietä on Paavali kuvannut sanoilla "Älkää antako auringon laskea vihanne ylle" (yleensä ihan hyvin tulkittu niin, että samana päivänä pitäisi "hampaat pestä", mut voi tulkita auringon vaikka toivoksi tai elämäniloksi: paras perata viha pois, ennen kuin se täyttää mielen ja sammuttaa elämänilon, "ennen kuin vihasi laskee aurinkosi ylle"). Tie on todella haasteellinen ja vaarassa epäonnistua ja viedä suurempiin loukkauksiin, mutta onnistuessaan vanhurskaus todella tapahtuu, ja joku koston kierre katkeaa, väkivallan mahdollisuudet vähenevät. Enkelitkin silloin aplodeeraavat, siitä on varmaa tietoa. ;)
Jeesus meni vielä edelle kaunaisuuden torjunataohjeissaan tuosta: sen joka huomaa toisen loukkaantuneen, sen tulee mennä sopimaan loukatun kanssa ("kun olet matkalla alttarille ja tiedät, että veljelläsi on jotain sinua vastaan, käy sopimassa..." vapaasti muisteltuna tuo kohta).
En kannata kristinuskon muotoa, jonka keskeinen tunnusmerkki olisi alistuminen. Se on kyllä orjien ja alistettujen uskonto - näiden vapauttamiseksi. Vapauttamiseksi ehkäpä aika toisenlaiseen kunniantuntoon kuin ne, jotka eivät mitään vapautusta kaipaa.
Mitä saksankielistä käsitettä Nietzsche mahtaa käyttää kaunaa analysoidessaan? Friedrich oli kyllä realisti kuvatessaan (?) koston ratkaisuksi kaunaongelman selvittelyyn: näinhän se yleensä menee, mutta kristinusko esittää mielestäni haasteen, ettei se menisi niin. Suurin kuva siitä on Ylösnoussut, joka ei palaa kostamaan petetyksi, hyljätyksi, väärinymmärretyksi ja kuoliaaksi kidutetuksi tulemistaan.
Valitettavasti hän ei jäänyt viimeiseksi syntipukiksi, vaikka girardilaisen uskontulkinnan mukaan Kristus on lopullinen syntipukki, joka "saisi riittää" (siis ihmisille: Girard vähintään kyseenalaistaa sen tarvitseeko Jumala mitään syntipukkia tai uhria). Valitettavasti ei ole riittänyt.
Salla ja Rane
Kaverini Tommi Lehtonen teki väitöskirjan Punishment, Atonement and Merit in Modern Philosophy of Religion. Schriften der Luther-Agricola-Gesellschaft 44. Helsinki. 1999. Siinä on pätkiä tästä aihepiiristä, muun muassa Girardiin liittyen. Aivan hulvaton on helvettiä koskeva luku. Olimme Tommin ja Koistisen Timon kanssa tutkimusryhmä ja tätä Tommin helvetti-lukua työstettiin ainakin vuosi joka viikko (siis hän työsti ja Knuuttila ja me Timon kanssa kuunneltiin ja joskus kommentoitiinkin). Kannattaa huomata, että eräitä asioita kirjassa on vitsin vuoksi, siksi, että ne ovat niin reikäpäisiä. Kokonaisuudessaan mielestäni loistava kirja. Uskonnollisiin tunteisiin liittyen luin itse Freudin teokset Toteemi ja tabu sekä Mooses ja monoteismi, jossa uhriajattelu siirretään isänmurhakysymykseen. Se on tietysti yksi Girardin taustoista. Freudin teoriahan on historiallisesti katteeton, mutta kyllä se mielestäni valaisee joitakin ihmisyhteisön tiloja aika puhuttelevalla tavalla. Molempien kirjojen englanninnos on Penguin tai Pelican booksin sarjassa yhdessä niteessä. Saa Akateemisesta, jos ei ole omassa hyllyssä.
Hei Petri, Salla, Rane, A-k.h et alii,
Kiitos analyyseistanne. Tommi
Lehtosen artikkelin koskien
ateismia ( muistaakseni) luin TA:sta. Hyvä kirjoitus.
Myös Petri, Sinun briljantin "luottamus-kirjoituksen" luin, tietenkin;)
Tuli mieleen vähän "kevyt" heitto
näistä jutuistanne, sallittaneen,
kun tunnetusti olen ja olette tekin huumorimiehiä ja -naisia,
monessa dimensiossa.
Pari tunnettua teologia ja pappia
olivat väitelleet jostakin heidän
mielestään tärkeästä teologisesta
probleemista. Olivat joutuneet
"hiukka" erimielisyyteen, "erilahkoisuuteen-kin". ( jos kirkko -käsitteen yhteydessä, ilman vastinparia, lahkosta voidaan puhua E. Troelschin ja M.Yingerinkin typologiat lukeneena )
Vuodet kuluivat toisiaan tervehtimättä ja toisilleen puhumatta - eipä paljon dialogisoitu.
Toinen yhtenä päivänä kuolemaa tekemään ja toinen siitä kuulla sai. Meni sairaalaan häntä, vanhaa
kuomaansa tervehtimään, sovintoakin mielessään kai tekemään. Siinä virkaveljensä kuolinvuoteen vierellä istuessaan
totesi:"Eiköhän paiskata veli kättä
vanhojen kaunojemme päättymiseksi,
sovinnon saamiseksi. Siihen kuoleva:
"Eipä taida meistä olla sovinnontekijöiksi, mutta meillä taitaa olla usko samaan Jumalaan,
joka antanee meille tämänkin anteeksiantamuuden anteeksi. "No, täytyypi mennä kotio päin,
näinpä taitaa olla paras", tokaisi
toinen hengenmies ja lähti ovelle ja toinen veli
poistui ikiajoiksi -mananmajoille,
Luojansa luo.
Tämän tarinan sanotaan olevan tosi.
ystävällisesti Matti
styrväinen
Nietzsche käyttää kaunasta ranskalaisperäistä termiä ressentiment.
En malta nytkään olla muistuttamatta, että haukkuessaan Antikristuksessa kristinuskon lähimmäistä rakastavan laumamoraalin jotakuinkin maan rakoon, Nietzsche silti - ja varmasti ilman ironiaa (joskin ehkä 'pitkin hampain') - antaa Jeesukselle 'nietzscheläisyyden' korkeimman arvonimen: 'vapaa henki' - ja nimenomaan sen vuoksi, että Jeesuksessa ei ollut ressentimenttiä.
Kieltäytymällä vastarinnasta Jeesus nousi kaikkien vastustajiensa yläpuolelle.
Mutta jo heti hänen kuolemansa jälkeen opetuslapset lankeavat kaunaisuuteen ja valehteluun.
'Ainut todellinen kristitty kuoli ristillä', kuuluu N:n pajon siteerattu kommentti.
Ja vielä Rauno, jäin hämmästelemään väitettä siitä, että syyllisyydentunne koskisi lähinnä vain toteuttamatonta, mielessä haudottua kostoa. Uskon syyllisyydentunteen siihen liittyvän, mutta että "vapaa ja vallassa oleva ihminen koston suoritettuaan" ja kunnian palauduttua jatkaisi entisessä vapauden ja vallan tunteessaan, sitä näkemystä en kykene tukemaan. Kosto tuottanee hetkellisen, psykoottisluontoisen vallantunteen, mutta sen jälkeen se käsitykseni mukaan (psykopatiaa lukuun ottamatta) kääntyy jonkinastesiksi syyllisyyden- ja häpeäntunteiksi, ja/tai alentaa itsekunnioitusta, joka altistaa jatkamaan tuhoavaa käytöstä muita tai itseä kohtaan. Siinä mielessä kostaja muuttuu pahemmaksi. Eli jos kauna on motiivi, kosto väline, ja kunniantunnon palautus päämäärä, väitän, ettei kunniaan ymmärtämässäni mielessä tätä reittiä päästä.
Todennäköisesti oma kunniakäsitteeni on kyllä aika kaukana Nietzschestä, enkä olisi siitä kovin pahoillani...
Ja miksikös kaunaisuudesta voisi vaihtoehtoisesti vapautua (vain?) munkkiuden ja juuri selibaatin kautta?! Kyllähän munkki köyhyyteenkin sitoutuu?
Eikö luostareiden ulkopuolella ole toivoa vastaavasta vapautumisesta? Kysyn ihan oikeasti, mitkä ovat "nietzscheläis-solipsistiset" ajatuksenjuoksut näissä, jos vain jaksat ja ehdit selittää. :) Vaikka siellä oman blogin puolella.
Vähän enemmän tätä aihepiiriä mietittyä aloin aavistaa, että alunperin viittasit ehkä siihen, että juutalaisuudelle ja kristinuskolle "kaunan ja koston" (eli synnin, syyllisyyden, uhrin ja sovituksen) käsittely on keskeistä, ainakin jos vertaa muihin uskontoihin? Moraalikoodistoa keskeisemmin se näkyy dogmeissa sekä toimituksissa ja liturgiassa, eli rituaalipuolella. Muiden uskontojen kultturipiireissä ei liene kuitenkaan vähemmän tai lievempää väkivaltaa?
Kollega oli kuunnellut sunnuntaina kolmannen kollegan saarnan kravattipakkotekstistä. Saarnaaja oli myös hahmotellut Matteuksen seurakunnan ja paikallisen juutalaisen seurakunnan välistä tulehtunutta tilannetta. Kravattipakkokin oli liitettuykontekstiin siten, että mahdollisesti Matteuksen seurakunnan pitoihin on aikoinaan tullut "kuikuilijoita", ehkä lähinnä syömään, sen kummempaa kiinnostumatta kokoontumisen varsinaisesta motiivista ja luonteesta. Analogia Taivaan valtakuntaan oli vedetty koskemaan sitä, onko taivaan pitoihin kutsuttu kiinnostunut lainkaan juhlan isännästä ja sankarista ja hänen edellytyksistään pitoihin osallistumiselle, vai egoistisesti vain pelkästä taivaspaikasta.
Mattitaneli;
todentuntuisuudessaan hyvä ja surullinen kertomus. Ei ehkä taivaassa aplodeerattu? Eikä ehkä tälle puolelle jäänyt lähtenyt sairaalasta kovin vapaana?
Olkoonkin Jumalan armo miten suurta tahansa ja vaikkakin uskon siihen kirkastaminen oli kai jutun pointti ja se hymyilyttävä asia.
Petri, laitanpa kirjavinkkejä muistiin muita aikoja varten, nyt en ehdi.
Petri & alii: Iisalmella konsertoi
tulevana perjantaina Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri.Ovat matkalla esittämään samaa ohjelmaa Wienin Musikvereiniin ja olikohan se Frankfurtiin; Tshaikovskia, Pärtiä, Griegiä, Händeliä (Esa Ruuttunen solistina). Kulttuurikeskus klo 19.
yst. terv., Salla
styrvainen
Mitä kostoon ja omantunnon 'hiljaisuuteen' tulee, Nietzsche kirjoittaa itse asiassa rikollisista ja tietänee sen itsekin.
Hän 'vain' haluaa osoittaa meille Dostojevskin tavoin esim. sen, että lapset voidaan surmata jo äidin kohtuun (Karamazovin veljekset - Ivanin kertomuksesta Aljosalle), ja että surmaajat voivat jopa iloita teoistaan!
Ivan tosin sanoo Aljosalle, että jos Jumala tällaisen hyväksyy, hän itse on hirviö, jota tulee kaihtaa...
*
'Todennäköisesti oma kunniakäsitteeni on kyllä aika kaukana Nietzschestä, enkä olisi siitä kovin pahoillani...'
Voin 'lohduttaa'? sinua väittämällä, että Nietzschen oma kunniakäsitys (jonka hän kirjoissaan esittää) oli kaukana hänen henkilökohtaisesta, yliherkästä taipumuksestaan reagoida toisten ihmisten mielenliikutuksiin.
Kuulostaa uskomattomalta, mutta on totta.
*
Tai sanokaamme se 'suoraan' hieman eri sanoin: kristillisyys tuottaa joskus omat hullunsa ja Nietzsche oli heistä ehkä merkittävin...
Raunolle:
kirjoitit mm.
"Se rauha, jonka munkki saattaa lopulta saavuttaa, on ostettu kalliisti, sillä etenkin seksuaalisuuden suhteen ihmisestä tulee silloin täysin luonnonvastainen. Olkoonkin, että hän juuri siten voi päätyä seestyneisyyden ja sielun rauhaan."
Tunnistan kyllä pyhän miehen arkkityypin ja sellaisen kaipuun: Zosima...
Mutta että munkki? Munkilla on takanaan maailmasta - mm. kaunankannonkohteista ja ristiriitatilanteista - vetäytyminen. Erakkomunkki pystyy muistojen alkaessa painua taka-alalle vetäytymään vertailusta ja kilpailustakin (ja siihen liittyvästä kateudesta) aika tehokkaasti, mitä nyt kävijät saattavat moittia muita neuvojia.
Rauhaa ostettaneen paitsi omistamisesta luopumisella ja selibaatilla - joka näyttäytyy kirjoittamassasi valossa rangaistuksena - myös perusteellisella katumuksella, sekä kaikesta haluamisesta luopumisella (juu, en saanut katsekontaktia munkkiin, jolta ostin pääsylipun Zagorskin luostariin; se yleisöpalvelu kirjaa lukevalta totiselta mieheltä jäi mieleen) + heittäytymällä Jumalan armon varaan ("Jumala, ole minulle syntiselle armollinen" kenties jatkuvana rukouksena.)?
Väitän, että alun vetäytyminen on ratkaiseva lähtökohta, ja samaa ristiriitojen ratkaisua monet toteuttavat muuttamalla ulkomaille tai vetäytymällä tutkijankammioon. Kilpailun ja vertailun kiusaus ei lopu kyllä siihen. Ja kyseessä on pohjimmiltaan pako, konfrontointia välttävä pako. Missä olisi erakkomunkin rauha, jos hänet saatettaisiin kasvokkain isänsä, veljensä, kilpakosijansa kanssa?
Itseäni - uskollisena luterilaisena ;) - viehättää kyllä enemmän maailmassa elävä pyhimys. Elie Wieselin historiapohjaisessa keskitysleirikuvauksessa "Yö" tällainen on pienen puolalaisen yhteisön rabbi Eliahou ..."jota kaikki rakastivat leirissä, jopa kapot ja kortteleiden vastaavat. Koettelemuksista ja onnettomuuksista huolimatta hänen kasvonsa säteilivät yhä sisäistä puhtautta. Hän oli ainoa rabbi, jonka nimittämistä rabbiksi ei Bunassa koskaan laiminlyöty. Hän muistutti noita entisajan profeettoja, aina kansan keskuudessa lohduttamassa heitä. Ja, merkillinen asia, hänen lohduttavat sanansa eivät saaneet ketään kapinoimaan..." Eliahoun kristuksenkaltaisuus piirtyy esiin vielä siinä, että olemassaolon kamppailussa rabbin oma poika päätyy hylkäämään taakaksi käyneen vanhan isän...
Lähempää löytyy esimerkki henkilöstä, joka on: konfrontoinut ristiriitoja sisältäneitä ihmissuhteita; joka sitoutuu eksplisiittisesti väkivallan vastustamiseen tiedostaen samalla oman väkivaltaisuutensa; joka elää parisuhteessa (ja puhuu seksuaalisuudesta kompleksittomasti ja huumorilla); joka toimii kärsimyksen lievittämiseksi jne. Olkoon pateettista tai ei, tämän ihmisen kasvot näyttävät... enkelin kasvoilta...
En ylenkatsoisi arjen pikku pyhyyksiä, pienistäkin kostoista luopumisia, vaikkeivat rikollisluokkaa olisikaan.
Jatkan täällä pyhimysasun kaavoittelua monologina. En siis tyydy pelkkään kravattiin, vaan haluan kaavat koko kostyymiin; sorry, Petri, en malttanut olla "väärinymmärtämättä" metaforaasi. Luonnostelut haluan saada nyt johonkin asteeseen ennen kuin tämän päivän tekstiä saarnataan (tarkoitukseni on mennä kuuntelemaan mitä Matti Järveläinen irroittelee).
Mietin vielä erakkomunkin ja maailmassa elävän pyhimykseksi pyrkijän matkaa taivaan pitoihin.
Erakkomunkilla on paalupaikka maailman kiusattavana vaeltavaan, ulkoradalla kilvoittelevaan kandidaattiin nähden, koska kammiossaan on paremmin turvassa pahnanpohjimmaisilta riivaajilta tai niiden kauhukuvien reaaliselta toteutumiselta: alasampumisen pelolta (kattokäsitteenä kaikenlaiselle kritiikinpelolle ja sen takapiruille, kuten pelko nauretuksi eli julkisesti häväistyksi tulemisesta), kilpailuun liittyvän kateuden kääntöpuolelle: ylimielisyydelle.
Pelkoihin liittyvän pätemisen peitonkin voi erakkomunkki vaihtaa aika iisisti mukavampaan oloasuun.
Mutta toisaalta, ulkoradalta pyhimykseksi pyrkinyt on maaliin päästessään todella pesunkestävä: kaikki testit on suoritettu vaativimmassa muodossaan. Kannatan edelleen Lutheria tässä kysymyksessä.
Raunon huipputärkeästä Musta aukko -kirjoituksesta tässä tyhmempikin pappi tajusi jotain vanhurskautuksen ja kaunan suhteen pyhästä ratkaisusta. Se on, ei enempää eikä vähempää, kuin - kolmas tie.
Hahmotan, että kaunassa on: 1)kuonaosasto ja 2) kosto-osasto. Kuonassa on erilaisia loukatuksi tulemisen tunteita, sisältäen häpäistyksi tulemisen tunteet, jotka liittyvät pohjimmaiseen pelkoon (sivuutan sen retostelun tässä, mutta mm. nuo pelot jotka äsken mainitsin, pulppuavat sieltä ihan pohjalta).
Kosto-osaston ytimessä piruilee tappamisen halu (tähän suuntaanhan Rauno viittailit). Todennäköisesti se on juuri mainitun kaikkein pohjimmaisen pelon renki. (Mordorin maassa on oikeasti vaikeakulkuista maastoa, kuten hyvin tiedetään).
Omasta kotimaisesta nykypäivän "pyhimyksestäni", jonka koordinaatteja yritin hahmotella, kirjoitin "[hän] on konfrontoinut ristiriitoja sisältäneitä ihmissuhteita[...], on tietoinen omasta väkivaltaisuudestaan."
Oletan, että olennaista on, että pyhää asua kaipaava penkoo omia varjojaan ja löytää nimenomaan sen oman tappamisen halunsa koko koreassa karmeudessaan. Siihen hätään tarvitaan, ..öh... kuulkaa, pakko on nyt puhua asioista oikeilla nimillään: siihen tarvitaan - armoa. Kun pyhimyskandidaatti joutuu toteamaan, että omasta päästä löytyy enemmän tai vähemmän vainoharhainen/ylpeä sadisti, ja sellaiselle se "joku taho", joka tietää myöskin kandidaatin kestokyvyn ja taakat, syyt ja seuraukset ja kaikki perkeleen kavalat juonet, ja joka sanoo "älä pelkää" ja muuta mukavaa liittyen siihen, ettei tuomiota esim. äärimmäisen sadistisesta murhasta luetakaan, silloin murhaaja/pyhimyskandidaatti pääsee - lain alta armon alle. Siinä kaavussa pääsee siis kaunatalosta (osastoineen) myös ulos, etten sanoisi vihreille niityille. Niille pyrkijästäkin on sanottu: "...käy sisään ja ulos ja löytää laitumen." Onko pyhimys löytänyt laitumen lopullisesti, pysyvästi, kun muut pyhiinvaeltajat vielä ramppaavat kaunatalon ja laitumen väliä?
Kiillottelen tässä omaa pyhimyskehääni
vähän masokistisluonteisesti; se saakin samalla olla julkinen rippi ennen ehtoolliselle menoa pitopöytäänpä hyvinkin!).
Kun Rauno siteerasit oman esseesi alussa meikäläistä, hiipi hyökkäsi aika ovela piru kimppuuni. Se osoitti ensin, kuinka tyhmä olin ollut (mainittu kaunan ja koston niputtuminen yhteen). Sitten se osoitti, että Rauno (siis se "perkeleen jätkä"...) ei ollut laittanut sitaattia omasta tekstistään, jota olin seurannut (..."antiikin Kreikan [...] maailmasta, jossa kosto ja kauna olivat keskeisiä motiiveja oman kunnian palauttamiseksi.") Sitten piru jatkoi osoitteluaan: You see, otsikon nimi julistaa: "Kauna motiivina, kosto välineenä!" (eikä tekijän, Raunon omaa sanaa "kosto motiivina" näy mailla eikä halmeilla!), ja oma nimenikin oli siellä sitaatin päällä ihan kokonaan, ja katsos, sitaatissasihan on kirjoitusvirhekin... Ja kun nyt olin skarppina, kiitos tämän raamattupiirin ja eritoten Raunon ja Nietzschen, ehdin kurkistaa verhonraosta ja nähdä vilauksen villiintyneistä peloista, jotka oli herätetty ennen kuin kissaa ehti sanoa). Piru (vai oliko työvuorossa jo uusi, en enää kaunatalon nurkkaan paiskattuna pysynyt kärryillä) ehti maalailla(huom., unen rajamailla) millaiset intellektuellit pääsevät naureskelemaan ja pistämään ties mihin roskalaatikkoon meikäläisen.
Kaunatalossa oli valot päällä ja jumalattomasti porukkaa. Kuonaosaston väki potki meikäläisen perusteellisesta ja tehokkaasta tilanteen kartoittamisesta (tapahtui todella nopeasti) kosto-osaston puolelle, ja taputti selkään, "tsemppiä!". Kosto-osastolla oli muka niin älyttömän tärkeä (kirjaimellisesti: pirun tärkeä!) stategiakokous: miten kunnia palautetaan ja mitä tehdä tapaus Raunolle? Ja se ratkaisu (öö-mapissa mainittu äärimmäisen hätätilan ratkaisu)nimeltä "Rauno-perkele-jumalauta..." lymysi ja rymisteli kokoushuoneen komerossa. Pöydällä oli avoimena sivistyneiden strategiamallien mappeja, joita lakimiehet, paksut lakikirjat vieressään, esittelivät. Menin, uskokaa tai älkää, (vaikka kaikki huoneessa perustelivat hyvin fiksusti, että eihän tässä nyt ollenkaan tämän luokan asiasta kysymys, hoidetaan siististi, antaa sen rymytä...) ja kiskoin tuon kaappiin piilotetun rumiluksen esiin, sanoin niille kaksinaamaisille fiksuille tietäväni, että kaikki olivat peräisin tältä perkeleeltä. Ja katso, ihme tapahti siinä silmänräpäyksessä: talo sortui ja haihtui ilmaan kaikkine osastoineen ja demoneineen kuin ...harhakuvitelma.
(Please, perukaa pii-paa-auton tilaus ja lukekaa loppuun!)
Asiat saivat oikeat mittasuhteet (oppaana joku muu kuin piru, olisiko nyt enk..?), ja pystyin rauhassa katsomaan omaa oikeasti pientä haksahdustani.
Rakas veljeni Rauno (ei, tämä ei ole ironiaa!), saanko oikaista hieman sinunkin kravattiasi? Toivottavasti olen enemmän enkeli kuin piru, kun vienosti esitän hypoteesin, että meillä on samantapaisia pelkoja, jossain siellä pohjalla. Huomasin kyllä, että turvasit selustaasi : "saadaan taas kaikki nauraa ääneen Räsäsen nietzscheläiselle pseudopsykologisoinnille..." ja "...taidan sitä vielä hieman editoida." Käsi sydämellä voin sanoa: en nauranut tälle etukäteispuolustautumiselle sen enempää kuin halveksinutkaan sitä, kuten en todellakaan itse esseetäkään. (Jos, editoit, olisi se mielestäni parempi ja tehokkaampi, jos et kurvaisikaan sieltä nietzeläisen psykopatologian puolelta yleiselle tasolle, uskonnon asemaa yhteiskunnassa käsittelemään.)
Jos mahdollisesti loukkasin sinua vihjaamalla mahdolliseen epäloogisuuteen ("kosto motiivina" jne.), olen pahoillani. Jos jaksaisi lähteä katsomaan, halusinko näpäyttää sinua tai päteäkin, kaunan ja näiden arkipäivän pikkukostojen (jotka verhoutuvat vaikkapa näpäytyksiin tai fiksuna ja kriittisenä olemiseen), se veisi taas pirujen verkostoon, ja se veisi taas ikuisuuden. Ei liene tarpeen?
Kiitos ripin vastaanottamisesta/terapiavastaanotosta. Nyt lähden muina naisina kirkkoon ja ehtoolliselle.
Petri, palaan linjoille.
terv. Salla, hullu pappi, nimimerkillä "ei todellakaan minuutissa pyhimykseksi"
Salla
Luin kerran, kahdestikin. Sanot isoja asioita. En yritä miettiä niihin vastausta nyt. Olen lähdössä Arsenin talolle katsomaan Eeva-Maija Haukisen esitystä Katri Taanilan syntymästä ja kuolemasta kertovasta runoelmasta Niityllä tuulee. Oletko lukenut Evagros Postoslaisen kirjan Munkkielämän pääpiirteet?
Moi taas! Pakko vielä jatkaa (kotiläksyjä tuli!).
Edellä yritin kuvata mm. sitä, miten oman loukkaantumisen rehellisyyteen pyrkivä näkeminen (ja tunnustaminen, itselleen ja jumalalleen) sekä siihen liittyvä armo haihduttaessaan "kaunantalon" pois (- mikä muuten on taatusti väliaikaista; pyhimykseksi en itseäni kuvittele! - )
samalla auttoi suhteellisuuden- tajuun suhteessa alkuperäiseen hämmingin aiheuttajaan.
Tärkeä lisäys: se auttoi myös suhteellisuudentajuun niiden asioiden suhteen, joissa "piruni" väitti Raunon toimineen minua vastaan, oli se sitten huomaamatta tai tietoisesti tehtyä tai tekemättä jättämistä. Eli tuli olo, että se ei ole minun asiani.
Tunnetusti toista tönii huomaamattaan silloin kun omat päämäärät ovat erityisen tärkeitä Tietysti oman kunnian suojaaminen onkin huipputärkeää. Nythän minä edellä "iloisesti" kuuluttelin jotain siitä mitä Rauno teki mielestäni epähienosti. Voin vannoa, että päätarkoitukseni oli kuvata vain oman neuroosin aktivoitumista (ja luulin tekeväni lähinnä itselleni julmasti kun paljastin miten pikkumaiset asiat herättivät pelkojani), eikä ollut pienintäkään koston ajatusta tai halua siihen. Laitoin Raunon tekemiset tai tekemättä jättämisensä palvelemaan omaa kertomustani. Anteeksi Rauno!!!
Tämä Blogistania on otollinen maaperä preparoida kauna-kosto/pelko-kuviota, kun toinen tarjoutuu, eli valitettavasti joutuu, niin helposti projisioiden kohteeksi. Toisaalta näin pienen luokan juttua ei myöskään helposti lähdetä selvittelemään suusanallisesti. Eli "sisäiset lakimiehet" määrittelevät jutun niin pieneksi, ettei sitä kannata käsitellä edes oman pään sisällä. Juttu itse asiassa ikään kuin laitetaan "ei ole fiksua/ei saa olla pikkumainen" ja "elämä on sellaista" -mappiin ja palautetaan kaunantalon kuonaosastoon nurkan paperipinoon kertymään, painolastiksi. Kumuloituessaan (ja kestokyvyn syystä tai toisesta alentuessa), kun kaunaosasto alkaa olla täynnä ignoroitua tavaraa, joku pienehkö loukkaus voi aiheuttaa pimahduksen, ja äärimmillään kosto-osaston "öö-mapin" vaihtoehto otetaan käyttöön ja piru lasketaan irti, eli itseen, johonkin ulkopuoliseen sijaiskohteeseen tai alkuperäiseen turhauttajaan suunnataan tappavaa tuhoa.
Vedän myöskin takaisin väitteeni siitä, että kunniantuntoon ei voisi päästä koston kautta. Koston auttaessa takaisin kunniantuntoon (joka tällä kohdalla merkinnee jotain mistä nykyisin yleensä puhutaan itsetuntona) olennaista nähdäkseni on, että kosto on kätketty oikeutetuksi ja ehkä myös käketyksi tekijälleen itselleenkin, mutta ainakin sellaiseen muotoon, että siitä ei voida "syyttää julkisesti", tai ainakin jos loukkaantuja syyttää, on yleisillä mittapuilla määritelty äkkiä neuroottiseksi.
Sorry Petri, blogisi ensisijaisiin kiinostuksenkohteisiin ei kuulune psykopatologia, mutta en voinut pidättää!
terveisin, Salla, neurootikko (sitä pääasiassa itseltäänkin salaisesti), keittiöpsykologi
Salla
Psykopatologiset huomautukset ovat kiintoisia muun muassa sikäli kuin ne liittyvät Augustinukseen, ks. esim. Tunnustukset, 10. kirjan luvut 28-36, joissa A käsittelee sitä, minkä "sielun sisäiset lakimiehet" torjuvat siltä itseltään.
Hei Petri! Olen todella kiitollinen, että vastasit tuohon tänään ensiksi lähettämääni viestiin; se oli armoa, etten tullut hyljätyksi tai kieroon katsotuksi! Oman viestini lähettäminen oli sentään aikamoinen riski (vaikka lähettäessäni olin valmis sen riskin ottamaan). Ja kirkosta tullessa iski vielä ajatus, että olinkin mahdollisesti loukannut Raunoa jne. Piti siis vielä paikata ja selittää. Löysin ensimmäisen kommenttisi vasta kun olin lähettänyt oman toiseni.
En ole lukenut E.Postoslaisen Munkkielämää-kirjaa enkä siitä edes kuullut. Munkkielämä ei ole kiinnostanut aikaisemmin lainkaan. Nytkin kiinnostukseni koskee ennemminkin sitä "pyhää asua", mihin alkuperäinen teksti viittasi. Mutta nyt on myös aukko luostarielämän kilvoituksen kysymysten kohdalla tiedostettu.
Augustinus sai aikoinaan aloittelevan teologianopiskelijan hulluuden partaalle paradoksillaan "Ihmisen ei olisi ollut välttämätöntä langeta syntiin, mutta Jumala tiesi ihmisen välttämättä lankeavan." Taisin laittaa Augustinuksen silloin "epäkiinnostava"-osastoon, eikä originaaliteksteihin ole tarvinnut koskaan mennä. Minulla ei myöskään ole ollut teologista kunnianhimoa sivistää itseäni edes Tunnustuksilla. Luin nyt nuo luvut, joita suosittelit (sattuu sentään olemaan hyllyssäni). Hämmästyin tekstin suurta kauneutta (!), Augustinuksen kykyä eritellä sisäistä elämäänsä ja hänen nöyryyttään. Osoittautui taiteelliseksi ja herkäksi mieheksi, ja myös neuroottiseksi :), ja sain hänet epäkiinnostavien laatikosta ulos. Kiitos!
Negatiivinen suhtautuminen ruumiillisiin tarpeisiin ja aistinautintoihin ei ollut yllätys (neoplatonismiin liittynevää?), ja samalla se oli
- surullista. Ja että samaan kiusausten osastoon oli luokiteltu myös kauneus- ja taidenautinnot sekä tiedonhalu. Ajattelen, että kun ihminen ei kykene näkemään raadollisinta osaa itsessään (sitä tappamisen halua) , ja tuntee siitä kuitenkin syyllisyyttä, mutta ei tunnista mistä on kyse, ajaa se näkemään syntinä luonnollisia asioita. Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen Augustinuksen kohdalla - eikä meidän muidenkaan kohdalla - filosofisesta, teologisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä johtuen.
Tärkeä-päreessäsi lähdit liikkeelle arvokeskustelun kaipuusta ja tärkeän kysymyksestä. Totesin silloin mielessäni, että liityn simppelisti vuosituhantiseen tosi-hyvä-kaunis -arvotuslinjaan. Tärkeyteen mielestäni kuuluu olennaisesti paitsi noiden sisältöjen pohtiminen, myös niiden keskinäisten suhteiden pohtiminen, sekä lopulta tietenkin niiden todeksi eläminen. Tiedän, että pulchrum ei ole itsestään selvästi kuulunut joukkoon, ja valintatilanteessa bonum menee omissakin arvostuksissani, ainakin periaatteessa sen edelle. Mutta kun bonumia ja verumiakin pitää peilata myös "malumin" kautta, ei sitäkään ilman pulchrumia jaksa, saati sitten malumin kokemusta. Augustinuksen käyttövoima "malumin" katsomiseen ja kestämiseen taisi olla pelkkä gratia Dei? Omastakin puolesta se saisi olla kattokäsitteenä noille mainitulle kolmelle.
terv., Salla
Salla
Se on vielä hurjempaa alkutekstisenä, johon saa kyllä paremmin yhteyden englanninkielisen käännöksen kautta; Augustinuksen suomennos on paikoitellen hieman liian juhlallinen ja filosofisten ja psykologisten termien kannalta epätarkka. Aivan erikoinen kohta on esimerkiksi se, kun Augustinus sanoo, että hänen sielunsa repesi kahtia kuin temppelin esirippu eli visio veti sitä samalla sekä ylös taivaaseen että alas maahan kun hän näki, miten kettu ajoi jänistä takaa pellolla (hänen huikean neuroottinen pikkutarkkuutensa kulkeutuu välillä huvittavuuksiin ja siksi hänen tekstinsä tarjoavat pienelle teologille mahdollisuuden myös omien tunteidensa valaisuun ja - miksei - sublimaatioon.
Mutta se, mitä minun piti kertoa, on, että mielikohtani on 10. kirjan luku 8 ja 9, jossa Augustinus kirjoittaa muistista. Katso ihmeessä se!
Pontoslaisen munkkielämän pääpiirteet on Filokalian ensimmäisessä osassa. Täytynee joskus toimittaa sinulle artikkelini demoneista. Siinä on käytetty yhtenä lähteenä tuota tekstiä, joka on samalla sekä syvä että irvokas, vakava ja naurettava.
Petri, tuossa muistissa puhuvassa kohdassa A. maalaa elämänvärejä tuossa muistikontekstissa sallituina ja nautittuina, angsti puuttuu. Olen äimistynyt Augustinuksen kirjoittamislajista: jonkinlaista teopoesiaa: vuoroin rukousta, vuoroin meditaatiota, vuoroin filosofointia, ja mitä muuta vielä? Ei ole kyse määrittämisäimistelystä, vaan viehättymisestä tuohon sanojen vuohon.
A:n käsitys muistipankista kaikkien rikkauksien tallettajana (teen metaforisia tulkintojani löysin rantein, älä suhtaudu kovin vakavasti) on samansuuntainen Chaim Taubin käsityksestä mielikuvituksesta: "sinulla on kaikki se mihin mielikuvituksesi yltää."
"Neitseellisenä" augustinuksen lukijana voin sanoa, että Lakan käännös toimii, ollen mielestäni hartauskirjamainen. Mutta tiedän, kuinka originaalitekstit ja muiden kielten hyvät käännökset alkavat polttaa avatessaan rikkaampia merkityksiä.
Ihmettelen sitä, miten negatiivisen kuvan olen saanut opintojen myötä A:sta persoonana, juuri hänen neuroottisuuttaan korostavan. Muistan viitatun hänen "retosteluunsa" hyvin varhaiseen lapsuuteen ulottuvalla muistillaan, ja se sai A:n itsetehostajan valoon.
Kunpa opettajat veisivät lähteille (lähteille kumpaankin suuntaan aukeavassa merkityksessä), osoittaisivat kauniiseen ja arvokkaaseen! Hyvän avaaminen jossain tarkastelukohteessa on toiselle lahja. Kiitos tästä, Petri.
(Muisti palaa pätkitellen. Paradoksi, johon aiemmin viittasin, oli tietenkin: "Ihmisen ei olisi ollut välttämätöntä langeta, mutta Jumala välttämättä tiesi, että ihminen lankeaa." )
terv. Salla
Salla
Juuri niin, ja arvasin, että pidät. Tunnustuksen, kirja 2, luvut 3-10 sisältävät huikean dramaattisen kehittelyn, joka lässähtää kirjassa 4 naurettavuuksiin ja rakentuu uudestaan kirjoissa 5-9 tavattoman teräväksi, pikkutarkaksi ja avoimeksi (sisältäen myös Augustinuksen ajoittaisen kyvyttömyyden sulattaa itseään ja siirtää syy ulos) teopoeettiseksi itseanalyysiksi. Se on tyypillinen esimerkki Augustinuksen mielikuvituksen laajasta liikkuvuudesta (hänen muistinsa on todella avara piha ja laaja keto, jossa on sekä taivas ja maa) sekä huumorista, joka lienee välillä tahatonsa, mutta joka asettaa lukijan nauramaan vedet silmissä hänen kanssaan. Useat Augustinuksen käytännön elämään liittyvät esimerkit ovat niin repäiseviä, että niistä pitäisi koota erillisteos.
Piti olla luvuissa 4 ja 5-9.
Lähetä kommentti