En ole katsonut palkkataulukosta, paljonko sairaanhoitaja ansaitsee. Kahden huomaamani sairaanhoitajan lausunnon mukaan peruspalkka on 1900 . Se on sama kuin tieteen tohtorikoulussa väitöskirjaa tekevän henkilön palkka. Peruspalkan näkökulmasta sairaanhoitajan työ rinnastuu tieteen huippuyksikköjen kasvattien työhön.
Peruspalkasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä sen päälle kertyy erilaisia lisiä. Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta olisi hyvä korostaa suomalaisen sairaanhoitajan keskipalkkaa. Esimerkiksi itse en tiedä, mikä se on.
Yliopistonlehtorin palkka on 3-4 000 euroa. Yliopistonlehtorina toimii väitellyt, kansainvälisen tason tutkija. Hänen koulutuksensa on kestänyt noin 10 vuotta. Paperikoneen vastaava saa parempaa palkkaa, mutta miksi ei saisi. Kyseessähän on tai oli ala, jolla raha pyörii.
Tein itse 4 vuotta kuppaisella tutkijanpalkalla töitä. Olisi sitä hieman enemmän saanut olla jotta ei olisi tarvinnut syödä pelkkää makaronia, mutta ei paljoa. Ajattelin, että työn mielekkyys ja arvostus tulee muusta kuin palkasta. En ole innostunut ajatuksesta, että palkkoja akateemisilla aloilla erityisesti nostettaisiin. Tosin kiusaus niiden muuttamiseen, ehkä yhtä hyvin laskemiseen kuin nostamiseenkin, on noussut sen jälkeen, kun akatemia romutettiin ja muutettiin tietotuotantotehtaaksi ja elinkeinoelämän konsultiksi. Jos ollaan markkinoilla, niin sitten pitäisi elää niiden ehdoilla.
Sairaanhoitajat vaativat 400-600 euroa lisää. Mummonmarkkoina vuodessa tämä tekee noin 30 – 40 000 markkaa vuodessa. Se on iso kasa kahisevaa.
Asiasta alkaa olla monenlaista mielipidettä liikenteessä. Kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää palkkavaatimuksia kohtuuttomina. Palkoista heitetään ilmoille vaikka minkälaisia lukuja, että kyllähän sitä lisillä 3000 vetää. Entäs perusopetuksen alakoulun opettajat, joiden vastuulla on lasten henki ja moninaisesti raskas työ? Tai kirjastoala, jossa pitää kirjastonhoitajaksi lukea ensin maisterin paperit ja levitteeksi cumun verran informatiikkaa? Onko tämäkin nyt niitä ammattikorkeakoululaitoksen myötä syntyneitä katteettomia kuvitelmia, joiden seurauksena uimarannan vahtikin on nykyisin maisteri, jolle pitää maksaa toimitusjohtajan palkka?
Kovia puheita nämä yllä. Olen lukenut ne muualta enkä keksinyt itse.
Mietin, että voiko ammattiryhmä saada jonkinlaisen flunssan, ammatti nimeltä sairaanhoitaja tulla kipeäksi? Ehkä ei, mutta oireita on ilmassa. Niitä ovat kovat vaatimukset ja uhkaukset sekä katteettomien vaalilupausten takia syntynyt pettymys.
Onko niin, että suomalaisen yhteiskunnan on hoidettava sairaanhoitaja-ammatin sairastuminen, joka on vielä isompi ja monimutkaisempi kysymys kuin palkankorotusneuvottelujen ratkaisu?
Ajankohtainen kekkonen esitteli sympaattisen sairaanhoitajan, joka totesi, että alalla on karmea kiire. Kun lääkettä koettaa sekoittaa, työ keskeytyy useita kertoja. Sama henkilö sanoi, että sairaanhoitajan palkkatavoitteen tulee olla 3000 euroa kuussa.
En epäile, että työ on kiireistä, stressaavaa ja jatkuvasti keskeytyvää. Asia ei ole kuitenkaan erityisesti sairaanhoitajien ongelma. Se on yleinen työnteon kulttuuri. Esimerkiksi rehtoreiden työstä tehtiin pari vuotta sitten tutkimus, jonka mukaan siinä asia vaihtuu kolmen minuutin välein.
Palkankorotus ei ole lääke edellä mainittuun vaivaan. Itse asiassa se voi kohtuuttomuuksiin noustessaan merkitä vaivan lisääntymistä. Voi olla, että palkkojen noustessa työnantaja karsii henkilökuntaa ja kiire sen kun lisääntyy.
Mietin myös, ja tässä saatan ampua aivan harakoita, että olemme siirtyneet niin abstraktien työssä käsiteltävien asioiden todellisuuteen, että emme hallitse sitä vaan selitämme sitä kiireellä.
Lisäksi: pitäisikö ottaa askel pirun verran ihmisen suuntaan sikäli, että psyko-, palvelu- ja asiakasystävällinen toiminnan lähtökohta ei olisi niin keskeinen kuin se tällä hetkellä on?
Mainittu sairaanhoitaja esitti kritiikkiä siitä, että ei ole aikaa hoitaa ihmisiä, vaan pelkkiä sairauksia. Ne harvat kerrat, jolloin olen maannut selälleni heitettynä sairaalassa, ovat olleet sairaanhoitajien miellyttävän toiminnan johdosta jollain tavoin siedettäviä. Silti ilmoitan tässä julkisesti, että toivon sairaalahenkilökunnalta, että jos sairastun, niin hoidettaisiin ensisijaisesti sairauttani.
Ihminen ei parane vaikka sitä kuinka hoitaisi. Sairaus sentään paranee, usein, joskus.
Voi tietysti olla, että ihmisen hoitaminen tekisi sairaanhoitajan työn mielekkääksi, kenties mielekkäämmäksi kuin sen tekee siitä rahallisesti osoitettu arvostus.
Työn mielekkyys voi olla asian pihvi. Ehkä sairaanhoitajat eivät ole sairaita vaan suuren osan suomalaisessa työelämässä työskentelevän joukon sairauden osoittajia. Olemmeko yhteiskuntana järjestäneet työkulttuurimme siten, että siinä ei ole ainakaan riittävästi mielekkyyden kokemusta?
Uskon, että sairaanhoitajat ansaitsevat parempaa ja kokemuksen siitä, että heidän työtään arvostetaan. Toivon, että taisto ja vaatimukset osataan mitoittaa sellaiselle tasolle, että siitä ei koidu pidempikestoisia ikävyyksiä sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että sairaanhoitajille itselleen.
Joskus kun lyhyt ilo voi olla pitkä itku.
Liittymättä erityisesti sairaanhoitajien kysymykseen, meillä on nimittäin laajemmin ikävyyksiä ilmassa. Tilanne on osittain karannut käsistä. On esimerkiksi syntynyt yllätyksellisiä palkannousuja, kun sopimuksen muotoilu on synnyttänyt tällaisen tilanteen myös niihin tehtäviin, joissa nostoa ei tavoiteltu. Näin neuvottelupöydästä on kenenkään huomaamatta sujahtanut isoja summia.
Kun palkkoja nostetaan voimakkaasti erityisesti suljetulla sektorilla, nousee paine nostaa veroja, talous voi ylikuumentua ostovoiman lisääntymisestä, voi syntyä inflaatiota, korkojen nousua, työttömyyden lisääntymistä. Vauhdin kiihtyessä liiallisesti osa putoaa matkasta.
Suomalaisen yhteiskunnan historiassa on erittäin huonoja kokemuksia hanat auki –linjasta. Kun erehtyy havaitsemaan sitä ympärillään, syntyy huoli tulevaisuudesta.
Peruspalkasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä sen päälle kertyy erilaisia lisiä. Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta olisi hyvä korostaa suomalaisen sairaanhoitajan keskipalkkaa. Esimerkiksi itse en tiedä, mikä se on.
Yliopistonlehtorin palkka on 3-4 000 euroa. Yliopistonlehtorina toimii väitellyt, kansainvälisen tason tutkija. Hänen koulutuksensa on kestänyt noin 10 vuotta. Paperikoneen vastaava saa parempaa palkkaa, mutta miksi ei saisi. Kyseessähän on tai oli ala, jolla raha pyörii.
Tein itse 4 vuotta kuppaisella tutkijanpalkalla töitä. Olisi sitä hieman enemmän saanut olla jotta ei olisi tarvinnut syödä pelkkää makaronia, mutta ei paljoa. Ajattelin, että työn mielekkyys ja arvostus tulee muusta kuin palkasta. En ole innostunut ajatuksesta, että palkkoja akateemisilla aloilla erityisesti nostettaisiin. Tosin kiusaus niiden muuttamiseen, ehkä yhtä hyvin laskemiseen kuin nostamiseenkin, on noussut sen jälkeen, kun akatemia romutettiin ja muutettiin tietotuotantotehtaaksi ja elinkeinoelämän konsultiksi. Jos ollaan markkinoilla, niin sitten pitäisi elää niiden ehdoilla.
Sairaanhoitajat vaativat 400-600 euroa lisää. Mummonmarkkoina vuodessa tämä tekee noin 30 – 40 000 markkaa vuodessa. Se on iso kasa kahisevaa.
Asiasta alkaa olla monenlaista mielipidettä liikenteessä. Kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää palkkavaatimuksia kohtuuttomina. Palkoista heitetään ilmoille vaikka minkälaisia lukuja, että kyllähän sitä lisillä 3000 vetää. Entäs perusopetuksen alakoulun opettajat, joiden vastuulla on lasten henki ja moninaisesti raskas työ? Tai kirjastoala, jossa pitää kirjastonhoitajaksi lukea ensin maisterin paperit ja levitteeksi cumun verran informatiikkaa? Onko tämäkin nyt niitä ammattikorkeakoululaitoksen myötä syntyneitä katteettomia kuvitelmia, joiden seurauksena uimarannan vahtikin on nykyisin maisteri, jolle pitää maksaa toimitusjohtajan palkka?
Kovia puheita nämä yllä. Olen lukenut ne muualta enkä keksinyt itse.
Mietin, että voiko ammattiryhmä saada jonkinlaisen flunssan, ammatti nimeltä sairaanhoitaja tulla kipeäksi? Ehkä ei, mutta oireita on ilmassa. Niitä ovat kovat vaatimukset ja uhkaukset sekä katteettomien vaalilupausten takia syntynyt pettymys.
Onko niin, että suomalaisen yhteiskunnan on hoidettava sairaanhoitaja-ammatin sairastuminen, joka on vielä isompi ja monimutkaisempi kysymys kuin palkankorotusneuvottelujen ratkaisu?
Ajankohtainen kekkonen esitteli sympaattisen sairaanhoitajan, joka totesi, että alalla on karmea kiire. Kun lääkettä koettaa sekoittaa, työ keskeytyy useita kertoja. Sama henkilö sanoi, että sairaanhoitajan palkkatavoitteen tulee olla 3000 euroa kuussa.
En epäile, että työ on kiireistä, stressaavaa ja jatkuvasti keskeytyvää. Asia ei ole kuitenkaan erityisesti sairaanhoitajien ongelma. Se on yleinen työnteon kulttuuri. Esimerkiksi rehtoreiden työstä tehtiin pari vuotta sitten tutkimus, jonka mukaan siinä asia vaihtuu kolmen minuutin välein.
Palkankorotus ei ole lääke edellä mainittuun vaivaan. Itse asiassa se voi kohtuuttomuuksiin noustessaan merkitä vaivan lisääntymistä. Voi olla, että palkkojen noustessa työnantaja karsii henkilökuntaa ja kiire sen kun lisääntyy.
Mietin myös, ja tässä saatan ampua aivan harakoita, että olemme siirtyneet niin abstraktien työssä käsiteltävien asioiden todellisuuteen, että emme hallitse sitä vaan selitämme sitä kiireellä.
Lisäksi: pitäisikö ottaa askel pirun verran ihmisen suuntaan sikäli, että psyko-, palvelu- ja asiakasystävällinen toiminnan lähtökohta ei olisi niin keskeinen kuin se tällä hetkellä on?
Mainittu sairaanhoitaja esitti kritiikkiä siitä, että ei ole aikaa hoitaa ihmisiä, vaan pelkkiä sairauksia. Ne harvat kerrat, jolloin olen maannut selälleni heitettynä sairaalassa, ovat olleet sairaanhoitajien miellyttävän toiminnan johdosta jollain tavoin siedettäviä. Silti ilmoitan tässä julkisesti, että toivon sairaalahenkilökunnalta, että jos sairastun, niin hoidettaisiin ensisijaisesti sairauttani.
Ihminen ei parane vaikka sitä kuinka hoitaisi. Sairaus sentään paranee, usein, joskus.
Voi tietysti olla, että ihmisen hoitaminen tekisi sairaanhoitajan työn mielekkääksi, kenties mielekkäämmäksi kuin sen tekee siitä rahallisesti osoitettu arvostus.
Työn mielekkyys voi olla asian pihvi. Ehkä sairaanhoitajat eivät ole sairaita vaan suuren osan suomalaisessa työelämässä työskentelevän joukon sairauden osoittajia. Olemmeko yhteiskuntana järjestäneet työkulttuurimme siten, että siinä ei ole ainakaan riittävästi mielekkyyden kokemusta?
Uskon, että sairaanhoitajat ansaitsevat parempaa ja kokemuksen siitä, että heidän työtään arvostetaan. Toivon, että taisto ja vaatimukset osataan mitoittaa sellaiselle tasolle, että siitä ei koidu pidempikestoisia ikävyyksiä sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että sairaanhoitajille itselleen.
Joskus kun lyhyt ilo voi olla pitkä itku.
Liittymättä erityisesti sairaanhoitajien kysymykseen, meillä on nimittäin laajemmin ikävyyksiä ilmassa. Tilanne on osittain karannut käsistä. On esimerkiksi syntynyt yllätyksellisiä palkannousuja, kun sopimuksen muotoilu on synnyttänyt tällaisen tilanteen myös niihin tehtäviin, joissa nostoa ei tavoiteltu. Näin neuvottelupöydästä on kenenkään huomaamatta sujahtanut isoja summia.
Kun palkkoja nostetaan voimakkaasti erityisesti suljetulla sektorilla, nousee paine nostaa veroja, talous voi ylikuumentua ostovoiman lisääntymisestä, voi syntyä inflaatiota, korkojen nousua, työttömyyden lisääntymistä. Vauhdin kiihtyessä liiallisesti osa putoaa matkasta.
Suomalaisen yhteiskunnan historiassa on erittäin huonoja kokemuksia hanat auki –linjasta. Kun erehtyy havaitsemaan sitä ympärillään, syntyy huoli tulevaisuudesta.
14 kommenttia:
Hei hyvä Petri,
KIITOS todella loistavasta
kirjoituksestasi! Se oli
monipuolinen ja analyyttinen
sekä mahdollisimman tasapuolinen.
Juuri noin vaikeata tai ehkä
vielä vaikeampaa on ko. asioita
yrittää ratkaista, jos haluaa saada
yhteiskunnallisesti kokonaisuutta
ajatellen ja myös yksilöä ymmärtäen mahdollisimman optimaalisen lopputuleman.
Huolestuttavaa on juuri se, että
me alamme olla psyykkisesti ja älyllisesti hukassa
myös sen suhteen, mikä on realistista toteuttaa kussakin yhteiskunnallisessa tilanteessa. Koko ajan meitä kiirehditään ( kuka? mikä?) eteenpäin, niin kuin siellä jossain joskus meitä odottaisi taivaspaikka, missä levätä -( onhan se siellä, mutta ei
tällä tavoin sinne päästä kuin nyt
olemme pyrkimässä, edes turvalliseen maanpäälliseen paratiisiin ).
Laps hankeen hukkuu - unhoittuu,
kun me teemme oman "elämämme korjausliikkeitä" siinäkään onnistumatta. Meneekö useimmilla meillä niin hyvin ( tietyin indikaattorein ), että meillä menee oikeastaan huonosti kokonaisuutena vai meneekö useimmilla meillä niin huonosti ( tietyin indikaattorein), että oikeastaan meillä
kaikilla menee huonosti?
Voisko joku selkeyttää missä mennään -oliskohan filosofeille
nykyistä enemmän töitä yhteiskunnan eri sektoreilla, koska
filosofit ovat hyviä sekoittamaan
pakan mutta kyllä he sen sen jälkeen järjestykseenkin saavat.
Siinä tehtäväss myös mahdollisten maailmojen semantiikka voi olla
relevanttia kamaa, vaikken nyt välttämättä Kripkeä tai Hintikkaa
juuri tähän apuun pyytäisi, vaikka
ovatkin muutoin kiintoisiakin ajattelijoita -oman tien kulkijoita.
Ystävällisesti Matti
Matti
Saattaa olla, että jossakin on aineellisen hyvinvoinnin taso, jonka ylitettyään tilanne muuttuu negatiiviseksi hyvinvoinniksi tai positiiviseksi pahoinvoinniksi. Ihmisellä jolla menee liian hyvin, ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin jatkuva valittaminen. Voi olla, että OECD-maissa tuo taso ylitettiin noin neljännesvuosisata sitten.
Vallitsee kulttuuri, jossa koulutukseen vedoten vaaditaan isompaa palkkaa kuin kouluttamattomalla. Ei ajatella, että on etuoikeutettua maailmassa, että ylipäänsä on lukutaitoinen.
Jos siistejä konttorirotan hommia pyörittäneeltä maisterilta kysytään, paljonko pitäisi maksaa, että suostut jatkossa vain siivoamaan konttorin vessoja, hän ei suostu ollenkaan - ja vetoaa koulutukseensa tai sitten, koska siis raha puhuu, tai niin kuin Dylan laulaa, "raha ei puhu, raha vannoo", hän vaatii palkakseen moninkertaisia summia verrattuna siihen, paljonko siivooja tienaa.
Akateemisten tutkijoiden kuuluukin olla köyhiä, he luulevat muutenkin olevansa jo niin paljon muita etevämpiä kaikissa toimissaan ja aatteissaan. Tämä piirre tietenkin korostuu vain siellä, missä akateemisuus on arvo itsesään ja missä tyyppien olemassaolon perustana on menestyminen kilpailussa ja siinä, kuka saa eniten huomiota.
Jos tutkijat olisivat rikkaita, he eivät tutkisi köyhyyttä.
Italialaiseen keittiöön liittyen totean, että opsikelijaruuan maine siltä osin on saattanut kärsiä siksi, ettei ruuan valmistukseen ole ehditty tai osattu kiinnittää huomiota. Ravintolassa makarooniannos maksaa noin 70 mummonmarkkaa ja usein se on tasoa, johon en kotona yltäisi, mutta se ei kokonaan selittäne ravintolahintaa. Bolognesen valmistaminen on seikka, jossa minulla saattaisi olla muutama salaisuus jaettavana, ainakin kaverit kehuvat Isä Juhanin keittiötä siltä osin.
Hoitamiseen liittyen lausun, että minusta olisi kiva, jos hoidettaisiin ihminen. Nyt tämä elämä on tämmöistä luukulta luukulle juoksemista. Siis: Kenellä tässä maailmassa on enää kokonaisvaltaista käsitystä siitä, mikä on ihminen?
Don Jusa
Vallitsee todellakin kulttuuri, jossa koulutukseen vedotaan. Samalla vallitsee realiteetti, jossa koulutuksesta ei makseta.
Muutoin samaa mieltä, paitsi tuosta ihmisyydestähän tulin lausuneeksi eri tavoin.
Nyt tahkotaan rahaa, ulosmitataan mitä voidaan.
Olen ollut aina työväenliikkeen ja ay-liikkeen kannalla, mutta tolkku pitäisi olla kerjätessäkin, vaikka tilanne ei olekaan muuttunut siitä, että työläinen pyrkii myymään työvoimansa mahdollisimman kalliilla ja työnantaja ostamaan sen mahdollisimman halvalla.
Ay-liikkeellä ei enää juuri ole mahdollisuutta eikä tarvetta edunvalvontaan. Konttorin voisi siirtää Hakaniemestä Etelärantaan. Syntyisi synergiaa.
Puheet solidaarisesta palkkapolitiikasta katosivat aikoinaan kuin pieru Saharaan.
Vielä silloin, kun papin ja lääkärin työ koettiin kutsumustyöksi, ihmeteltiin, miksi syrjäseuduille ei saada lääkäreitä eikä pappeja. Nyt viedään rajaseutupapitkin.
Kipusiskot ja kansankynttilät ovat sanoneet hitot kutsumukselle ja vaativat nyt rohkeasti riihikuivaa rahaa. Mikäpä siinä. Kutsumuksen täyttäminen ei voi olla palkka yhteiskunnassa, jonka arvot perustuvat rahasta saatavalle hyödylle.
Mauno Koivisto sanoi pankkimiesaikoinaan, että puheilla köyhyydestä tarkoitetaan vertailuköyhyyttä ja ne ovat ylensyöneiden ilmavaivoja.
Syominen onkin hyvinvointiköyhien, kuten sairaanhoitajien, harvoja iloja, mikä kyllä näkyy sekä liittotason että suoritusportaan läskeistä.
Taulukkopalkkojen luvuilla pelehtiminen on yleensä joutavaa potaskaa.
Tässä maassa ei lentäjäntuoleissa monitorien ääressä istu tavattoman monta paperikoneenkäyttäjää, joten olkoot he palkkansa ansainneet. Joku sanoi jossakin mediassa paperiliiton miehelle, että ettehän te tee muuta kuin istutte. Paperimies vastasi, että meille maksetaankin osaamisesta siltä varalta, että jotain sattuu.
Työnantaja ei hevin päästä paperimiehiä lakkoon, joten liitolle on kertynyt runsaasti rahaa sijoitettavaksi mm. metsäomaisuuteen.
Bussikuskeilla on vastuu ihmishengistä siinä missä lentokoneenkuljettajilla, mutta alojen palkkauksesta ei voi puhua edes samana päivänä.
Saa nyt nähdä, mihin sairaanhoitajien villiintynyt yksikätisen repiminen johtaa. Paarialuokan perushoitajat tyytyivät vähempään.
Ollessani aikoinaan Helsingissä silmäklinikalla, totesin, että siivoojat olivat ainoita, joille saattoi puhua. Mieleeni jäivät lääkärijuipin sanat: "Me emme paranna mitään, me vain observoimme."
Sairaaloiden siivoushenkilöstölle pitäisi maksaa potilasterapialisää.
Ehkä on syytä huomauttaa, että aiempi postaukseni lähti yleisesti ottaen ammatillisen työväenliikkeen pohjalta. Sairaanhoitajien osalta on kyse TEHY:n porvarivetoisesta Suomen Sairaanhoitajaliitosta (Tehy.fi)
Jonkun tahon pitäisi vetää komea Excel taulukko koko maan ammateista ja palkoista, ikä-,ilta ja työlisät mukaan.
Jos yrittää jollekulle inistä tasapalkoista, sanotaan että oot kommunisti, ja on selvä että jo seuraavalla kierroksella vahvat ovat voittaneet, joten kommunistiset ajatukset ovat voitettu kanta.
Mutta minusta on huikea ero sairaanhoitajan palkan, siis 1900 euron ja noin 500 euron kansaneläkkeen välillä. Josta siitäkin menee vielä vero. Kansaneläkeläinenkin on todennäköisesti tehnyt töitä ja jos ei ole tehnyt, on ollut sairas. Millä sairas kansaneläkeläinen ostaa lääkkeensä? Eiku ihan totta, ihmettelen.
Ihmisarvot tässä ovat unohtuneet.
kA-K.H, Ripsa
Jestapa jepulis. Iltauutisten mukaan hoitajat ovat riitaantuneet jo keskenäänkin. Pelkään pahoin, että tämä touhu muodostuu epäedulliseksi sen alkuunpanijoille.
Tilastokeskuksen mukaan sairaanhoitajan keskiansio on n. 2400, joten ei ala kokonaisuutena palkkakuopassa ole, joskin on ilmeisesti paljon yksittäisiä sairaanhoitajia, jotka eivät ansaitse kohtuullisesti. Siitä huolimatta alan yhä enemmän vakuuttua siitä, että tämä liittyy työn mielekkyyden katoamiseen. Eläkeliiton johtajaa haastateltiin eilen ja hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan työ on muuttunut enemmän psykososiaalisia taitoja ja abstaktia ajattelukykyä edellyttäväksi. Tästä johtuen se vaatii ihmisiltä enemmän näillä alueilla. Helppo uskoa. Kuka tekisi enää niin sanottua oikeaa työtä? Samalla ihmiset ovat ajattelu- ja kommunikaatiotaidoiltaan heikkoja siten, että eivät osaa käsitellä näitä asioita. Väitetään, että näitä taitoja annettaisiin koulutuksessa. Se pitää paikkansa osittain ja toisaalta kyllä ajattelen tästä väitteestä, että katinkontit. Ei meillä hikeä,verta ja kyyneleitä vaativa ajattelemaan opettaminen missään kunniassa nykyisin ole. Kun ei työn käsittelemisen välineitä ole tarpeeksi, työ hukkuu tekijältään. Ja kun se hukkuu, aletaan ajatella, että raha auttaisi asiaa. Mutta kun ei se auta.
Masentaa,
masentaa syvällisesti ja todesti, kuta kuinkin aina ja iänkaikkisesti.
Etenkin silloin, kun pyrkii kohtaamaan uutta ja ennestään tuntematonta.
Ja kun löytää uudesta(=järvelaisen blogista) sen vanhan, eli kaikki tuntemansa loggaajat, niin kyllä kait se painaa mielen pakkaslukemiin.
Realismin ystävän haluan tuoda, myös veljeni AAkoon vuoksi; ja muidenkin vuoksi, esille ja ilmi omat kokemukseni/tietoni tässä ikuisessa rahan ja kullanhimoisessa keskustelussa.
Eli viime keväänä näin verotaulukossa siskon mieheni vuosiansiot, jotka todella ja iäti löivät luun kurkkuuun akateemiselta agnostikolta.
Paperitehtaan korjaajana/huoltajana työskentelevän tuttavani vuosiansio oli n. 55 000 euroa.
Olin valmistautunut kohtaamaan saman tasoisen tienestin (tarkoittaa lo:n kautta ao-pätevyyyttä saanutta opettajaa=35 tuhatta euroa),
mutta tämän triplatiedon saadessani olin kyllä kuin klapil päähän löyty.
Summasummarum.
Kaikki kehitys joka vie meitä pois SAK:n = paperi=metalli=AKT:n vallasta on luultavasti erittäin toivottavaa ja kansantaloudelliselta puolelta jopa suotavaa ja suorastaan elintärkeää.....
Vuorokausi on jo aivan toinen, mutta nyt tuon Petrin viimeisen viestin jälkeen tunnustan, kuinka tunne korvaa tiedon, ja kun tietoa tulee, tunne muuttuu. Oma keskiansioni viimeisen kymmenen vuoden aikana lienee euroissa jossain 1200-1500 euron tienoolla, en uskalla suunnitella elämääni kuukautta pidemmälle, enkä tee ulkomaanmatkoja kuin neljän viiden vuoden välein. Silloinkin vain viikon. Se ei sinänsä ole ongelma, sillä minulla on hieno ja hifistienkin kannalta erinomainen levysoitin, kohtalainen määrä musiikkia, rahaa durum-vehnäjauhoihin ja kananmuniin (voin alusta pitäen valmistaa italian keittiön mukaista opiskelijaruokaa), ja viinaan on aina raha riittänyt.
Minä en käsitä, mitä tässä aineellisesti vielä kaivataan. Paitsi tietenkin ehkä varmuutta puolen taikka kokonaisen vuoden päähän.
Mutta suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole sitä varmuutta.
Joten ongelma on, että me valkoihoiset länkkärit, joilla ei sama meininki kuin jollain telluksen pienellä rikkaalla vähemmistöllä, olemme kaikesta huolimatta vuohia.
Olin 15-vuotias, kun näin jossain lehdessä sen yhden naispapin, silloisen mallin, sen tuota niin Marianne Heikkilän kuvan. Ajattelin, että tuollainen jos olisi minun, niin vot. Sitten näin pitkän ajan päästä tämän samaisen ihmisen naaman jonkin lehden kannessa, ja siinä hän latasi toimituksen päätöksestä jotain sellaista kuin, että mieluummin ihminen tahtoo olla älykäs kuin kaunis. En tiedä - alitajuiset voimat ovat kohtalaisia. Mutta oikeaan meni: äly, sivistys, viisaus, taiteellisuus, näkemyksellisyys... ne kyllä oikeasti menevät rahan ohi.
Catulux
No me ollaan tässä istuksittu ja ihmetelty, että missä viivyt.
naisunioni kehottaa kaikkia naisia tukemaan sairaanhoitajien lakkoa
"Esimerkiksi rehtoreiden työstä tehtiin pari vuotta sitten tutkimus, jonka mukaan siinä asia vaihtuu kolmen minuutin välein." -Ilmankos sinä olet niin nopea bloggaamaan...:-)
(Tässä hitaampi ajattelija pysy perässä edes)
don jusa:
> niin kuin Dylan laulaa, "raha ei puhu, raha vannoo"
Voisin melkeinpä lyödä vetoa, että Dylanilla "money swears" tarkoittaa kylläkin, että "raha kiroaa".
Lähetä kommentti