Akateemisia mustelmia

Katselin tuossa professori Raija Sollamon jäähyväisluennon, joka on tallennettuna esimerkiksi osoitteessa http://www.teologia.fi/.

Sollamo toimi Raamatun alkukielten apulaisprofessorina, professorina, teologisen tiedekunnan dekaanina ja Helsingin yliopiston 1. vararehtorina sen kauden, jonka itsekin elelin Alma Materin suojissa.

Ensimmäinen muistoni hänestä on syksyltä 1985, jolloin suoritin hänelle kreikan alkeiskurssin. Huomasimme kämppikseni kanssa joulukuussa, että tällainen kurssi on ollut ja että tentti on viikon päästä. Päätimme opiskella kielen. Luimme alkeiskirjaa 5 vuorokautta nukkumatta välillä hokien taivutusmuotoja hoo, tuu too, toon, hoi, toon, tois, tuus, ai, toon, tais, taas, omai, ee, etai, ometa, este ontai jne. Torstain ja perjantain välisenä yönä kämppis meni hetkeksi nukkumaan. Nukahdettuaan hän nousi vuoteessaan pystyyn ja murjaisi: hoo, tuu, too, toon, sano sika.

Saimme tentistä kakkoset. Kaverini meni hakemaan merkinnän Sollamolta. Hän lausui tälle: Petri käski kysymään, voiko tätä kreikkaa tulevaisuudessakin opiskella siten, että ei käy luennoilla? Sollamo oli naureskellut, että ilmeisesti.

Nenäkkäitä oltiin.

Myöhemmin pääsin oikein samaan valokuvaankin. Otava teki lukion uskonnon oppikirjoista teoksen Uskonnon Käsikirja. Esitimme Heinimäen kanssa Otavan tietokirjaosaston päällikölle Vahtolalle, että sen nimi olisi Immanuaali, mutta se ei arvokkaan kustannustalon ohjelmaan käynyt. Valotan salaisuuden verhoa, että olen tuossa kymmenkunta vuotta vanhassa huonossa kuvassa kuin Vermeerin maalaus vasemmalla tuo tumma poika. Takana on Ismo ja edessä Jaakko. Taisin veistellä kuvanottohetkellä jotakin sellaista, että laittakaa kuvateksti, ettei me teidän rahojen perään olla, mikä Sollamoa tuntui huvittavan.

Raija Sollamo mainitsee esitelmässään ryhtyneensä Septuagintatutkijaksi Ilmari Soisalon-Soinisen toiveesta. Hän lausuu miettineensä sitä, että kun ei tästä alasta ole mitään hyötyä. Soiski oli selittänyt, että on olemassa myös tieteen sisäinen hyöty. Hieman surullisemmin hän oli lausunut maksaneensa isot oppirahat siitä, että oli ryhtynyt alalle, jota Suomessa ei ole. Hän toivoi, että seuraajilla olisi helpompi kulkea. Sollamoon tämä inhimillinen puoli Soiskin puheessa oli tehnyt sikäli suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt ryhtyä alalle.

Esitelmässä kiinnittää kaksi asiaa huomiota. Tultuaan nimitetyksi apulaisprofessoriksi Sollamo oli pian huomannut, että yliopistovirassa ei ole aikaa tutkimukselle. Niinpä hän hakeutui päätoimiseksi raamatunkääntäjäksi. Tultuaan valituksi vararehtoriksi hän taas joutui toteamaan haikeasti, että hyvästit tutkimukselle.

Tämä pitää paikkansa ja on sangen ikävä akateeminen paradoksi, joka ei tee yliopistoviroista houkuttelevia tutkijoiden kannalta. Jos professoriksi tulee valituksi, se tietysti takaa elannon ja eläkkeen ja antaa gloriaa tieteenalan kymppinä, mutta heti pyritään tutkimusvapaalle, kun siihen tulee mahdollisuus.

Professorinvirkaan pyrky on kovaa peliä, jossa on henki lähteä. Muistan, vaikka en mielelläni, taistot, joihin Sollamo viittaa. Hänen dekaanikautenaan tiedekunta riitaantui itsensä kanssa ja klikkiytyi parin professorinvirantäytön takia. Sollamo ihmettelee, valittiinko hänet dekaaniksi siksi, että hän oli hyvissä väleissä ihmisten kanssa, kun hän muutoin oli näiden asioiden suhteen avuton.

Hyvän neuvon hän oli saanut liikkeenjohdossa kokeneelta aviomieheltään: ”Rupea niin veemäiseksi, että kaikki liittoutuvat sinua vastaan. Näin saat tiedekunnan yhtenäiseksi.”

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä alta otsikon, joka ei ollut kirjoitusvirhe.