Rakkaudesta puheenollen, ainakin yhdessä suhteessa se on pysynyt sielussani, jos minulla sellaista on, puhtaana. Sibeliuksen musiikin, erityisesti sinfonioiden ja viulukonserton sekä monien laulujen osalta ei tunteissani vilppiä löydy.Sinänsä outoa, sillä olen musiikkimakuineni kasvamassa ulos sinfoniasta. Esimerkiksi Beethovenilta kuuntelen mieluummin pianosonaatteja tai jousikvartettoja kuin kolmannen sinfonian keisarimarssia, viidennen kohtalonlyöntejä tai yhdeksännen finaalia.
Mutta Sibeliuksesta en pääse irti. Kakkosta pidetään hänen töidensä huippuna, mutta kyllä Vänskän ja Lahden orkesterin levytys ykkösestä oli kuin pölyt olisi pyyhitty pois. Sinänsä hienon Kajanuksesta lähtien kehkeytyneen Sibelius-tulkinnan seitin alta paljastuu sensaatiomaisen moderni sävelteos. Sibeliuksen vanhoilla päivillään esittämä halu säveltää jazzia ei tunnu yhtään oudolta Vänskän ykköstä kuullellessa, sillä jotakin sellaista tästä tulkinnasta häivähtää.
Viitonen on minulle monesta syystä rakas. Kuulin sen ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten Tampereen tuomiokirkossa Bournemouthin orkesterin esittämänä, johdossa tietysti noitamainen Paavo Berglund. Kuutonen taas on palestriinamaisessa kuvauksessaan puhutteleva ja jotenkin hämmästyttävä, jäänkirkas. Neljännestä en tiedä, onko se niin vakava kuin väitetään, ja seitsemäs sinfonia yksiosaisena tarinana päättää sarjan niin nerokkaasti kuin mikään musiikin maailmassa voi mitään päättää.
Kolmosesta en kirjoittanut mitään. Päätin olla interaktiivinen ja antaa lukijan lausua siitä oman lausuntonsa.
Kaapissa on näitä Deutsche Gramophonin LP-levyjä, Karajania ja Kamua, jonka johtama kakkonen oli aikanaan kansan huulilla kuin Kimi Räikkönen nykyisin. CD-puolelta tuossa on Vänskän levytyksiä ja kaikki Berglundit.
Mutta taidan myydä nämä kaikki, mitä minulla on ja ostaa sen, millä tulee onnelliseksi. Toinen vaihtoehto on säästää 80 päivän ajan euro päivässä ja muuttua sitten 15 cd:n kokoelman The Essential Sibelius ylpeäksi omistajaksi.
Kyse on BISin neljännesvuosisadan aikana tekemistä äänitteistä. Sinfonioiden ja viulukonserton lisäksi sävelrunoja, näyttämömusiikkia, lauluja, kamari- ja pianomusiikkia. Osa levytyksistä on Vänskän ja Lahden, osa Neeme Järvin ja Göteborgin pumpun. Solisteina muun muassa Leonidas Kavakos, Anne Sofie von Otter, Monica Groop ja Jorma Hynninen.
Huomasin levysarjan Rondosta, jota silmäilin huoneessa, jossa vallitsi konservatoriomainen tunnelma. Samassa lehdessä oli raaka tarina siitä, miten viulunsoitto on naisten keihäänheittoa. Jutussa mainittiin parikymmentä maailmantähteä, joiden kuningattareksi kruunattiin Anne Sofie Mutter, ikäiseni leidi, joka soitti Karajanin kanssa jo silloin, kun itse istuin Tampereen tuomiokirkossa suu auki ja mieli täristen kuuntelemassa Bournemouthin sinfoniaorkesteria.
Mutter on jutun mukaan häikäissyt yleisöä paljailla olkapäillään. Viktoria Mullova taas tunnetaan nahkapuvuistaan. Vanessa May puolestaan on vakavasti otettava taiteilijatar, vaikka hän koettikin sitä mitä Linda: Vanessa May but Linda does. Mutterin niskaan puhaltaa kuulemma Janine Jansen. Sakari Oramon Kausikortissa tämä tähti soitti Mendelsohnin konserton jokin aika sitten, mutta se on televisiota se enkä osaa arvioida, miten soitti. Ilmeisesti ihkaihanasti.
On tämäkin. Kun Liana Isakadze, joka konsertoi edelleen, soitti silmät kiinni, oli yleisölläkin silmät kiinni. Musiikin tuottama emootio oli sävelmuodon synnyttämää affektoitumista, joka oli puhdas kokemus. Se ei kaivannut ohjelmallista lisää, ei tarvinnut tietää, mitä Sibelius viulukonsertollaan oli tahtonut sanoa, syntaksi affektoi ja ekstatisoi. Rondon jutusta, joka oli asiallisesti ja toteavasti tehty, sai käsityksen, että joka tyttö koettaa olla jonkinlainen kyykkyviulusti, jotta pysyisi näyttämöllä.
Ainahan tätä on ollut. Ei siinä mitään. Tunnen erään loistavan sopraanon, jolla on jalkavaiva. Kun asiasta hieman aikoinaan huomauteltiin, että mitenkäs sitä diivan uraa kampurana, Martti Talvela murjaisi: ”Ei sitä ole ennenkään jalalla laulettu.”
Palatakseni asiaan, laadin siis nyt säästösuunnitelmaa. Sitä hieroessani ja viritellessäni täydelliseksi retkahdin kuitenkin tämän blogin kautta saamani vinkin voimasta tilaamaan Magnus Lindbergin Lisa Batiashvilille säveltämän viulukonserton levytyksen.
Luin jostakin, että Lindberg ja Saariahokin suhtautuvat klassisen musiikin tulevaisuuteen pessimistisesti. Lindberg kai katsoo olevansa viimeinen mohikaani.
Kiinnostavaa on, jos niin on. Hämärän tullen aloittaa Minervan pöllö lentonsa.
7 kommenttia:
Tästä ja yleisesti ottaen taiteesta minä varsin vähäisesti tiedän, mutta minulla on pieniä vaikeuksia mieltää, että jazzia oikein säveltämällä sävellettäisiin.
Mitähän koetan sanoa. Sibelius opiskeli musiikkia oppilaitoksessa, joka tuonnempana sai nimekseen Sibelius-Akatemia. Jatko-opinnot hän suoritti Berliinissä ja Wienissä.
Jazz ei olisi syntynyt ilman skotlantilaisia virsikirjoja ja muutenkin eurooppalaisen musiikkiperinteen vaikutusta. Silti kyse on ennen muuta afrikkalaisesta mustasta rytmimusiikista.
Vanhat sanakirjat määrittelevät jazzin ”neekeritanssiksi, jota säestetään hälysoittimin”. Sen ja eurooppalaisen akateemisen estetiikan välillä vallitsee ammottava kuilu.
On siis hieman vaikeuksia käsitellä sitä, että Sibelius olisi ”säveltänyt jazzia”.
Ehkä nuiva asenteeni johtuu siitä, että inhoan klassisen musiikin edustajien (harrastajien, mutta myös ammattilaisten) tapaa erottaa oma musiikkinsa muusta musiikista nimittämällä omaa asiaansa ”taidemusiikiksi”. Ja sitten nämä ihmiset opiskelevat opinahjossa, joissa tehdään rahvaanomaisesta musiikista, nimittäin etnosta ja jazzista jne., siis tästä ”hälysoittimin säestetystä neekeritanssista”, salonkikelpoista ”taidemusiikkia”.
Kaikki musiikki sävelletään. Säveltäminen on sepittämistä. Sepittäminen on englanniksi ”improvise”. Taide kumpuaa alitajunnasta. Taide on unien maailmaa. Tässä mielessä taide on shamanismia. Inspiraatio juontuu juuri tästä lähtökohdasta. Se on hengen puhaltamista ja hetki, jona taiteilija luo uutta, on käsitykseni mukaan ainakin kokemuksena improvisointia. Se on leikittelyä ja kokeilua.
John Coltrane näki unia. Hän uskoi, että sävelteokset ovat Jumalan ilmoitusta. Vain äärimmäinen, radikaali taiteilija kykenee tällaiseen tajuntaan. Kuvataiteilijoiden teelmistä sellaisen aistii ehkä herkimmin. En osaa analyyttisesti perustella, mutta tunnetasolla koen Jimi Hendrixin tällä tasolla syvälliseksi, spirituaaliseksi taiteilijaksi.
Alitajunta on primitiivisyyttä. Niin on siis uskonnollinen uskokin luonteeltaan primitiivinen. Primitiivisyys on väärä sana. Se arvottaa väärin, kun se mielletään kehittymättömäksi. Oli mitä hyvänsä, se on jotain, jolla on meihin enemmän valtaa kuin tietoisella ajattelulla. Taiteilija on tekemisissä näiden voimien kanssa. Kysymys on myyttien ja symboleiden maailmasta. Taiteilija on kuulija, joka ottaa vastaan näitä mielen syvyyden signaaleja. ”Hälysoittimin säestetty neekeritanssi” on syntynyt kulttuurissa, jossa avoimuus tällaisten näkyjen näkemiseen on toista luokkaa kuin sivistyneessä, teknisessä ja rationaalisessa Euroopassa. Jossa tosin taitelijat ovat aina vastakulttuuria.
Sibelius on kyllä verraton. En tosin ikinä kuuntele häntä. Kullervo ja Satu olivat semmoisia, joista teininä pidin. En omista niitä.
Mutta suurta vierautta kyllä koen tässä klassisen musiikin maailmassa. Kiintoisaa on silti, kun oikeasti soittotaitoiset ihmiset puhuvat klassisen musiikin ja jazzin yhteisistä piirteistä.
Rytmimusiikkia ajatellen reggae on minulle kaikkein läheisin, mutta en osaa sanoa miksi. Siinä on sydämenlyönnin syke. Ja jazzin tempo. Se alkaa jostain ja se jatkuu samana meditatiivisena kiertona, joskus ehkä jopa liki kuin fuuga, johonkin - tai oikeastaan se ei lopu koskaan. Ja kaikki reggae kuulostaa samalta.
Miten se sujuu resupekkarokki Petriltä?
Hieno pienoisessee! Kuuntele joskus Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia Vänskän johtamana, olisi kiinnostava kuulla, mitä ajattelet.
Musiikin rajat ovat monella tavalla rikkoutuneet.
Hard rockista kovinta mistä pidin oli Beethovenin 9. sinfonian finaali, mutta kuten totesin, ei iske enää. Olen kulkeutunut kohti kamarimusiikkia, vähän kaikessa. Ei siitä pitkää matkaa virsiin ole eikä bluesiin. Sukulaisilmiö.
Luulisin, että omalla kohdallani resupekkarokissa parasta voisi olla sen soittaminen hyvässä seurassa, mutta kuuloelämysteni puolelta olen hieman kalkkis.
don jusa,
(suuri) osa musiikista sävelletään siten, että sävellys nuotinnetaan tai merkitään muulla taivoin, se hahmotellaan paperille tai näyttöpäätteelle; se puolestaan vaihtelee kuinka paljon asioita jätetään avoimeksi esittäjän kannalta. Jazzissa yleensä jätetään useampia asioita avoimeksi kuin vaikkapa Sibeliuksen sinfonioissa. Eiköhän Janne jazzin nuotinnuksen "väljyyteen" olisi tahtoessaan kyennyt, jos vain olisi opetellut tuon sävelkielen. Se olisikin ollut hitonmoinen työ.
"Improvise" tarkoittaa VALMISTELEMATTA sepittämistä, eli sopii mielestäni paremmin kuvaamaan soittotilannetta kuin säveltämistä. Silti inspiraation kuvauksesi, tai improvisatorisen elementin kuvauksen sävellystyön hetkessä tai ylipäätään taiteessa oli mielestäni hyvä. "Valmistelematta" ei Janne ole pystynyt alitajunnastaan kumpuavaa paperille panemaan, vaan takana oli opinnot, jotka antoivat säveltämisen käsityötaidon, mm. malleja esim. sonaattimuotoon (joka yleensä on klassis-romanttisen sinfonian 1. osan muoto).
Lienee yhtä selvää niin kadunmiehelle kuin klassisen musiikin ammattilaiselle se, että sävellys tai sen esitys on "taidetta" vain, jos siinä on tuo symbolis-alitajunnallinen elementti mukana. Silti taiteeseen kuuluu myös taito (vrt. Fine Arts)sekä intellektuaalis-esteettinen ulottuvuus. Klassisen musiikin edustaja turhautuu helposti sanaan "klassinen": se mielletään liittyvän wieniläis-klassismiin. Silloin kun hän turvautuu sanaan "taidemusiikki", se kieltämättä saattaa pitää sisällään käsityksen, että muista musiikeista uupuu jotain esteettisyyden, taidon, tai/ja sen symbolis-alitajunnallisen momentin osalta.
Suosittelen lasten reggaemusiikkilevyä "Paukkumaissi."Sillä soittaa hyvin koulutettuja musiikin ammattilaisia (kenties jopa parjaamastasi maan musiikkiyliopistosta valmistuneita), vaikkei välttämättä taiteilijoita. Reggae-musiikkia määritteli taannoin eräs ystäväni "marinpolttomusiikiksi." Ei kun letkeitä tunnelmia siinä osastossa, jos ei Sibelius tunnu nyt ajankohtaiselta! Eläköön musiikin monimuotoisuus.
Styrvainen
Suurkiitos sullekin!
Styrvainen ja don jusa
Klassisissa konsertoissa kadenssi tietysti antaa aika paljon väljyyttä, vaikka esimerkiksi juuri Sibelius sävelsi sen valmiiksi itse.
Sibelius unelmoi säveltaiteen ja kuvanveiston pohjalle muodostuvasta uudesta taidemuodosta. Turhat rajanvedot olivat jo 1800-luvun lopulla käymistilassa. Taidemusiikkiin voi liittyä juuri tuollaisia lieveilmiöitä kuin esiintyjien olkapäät ja nahkapuvut. Samat ilmiöt liittyvät myös rokkiin. Niiden välillä vallitsevat keskeisimmät erot, jotka jakavat kansaa. Näistä eroista en ole kovin innostunut. Mikäli taide on muun muassa taiten tekemistä, voi hyvin moninainen musiikki olla taiten tekemistä. Siitä en pääse mihinkään, että minun korviini ja tunteisiini ns. klassinen musiikki hieman laajemmassa merkityksessä kuin wieniläisklassinen, on ilmaisuvoimaisempaa kuin rokki ja poppi. Kuuntelin kyllä aikanaan esimerkiksi Hassisen Konetta, Tuomari Nurmiota, Juicea ja jonkin verran Eppu Normaalia. Mutta näihin liittyvä elämys ei ollut oikeastaan musikaalinen.
Hei Petri!
Kiitos kiitoksesta sekä alkuperäisestä kirjoituksestasi!
Osallistumistani tämän blogin keskusteluun vaikeuttaa se, etten useinkaan saa viestejä lähtemään koneeltani, ja senhän näkee vasta lähettäessä. En tiedä, onko vika koneessani, kirjoitusten pituudessa
vai missä.
Kyllä, kadenssi romanttis-klassisessa konsertossa antaa tilaa solistin luovuudelle. Silti klassisessa musiikissa on sille joka tapauksessa runsaasti tilaa tekstuurin valmiudesta, kaikesta etukäteisharjoittelusta ja suunnittelusta huolimatta. Taide-esitys syntyy muusikon reagoidessa esteettisesti mielekkäällä tavalla suhteessa edellä soitettuun, oman ja muiden soittajien instrumenttien ääniin ja akustiikkaan.
Varsinkin naismuusikoita koskevat seksuaalisen viehättävyyden vaatimukset ovat olleet taidemusiikinkin puolella läsnä jo ties kuinka kauan, mutta ulkonäkökeskeisyys on tunkenut päälle viime vuosina uudella volyymillä, kuten muutenkin julkisuudessa. Rajankäytiä käydään nyt myös suhteessa pornoon samalla kun kilpaillaan ostajista ja kuulijoista. Viulistikaunotarten ei sentään ihan kyykkyyn tarvitse mennä taidemusiikissa. Muistaakseni Vanessa Mae samoin kuin Linda soittaa klassisen rock- tai viihdesovituksia ja käytössä on kenties sähköviulu, tai ainakin piuhat klassisesta viulusta vahvistimeen, ja varsinkin niissä soitteluissa PC-asut ja reiden paljastavat halkiot ovat käytössä. Eli pornahtavat vaikutukset tulevat osittain "populaarimusiikin" ja varsinkin kaupallisuuden ympyröistä.
Omassakin ämppärissä soivat Beethovenin kvartetot, ne myöhäisopukset. Sinfoniat eivät sinänsä pääse oikeuksiinsa kuin elävinä esityksinä hyvässä akustiikassa (olen kokenut Berliinin Filharmonia-salissa taivaallisen Mahlerin sinfonian keskellä "kellumisen"). Toisekseen, varsinkin Beethovenin sinfoniat raikastuvat ja rikastuvat autentikkojen esityksissä: suosittelen Roger Norringtonin, The Orchestra of the Enlightenmentin tai ...of the 18th Centuryn levyjä.
Sibeliuksen 4. on mielestäni osittain hyvin vakava, suorastaan traaginen, mutta se ei ole sitä kauttaaltaan. Olen teininä kuullut bournemothilaisia & Berglundia tulkitsemassa tuota sinfoniaa Kerimäen kirkossa: katharsis.
Kiva, että tilasit levyn, jolla Batiashvili soittaa. Odotan kommentteja!
Jos ympäristösi kärsii konsertto-/ levynkuunteluinnostuksestasi, voi saamasi ilo kuitenkin lopulta koitua perheenkin parhaaksi: Ralf Gothoni on puhunut taidemusiikin eettistä tasoa kohottavasta vaikutuksesta, mutta ei siitä tässä sen enempää.
Tai sitten ratkaisuna voisi olla hyvälaatuiset kuulokkeet!
terv., Salla T.
Laitan vielä täydennykseksi ja muistutukseksi nimet Frans Bruggen ja Nicolas Harnoncourt, jotka ovat mainioita Beethoven-kapellimestareita, suomalaisista Tuomas Hannikainen (ent. Ollila), joka ei liene vielä levyttänyt Beethovenia.
Salla
Harnoncourtin tiedän kyllä mutta Bruggea en. Beethovenilta olen hankkinut lähinnä Naxoksen levyjä sekä sinfonioista jonkun halparasian Anttilasta. LP-puolella minulla on Böhmin ja Karajanin johtamia. Jaa, on minulla ceedeenä Berliinin muurin sortumisen juhlakonsertti, jossa Barenboim johtaa seitsemännen ja soittaa ensimmäisen pianokonserton. Pianokonserttoja olen kuunnellut LP:ltä Arraun, Richterin, Kempfin soittamina, jotka ovat kaikki huippuluokkaa. Muutaman konserton levytys on Pollinilta, Beethovenia chopinsoundilla.
Viestien lähettämisen ongelmista. Ongelma voi olla myös bloggerissa, joka joskus pätkii. Jos kirjoittaa pidemmän viestin, se kannattaa melkein ensin kirjoittaa omalle koneelle, kopioida ja liimata tähän, jotta juttu ei kokonaan katoa. Joskus itseltäni häviää tekstiä ja se harmittaa, jos on miettinyt asiaa. Nyt viestisi näyttävät kulkevan.
Lähetä kommentti