Sukupuutto

Dinosauruksen elivät metsooisella kaudella ja ne menestyivät hyvin. Miksi ne katosivat? Väitetään, että asteroidi törmäsi maapalloon. Ja että eivät ne sikäli kuolleet, että linnut ovat niiden jälkeläisiä tai jopa eräänlaisia dinosauruksia. En tiedä, pitääkö tämä paikkaansa ja mitä biologian alalla sivistynyt henkilö sanoisi.

Ehkä suuriksi itsensä kasvattaneita menestyjiä kohtasi jumalten viha. Jumalat viskasivat niitä kivellä.

Mutta voi olla, että asiaan ei liity mitään erityisen moraalista saati teologista. Asteroidin törmäys, mikäli se on syy, oli sattuma.

Pitäisi mennä ensi maanantaina erääseen tilaisuuteen harjoittamaan valistustyötä. Katselin sitä tarkoitusta varten Pohjois-Savon koulutuslukuja. Tutkintoa suorittamattomia on 40 %, lukion tai ammatillisen perustutkinnon suorittaneita 50 % ja korkeakoulututkinnon suorittaneita 10 %. Verrokkilukuina vaikkapa Uusimaa, jossa vastaavat luvut ovat 33, 34 ja 32, tai, jotta oltaisiin hieman samatasoisemmalla alueella, Eteläpohjanmaa 21, 59 ja 20.

Kun huudetaan innovatiivisuutta, se asuu tutkintoa suorittamattomien ja korkeakoulututkinnon suorittaneiden joukossa. Kun tahdotaan, että alue kasvaa ja menestyy, satsataan näihin kahteen ryhmään.

Näin ei ole tehty, ja vaikka parin viime vuoden aikana korkeakoulututkintoja on suoritettu vilkkaammin, koulutettu väki ei pysy alueella vaan muuttaa Etelä-Suomeen.

Tämän hetkisten tilastojen perusteella tilanne 30 vuoden päästä on helppo ennustaa: Ylä-Savossa tulee olemaan vahva metalliteollisuuskeskittymä ja Kuopion seudulla lääketeollisuutta. Tämän lisäksi on runsaasti hyvinvointipalveluja ja vanhusten viriketoimintaa. Siinä koko juttu. 100 vuoden kuluttua alueella on dinosaurusten jälkeläisiä, lintuja.

Se ei ehkä ole kovinkaan moraalinen tai teologinen kysymys. Kun asteroidi, jonka nimi on poismuutto ja väestön ikääntyminen ja loppuminen, osuu jollekin alueelle, se vain osuu. Autioitumista on ennenkin tapahtunut ja vain tapahtunut.

Sukupuuttoon kuolemisen jälkeen dinosauruksen luuranko etsitään ja se mallinnetaan nukeksi, kuten tämä tässä. Paikalle tuodaan lapsia, jotka kirkuvat kauhuissaan.

Valaan vatsassa

Uuden Suomen verkkojulkaisun mukaan suomalaiset käyttävät nettiä keskimäärin 7 tuntia viikossa henkilökohtaisten asioiden käsittelyyn työpaikalla.

Työantajan edustajana mielessäni väikkyi tiedotteen luettuani ilkeitä ajatelmia. Että jaa, kun tässä erityisesti takavuosina valitettiin, että työelämä on yleisesti huonontunut ja että suomalaisilla työpaikoilla on kiire, niin ei ihme, jos viiden päivän työt pitää hoitaa neljässä työpäivässä - jos kerran yksi kokonainen työpäivä viikossa käytetään nettiseikkailuun.

Katsokaas kun olen tällainen mustia ajatteleva henkilö, joka nuoruudessaan oli hippi, mutta nykyisin vetää jokaisen veneenheiluttamista vähän yrittävänkin kölin ali.

Ei vaiskaan.

Nettiseikkailua varmaankin harjoitetaan työpaikalla, mutta seitsemän tuntia saa aikaiseksi nettilehdet selaamalla ja kahvitunnilla suoritetulla laskujen maksamisella. Puoli tuntia päivässä uutisten katselua tekee jo 3.5 tuntia viikossa eli puolet mainitusta ajasta.

Minusta on työnantajan etu, mikäli henkilöstö lukee uutiset netistä, kellä siihen sitten on mahdollisuus. Ja parempi työnantajallekin, että porukka on maksanut laskunsa kuin että ulosottomies saapuisi ja veisi väen kesken työpäivän selvittämään selvittämättömiä asioitaan.

Suurempi ongelma kuin netin käyttäminen voi työpaikoilla olla se, että on saatu komennus Niniveen ja kaiken kukkuraksi jouduttu tällä ikävällä reissulla valaan vatsaan.

Valaan vatsassa on paljon sanastoa eli siis merilevää: kehittäminen, muutos, arvot, tiimi, tulos, tehokkuus, voimaantuminen, benchmarkkaus, innovaatio, strategia, pitkässäjuoksussa, loppupeleissä, tuote, osaaminen, asiakkuus, johtaminen, tahtotila, verkosto jne…

Siinä se taantuma on. Valaat ovat entisiä maaeläviä, jotka ovat taantuneet veteen. Niistä suihkuaa tuo kaikki.

Niityltä tuulee

Elämä on Walpurille yksinkertainen järjestys:

Syntymässä kuolema
Kuolemassa syntyminen

Siinä varma elämän näky, ajallinen ja iankaikkinen.
Napanuoran katkaisu irrottaa lapsen äidistä
elämän matkalle.
Toinen katkaisu kuolinhuoneessa; ihminen irrotetaan
ajasta iankaikkisuuteen.
Kirjan lehti kääntyy viimeiselle sivulle.
Elämän kirja aukeaa.
Ihmisparka! Kuin keuhkotautinen läpivalaisussa.
Se paljastaa sairauden, elämän kirja syyllisyyden.
Korkeus muuttuu tuhkaksi.

Lähtijän huoneessa Walpuri oli oppinut viisautta
ei kuitenkaan elämän syvintä salaa,
sen lähtijä vie mennessään.

Elämän huone tyhjenee kuin kylmilleen jätetty
kamari
ja huone täyttyy hiljaisuudella, silmät
kyynelillä
ja vesiruukusta, kehdosta, liedestä
irtoaa aika
ja kosketus kirpoaa
ja ajalliset muuttuvat ajallisiksi
ja arvottomat arvottomiksi
ja kurkihirsi hajoaa.

Silloin valo tulvahtaa,
kuuluu Jumalan luomishuto: Tulkoon valkeus!
Ja valkeus tulee, laskeutuu kaikkeen ja kaiken ylle
armona ja anteeksiantona
syyllisyyttä poispyyhkivänä.
Vesiruukkuun, kehtoon, lieteen palaa aika
tännejääneet palaavat aikaansa ja huoneisiinsa.
Toisella puolella on pääsiäisen valkeus,
luomisen pyhä salaisuus.

Jos elämä ei irrottanut maalliista,
ei elettykään.
Maria synnytti poikansa kuolemaan
suuren Sanan tähden.
Kaikesta kiittäkäämme, eniten murheesta,
joka vaivaa ja riisuu.

Linnunrata liukuu kultaiselle kerälle
ilon ja itkun kimalteina
kuin taivaan kannen lukematon tähtijoukko
toivon ja armon päättymätön luku.
Kirkkaimpana loistaa jouluntähti ihana,
taivaan ovi ihmisille.

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa.

Tämä on Katri Taanilan, kohta 90-vuotiaan kirjailijan tekstiä hänen kamarinäytelmässään Niityltä tuulee. Kyllä, kyllä, on hänellä veli, jonka nimi on Hannu. Mutta kielenkäyttäjä näistä on Katri, salamavaloista ja eetteristä piittaamaton runoilija.

Keskipohjalaiset valloittavat Ylä-Savoa. Ensin kamariorkesteri ja Ruuttunen Iisalmessa perjantaina, sitten Taanilan kamarinäytelmä Ruuttusten naapurista kotoisin olevien Tyhtilän serkusten, kaksi kaksimetristä hakkapeliittaa veisurina ja Eeva-Maija Haukinen, esittämänä. Tilaisuus toteutettiin piispa Arsenin Mäntyrinteen tilalla Pajujärvellä, tuossa Alapitkän kupeessa, nelisenkymmentä kilometriä Kuopiosta vitostietä pohjoiseen. Yleisöä oli yli 100 henkeä, kaikki eivät mahtuneet sisään vaan joutuivat tilanpuutteen takia valitettavasti palaamaan kotiin.

Niityltä tuulee on runoelma lapsenpäästäjä ja ruumiinpesijä Walpurista. Kamarinäytelmässä on kuusi hetkeä, äiti ja tytär, synnyttäjän huone, hätäkaste, Liina-Maria, kuolinhuoneessa sekä ruumiinpesu ja matkamiehen virsi. Kuhunkin hetkeen liittyy Vanhan virsikirjan virsi: 63, 301, 11, 349, 82 ja 397. Kyseessä on ajankuva ja maailmanselitys miniatyyrin kautta.

Se tuo idealtaan mieleen perjantaina kuullun Pärtin Fratres-teoksen. Samaa arkaaisuuden ja yksinkertaisuuden yhdelmää, joka läpivalaisee kaiken elämän – ja kuoleman – ja jonka taustalla kalahtaen kuin Macbethin koputus soi herättävä kysymys elämän tarkoituksesta.

Walpurille hänen kaksoisammattinsa, lapsenpäästö ja ruumiinpesu, on käsityötä. Käsityön kautta hän katselee Sinun kättesi tekoja ja muuntuu itse pyhän teon tekijäksi:

Käsissä oli elämän kosketus.

Sinä olet kevään uni, Walpuri.
Kevät muuttuu kesäksi ja kuolee syksyyn.

Uskonpuhdistuksen muistopäivänä

Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin. Meret pauhaavat ja kuohuvat, vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia,
Korkeimman pyhiä asuinsijoja. Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky.Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on turvamme.
Ps. 46: 2-8

Meidän linnam' on Jumal' taivaast'
Meidän kilpem' ja otam'
Hän auttaa meitä hädäst' ja vaivastä
Kuin usein päällem' kootaan;
Meidän vihollisem'
On hirmullinen,
Neuvois' monisä
Pahois' juonis'
Ei löytä hänen vertaans'

Häntä vastaan omast' voimast'
Ei tohtin' yksiikään mennä;
Sillä Isän Jumalan suomast'
Christus sotaan tuli tänne
Herra Zebaoth
Hält' voima pois ott',
Se jalo sankar'
Ja töisäns' ankar'
Sai voiton ylitsen pirun

Vaik' koko mailma vastaan olis'
Ja perät' meit' kadottaa tahtois'
Ei kuitenkaan edes tulis'
Eik' matkaan sais', mitä aikois'
Hänen päämiehens'
Osottakoon väkens'
Hän juonens' kanssa
Pyytää meit' ansaan
Itsep' hän kuoppaan lankee.

Rauhan he meill' pitää suoman,
Vaikk' ovat kiukus' ja hullun'
Sillä Christus on meidän voimam'
Hän on meit' auttamaan tullut.
Jos he meilt' pois temmaavat
Hengen ja tavaran
Olkoon ne heill'
Jää kuintenkin meill'
Jumalan valtakunta.

Äidinkielen aine: konsertissa

Kiitos Sallan vinkin - kannattaa pitää blogia, sen kommenttiloorassa on välillä itselle tärkeitä vinkkejä - etsiydyin eilen illalla Iisalmen kulttuurikeskukseen konserttiin, jossa esiintyi Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri Juha Kankaan johdolla, solistina Esa Ruuttunen.

Kulttuurikeskuksen sali on kooltaan parahultainen tämän muotoiselle orkesterille, jossa soittaa parisenkymmentä soittajaa, takapenkiltä katsottuna ja kuultuna 4 soittajaa ykkös- ja kakkosviulussa sekä alttoviulussa kussakin, kolme sellistiä, basso, pianisti ja lyömäsoittaja. Väkeä mahtunee kolmisensataa.

Orkesteri oli odotuksiini nähden hieman yllättävä. Olen kyllä kuullut siitä, ja moni on ihmetellyt tai kehunut sen tasoa. Ainoa kuuloelämykseni on pumpun vuonna 2000 äänittämä Joulutervehdys, jossa solistina on Pia Freund. Tällä levyllä Bachin Air tai Corellin Joulukonsertto kuulostaa kansanmusiikilta, mikä on kiinnostava yhdistelmä. Odotukseni näiltä pohjilta oli pelimannisoundisen taidemusiikin kuunteleminen.

Yllätys johtui tästä. Orkesteri on työstänyt soundiaan toisenlaiseksi, pelimannityylinen soitanta häivähtää välillä viuluissa, mutta nyt se on pikemminkin muisto menneisyydestä ja häiritsevä tekijä kuin äänellisesti kiinnostava elementti.

Jos johonkin pitäisi verrata, orkesteri on tullut lähemmäksi Lahden orkesteria. Tämä on tietysti kiinnostavaa, koska voi kysyä, tarvitaanko meillä kahta tällaista pumppua. Ehkä Keski-Pohjanmaan orkesterin pysyminen kamariorkesterina sekä ohjelmistovalinnat, ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä.

Eilisillan konsertissa ohjelmistovalintojen aloitus, Griegin Holbergin ajoilta ei ehkä oikein saanut orkesteria syttymään parhaimpaansa. Sen sijaan Pärtin Fratres, joka on vaativa, soi puhuttelevasti.

Pärthän välillä ”sammui” säveltäjänä. Hän tutki vuosikausia keskiaikaista musiikkia päästäkseen säveltäjänä elävien maille. Tuloksena syntyi musiikki, joka on yksinkertaisimmin ilmaistuna gregoriaanisen musiikin ja nykymusiikin sekoitusta.

Fratres rakentuu yksinkertaisesta sävelkulusta, jossa kuljetaan neljää-viittä säveltä ylös ja alas sekuntiaskelin. Meditatiivisen ja kohtalokkaan tunnelman synnyttää yhtäältä toisto, äänen voimistuminen sekä rummun seinään hakattu kalkatus.

Sävellyksen kuuleminen myllää sisikuntaa, ja itse ajattelin tämän musikaalisen ilmaisuvoiman keskellä eläessäni lausetta ”kaiken vaihtaisin laulun lahjaan”. Kirjoittaminen ja filosofia ovat loppujen lopuksi varsin köyhiä alueita verrattuna siihen, mihin säveltämällä on mahdollista päästä.

Oli erittäin harmillista, että samalla rivillä istuva pappa alkoi kuorsata juuri intensiivisimpien kohtien aikana. Musiikki epäilemättä voi olla unilääke ja ehkä Pärtin ilmaisun voima tulee esille myös siinä, että se vie tajun. Lähellä istuvien kannalta asia on kuitenkin sietämätön.

Pärtin jälkeen Esa Ruuttunen lauloi neljä aariaa Händelin Messiaasta. Mielestäni tämän hetkisessä tilassaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri on parhaimmillaan barokkiorkesterina. Händelit, joihin sisältyy vauhdikkaita osia ja jotka ovat virvoittavasti bachvetoisessa barokissa englanninkielisiä (Ruuttunen muuten lausui selkeästi, mikä ei ole aina itsestään selvyys), sopivat orkesterille ja sen solistille oivallisesti.

Väliajan jälkeen Ruuttunen laului Merikannon karjalaislauluja. Oli kiinnostavaa kuulla, miten hänen äänensä käyttäytyi tämän kokoisessa tilassa. Olen törmännyt häneen 80-luvun alkupuolelta, Esahan on myös pappi, ja olen kuullut hänen ääntään oopperassa, hyvin pienessä intiimissä tilassa, jossa kokemus oli komeudessaan järkyttävä sekä nyt tällaisessa pienehkössä isossa salissa.

Ruuttusen ääniala ei ole kovin laaja. Ylä-äänissä se jopa pari kertaa katkesi ja alhaallakin on selvästi ahtautta. Mutta sen sijaan kantava se on. Ja kaunis. Se kantaa läpi aikain pauhun, enkä ensimerkiksi ihmettele, miksi sitä pidetään kansainvälisesti loistavana Wagner-äänenä.

Esityksen osalta taas voi todeta, että Ruuttunen on hyvin voimakkaasti itsensä peliin laittava ja läsnä oleva laulaja, joka korvaa äänen laajuuden aivan pienet ongelmat tavalla, jolla hän on lavalla. Kantava ääni ja laaja tapa seurustella yleisön kanssa on hänen tavaramerkkinsä.

Konsertin päätti Tsaikovskin Serenadi jousiorkesterille. En aivan päässyt mukaan, mutta viimeisen osan pianissimot, tauot ja pizzicatot herättivät tunteeni ja kohottivat mielen tunnelmaan, joka on aina onnistuneen konsertin merkki narikasta takkia haettaessa: tutuille hymyillään, mutta ei turhia puhuta.

Kirjoitin tämän tässä aamulla ihan vakavissani. Tuli kouluajat mieleen ja katsoin kaikkea tätä yllä: just nappiin kuin ainekirjoitusta. Taidan laittaa seuraavan matrikkeliin harrastukseksi. 10-, sinulla on jänniä ajatuksia, paranna käsialaa, sanoi opettaja.

Mutta konsertti siis oli tasokas ja rikas.

Kuva on Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin verkkosivuilta.

Elealle kiitos, sain siltä pallon

Elea on Etelä-Italiassa, mutta sen filosofikoulu oli kyllä kreikkalainen.

Herra Parmenides korosti korostamistaan, että totuuden voi saavuttaa, kun pohtii. Hän oletti, että maa on pallonmuotoinen ja maailmankaikkeuden keskipiste. Uutta oli nimenomaisesti maan pallonmuotoisuus, maailmankaikkeuden pallonmuotoisuuden ajatus esiintyy jo miletoslaisessa ajattelussa. Nykyisin tämä Hawkings tahtoisi, että he olivat oikeassa.

Parmenideen mukaan on kaksi tietä (methodos). Nämä ovat totuus ja luulo ei doksa. Totuuden tiellä on keskeistä se mikä on (to hon). Se mikä on, on olevaa ja totta ja se mikä ei ole, on ei olevaa ja epätotta. Näille muotoutuivat ristiriidan ja kolmannen poissuljetun laki. Jotta jotakin voisi käsittää ja sanoa olevaksi, sen on oltava muuttumatonta, liikkumatonta, ajatonta, jakamatonta ja pallon muotoista. Tämä Parmenideen idea on toisin sanoen invariaabeleiden piirteiden periaate.

Zenon elealainen kehitti paradoksit, mutta niihin olemme jo paneutuneet. Ne herättävät kysymykset ajan ja liikkeen jaettavuudesta sekä äärettömän käsitteestä.

Embedokles esitti, että se mikä todella on, on muuttumaton ykseys. Maailma on saanut alkunsa moneudesta, alkuaineista, joita ovat ilma, maa, tuli ja vesi. Sitä hallitsevat kaksi sielullista voimaa: Rakkaus ja Viha. Rakkauden ollessa voitolla syntyy Kaikkeuden Pallo Viha taas repii aineet erilleen.

Kaikkeus on elävä olento, joka kasvaa Rakkauden alulla ja hajoaa Vihan voimalla.

Kaikkeuden pallo muodostuu Anaksagoraan mielestä partikkeleista eli pikku ainesosista (spermata). Ne ovat rajattomasti jaettavia kuin kvantit ja kvarkit ja kenties muuttuvat aalloiksi.

Miletos

Aluksi kouluja oli kaksi, miletoslaiset ja elealaiset, joista ensimmäiset keksivät luonnon ja jälkimmäiset yhteiskunnan ja käyttäytymisen. Tämä tässä on miletoslaisten tarina.

Se sai alkunsa kaupankäynnistä itään ja Egyptiin. Vaurauden myötä syntyi skholee eli vapaa aika ja käytännön päämääriin sitoutumaton pohdiskelu.

Rikkauden mahdollistaessa kattoon syljeskelyn alkoivat eräät kysyä, että mikä taivas, mikä maa. Toisin sanoen syttyi kosmologinen intressi.

Tuli Thales. Hän kertoi: kaiken arkhe eli alkuperusta on vesi. On kiintoisaa, että hänen ideansa oletti kaiken selittämisen olevan mahdollista yhden periaatteen avulla. Jokainen, jokainen, jokainen, hoki hän: jokainen puoliympyrään piirretty kulma on suora.

Höpsis, vastasi Anaksimandros, yhden periaatteen miehet työntäkööt päänsä kaivoon, josta juovat. Ettekö ymmärrä, että maailma on rajaton eli apeiron. Apeiron on eräässä mielessä kehys kuin avaruus, jonka piirissä kaikki mikä tapahtuu tapahtuu ja toisessa mielessä materia, joka ei samastu havaittavaan aineeseen.

Näin näkökulma laajentui. Löydettiin ääretön muutoksen lähde.

Maailma, sanoi Anaksimandros, on kuin rumpu. Pam. Sen ympärillä ovat ilma ja tuli. Taivaan kappaleet, tähdet, ovat kokoonpuristettua ilmaa, josta tuli ruiskuaa ulos.

Entäs sitten ilma, kysyi Anaksimenes. Mutta silloin areenalle astui jo Pythagoras, joka kertoi, että lasketaan, pojat, lasketaan. Oletteko huomanneet, että 1+2+3+4 on 10. Tähän täytyy sisältyä jotakin suurta. Niin suurta, että koko todellisuus on oktaavin, kvintin ja kvartin suhde eli siis 2:1, 3:2 ja 4:3. Ja se soi, niin että arkhe on sfäärien harmonia.

Jos kysyt, miten sielusi voi, kuuntele tätä musiikkia. Pelastut, kun jäsennyt intervallien mukaisesti! Yksi näet on luonut aritmeettiset rakenteet apeironiin, jossa elät.

Näille keskusteluille rakensivat Leukippos ja Demokritos. Heidän mielestään oli järkevää kysyä, kuten Thales, onko kaikkein yksinkertaisinta, jolle kaikki muodostuu ja miten selittyy se, että kaikki liikkuu.

Vastaukseksi he kehittivät atomiopin, jonka heikko kohta on liike. Pyörreliike vain oletetaan välttämättömyydeksi. Mutta mikä on moottori?

Paraati

Jos katsoisi vain tuota ratsuväkikuvaa, voisi tyhmempi olettaa, että kyseessä on chevalier-kaarti ja keisarin kruunaus. Missähän Mannerheim luuraa, ai niin hän käveli. Asioihin hiukkasen syvemmin perehtyneempi tietää, että ei, kuva on Buckinghamin palatsin edestä ja vuosisata ei ole 1800 vaan 2000.

Elämme maailmassa, jossa tällaista menoa kokoonnutaan katsomaan joka päivä klo. 10.30 paikallista aikaa. Menot kestävät reilun tunnin.

Aina olen ollut perso soitolle ja siis kuljen paikalle.

Mutta siellä on muitakin!

Väkeä virtaa pitkin kaupunkia. Syntyy joukkoja. Poliisi astuu niiden eteen ja selittää: ”Tiedättehän, Lontoossa ei tehdä rikoksia eikä meillä ole rikollisia. Mutta jostain syystä juuri tähän paikkaan saattaa saapua kriminaali. Pitäkääpä laukustanne kiinni, kuten tuo herra. Vai tahdotteko saada minut itkemään? Oi, ette tietenkään. Ja mistäpä sitä ollaan. Australiasta? Wonderfull.”

Ensin tulevat ratsukot. Niiden perässä soittokunta. Sitten paraatimarssi jalan. Ja uusi soittokunta.

Palatsin edessä sotilaat kävelevät edestakaisin seinästä aidalle. Joku huutaa käskyjä. Erikoisen pyssynpyörittelyn ja jalkainheittoseremonian jälkeen soittokunnat aloittavat soittonsa, pitävät konsertin, joka ei ole lainkaan hullumpi, eikös vain.

Ta-ra-rat-tat-ta-ta-ta-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa-ra-ta-taa

Katsojia paikalla on tuhansia. Osa sullotaan rauta-aitojen taakse. Ratsupoliisit kulkevat ympäriinsä ja viheltävät pilliin nähdessään ihmisiä patsaiden päällä. Valokuvan saa kohottamalla kätensä taivaisiin.

Tätä katsotaan.

Jos joka päivä tunti ja paikalla on 5000 ihmistä se tekee kerrottuna 365:llä yhteensä 1 825 000. Melkein pari miljoonaa ihmistä tunnin verran vuodessa ammentaa henkistä pääomaa tästä näystä, joka on järjestetty kuningattaren, prinssipuolison, prinssin ja Camilla Parker-Bowlesin turvallisuuden takaamiseksi.

Tunnelma tiivistyy, jännitys kärjistyy. Tunteet lentävät valkoisin siivin Lontoon taivaan yllä.

En ole varma, onko näky ja ilmiö koominen vai peräti makaaberi. Makaaberista selvemmin esimerkiksi käy Daniel Edwardsin patsas, jonka nimi on Kuollut prinssi Harry. Harryn näköisveistos makaa siinä sotilaspuku yllä. Patsas on tehty niiden sotilaiden muistoksi, jotka eivät ole saaneet palvella maataan Irakissa. Sama kuvanveistäjä on veistänyt julkkisten synnytyksiä ja ruumiinavauksia. Klassiseen tyyliin tehtyjä kaikki ja sellaisina tavattoman vastenmielisiä.

Tärkeä

En tiedä, kuka kiinalainen se oli, mutta kiinalainenpa kumminkin, joka sanoi, että elämässä tärkeintä on puutarhan hoito eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kuva on St. Jamesin puistosta. Näkymä on unohtunut maisema, jonka takaosassa voisi sijaita vaikkapa mylly. De facto rakennuksilta on parisataa metriä Westminster Abbeylle ja Parlamenttitalolle, suurkaupungin vilinään.

Siirtyminen hälyn keskeltä tuollaiseen maisemaan on häkellyttävä. Puiden rauha, veden tyyni virta ja nuokkuvat rakennukset siirtävät kulkijan menneeseen maailmaan, joka on silti osa tätä hetkeä vuonna 2007.

Vedessä ui joutsenia, mustajoutsenia ja pelikaaneja.

Maailma on tässä ja poissa.

Aloin aivan oikeasti miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Vastaukseksi kaivoin kuvan esille. Sitä voisi luonnehtia arvokeskusteluksi. Siinä näkyvistä kivistäkin on helpompi herättää opetuslapsia tässä käsiteltävälle tärkeydelle kuin meistä, jotka elämme sen mukaan, mikä on firmamme arvot.

Ja sitten aloin ajatella esisokraattisia filosofeja, jotka aine aineelta lisäsivät elementtejä perustaan, josta he uskoivat todellisuuden muodostuvan.

Itse olen jotenkin juuttunut veteen. En etene, silloin kun otan valokuvia, Thalesta pidemmälle. Ja hänen myötään ennustan myös auringonpimennystä.

Kaikki on vettä, opetti Thales, eikä kovin väärässä ollut. Diogenes Laertioksen mukaan hän ennusti hyvän sadon, osti kaikki Miletoksen öljynpuristimet ja rikastui, sillä ennustus osui oikeaan. Thales ei kuitenkaan rikastunut pyyteellisen rikastumisen toivossa vaan osoittaakseen, että pelkästään järkeä käyttämällä voi rikastua.

Vesi on. Järjellinen elämä on rikasta.

Mutta on myös tuli, ilma ja maa.

Siinäpä tärkeimmät.

Diplomatiaa

Karhu on täytetty ja lasin takana. Silti viesti on selvä ja menee perille.

Vähän kuin tässä venäläisen diplomaatin puheenvuorossa, jonka mukaisesti Suomen Nato-jäsenyyttä ei katseltaisi suopein silmin itänaapurissa.

Diplomaatti kutsuttiin kotiin, hieman ennen aikojaan, sillä kausi olisi muutenkin ollut lopussa.

Se oli lausunto lasin takaa ja täytetty.

Mutta viesti oli selvä. En tiedä, menikö perille.

Jos Venäjä virallisesti ilmoittaisi kantansa Suomen Nato-jäsenyydestä, se hankaloittaisi Venäjän asemaa avarana demokraattisena länsivaltana.

Mutta kun täytetty karhu lasin takaa karjuu, asian voi ilmaista nykyisissä museaalisissa olosuhteissa yhtä kaikki.

Meillä kerrottiin, että kaukaa saa hakea tällaista, 70-luvulta. Venäjä on meille museo. Se mitä sieltä kerrotaan, kerrotaan lasin takaa.

Kannattaisi ottaa vakavasti, kun maa on näin määritelty.

Kun kone koukkaa ilmatilassa, kyseessä ei ole kaikki koneet, mutta kone kuitenkin. Jos meiltä ensin koukataan henkiseen ilmatilaan, niin koukkaus tehdään takaisin. Se on aluetta, jonka säännöt kieltävät, mutta kyseessähän on pelkkä museo. Ja itsepähän aloititte, voisi joku sanoa. Valitsitte museon säännöt. Pelaamme reilua peliä omilla säännöillänne.

Taitavasti tehty. Kyseessä on diplomatiaosaaminen.

Se ei ole niin, että asiat ovat toisin kuin miltä pinnalta näyttää. Ne ovat juuri siten kuin miltä näyttää, pinnalta.

Se, mikä minua ei tässä kiinnosta, koskee Suomen ja Venäjän suhteita. Se, mikä kiinnostaa, on kommunikaatio, viesti, se, miten kohtaavat kansat ylipäänsä toisiaan, ihmiset ihmisiä.

Tässä yksittäisessä tapauksessa on kyse pitkästä historiasta, jonka merkittävin sana on mutta. Entisaikoina suomalaiset diplomaatit vastasivat kaikkeen, mitä neuvostokollegat sanoivat, ilahtuneen myönteisesti: kyllä, mutta… Nyt kun puhutaan ronskimmin, otetaan heti perään pari askelta takaviistoon ja todetaan, että tämä oli tällainen juttu: ei tarkoitettu mitä sanottiin, mutta…

Oxbridge

Tässä on Oxfordin torneja sekä Cambridgen jokimaisemaa, jolta näkyy King Collegen huippuja.

Molemmat ovat Englannin ylpeys, yläluokan opinahjoja.

Kyllä tietysti Oxfordin ymmärrän. Duns Scotus ja William Ockham olivat jonkin aikaa siellä. Syntyi tieteellisen mielikuvituksen mahdollistava idea siitä, että on mahdollisuuksia jotka eivät toteudu sekä lauseista merkityksensä saava terministinen logiikka ja empirismin korostus. Siinä on tiedeparadigma, joka oli voimassa aina 1990-luvulle asti, 600 vuotta ilman, että sitä mikään horjutti.

Swinburne oli siellä, mikä jo osoittaa outoutta. Hänen postinsa peri Marilyn McCord-Adams, jota joskus kuuntelin Atlantassa suu auki. Kyllä oli suoraan sanoen vaatimatonta tavaraa. Mutta Marilynin kaksiosainen kirja Ockhamista on tietysti alan standarditeos, sivuuttamaton ja lyömätön esitys. Christ Churchissa näytti olevan Keith Wardin saarna.

Yhdessä Collegessa on teologian professorina Pamela Anderson, välissä Sue, sellainen ranskalaisten tutkija ja feministiteologi.

Kaikki ihan hyvää dosenttitasoa, ei sillä.

Ne kuulkaa nämä noteeratut tiedemiehet pitävät vuorollaan saarnan collegensa kirkossa eikä sitä kukaan hämmästele.

Mutta pakko on mun sanomani, että jos suhdetta pitäisi etsiä, niin Oxfordin suhde Cambridgeen on kuin Esson baarin Kuopion tuomiokirkkoon.

Cambridge lienee maailman kaunein yliopisto. Vanhimmat colleget suurin piirtein samalta ajalta kuin Oxfordissa, St. Peter on perustettu 1240-luvulla. Yhteensä Collegeja on 32 ja niistä 10 sijaitsevat vierivieressä muodostaen varsinaisen yliopistokampuksen.

Newton oli siellä. Nykyisin voi nähdä vaikkapa Stephen Hawkingin. Hawking muotoili singulariteettiin perustuvan alkuräjähdysteorian 1970-luvulla ja esitteli sen paaville, joka alkoi kannattaa sitä. Nyt hän suorittaa laskutoimituksia, joiden tarkoituksena on todistaa aluttoman, loputtoman ja reunattoman maailmankaikkeuden teoria. Hawkings tahtoisi mieluummin sellaisen maailman kuin tällaisen.

Oli sinne vähän erään kirjan merkeissä asiaakin. Mutta ei Cambridge University Pressiin, joka olisi kunniaksi, vain sen kauppaan. Sen sijaan asiaa oli uuteen tulokkaaseen Cambridge Scholar Pressiin, joka käyttää härskisti brändinimeä hyväkseen. Tutut kääntyivät sen puoleen Oxford University Pressin kohteliain sanakääntein ilmoitettua, että artikkelikokoelmamme on liian filosofinen käsitelläkseen uskonnollisia tunteita. Tekivät sitten sopimuksen Cambridge Scholarin kanssa.

Hienoja koulujahan nämä tietysti ovat. Opettajia on enemmän ja yksilöllistä ohjausta saa. Mutta eivät ne nykyisessä filosofisessa tai teologisessa maailmassa ole sen kummoisempia kuin vaikkapa Helsingin yliopisto. Shanghain listalla sijoitus on tietysti korkeampi, mutta sen listan kriteeristö on mitä on eikä mittaa tasoa sen kummemmin kuin elokuvan Oscar. Oma painonsa sillä tietysti on

Oxfordiin menevät ne Etonin pojat. Eton ei mielestäni ole kummoinen, mutta siihen, kuten muihinkin brittikouluihin kätkeytyy eräs innovaatio, joka on lyömätön: koulupuku.

Miksi koulupuku?

Etonin rehtori vastasi näin: siksi, ettei aamulla tarvitse miettiä, mitä pistäisi päälleen vaan senkin ajan voisi käyttää sen miettimiseen, mitä elämällään tekisi.

Sana sunnuntaiksi special

Olemme ihka varmoja siitä, että Homerosta ei ollut vaan useita runonlaulajia, joiden lauluissa Odysseuksen matkat kulkeutuivat kansan tietoisuuteen. Vihdoin koottiin runoelmat samoihin kansiin, mutta sitä ei tehnyt Lönroth eikä kukaan hänen kaltaisensa.

Mutta sitä olen ihmetellyt, oliko Shakespeare olemassa vai joku toinen samanniminen henkilö.

Vastaus on Statfordissa. Oxfordin takana Birgminhamiin päin

Alin kuva on lontoolaisesta puistosta, jonka varrella sijaitsevat kaupungin merkittävimmät elokuvateatterit, muun muassa Odeon. Samassa puistossa on Chaplinin patsas. "Ei ole muuta pimeyttä kuin tietämättömyys." Mutta jos tämä pimeys, joka meissä on, on valoa, mitä onkaan pimeys. Olkoon tämä saarnani tänään.

Keskimmäinen kuva on Shakespearen synnyinkoti Statfordissa. Siinä on nykyisin museo ja kauppa. Sisällä olo on kuin suomalaisessa savutuvassa sillä erotuksella, että kerroksia on kaksi. Tulisijat joka huoneessa ja lankkulattiat.

Tässä silminnäkijätodisteena olevan kuvan talosta pikku-Willy kirmasi muutaman sata metriä rakennukseen, joka on ylin kuva. Se on hänen koulunsa ja se toimii kouluna vieläkin. Katsoin ikkunasta sisälle, näin kopiokoneen, kirjoja ja pulpetteja. Ilmeisesti kosteusongelmia ei ole.

Kravattipakko

Matt. 22: 1-14Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi: »Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista. Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’»

Kaikki rakastavat Timoa

Koetan tässä perehtyä asioihin oltuani maailmasta viikon poissa.

Timo on tietysti Soini, johon suuntautuvan rakastavan affektin intensiteetti lienee voimistunut kovasti Suomen saatua toistuvasti takkiinsa EU:n neuvotteluissa.

Mitä hyötyä on olla niissä isoissa pöydissä, joissa asiat päätetään, kun ei niissä itse saa päättää? Mitä hyötyä, jos hintana on olla nettomaksaja?

Kai se hyöty on pahemman vaihtoehdon välttäminen eli se, ettei muutu Irlanniksi, joka muuten ei enää ole Irlanti, mutta joka Suomi voisi kenties olla ellei kulkisi kuuliaisesti isompien talutushinnassa ja joksi se muuttuu joka tapauksessa.

Irlanniksi muuttuu, kyllä, entistä köyhemmäksi samankieliseksi maaksi, jossa asiat ovat huonosti. Muuttuu, koska hallinto- ja työkulttuuri on muutettu ison maailman mukaan eli massojen mukaan sellaiseksi, että se ei pidä pakkasta.

Se on vähän niin kuin muuttaisi talot Piccadillyn varren taloiksi. Laittaisi rahat seinien ornamentteihin, mutta jättäisi toisen ikkunan pois ja lämmitysjärjestelmän rakentamatta. Elämä on täynnä valintoja. Kaikkea ei kukaan saa. Jotakin valitsemalla jättää jotakin pois. Lämmitys- ja vesijärjestelmät eivät ole niitä tärkeimpiä, mikäli kulissit ovat kunnossa.

Saahan sitä jostakin siirrettävän patterin, jonka ovat huippuosaajat rakentaneet. Ja aina voi laittaa lisää päälle, jos tulee kylmä.

Ja siinä menossa voi polleasti todeta, että se maksaa, jolla on rahaa. Meillä on. Suomella. Rahaa kuin roskaa. Sitä sopii tulvana päästää maailmalle ja ihastella sitten sitä pientä sievää puroa, joka tästä oman rahan tulvasta hiljaa ja tyrehtyen tihkuu takaisin.

Seistä siinä puron varrella ja vakuuttaa, että argumentit voittavat.

Ihastella, että oma koppalakki on samanvärinen kuin Louvren vartijalla ja kaavake täyssama. Ja että jonoon on päästy. Jono pelastaa.

Ne saavat Euroopassa, jotka lyövät nyrkin pöytään.

Kuten Britannia ja Puola. Britanniassa on se kummallisen puoleinen liikenne, joka on tehty oikeassa kädessä olevan miekan takia. Peitsi tanassa on mukava körötellä kohti vastustajaa.

Muualla on Napoleonin valloitusten jälkeen liikenne vaihdettu sellaiseksi, että peitset eivät kohtaa. Tai jos kohtaavat, niin on pakko lyödä vasemmalla kädellä.

Tämä kaikki yllä on populismia, mutta nyt populismi jyllää ja sitä tänä lauantaina, asioihin perehtyneenä, tahdon minäkin juhlia, sillä perustuslaki on syntynyt ja kun ei siitä mitään ymmärrä eli toisin sanoen se ei tarkoita mitään, jäljelle jää suunpieksäminen ilmaan. Ja isot pöydät ja isot päätökset. Ja me ollaan mukana mukana. Ja rahaa on. Meillä. Teille.

Raikasta

Lontoon keskustassa ei voi aamuisella poiketa haukkaamaan raikasta ilmaa. Ja käveleminen ei virkistä vaan uuvuttaa.

Se alue, joka painetaan turistikarttaan, Thames-joen varsi, on noin 7-8 kilometriä pitkä, matka Towerilta Buckinghamin palatsille. Kun käppäilee sellaisen päivittäin ja kulkee sitten ylös vaikkapa Harrodsin tavaratalon läpi Luonnontieteelliselle museolle ja siitä vielä Kensingtonin palatsille ja Hyde Parkin läpi Piccadilly Avenuelle hukkuen Sohon tai Covent gardenin sokkeloihin tietää kyllä kävelleensä. Katu tekee jaloista kuin tikut. Varpaat ovat rakkuloilla, ellei sitten satu olemaan mukana erityiskengät.

Mutta mikään puhtaan ilman nautinto se ei ole. Ei kunnon kohotus.

Autot ovat pahalla asialla. Niistä lähtee kaksiteräinen saaste: pakokaasut ja melusaaste. Niillä kun itseäsi sumutat päivät pitkät niin here we go.

Puistoissa, St. Jamesissa, Green Parkissa, Hyde Parkissa ja Regent Parkissa on kyllä ihmeellisen hiljaista. Joki virtaa, joutsenet lipuvat vierelläsi ja pelikaani pongahtaa ärhentelemään. Puut, kuinka vanhoja ne lienevätkään, esittävät vastalauseensa sille, mitä puistojen aitojen takana tapahtuu.

Ovatko puistot kaupungin keuhkot? En enää tiedä, sillä ekologinen ajatteluni on särkynyt pikseleiksi.

Ja mikä on luontoa? Nämä puistotko, jotka ovat muokattua todellisuutta, ihmisen käden jälkiä?

National Galleryssä 1900-luvun taiteen osastossa iskee silmään Akseli Gallen-Kallelan maalaus Keiteleenjärvi. Huoneen ovelta se tekee suorastaan valokuvamaisen vaikutelman katsojaan: sininen, kirkas, jäinen. Lähemmäksi astuttaessa nämä elementit säilyvät, mutta työ osoittautuu maalaukseksi.

Huikea sininen, huikaiseva työ, joka vangitsee katseen ja mielen,

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että kaupungin keskeisin ongelma on viemäröinti.

Meidän ongelmamme on sama. Kaupunki tarvitsee ilmaviemäröinnin ja ääniviemäröinnin. Nämä täytyy kuljettaa sieltä ulos.

Nykyisin Lontoon raikkain ilma on Gallen-Kallelan maalaus.

Napsasin sen tuollaisesta osoitteesta: http://www.nationalgallery.org.uk/cgi-bin/WebObjects.dll/CollectionPublisher.woa/wa/largeImage?workNumber=NG6574&collectionPublisherSection=work

Kirjoittaja nähty samassa lentokoneessa presidentin kanssa!

Sun, Daly Mirror ja muut tabloidit eivät ehkä julkaisisi aivan näin köyhää otsikkoa kuin tämä tässä, mutta Iltalehti tai levikinedistämiskampanjaansa suorittava maakuntalehti varmaan julkaisisi. Katselin otsikointia Nykäsen hyppäämisistä aamukymmeneltä mietiskellen, että mitäs tässä oikein junnataan.

Hetken päästä selitys löytyi: koneen etuosaan pyyhälsi ihka elävä Tarja.

Kyseessä oli kuulemma luentomatka, jota en ennättänyt London School of Economyyn seuraamaan vaikka käyskentelinkin samoilla raiteilla. Ei ollut ehtinyt Gordon Brownkaan Suomen johtajaa tapaamaan, sisäpoliittisia kiireitä kuulemma. Ei hänellä ollut aikaa minullekaan, mutta syytä ei ilmoitettu.

Halonen oli kehunut pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

En nyt tiedä, mitä asiasta ajattelisin oltuani eri puolilla sitä konservatismin pesää, joka aikanaan loi ajatuksen, joka sai nimen wellfare.

Perustoimeentulo ja eläke on kaikille sama, veroprosentteja on kaksi, hieman yli 20 % alle 40 000 ansaitseville ja hieman yli 40 % niille, jotka ansaitsevat enemmän.

Asuntojen hinnat ovat kipeitä. Pieni perheasunto maksaa 200-300 000 puntaa. Palkkataso on kaiketi Suomea hieman korkeampi.

Näiden näkyjen lisäksi kyseessä on tietysti luokkayhteiskunta. Etonin lukukausimaksu on 35 000 puntaa. Huumeongelma rehottaa siellä, sillä tällä väellä on kamaan rahaa. Kurssitarjonta on tavallisen suomalaisen maalaislukion tarjonta.

Etonista mennään Oxbridgeen. Lukukausimaksu on nelisen tonnia. Jokainen college on portilla suljettu yläkansanopisto, jossa on kirkko, kirjasto, ruokailuhuone, opettajien toimistot ja asuntoja.

Ero suomalaiseen järjestelmään on tässä selvä. Opiskelemaan ei mennä yhteiskuntaluokan pohjalta, joskin meilläkin vanhempien taustalla tahtoo vain olla suuri merkitys elämänuralle. Lisäksi koulut ovat avoimia, eivät portin ja aidan takana olevia. Periaatteessa myös niiden opetus on kenen tahansa seurattavissa. Vain tutkinnoista pitää maksaa, vähän.

Lehdessä kerrottiin, että brittien on niin vaikea järjestää hammashuoltoa, että he joutuvat tee-se-itse-hammaslääkäreiksi. Voi olla, että meilläkin ollaan menossa kohti tulevaisuutta, jonka piirissä hampaat porataan omalla Black&D:llä.

Halonen sanoi, että ihan nolotti kehua retostaa. Jos tuon yllä olisi tiennyt, ehkä hän olisi ollut enemmän huolissaan.

Nesessääri tiedoite

Tätä kirjoittaessani klo on 17. 11 Suomen aikaa. Mahdolliset kommentit tallennetaan klo. 21. 00 mennessä. Tämän jälkeen en ole tilaisuudessa käyttää kannettavaa perjaintaihin 19. 10. 2007 asti, jolloin tarkoitukseni on palata kentille kuolematonten. Poikkeuksen sääntöön muodostaa mahdollinen nettikahvilaan kirjoituskärpäsen pureman vallitessa eksyminen.

Tällä välin suosittelen virtuaalilenkkeilyä. Uusi Suomi näyttää aloittaneen toimintansa, Herlinin juttuja, osoitteessa http://www.uusisuomi.fi/ mikä tässä kunnioittavasti mahdollisille lenkkeilyn ajastaikana aviisia lukeville tiedoksi välitettäköön. Hyvää vointia! Jatkuu...

Virtuaalilenkki

Tässä on muutama kuva kävelyreitiltäni, jota olen talsinut kolmisen viikkoa lähes joka päivä: 10 kilometriä.

Kävelykokemus ei ole ensimmäinen, mutta se on melko uusi sikäli, että olen siirtynyt kuntoliikkujaksi. Ennen tein niin, että kaksi viikkoa juostuani nostin matkoja ja vauhtia siten, että parin kuukauden menon jälkeen sain penikkataudin ja muut kipeydet jalkoihin.

Nyt ei enää polvet kestä sitä menoa. En ole enää siinä vedossa, että kyllä muutaman viikon harjoittelulla kymppi alle tunnissa.

Kävelysauvoja ei vielä ole, mutta buudeli jo on.

Hienoimpia näkyjä kuluneella viikolla olivat pellolle pysähtyneet joutsenet, joita oli parisataa. Sain tuon otoksen suurimman osan jo lähdettyä ja otin sen melko kaukaa, mutta lähtevien lintujen laulua se koettaa tallentaa.

Kuvat on tarkoitettu seuraavaa tarkoitusta varten. Henkilön tulisi harjoittaa noin 3-4 kertaa viikossa hikeä tuottavaa liikuntaa vähintään 30-45 minuuttia.

Tässä olevat kuvat ovat virtuaalilenkki, joiden katselu aiheuttaa henkistä hikoilua. Lukija voi kokeilla sitä ensin muutaman viikon ajan pienemmin aikamäärin ja katselukerroin, mutta kasvettuaan ihmisenä hän voi siirtyä yllä suositeltuun tempoon ja saada näin henkinen kuntonsa kovaksi.

Ilmaiseksi tämä kaikki. Juuri Sinulle.

Ja sitten synkemmin, miten vain. Menen iltapäivällä kävelylle. Molle kuoli eilen. Ajattelen Eiraa ja Heikkiä. En nyt niistä kolmenkymmen vuoden takaisista kuvioista, jotka värittivät lapsuuttani ja maalasivat kokonaan heidän nuoruutensa, aikamieheksi kasvaneena tiedä, onko maa syntinen laulu. Taitaa se olla, mutta myös jotakin muuta. Laulan mielessäni toisenlaista laulua. Lähtevien joutsenten laulua.

Huolia

En ole katsonut palkkataulukosta, paljonko sairaanhoitaja ansaitsee. Kahden huomaamani sairaanhoitajan lausunnon mukaan peruspalkka on 1900 . Se on sama kuin tieteen tohtorikoulussa väitöskirjaa tekevän henkilön palkka. Peruspalkan näkökulmasta sairaanhoitajan työ rinnastuu tieteen huippuyksikköjen kasvattien työhön.

Peruspalkasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä sen päälle kertyy erilaisia lisiä. Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta olisi hyvä korostaa suomalaisen sairaanhoitajan keskipalkkaa. Esimerkiksi itse en tiedä, mikä se on.

Yliopistonlehtorin palkka on 3-4 000 euroa. Yliopistonlehtorina toimii väitellyt, kansainvälisen tason tutkija. Hänen koulutuksensa on kestänyt noin 10 vuotta. Paperikoneen vastaava saa parempaa palkkaa, mutta miksi ei saisi. Kyseessähän on tai oli ala, jolla raha pyörii.

Tein itse 4 vuotta kuppaisella tutkijanpalkalla töitä. Olisi sitä hieman enemmän saanut olla jotta ei olisi tarvinnut syödä pelkkää makaronia, mutta ei paljoa. Ajattelin, että työn mielekkyys ja arvostus tulee muusta kuin palkasta. En ole innostunut ajatuksesta, että palkkoja akateemisilla aloilla erityisesti nostettaisiin. Tosin kiusaus niiden muuttamiseen, ehkä yhtä hyvin laskemiseen kuin nostamiseenkin, on noussut sen jälkeen, kun akatemia romutettiin ja muutettiin tietotuotantotehtaaksi ja elinkeinoelämän konsultiksi. Jos ollaan markkinoilla, niin sitten pitäisi elää niiden ehdoilla.

Sairaanhoitajat vaativat 400-600 euroa lisää. Mummonmarkkoina vuodessa tämä tekee noin 30 – 40 000 markkaa vuodessa. Se on iso kasa kahisevaa.

Asiasta alkaa olla monenlaista mielipidettä liikenteessä. Kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää palkkavaatimuksia kohtuuttomina. Palkoista heitetään ilmoille vaikka minkälaisia lukuja, että kyllähän sitä lisillä 3000 vetää. Entäs perusopetuksen alakoulun opettajat, joiden vastuulla on lasten henki ja moninaisesti raskas työ? Tai kirjastoala, jossa pitää kirjastonhoitajaksi lukea ensin maisterin paperit ja levitteeksi cumun verran informatiikkaa? Onko tämäkin nyt niitä ammattikorkeakoululaitoksen myötä syntyneitä katteettomia kuvitelmia, joiden seurauksena uimarannan vahtikin on nykyisin maisteri, jolle pitää maksaa toimitusjohtajan palkka?

Kovia puheita nämä yllä. Olen lukenut ne muualta enkä keksinyt itse.

Mietin, että voiko ammattiryhmä saada jonkinlaisen flunssan, ammatti nimeltä sairaanhoitaja tulla kipeäksi? Ehkä ei, mutta oireita on ilmassa. Niitä ovat kovat vaatimukset ja uhkaukset sekä katteettomien vaalilupausten takia syntynyt pettymys.

Onko niin, että suomalaisen yhteiskunnan on hoidettava sairaanhoitaja-ammatin sairastuminen, joka on vielä isompi ja monimutkaisempi kysymys kuin palkankorotusneuvottelujen ratkaisu?

Ajankohtainen kekkonen esitteli sympaattisen sairaanhoitajan, joka totesi, että alalla on karmea kiire. Kun lääkettä koettaa sekoittaa, työ keskeytyy useita kertoja. Sama henkilö sanoi, että sairaanhoitajan palkkatavoitteen tulee olla 3000 euroa kuussa.

En epäile, että työ on kiireistä, stressaavaa ja jatkuvasti keskeytyvää. Asia ei ole kuitenkaan erityisesti sairaanhoitajien ongelma. Se on yleinen työnteon kulttuuri. Esimerkiksi rehtoreiden työstä tehtiin pari vuotta sitten tutkimus, jonka mukaan siinä asia vaihtuu kolmen minuutin välein.

Palkankorotus ei ole lääke edellä mainittuun vaivaan. Itse asiassa se voi kohtuuttomuuksiin noustessaan merkitä vaivan lisääntymistä. Voi olla, että palkkojen noustessa työnantaja karsii henkilökuntaa ja kiire sen kun lisääntyy.

Mietin myös, ja tässä saatan ampua aivan harakoita, että olemme siirtyneet niin abstraktien työssä käsiteltävien asioiden todellisuuteen, että emme hallitse sitä vaan selitämme sitä kiireellä.

Lisäksi: pitäisikö ottaa askel pirun verran ihmisen suuntaan sikäli, että psyko-, palvelu- ja asiakasystävällinen toiminnan lähtökohta ei olisi niin keskeinen kuin se tällä hetkellä on?

Mainittu sairaanhoitaja esitti kritiikkiä siitä, että ei ole aikaa hoitaa ihmisiä, vaan pelkkiä sairauksia. Ne harvat kerrat, jolloin olen maannut selälleni heitettynä sairaalassa, ovat olleet sairaanhoitajien miellyttävän toiminnan johdosta jollain tavoin siedettäviä. Silti ilmoitan tässä julkisesti, että toivon sairaalahenkilökunnalta, että jos sairastun, niin hoidettaisiin ensisijaisesti sairauttani.

Ihminen ei parane vaikka sitä kuinka hoitaisi. Sairaus sentään paranee, usein, joskus.

Voi tietysti olla, että ihmisen hoitaminen tekisi sairaanhoitajan työn mielekkääksi, kenties mielekkäämmäksi kuin sen tekee siitä rahallisesti osoitettu arvostus.

Työn mielekkyys voi olla asian pihvi. Ehkä sairaanhoitajat eivät ole sairaita vaan suuren osan suomalaisessa työelämässä työskentelevän joukon sairauden osoittajia. Olemmeko yhteiskuntana järjestäneet työkulttuurimme siten, että siinä ei ole ainakaan riittävästi mielekkyyden kokemusta?

Uskon, että sairaanhoitajat ansaitsevat parempaa ja kokemuksen siitä, että heidän työtään arvostetaan. Toivon, että taisto ja vaatimukset osataan mitoittaa sellaiselle tasolle, että siitä ei koidu pidempikestoisia ikävyyksiä sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että sairaanhoitajille itselleen.

Joskus kun lyhyt ilo voi olla pitkä itku.

Liittymättä erityisesti sairaanhoitajien kysymykseen, meillä on nimittäin laajemmin ikävyyksiä ilmassa. Tilanne on osittain karannut käsistä. On esimerkiksi syntynyt yllätyksellisiä palkannousuja, kun sopimuksen muotoilu on synnyttänyt tällaisen tilanteen myös niihin tehtäviin, joissa nostoa ei tavoiteltu. Näin neuvottelupöydästä on kenenkään huomaamatta sujahtanut isoja summia.

Kun palkkoja nostetaan voimakkaasti erityisesti suljetulla sektorilla, nousee paine nostaa veroja, talous voi ylikuumentua ostovoiman lisääntymisestä, voi syntyä inflaatiota, korkojen nousua, työttömyyden lisääntymistä. Vauhdin kiihtyessä liiallisesti osa putoaa matkasta.

Suomalaisen yhteiskunnan historiassa on erittäin huonoja kokemuksia hanat auki –linjasta. Kun erehtyy havaitsemaan sitä ympärillään, syntyy huoli tulevaisuudesta.

Akateemisia mustelmia

Katselin tuossa professori Raija Sollamon jäähyväisluennon, joka on tallennettuna esimerkiksi osoitteessa http://www.teologia.fi/.

Sollamo toimi Raamatun alkukielten apulaisprofessorina, professorina, teologisen tiedekunnan dekaanina ja Helsingin yliopiston 1. vararehtorina sen kauden, jonka itsekin elelin Alma Materin suojissa.

Ensimmäinen muistoni hänestä on syksyltä 1985, jolloin suoritin hänelle kreikan alkeiskurssin. Huomasimme kämppikseni kanssa joulukuussa, että tällainen kurssi on ollut ja että tentti on viikon päästä. Päätimme opiskella kielen. Luimme alkeiskirjaa 5 vuorokautta nukkumatta välillä hokien taivutusmuotoja hoo, tuu too, toon, hoi, toon, tois, tuus, ai, toon, tais, taas, omai, ee, etai, ometa, este ontai jne. Torstain ja perjantain välisenä yönä kämppis meni hetkeksi nukkumaan. Nukahdettuaan hän nousi vuoteessaan pystyyn ja murjaisi: hoo, tuu, too, toon, sano sika.

Saimme tentistä kakkoset. Kaverini meni hakemaan merkinnän Sollamolta. Hän lausui tälle: Petri käski kysymään, voiko tätä kreikkaa tulevaisuudessakin opiskella siten, että ei käy luennoilla? Sollamo oli naureskellut, että ilmeisesti.

Nenäkkäitä oltiin.

Myöhemmin pääsin oikein samaan valokuvaankin. Otava teki lukion uskonnon oppikirjoista teoksen Uskonnon Käsikirja. Esitimme Heinimäen kanssa Otavan tietokirjaosaston päällikölle Vahtolalle, että sen nimi olisi Immanuaali, mutta se ei arvokkaan kustannustalon ohjelmaan käynyt. Valotan salaisuuden verhoa, että olen tuossa kymmenkunta vuotta vanhassa huonossa kuvassa kuin Vermeerin maalaus vasemmalla tuo tumma poika. Takana on Ismo ja edessä Jaakko. Taisin veistellä kuvanottohetkellä jotakin sellaista, että laittakaa kuvateksti, ettei me teidän rahojen perään olla, mikä Sollamoa tuntui huvittavan.

Raija Sollamo mainitsee esitelmässään ryhtyneensä Septuagintatutkijaksi Ilmari Soisalon-Soinisen toiveesta. Hän lausuu miettineensä sitä, että kun ei tästä alasta ole mitään hyötyä. Soiski oli selittänyt, että on olemassa myös tieteen sisäinen hyöty. Hieman surullisemmin hän oli lausunut maksaneensa isot oppirahat siitä, että oli ryhtynyt alalle, jota Suomessa ei ole. Hän toivoi, että seuraajilla olisi helpompi kulkea. Sollamoon tämä inhimillinen puoli Soiskin puheessa oli tehnyt sikäli suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt ryhtyä alalle.

Esitelmässä kiinnittää kaksi asiaa huomiota. Tultuaan nimitetyksi apulaisprofessoriksi Sollamo oli pian huomannut, että yliopistovirassa ei ole aikaa tutkimukselle. Niinpä hän hakeutui päätoimiseksi raamatunkääntäjäksi. Tultuaan valituksi vararehtoriksi hän taas joutui toteamaan haikeasti, että hyvästit tutkimukselle.

Tämä pitää paikkansa ja on sangen ikävä akateeminen paradoksi, joka ei tee yliopistoviroista houkuttelevia tutkijoiden kannalta. Jos professoriksi tulee valituksi, se tietysti takaa elannon ja eläkkeen ja antaa gloriaa tieteenalan kymppinä, mutta heti pyritään tutkimusvapaalle, kun siihen tulee mahdollisuus.

Professorinvirkaan pyrky on kovaa peliä, jossa on henki lähteä. Muistan, vaikka en mielelläni, taistot, joihin Sollamo viittaa. Hänen dekaanikautenaan tiedekunta riitaantui itsensä kanssa ja klikkiytyi parin professorinvirantäytön takia. Sollamo ihmettelee, valittiinko hänet dekaaniksi siksi, että hän oli hyvissä väleissä ihmisten kanssa, kun hän muutoin oli näiden asioiden suhteen avuton.

Hyvän neuvon hän oli saanut liikkeenjohdossa kokeneelta aviomieheltään: ”Rupea niin veemäiseksi, että kaikki liittoutuvat sinua vastaan. Näin saat tiedekunnan yhtenäiseksi.”

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä alta otsikon, joka ei ollut kirjoitusvirhe.

Pakko ostaa

Rakkaudesta puheenollen, ainakin yhdessä suhteessa se on pysynyt sielussani, jos minulla sellaista on, puhtaana. Sibeliuksen musiikin, erityisesti sinfonioiden ja viulukonserton sekä monien laulujen osalta ei tunteissani vilppiä löydy.

Sinänsä outoa, sillä olen musiikkimakuineni kasvamassa ulos sinfoniasta. Esimerkiksi Beethovenilta kuuntelen mieluummin pianosonaatteja tai jousikvartettoja kuin kolmannen sinfonian keisarimarssia, viidennen kohtalonlyöntejä tai yhdeksännen finaalia.


Mutta Sibeliuksesta en pääse irti. Kakkosta pidetään hänen töidensä huippuna, mutta kyllä Vänskän ja Lahden orkesterin levytys ykkösestä oli kuin pölyt olisi pyyhitty pois. Sinänsä hienon Kajanuksesta lähtien kehkeytyneen Sibelius-tulkinnan seitin alta paljastuu sensaatiomaisen moderni sävelteos. Sibeliuksen vanhoilla päivillään esittämä halu säveltää jazzia ei tunnu yhtään oudolta Vänskän ykköstä kuullellessa, sillä jotakin sellaista tästä tulkinnasta häivähtää.


Viitonen on minulle monesta syystä rakas. Kuulin sen ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten Tampereen tuomiokirkossa Bournemouthin orkesterin esittämänä, johdossa tietysti noitamainen Paavo Berglund. Kuutonen taas on palestriinamaisessa kuvauksessaan puhutteleva ja jotenkin hämmästyttävä, jäänkirkas. Neljännestä en tiedä, onko se niin vakava kuin väitetään, ja seitsemäs sinfonia yksiosaisena tarinana päättää sarjan niin nerokkaasti kuin mikään musiikin maailmassa voi mitään päättää.


Kolmosesta en kirjoittanut mitään. Päätin olla interaktiivinen ja antaa lukijan lausua siitä oman lausuntonsa.


Kaapissa on näitä Deutsche Gramophonin LP-levyjä, Karajania ja Kamua, jonka johtama kakkonen oli aikanaan kansan huulilla kuin Kimi Räikkönen nykyisin. CD-puolelta tuossa on Vänskän levytyksiä ja kaikki Berglundit.


Mutta taidan myydä nämä kaikki, mitä minulla on ja ostaa sen, millä tulee onnelliseksi. Toinen vaihtoehto on säästää 80 päivän ajan euro päivässä ja muuttua sitten 15 cd:n kokoelman The Essential Sibelius ylpeäksi omistajaksi.


Kyse on BISin neljännesvuosisadan aikana tekemistä äänitteistä. Sinfonioiden ja viulukonserton lisäksi sävelrunoja, näyttämömusiikkia, lauluja, kamari- ja pianomusiikkia. Osa levytyksistä on Vänskän ja Lahden, osa Neeme Järvin ja Göteborgin pumpun. Solisteina muun muassa Leonidas Kavakos, Anne Sofie von Otter, Monica Groop ja Jorma Hynninen.


Huomasin levysarjan Rondosta, jota silmäilin huoneessa, jossa vallitsi konservatoriomainen tunnelma. Samassa lehdessä oli raaka tarina siitä, miten viulunsoitto on naisten keihäänheittoa. Jutussa mainittiin parikymmentä maailmantähteä, joiden kuningattareksi kruunattiin Anne Sofie Mutter, ikäiseni leidi, joka soitti Karajanin kanssa jo silloin, kun itse istuin Tampereen tuomiokirkossa suu auki ja mieli täristen kuuntelemassa Bournemouthin sinfoniaorkesteria.

Mutter on jutun mukaan häikäissyt yleisöä paljailla olkapäillään. Viktoria Mullova taas tunnetaan nahkapuvuistaan. Vanessa May puolestaan on vakavasti otettava taiteilijatar, vaikka hän koettikin sitä mitä Linda: Vanessa May but Linda does. Mutterin niskaan puhaltaa kuulemma Janine Jansen. Sakari Oramon Kausikortissa tämä tähti soitti Mendelsohnin konserton jokin aika sitten, mutta se on televisiota se enkä osaa arvioida, miten soitti. Ilmeisesti ihkaihanasti.


On tämäkin. Kun Liana Isakadze, joka konsertoi edelleen, soitti silmät kiinni, oli yleisölläkin silmät kiinni. Musiikin tuottama emootio oli sävelmuodon synnyttämää affektoitumista, joka oli puhdas kokemus. Se ei kaivannut ohjelmallista lisää, ei tarvinnut tietää, mitä Sibelius viulukonsertollaan oli tahtonut sanoa, syntaksi affektoi ja ekstatisoi. Rondon jutusta, joka oli asiallisesti ja toteavasti tehty, sai käsityksen, että joka tyttö koettaa olla jonkinlainen kyykkyviulusti, jotta pysyisi näyttämöllä.


Ainahan tätä on ollut. Ei siinä mitään. Tunnen erään loistavan sopraanon, jolla on jalkavaiva. Kun asiasta hieman aikoinaan huomauteltiin, että mitenkäs sitä diivan uraa kampurana, Martti Talvela murjaisi: ”Ei sitä ole ennenkään jalalla laulettu.”

Palatakseni asiaan, laadin siis nyt säästösuunnitelmaa. Sitä hieroessani ja viritellessäni täydelliseksi retkahdin kuitenkin tämän blogin kautta saamani vinkin voimasta tilaamaan Magnus Lindbergin Lisa Batiashvilille säveltämän viulukonserton levytyksen.


Luin jostakin, että Lindberg ja Saariahokin suhtautuvat klassisen musiikin tulevaisuuteen pessimistisesti. Lindberg kai katsoo olevansa viimeinen mohikaani.


Kiinnostavaa on, jos niin on. Hämärän tullen aloittaa Minervan pöllö lentonsa.

Nimi

Tunnustan ja kadun kerran miettineeni muutaman viikon ajan mielen filosofian kirjassa ollutta kysymystä: ovatko Cassius Clay ja Muhammad Ali sama henkilö?

Se oli sitä aikaa, kun olin kävellä raitiovaunun alle ja kotiin piti laittaa erilaisia muistilappuja: ota kengät jalastasi, käytä vain omaa pyyhettäsi jne.

Tutkijat ovat sellaisia. B. Russell osasi käyttää näitä hullutuksia hyväkseen hauskasti. Saatuaan tietoonsa, että Britanniassa vaikutti toinenkin B. Russell, hän hakeutui tuttavuuteen ja julkaisi sanomalehdessä ilmoituksen: Kunnioittavasti ilmoitamme, että meistä kumpikaan ei ole toinen. B. Russell & B. Russell.

Nabokovilla on tästä muunnelma: Minä olen Kasper ja Kasper on minä, mutta kumpikaan meistä ei tiedä, keitä me olemme.

Persoonallisen identiteetin kysymys on filosofian kestokysymyksiä. Nimen merkityksen oivalsivat vanhat kulttuurit kenties meitä paremmin. Nimelle haettiin kunniaa ja jos kunnia häiriintyi, nimi oli liattu usean sukupolven ajan. Nimenne on käynyt edellänne, saatettiin sanoa, kun oltiin kohteliaita.

Arvo (nimi muutettu) antoi ja Arvo otti, kiitetty olkoon Arvon nimi, totesi muuan ystäväni ollessaan murheinen ja saavutuksiinsa pettynyt.

Totta kai Cassius Clay ja Muhammad Ali ovat sama henkilö. Mutta jos ovat, miksi Cassius Clay otti toisen nimen? Eikö juuri siksi, että hän tahtoi viestittää olevansa joku toinen?

Toisen nimen ottaminen oli käsittääkseni hänen kannaltaan syvällinen ratkaisu. Se liittyi islaminuskoiseen yhteisöön liittymiseen.

Nimenvaihdos oli sukua Saulin muuttumiseksi Paavaliksi, joka sanoi, että en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Hän ei siis enää ole Saul vaan Paavali-niminen yksikkö, jonka identiteetti on kolmas toimija, Kristus.

Se on hyvin radikaalia eikä käy järkeen. Kristityille opetetaan, että heidän kannaltaan tärkeintä on kaste ja nimi, joka kasteessa annetaan. Kasteella annettu nimi on merkki kuulumisesta kuolemattomien joukkoon, vaikka kuoleekin.

Siinä meillä aitoja paradokseja.

Ricoeurilla on sellainen narratiivinen eli kertomuksellinen teoria minästä, että minä on itse toisena. Se, kuka olen, on kertomukseni, joka on tarrannut itseni ulkoisesta juonesta vähintäänkin osia siten, että oma kertomukseni on muuttunut. Se, mikä toinen on, jää avoimeksi. Se voi olla vanhempien ääni, yhteiskunnallinen tarina tai uskonnollinen sisältö.

Tämän teorian mukaan emme ole loppuun asti solipsisteja vaikka koemmekin olevamme yksin vaan yksinäisyytemme muodostuu suhteessa joko todellisiin tai kuviteltuihin tai molemman kaltaisiin toisiin. Nimi on nimi tällaiselle tarinalle.

Muhammad Ali on nimi kertomukselle, jossa Cassius Clayn tarina on omaksunut uskonnollisen yhteisön kertomuksen juonen. Paavali on nimi tarinalle, jossa Saul on omaksunut uskonnollisen kertomuksen juonen ja tunnistaa itsensä yhtenä roolina tai juonihenkilönä tuossa kertomuksessa.

Toisaalta Muhammed Ali on vastuussa siitä, mitä Cassius Clay teki. Hän voitti olympiakultaa vain toisella nimellä. Vanhan kertomuksen ja siihen liittyvän nimen teot ja saavutukset periytyvät ja siinä merkityksessä uusi ja vanha ovat sama henkilö.

Pääministerin morsian ei muutu prinsessaksi. Ruusunen vastaa siitä, mitä Kuronen sanoi. Oikeuskäsittely ottaa Ruususta niskasta kiinni ja kertoo hänelle kuka hän todella on, ihminen Kurosen sanoin ja teoin.

Jos narratiivinen persoonallisuusteoria pitää paikkansa, se kuka olen selviää vasta viimeisellä henkäyksellä. Ennen sitä en ole vielä kukaan. Paitsi nimeni ja se mitä olen tähän asti tehnyt.

Sellainen on vankeus ja ajan kahle. Itseään ei pääse pakoon. Ehkä nimen muuttaminen Aliksi tai Paavaliksi liittyy siihen, että henkilö tahtoo viestittää kahleilleen: on toinen maailma, jossa te murrutte ja jossa minua ette kiinni saa.

Joensuuhun meni hoitamaan toista professorinvirkaa munkki Serafim. Jos olisin jäänyt hoitamaan toista, olisin voinut ottaa nimekseni vaikka Kerubim. Sitten olisimme ilmoittaneet, että kukaan meistä neljästä ei ole sama.

Golden rule - kova ydin

Matt. 22: 34-40
Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.»

Sama Kongfutsen kiinaksi: 己所不欲、勿施於人

Aivoituksia mielestä

Sinuhe, hän joka porasi kalloja, tiesi, etteivät maailman kysymykset siitä sen kummemmiksi muutu.

Henkisten toimintojen paikantumisen aivoihin keksi Alkmeion, 500 eKr., en tiedä, olivatko egyptiläiset tässä häntäkin pidemmällä.

Tarkemmat paikannukset esittelivät antiikissa joitakin vuosisatoja myöhemmin Galenos ja Nemesius Emesalainen.

Ihailen nykyistä aivokirurgiaa, täsmälääkkeitä, erilaisten toimintojen keskusten tunnistamisia jne. Samalla kuitenkin ihmettelen, ollaanko aivotutkimuksen alalla seisty 1500 vuotta tumput suorina ihmetellen, kun ei loppujen lopuksi alalla ole niin vietävän pidemmälle päästy siitä, mitä jo antiikissa tiedettiin.

Vielä 100 vuotta sitten filosofiaa opetettiin siten, että ensin kerrottiin tässä olevan Platon ja Aristoteles ja sitten hypättiin Descartesiin.

1900-luvun filosofianhistoriallisen tutkimuksen merkittävin tulos lienee ollut, että tämä oli virhe. Uuden ajan innovaatiot ovat kyllä innovaatioita, mutta niissä on sellainen pieni paha vika, että samat asiat keksittiin jo keskiajalla.

Onkohan lääketieteen historian, yleisen tieteenkäsityksen puolella hieman sitä vikaa, että ollaan vielä 1800-luvun lopun juoksuhaudoissa ja kuvitellaan, että tässä on kovasti eteenpäinkin menty? Tosiasiassa kyse on siitä, että intellektuaalisella ja teoreettisella tasolla ei ole edistystä kovinkaan huomattavasti tapahtunut, sovellusten alueella kyllä.

Ja sitten mennään jo tuhmalle alueelle. Lääketeollisuus on kovaa kauppaa, joka tarvitsee yhtäältä hyväntekijän ja toisaalta tieteentekijän roolin. Siinä ruljanssissa voi näin kateellisen humanistin näkökulmasta käydä niinkin, että pikkutekijästä valetaan suuri sankari. Isot rahat juoksevat ja niin myös isot puheet. Vai?

Mitä mielen ja aivojen suhteeseen tulee, meillä on kolme historiallista ratkaisua tarjolla. Materialismi, esimerkiksi Hobbesin muotoilemana, tarkoittaa sitä, että aivot ja mieli ovat identtiset. Spinoza taas esitti, että kyseessä on sama asia, mutta eri näkökulma. Descartesin mukaan kyseessä on kaksi eri asiaa, jotka toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Hieman myöhäisempää perua on konstruktionismi. Henki on jotakin ruumiiseen palautumatonta, joka kuitenkin syntyy ja kehittyy ruumiillisen pohjalta. Viime vuosisadalla tunnetut filosofiset kiistakumppanit Popper ja Wittgenstein olivat molemmat konstruktivisteja. Wittgensteinille kieli on ihmisen luonnonhistoriaa, mutta ei palaudu luontoon vaan on sitä, mitä ihminen hengellään tekee. Popperin maailma 3 on materiaalisesta ja psyykkisestä maailmasta ilmentynyt eli emergentti todellisuuden tasonsa, jota ei voi palauttaa sinne, mistä se on tullut.

Paha juttu materialismille, että se ei ole totta ainakaan reduktionistisessa merkityksessä. Kyllä tämän on jo kapitalistinenkin tiedemies myöntänyt, kuten popparikirjoittajista vaikkapa Damasio. Jos mittaat, mikä on ilo, voit saada saman aivofysiologisen prosessin kuvauksen kuin mitatessasi, mikä on suru. Tai hetken kuluttua saat aivan toisenlaisen aivofysiologisen prosessin kuvauksen, vaikka mittasitkin sitä samaa iloa.

Se väite, että Jumala asuu aivokurkiaisessa on ihan puhdasta potaskaa asian tieteellisessä merkityksessä. En oikeastaan ymmärrä, mitä metaforistakaan merkitystä tällaisella ajatuksella olisi. Ainakin ennen oli sellainen Skepsis-yhdistys, tieteellisen totuuden vartijalauma, joka antoi huuhaapalkintoja. Jos olisin Skepsiksen jäsen, antaisin huuhaa-palkinnon moisesta.

Sepä olisi somaa sikälikin, että kun totuuden omistaja rankaisee alueelleen saapunutta puutaheinää esittävää tahoa, on tällöin kaksi vetelää vastakkain.

Ne materialistit, jotka edelleen koettavat pitää reduktionismin pelastusrenkaasta kiinni, vaikka putosivatkin tutkimuksen laivasta, sanovat, että ei vielä, mutta tulevaisuudessa, kunhan tiede edistyy, sitten voidaan redusoida.

Ne materialistit, jotka käsittävät tämän turhaksi rimpuiluksi kertovat, että ei, ei redusoida vaan eliminoidaan. Myönnetään se kylmä empiirinen tosiasia, että mielen toimintoja ei voi palauttaa aivotoiminnoiksi eikä tutkia sellaisina. Mutta ajatellaan kokonaan toisella tavalla: mieli ja sen toiminnot on samanlainen keskiaikainen harha kuin vesi. Ei ole vettä. Oikeasti on H2O. Ei ole mieltä. On vain aivot.

Itse ajattelen näin. On uskottavaa, että kun ajattelen tai tunnen, aivoissani tapahtuu jotakin eli henkisellä toiminnollani on psykofyysinen korrelaatti. Näiden suhde ei kuitenkaan ole yksi-yhteen.

Mieltä tai psykologisia käsitteitä koskeva terminologia on, kuten Wittgenstein asian ilmaisi, yhtä robustia kuin pyykkimuijien puheen. Siksi en normaalissa kielenkäytössä pidä ongelmallisena sanojen mieli, sielu ja psyyke sekoittumista. Ymmärrän kyllä suurin piirtein mitä tarkoitetaan.

Jos kirjoitan filosofisen artikkelin, tarkoitan psyykkisellä psykofyysistä lähinnä psykiatrian kohteena olevaa ihmisen mielen ulottuvuutta. Mieli on minulle laajempi käsite, jonka piirissä tutkin ajattelun, tahtomisen ja tunteen käsitteitä. Henki liittyy joissakin yhteyksissä kulttuuriseen toimintaan, joissakin toisissa yhteyksissä uskonnolliseen ulottuvuuteen.

Joku Paavali oli tässä aika selvä. Ihminen on ruumis, sielu ja henki. Sellaisena hän on yksi ja kokonainen. Kun puhumme itkemisestä, puhumme sielusta. Kun puhumme uskosta Jumalaan, puhumme hengestä.

Veijareita ja pyhimyksiä

Tulin joskus hellänä hetkenä kehuneeksi Cambridge Texts in the History of Philosophy –sarjaa hieman ylisanoin, mutta täytyy sanoa, että on tämä Hackettin filosofisten tekstilaitosten sarjakin täysin lyömätön.

Olen viimeisen parin kuukauden ajan saanut tänne Siperian esikartanossa sijaitsevaan postilaatikkooni kolme osaa siitä. Koetan myöhemmin kirjoittaa seikkaperäisemmin kustakin, mutta ilmaisen pidättelemätöntä riemuani jo tässä.

Petrus Abelard, Ethical Writings ilmestyi 1995. Käännöksen teki Paul Vincent Spade, ja laitokseen sisältyy Marilyn McCord Adamsin valaiseva johdanto. Teos sisältää Abelardin (1079-1142/1144) Etiikan säilyneen osan sekä hänen laajan esseensä Filosofin, juutalaisen ja kristityn välinen keskustelu.

Petrus oli häikäilemättömän itsekeskeinen henkilö, joka aiheutti ihastusta ja toraa kaikkialla minne kulki. Yleensä hän iski kipeimpään kohtaan, joskin sai itse samalla mitalla takaisin. Hänen puolisonsa Heloisen holhooja kuohitsi hänet, ja myös osa Petruksen kirjoista poltettiin julkisesti. Petruksen ja Heloisen suhteesta on Eila Kostamo kirjoittanut suomenkielisen esityksen Heloisen taivas (WSOY 1997), joka on varsin tasokkaasti tehty.

Inhottavuudestaan huolimatta Petrus oli tavattoman terävä. Etiikassaan hän luonnosteli yhtenä ensimmäisistä näkemystä, jonka mukaisesti moraali on melko autonominen ihmiselämän alue.

Moraalin kannalta olennaista on mieliala. Petrus kirjoittaa, että moraaliksi kutsutaan mielen hyveitä ja paheita, jotka saavat ihmiset käyttäytymään oikein tai väärin. Mielen pahe ei ole sama asia kuin synti ja synti ei ole sama kuin väärä teko. Mielen pahe suuntaa mielen niin, että tämä tulee syntiseksi. Synti on nimittäin mielen paheesta johtuva suostumus tai hyväksyntä eli mielen valinta, jossa mieli valitsee jotakin sopimatonta tekojensa suositukseksi.

Koska mieliala on näin tärkeä, Petrus esimerkiksi ajattelee, että juutalaiset eivät ole Kristuksen murhaajia, koska heille Jeesus nasaretilainen ei ollut Kristus. Heidän mielialansa ei siis ollut virittynyt siten, että he murhaisivat Kristuksen. Sen sijaan tarkoitus oli ottaa rikollinen hengiltä.

Yksi Petruksen aiheuttama tora oli se, että hän nöyryytti opettajaansa William Champeauxlaista pahasti. Petrus muunsi ritariromantiikan miekkailutaidon sanansäilän ja järjen tikarin käyttämiseksi ja piikitti sillä tätä hurskasta henkilöä. Petrus vei opettajansa oppilaat mennessään, kuten hän teki eräille muillekin ajan akateemikoille.

Dialektiikan eli logiikan taidossaan hän oli ylittämätön, ja paljon uutta aikaa autuasta ennakoiden hän edusti näkemystä, jonka mukaisesti vain yksilöoliot ovat, eivät universaalit yleiskäsitteet.

Ennakointi liittyy kehumani sarjan kahteen muuhun teokseen.

Doctor Subtilis eli teräväpäinen opettaja Duns Scotus (1266-1308) on kaikkien modaaliloogikkojen äiti. Hänen teoksistaan Allan Wolter on koonnut kokoelman Philosophical Writings, joka riittäisi puolivuotisen luentosarjan materiaaliksi. Kaiken huipuksi teos sisältää alkutekstin, niin kutsutun Assisin koodeksin latinaksi, joten kirjan avulla voi opetella Scotuksen latinaa englanninkielisen käännöksen avulla.

Kokoelma sisältää Scotuksen tutkielmat metafysiikasta, luonnollisesta jumalatiedosta, Jumalan olemassaolosta, Jumalan ykseydestä, inhimillisestä tiedosta sekä sielun kuolemattomuudesta.

Herkut myöhempään, mutta kerrottakoon nyt heti kättelyssä, että Duns Scotukselle metafysiikka on olevan tutkimista olevana.

Scotukselle metafysiikan peruskäsite ei ole esimerkiksi substanssi, kuten myöhempien filosofianhistorioiden valossa lukija saattaisi keskiajan metafysiikasta ajatella, vaan oleva olevana, siis kaikkein yksinkertaisin ja yleisin käsite. Pääsemme tästä aina Heideggeriin asti, Heideggeriin, joka pitikin virkaanastujaisluentonsa Duns Scotuksesta, voluntaristista, tahdon intellektin edelle kohottaneesta älyköstä.

Doctor Venerabilis William Ockham (1285-1349) esittäytyy Philotheus Boehnerin, tämän Gilsonin koulussa Torontossa vaikuttaneen, mutta vain noin viisikymppisenä kuolleen oppineen toimittamassa kokoelmassa Philosophical Writings. Kuten Scotuksen vastaavassa, myös tässä kokoelmassa latinankielinen teksti kulkee rinnan englanninkielisen käännöksen kanssa. Kuva tuossa yllä on Ockhamista. Se on löydetty käsikirjoituksesta 1300-luvulta, liekö mallista piirretty.

Valaisevan johdannon on kirjoittanut Stephen F. Brown, joka taitaa olla kunniatohtoriksi promovoitu henkilö samassa tohtoripromootiossa, johon itsekin osallistuin, tosin absens eli poissaolevana.

Ockhamin terministinen logiikka, synkategoremaattisin ja kategoremaattisin termeinensä edellyttää hieman teknisen terminologian hallintaa ja ajattelun vaivaa. Se on nominalistisen filosofian peruspalapeli. Mutta nämä Brownin mukaan Ockhamin filosofiaa luonnehtivat peruspiirteet luulisi vaivatta kolahtavat käsitettävinä mieleen:

1. Jumalalle kaikki on mahdollista, lukuun ottamatta loogiset ristiriidat. 2. Mitä tahansa Jumala luokin, Hän voi luoda sen välittömästi ilman minkään apua. 3. Jumala voi luoda minkä tahansa todellisuuden, olipa se sitten substanssi tai aksidenssi riippumatta jommastakummasta näistä. 4. Emme saa hyväksyä väitettä tai väittää, että jokin on olemassa ellei asia ole itsessään evidentti, perustu jumalalliseen ilmoitukseen tai verifioidu havainnon perusteella. 5. Kaikki todellinen on kontingenttia eli ei-välttämätöntä olemisensa ytimen näkökulmasta.

Kohta 4 on kuuluisa Ockhamin partaveitsi. Tunnetussa muodossaan ”ei pidä olettaa olioita enemmän kuin on tarpeen” se ei Ockhamin kirjoituksissa Brownin mukaan esiinny. Kohta 5 tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaikki voisi olla toisinkin kuin se on, ellei Jumala tahtoisi, että asiat ovat niin kuin ne ovat.

Itserakkaudesta ja Jumalan rakastamisesta

Palaan asiaan, vaikka lupasinkin.

Huomautus kommenttiosiossa sai mietteliääksi sen tämän seurakunnan edessä tärkeän asian muotoilemisesta, mitä Augustinus ajatteli itserakkauden ja Jumalan rakastamisen välisestä suhteesta. Onko niin, että sielu rakastaa itseään, sillä se on yhtä Jumalan kanssa?

Kaikki oliot tahtovat olla onnellisia. Augustinus hyväksyi tämän antiikin yleisen uskomuksen. Hän ajatteli, että sielun ydin on eräänlainen onnen himo, jota hän nimitti termillä concupiscentia, suomalaisessa muodossaan konkupisenssi.

Eroottisesti latautuneen kielellisen viitekehyksen takia konkupisenssi, joka on erosta, himoitsevaa, itselleen hyvää etsivää rakkautta, on joskus tulkittu seksuaaliseksi himoksi. Augustinus on antanut tähän itse aihetta sikäli, että hän oli mestari muotoilemaan esimerkkejä erilaisista sukupuolielämän ilmiöistä. On kuitenkin virhetulkinta ajatella, että konkupisenssi tyhjentyisi seksuaaliseksi himoksi.

Pikemminkin on niin, että seksuaalinen himo ja oikeastaan vääristynyt seksuaalinen himo on Augustinukselle vääristynyttä konkupisenssia. Itsessään konkupisenssi on sielun suuntautuneisuus, joka on neutraali. Se voi vääristyä esimerkiksi muuttumalla porsasteluksi tai sellaiseksi käyttäytymisen dispositioksi, jossa henkilö alistaa kaiken ympärillään olevan vain omien tarpeidensa tyydytyksen välineeksi.

Tällöin käy niin, että maailma on henkilölle vain käyttämisen (uti) kohde, loputon nautintovälineiden supermarket, mutta itse onni jää puuttumaan eikä todellista nautintoa (frui) synny.

Lähtöasetelma on siis tämä. Sielu rakastaa itseään. Se on triniteetti, jossa on rakastava subjekti, rakkauden liike ja rakkauden kohde, joka on siis sama kuin rakkauden subjekti, jolle puolestaan on olemuksellista, että siinä vallitsee rakkauden liike. Sielun itsensä rakastaminen on sitä, että se etsii omaa hyvinvointiaan.

Näin vain on eikä näin toimivan henkilön puolesta tarvitse tehdä lastensuojeluilmoitusta eli esittää huolen ilmaisua viranomaisten asioihin puuttumista ja esimerkiksi kotikäyntiä varten.

Lähtöasetelma vääristyy, mikäli sielu valitsee kohteikseen eli onnensa kaipuun tyydyttäjiksi henkisiä kulutushyödykkeitä, jotka ovat koin ja ruosteen raiskaamia.

Oikeaa itserakkautta eli onnen löytämistä on Augustinuksen mielestä aarteiden kokoaminen taivaaseen.

Aarreaitta taas syntyy Augustinuksen mielestä yliluonnollisen voimavaikutuksen seurauksena. Pyhä Henki asettuu asumaan sieluun siten, että se muuttaa siinä vallitsevan tahdon liikkeen yliluonnollisiin kohteisiin kohdistuvaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sieluun syntyy yliluonnollinen rakkaus (caritas), jonka sisältö on Jumala itse ja muut ihmiset Jumalan kohtaamisen foorumina. Tässä merkityksessä sielu ja Jumala ovat yhtä, mutta toisaalta Augustinus kuitenkin katsoo, että tästä ja ekstaattisista juopumuksen kokemuksista huolimatta Jumala ja sielu pysyvät toisilleen erillisinä olioina.

Caritas, rakkaus, on kokonaan yliluonnollinen mielensisältö, joka vallitsee sielun ylemmissä kerroksissa. Augustinus hyväksyi platonisen sielun kolmijaon ja ajatteli luonnollisten tunteiden sijaitsevan sielun alemmissa osissa.

Sielun alemmissa osissa olevat luonnolliset tunteet voivat kuitenkin reagoida sielun ylemmässä osassa sijaitsevaan yliluonnolliseen Jumalan rakastamiseen, joka on siis eräänlainen vastaus tai ratkaisu sinänsä neutraalin itserakkauden etsimään onneen.

Augustinuksen mukaan sielu iloitsee silloin, kun rakkaus toteutuu, toivoo silloin, kun rakkaus ei toteudu, pelkää silloin, kun rakkaus on uhattu ja suree silloin, kun rakkaus on kärsinyt tappion. Sielun alemmissa osissa olevat perustunteet ilo, suru, pelko ja toivo ovat siten järjestyneet oikein, mikäli ne reagoivat oikealla tavalla rakkauden, yliluonnollisen caritaksen suhteeseen luonnolliseen todellisuuteen.

Liittyy tähän pieni vitsikin.

Augustinuksen mukaan Pyhä Henki toimii sielun ylemmissä kerroksissa muodostaen sinne yliluonnollisen caritas-rakkauden, jossa itse Kolminaisuus Pyhän Hengen välityksellä ”asuu”. Tätä on niin sanottu Jumalan sielussa asuminen eli inhabitatio. Sielun alempien kerrosten luonnolliset tuntemukset voivat rekisteröidä tämän. Vitsi: jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä korostettiin, että se pitää tehdä muun muassa siksi, että ihmisillä olisi mahdollisuus spontaaneihin tunnereaktioihin. Kannattiko kirkon panostaa miljoonia markkoja puhtaasti inhimillisiin uskonnollisiin tunteisiin, jotka ovat vain Pyhän Hengen varsinaisen, sielun ylemmissä kerroksissa tapahtuvan, toiminnan rekisteröintejä. Eikö olisi kannattanut panostaa sielun ylempien kerrosten toimintojen edellytysten rahoittamiseen?

Elämyksiin liittyy keskeisiä asioita, mutta kannattaa miettiä, mitkä niitä todella ovat.

Teologian sanakirja

Aamen. Bythoksen ja caeluksen damnaatio on selvä: ecce homo. Facere quod in se est, mutta siitä ei synny gaudium vaan haades. Justifikatio ei anna sinulle kaboddia, kun laarit lanua caelin edessä maanien kanssa odottavat nabia, joka osoittaa obexisi. Paatos näyttää, mikä on sinun quidditas. Siitä syntyy rabies theologorum ja sacco di Roma. Syntyy tabu, jonka ubikviteettia eivät kiellä edes valdolaiset tai Zohar.

Oikealla olevassa linkissä lukee Teologian sanakirja. Sangen katu-uskottavan ajatukseni yllä voi suomentaa sen avulla.

Laitoin linkin löydettyäni sanakirjan entisen työpaikkani, Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksen, kotisivulta.

Sanakirjan teki aikoinaan professori Seppo A. Teinonen. Hän aloitti sen teon jo Karjalan kannakselta (keskitys kesällä 1944 oli kuulemma ollut nuorelle miehelle yhtä juhlaa) ja Lapin sodasta palanneena vänrikkinä keväällä 1945. Julkaisukuntoiseksi hän saattoi sen 1975.

Sanakirja ei ole kattava. Se keskittyy lähinnä skolastiikan ja luterilaisen puhdasoppisuuden sanastoon. Mukana on jonkin verran antiikin uskontojen ja juutalaisuuden sanastoa. Kirkkomusiikkia sanastossa ei ole eikä teologisista oppiaineista kirkkososiologian sanastoa. Näin emme pääse perille esimerkiksi siitä, mikä olisi oppisana sukupuolijakautumalle. En siten kykene laatimaan jo pitkään suunnittelemaani tutkimusta ”Kenttähartauksiin osallistuneiden sukupuolijakauma Vekaranjärven varuskunnassa kylmän sodan aikana tammikuussa 1960 ja siinä tapahtunut painopisteen muutos, critical appraisal.” Myös kirkkohistorian sanastoa on laihanlaisesti. Teinosen sanakirja on tarkoitettu ensisijaisesti hänelle itselleen ja toiseksi hänen oppilailleen, dogmatiikkaa eli uskonoppia opiskeleville. Siitä on hyötyä myös filosofeille.

Teinonen lausuu esipuheessa osuvasti: ”…hallitsijalleen terminologia on erinomainen ja välttämätön apuvälineistö, mutta muille se on sekä suljettu rakennelma että läpitunkematon viidakko.”

Suomeksi muuta apuvälineistöä on vähän. McGrathin Modernin teologian ensyklopedian toimitimme Pauli Annalan kanssa kohta kymmenen vuotta sitten. Se on artikkelikokoelma. Teinosen Hengen tie- sarjan käännösten huomautuksissa on runsaasti sanastoa, joka olisi hyvä koota esimerkiksi linkistä aukeavan sanakirjan osaksi. Kainsainvälisistä teologisista tietosanakirjoista ykkönen on TRE; Die Theologische Realenzyklopädie umfasst in 36 Bänden etwa 2000 Artikel. Mutta myös vanhempi RGG on edelleen kullanarvoinen hälle, jolla on se hyllyssään. Erilaisia englanninkielisiä Dictionary of Theology tai Theological terminology–tyyppisiä koosteita on useita. Systemaattisen teologian harrastajan kannattaa hankkia itselleen huokeita, mutta laajoja ja asiantuntevia filosofian sanakirjoja ja artikkelitietosanakirjoja, joista paras (huokeista) on Robert Audin toimittama Cambridge Dictionary of Philosophy. Filosofian erityiskymyksistä on vastaavia, kuten Dictionary of Metaphysics, Ethics ja Philosophy of Mind. Ne eivät maksa kuin parisenkymmentä euroa kappale.

Kaikenlaista upeaa on muutakin, mutta se maksaa. Kun kollega pari viikkoa sitten näytti sarjaa The Cambridge History of Christianity, siistiydyin sen herättämästä kunnioituksesta venäläisellä parranajolla eli vesi tuli silmistä ja vaahto suusta, hinta Amazonissa 200 puntaa osa.

Laitanpa tähän vielä Wikipediasta kaappaamani Teinosen julkaisuluettelon. Onnellinen se, jolla on ne kaikki hyllyssään, vaikka SAT sanoikin, että hänen tärkein kirjansa on Silakka. Tosin myöhemmin Keskustelua mystiikasta-teoksen lopussa hän sanoo, että hänen kaikki muut kirjansa voidaan polttaa. Silakkakinko? Yhtä ihastunut ei ollut sen luonnehdinnan tekijä, jonka löysin google-haulla ”keskustelua mystiikasta”. Hän luonnehti teosta seuraavasti: ”Kristillistä mystiikka lyhyesti ja tylsästi, kuten yleensä. Ei kannata ostaa.”

Ajasta ylösnousemukseen : sata sanaa teologiaa / Riitta Teinonen, Seppo A. Teinonen 1976
Ajasta ylösnousemukseen : sata sanaa teologiaa / Riitta & Seppo A. Teinonen 2003
Andalusian historian pääpiirteet / Seppo A. Teinonen 1994
Aurinkolaulu / Franciscus Assisilaisen rukouksia ; toim. Wolfgang Bader ; suomeksi toim. Seppo A. Teinonen 1988
Elämäni / Pyhä Jeesuksen Teresa ; johdanto, suomennos, selitykset: Seppo A. Teinonen 1990
Elävä rakkauden liekki / Ristin Johannes ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1984
Franciscus Assisilaisen sanoma : Perugian legenda / johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1988
Hengellisiä harjoituksia / Ignatius de Loyola ; käännös ja kommentaari: Seppo A. Teinonen 1981
Hengellisiä harjoituksia / Ingnatius de Loyola ; suom. Seppo A. Teinonen
Joulukuun 32. päivä : kuoleman ja ikuisuuden kysymyksiä / Seppo A. Teinonen 1976
Jumalan ystäviä / Josemariá Escrivá de Balaguer ; [suomentanut Seppo A. Teinonen] 1994
Keskustelua mystiikasta / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1990
Kirja täydellisestä elämästä / johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1979
Kirkkojen tunnustukset : johdatus symboliikkaan / Seppo A. Teinonen 1991
KRIISIN KIRKKO / SEPPO A. TEINONEN 1964
Kristuksen seuraamisesta / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2006
Kristuksen seuraamisesta / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1979
Kutsu köyhyyteen : kootut kirjoitukset / Franciscus Assisilainen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1981
Kutsu köyhyyteen : kootut kirjoitukset / Franciscus Assisilainen ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2005
Mallorca - pyhiinvaeltajan opas / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1982
Mil refranes = Tuhat sananlaskua / Riitta & Seppo A. Teinonen 1994
Nykyajan lahkot : uusia uskonnollisia liikkeitä ja yhteisöjä / Seppo A. Teinonen 1965
PARATIISI JA SEN KAUPUNKI : ANDALUSIA JA MALAGA / SEPPO A. TEINONEN 1989
Paratiisin mailla : vaelluksia Andalusiassa / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1995
Pimeä yö / Ristin Johannes ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983
Pimeä yö / Ristin Johannes ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2004
Pyhiinvaeltajan kertomus / Ignatius de Loyola ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1979
Pyhiinvaeltajan kertomus / Ignatius de Loyola ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2004
Pyhä Franciscus ja rouva Köyhyys : Pyhän Franciscuksen romanssi rouva Köyhyyden kanssa 1985
Pyhän Franciscuksen kukkaset / johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen ; [kuv. ja painoasun suunnittelu: Raija Annala] 1986
Rakkauden tieto : Saksan ja Alankomaiden suuret mystikot / Seppo A. Teinonen 1985
Rakkauden tuska : Espanjan suuret mystikot / Seppo A. Teinonen 1984
ROOMA JA ME / SEPPO A. TEINONEN 1966
Rooma - pyhiinvaeltajan opas / Riitta & Seppo A. Teinonen 1979
Ruusutarha : valittuja kirjoituksia / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1985
Sevilla : matkaopas / Riitta ja Seppo Teinonen 1991
Sielun kaipuu / Tuomas Kempiläinen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983
Silakka : kaksisataa valmistusohjetta / Riitta ja Seppo A. Teinonen 1977
Sisäinen linna / Pyhä Teresa ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1981
Symboliikan peruskurssi / Seppo A. Teinonen 1978
SYMBOLIIKAN PERUSKURSSI / SEPPO A. TEINONEN 1971
Teologian sanakirja : 7400 termiä / Seppo A. Teinonen 1999
TEOLOGIAN SANAKIRJA : 7400 TERMIÄ / SEPPO A. TEINONEN 1975
Tilinteko uskostani = Apologia pro vita sua / John Henry Newman ; suomentanut Heine Gustafsson ; johdanto Paul Verschuren ; selitykset Seppo A. Te 1990
Usko ja rukous : apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys / Tuomas Akvinolainen ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983
Usko ja rukous : apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys / Tuomas Akvinolainen ; johdanto, suomennos ja selitykset: Seppo A. Teinonen 2005
USKONNOT NYKYHETKEN MAAILMASSA / SEPPO A. TEINONEN 1971
UUDISTUVA KIRKKO / SEPPO A. TEINONEN 1972
Ylistän rakastettuani / Ramon Llull ; johdanto, suom., selitykset: Seppo A. Teinonen 1983