Hän on täällä tänään

Hän on juutalaisten, kristittyjen ja islaminuskoisten yhteinen prinssi, ja hänen nimensä merkitsee ”häntä, joka on kuin itse Jumala”. Hän on hyveiden järjestyksen ruhtinas, läsnäolon, katumuksen, oikeudenmukaisuuden, armollisuuden ja pyhittymisen valtias, joka hallitsee neljättä taivasta.

Hän on kirjoittanut psalmin 85. Hän on tuhonnut yksin käsin ja yhdessä yössä 185 000 assyrialaisen armeijan Jerusalemin porteille.

Hän seisoi Abrahamin vierellä, kun tämä oli uhrata poikansa. Hän laskeutuu taivaista pimeyden avain käsissään ja upottaa lohikäärmeen tuhanneksi vuodeksi sokeuteen.

Hän oli palava pensas, jonka Mooses näki ja yksi niistä kolmesta, jotka Saara näki Abrahamin läheisyydessä.

Kerubit ovat syntyneet hänen uskollisten syntien vuoksi vuodattamistaan kyynelistä. Hän johdattaa uskolliset kuoleman jälkeisessä pimeydessä toiseen maailmaan.

Tiedot ovat teoksesta James R. Lewis & Evelyn Dorothy Oliver, Angels A to Z, Visible Ink Press 1996. Kirjoittajat ovat amerikkalaisia uskontotieteen professoreita,

Kyseessä oleva majesteetti on arkkienkeli Mikael. Ja tänään on Mikkelin päivä.

Mikkelistä juontuu mieleen Päämaja ja se kertomus, jonka mukaisesti useat rintamamiehet näkivät talvisodan aattona enkelin, joka osoitti miekalla itään.

Enkelikokemuksia on sota-aikoina muutenkin runsaasti. 1980-luvulla vallitsi enkelibuumi, erityisesti Yhdysvalloissa. Helsingin teologisessakin oli pääaineseminaari enkeleistä. Erityisesti teoria enkelten ajattelusta on ollut jälkivaikutuksiltaan tärkeä. Siihen liittyy käsitteellisiä ainesosia, jotka ovat eräänlaisia kalkyylin esikäsitteitä. Toisin sanoen erityisesti keskiaikaisesta enkeliopista kulkee vaikutushistoria tietokoneen, joka on laskuri, toimintaperiaatteisiin saakka.

Monet tutkijat totesivat tuolloin, että enkeleitä on erittäin mukava ajatella.

Mutta mitäpä näistä pyhäpäivänä. Jos uskot enkeleihin, siitä on ainakin se hyvä puoli, ettei sinun itsesi tarvitse yrittää olla enkeli. Enkeleitä matkaan! He muuten eivät tunne sydämen ajatuksia. Tästä syystä heitä on informoitava siitä, mitä mielessä liikkuu.

Evankeliumiteksti on Matteus 18:1-6,10. Vanhan testamentin teksti on se upea kohta, jota Chagall on maalannut, Jaakobin tikapuut, joita pitkin kulkee edestakaisin enkeleitä: 1. Ms. 28:10-17.

Liiketoiminta - lyhyt johdatus

Site Meterin testin tulos eilen oli, että asiakkaita on 76. Koska tilastointi oli aloitettu puolilta päivin, ohjelma laski asiakasmäärän keskiarvoksi kuitenkin vain 56. Ohjelmassa on toiminto, joka suorittaa kuukausiennusteen. Sen mukaan asiakkaita on 1700 kuukaudessa.

Yhden blogikirjoituksen pituus on tuollaiset 2-3 tuhatta merkkiä. Sanomalehdissä sellaisesta jutusta maksetaan hieman artikkeli- ja tai mielipidesivutoimittajan sisäerityksestä riippuen noin 100-200 euroa. Koska tässä on kyseessä metritavarana tehtyjen lauseiden sarjatuotanto, menköön nyt 50 euroon päre per capita.

Kun päivämyynti on 56 x 50 se tekee riihikuivaa 2800 € miinus verot 28 % liiketoiminnan ollessa kyseessä eli siis 2016 € riihikuivaa yhtiömme kassaan. Päivässä. Tehkäämme tiliä 22 päivää kuukaudessa ja bailataan viikonloput, näin kuukauden verotpoistili on 44 352 €. Vuotuinen tulo siten, että heinäkuussa ei myydä, mutta muuten kielen virta virtaa hiljaa ja tasaisesti pätkinä verstaaltamme uuden iloisen omistajan syliin, on 487 872 €.

Kuka väitti, ettei kirjoittamalla muka tee rahaa! Kyllä valittavat suomalaiset kirjailijat ovat säälittäviä surkimuksia.

Pienellä vaivalla ja markkinoinnilla sekä sangen kohtuullisilla hinnoilla vetää tuollaiset puoli miljoonaa euroa vuodessa, perskutarallaa pelkkiä päreitä vuolemalla.

No onhan menoja, huutavat nyt ahdistuneet ja loukkaantuneet mielet.

Katsotaanpas. Maksetaan tuollainen keskipalkka, 2500 euroa, kyllä sillä kirjoittaa ja kaupan päällisiksi saa tuta vielä heijastuksen kärsivän ja köyhän runoilijan kohtalosta. Sosiaalikuluineen tällainen palkka maksaa työnantajalle noin 3300 euroa. Ollaan jaloja ja lasketaan palkkakuluihin vielä 200 euroa tykykuluja ja kannustuslisää kuukaudessa niin päästään 3500. Näin työntekijästä koituva hinta vuodessa 42 000 euroa. Tilavuokria ei ole, sillä netti on ilmainen. Hyvän koneen saa 1000 eurolla ja se kestää kulutusta noin kolme vuotta, uusitaan se kuitenkin vuosittain, jotta kassavirtaa saisi syntymään. Pistetään vielä hyväntekeväisyyteen 200 euroa kuussa = 2400 euroa. Ostetaan nyt hyvä kamerakin kerran vuodessa, 500 €. Nyt kokonaissumma on 45 900.

Ei sampio, eihän näitä rahoja saa menemään millään. Kun mainitut menot on poistettu, jäljellä on vielä 441 972 €. Käytännöllisesti katsoen se sama kehvaleen puolisen miljoonaa.

Millä näistä pääsisi? Jos sanoisi kirjoittajan irti, koska sillä on typerä naama? Laiton irtisanominen maksaa parin vuoden palkan. No, tuosta heilahti 80 000 € menoja. Maksetaan uudelle 10 000 € perehdyttämisrahaa ja korotetaan palkka neljään tonniin, jotta pysyy naama hangonkeksinä eikä tarvitse irtisanoa, hinta sosiaalikuluineen ja muine työntekijämenoineen 5 500 eli vuodessa 66 000 €.

Nappipeliä! Miksi ihmiset eivät yritä enempää? Sehän näyttää kannattavan.

Eihän tässä auta kuin blogitehdas perustaa. Jospa palkkaisi kolme kirjoittajaa, se olisi 200 000 tämän vuoden tuloista. Lopulla parillasadalla saa 20 neliön yksiön Helsingistä, johon nämä kirjoittajat voi sijoittaa työskentelemään, Helsinkiin tietysti siksi, että kirjoittajat pysyvät ajan hermolla ja lähellä niitä pöytiä, joissa isot päätökset tehdään.



Lisäys klo. 12.43

Site Meter näyttää monenlaisia tietoja: millä googlen hakusanalla blogiin on tultu - esim. joku on löytänyt tänne tiensä hakusanalla "pettäjäpiispa" - tai onko tultu suoraan, miltä sivulta on lähdetty pois, kuinka kauan aikaa on vietetty. Tuon tässä nöyrimmästä esille, jotta kukaan ei huolestuisi, että sitä, kuka on asialla ja kenen koneesta blogiin on tultu, ei site meter näytä. Se näyttää IP-numerosta usean käyttäjän yhteisen alkunumeron sekä palvelimen nimen. Kaikkien palvelimien nimiä se tosin ei näytä, sillä osa näistäkin on suojattuja. Tietysti arvuuttelen näistä tiedoista jotakin, mutta ne ovat vain arvauksia, jotka perustuvat esimerkiksi kommenttiosiossa henkilön antamiin tietoihin. Iines esimerkiksi mainitsi avoimesti palvelimensa nimen. Luulisin, että Attikan öistä blogiin kommentoi Siiri, joka on maininnut olevansa sieltäpäin. Jne. Jne. Tietosuojanne on joka tapauksessa taattu, relatkaa vaan.

Senkin kone näyttää, mihin aikaan yhteys on otettu. Tämän perusteella voi tehdä alustavan lukijaprofiilin. Tämän blogin tyypillisin lukija katselee tätä klo. 18.00 jälkeen. Eilen niin teki 34 henkilöä. Iltaisia ajatuksia siis! Itse asiassa useimmat kirjoitukset on kirjoitettu tuona aikana ja lähetetty aamulla, joten samanhenkinen on laatijakin. Seuraavaksi suurin ryhmä on klo. 12.00-18.00 välillä kallista työaikaa blogin saloihin käyttävät, no, ehkä ruoka- ja kahvitunnilla vilkaistaan. Näitä henkilöitä oli eilen 25. Tänä aamuna klo. 12.o0 mennessä blogia oli katsonut 18 lukijaa, joten aamuvirkkujakin on joukossa, kuten tunnetusti postauksen tekijäkin.

Kiinnostuneille tiedoksi tilasto reilun vuorokauden aikana esiintyneistä palvelimien paikkakunnista. Joitakin jäi tallentamatta (tästä johtuen järjestysnumeroissa on sekavuutta), mutta otos riittänee suuntaa-antavaksi. Mukava, että kattoalue muodostuu useammasta kuin yhdestä tai kahdesta kylästä.




Miettelijän päiväkirja Recent Visitors by Location
Detail
Country
Location




1
Finland
Helsinki, Southern Finland
2
Unknown
3
Finland
4
Finland
Pirkkala, Western Finland
5
Finland
Imatra, Southern Finland
6
Finland
Turku, Western Finland
7
Finland
Jyvskyl, Western Finland
8
Finland
Turku, Western Finland
9
Finland
10
Finland
Helsinki, Southern Finland
11
Greece
Athens, Attiki
12
Finland
13
Finland
Klaukkala, Southern Finland
14
Finland
Joensuu, Eastern Finland
15
Finland
Tampere, Western Finland
16
Finland
Lahti, Southern Finland
17
Unknown
18
Finland
Kuopio, Eastern Finland
19
Finland
Joensuu, Eastern Finland
20
Switzerland
Fllanden, Zurich
21
Finland
22
Finland
Klaukkala, Southern Finland
23
Finland
Kuopio, Eastern Finland
24
Unknown
25
Finland
Joensuu, Eastern Finland
26
Finland
Kuluntalahti, Oulu
27
Finland
28
Finland
29
Finland
Tampere, Western Finland
30
Finland
Lahnus, Southern Finland
31
Finland
Niinimki, Eastern Finland
32
Finland
Turku, Western Finland
33
Finland
Lahti, Southern Finland
34
Finland
Airola, Southern Finland
35
Finland
Lahti, Southern Finland
36
Finland
37
Finland
Ilmajoki, Western Finland
38
Finland
39
Finland
Lahti, Southern Finland
40
Finland
Kilo, Southern Finland
41
Finland
42
Finland
Kolla, Western Finland
43
Unknown
44
Finland
Airola, Southern Finland
45
Finland
46
Unknown
47
Finland
Kuopio, Eastern Finland
48
Finland
Joensuu, Eastern Finland
49
Finland
Airola, Southern Finland
50
Finland
51
Finland
Ilmajoki, Western Finland
52
Finland
Helsinki, Southern Finland
53
Finland
Joensuu, Eastern Finland
54
Finland
Airola, Southern Finland
55
Finland
56
Finland
Pori, Western Finland
57
Finland
58
Finland
Turku, Western Finland
59
Finland
Helsinki, Southern Finland
60
Finland
Joensuu, Eastern Finland
61
Espana
Palma de Mallorca
81
Finland
Joensuu, Eastern Finland
82
Finland
83
Finland
Turku, Western Finland
84
Finland
85
Finland
Otaniemi, Southern Finland
86
Finland
87
Finland
Lapinlahti, Eastern Finland
88
Finland
Ilmajoki, Western Finland
89
Greece
Athens, Attiki
90
Finland
91
Finland
Tampere, Western Finland
92
Unknown
93
Finland
Kuopio, Eastern Finland
94
Finland
Helsinki, Southern Finland
95
Finland
Helsinki, Southern Finland
96
Finland
97
Finland
98
Finland
99
Finland
Kuopio, Eastern Finland
100
Finland
Munkkivuori, Southern Finland

Isoveli valvoo

Tarjoan tässä omenoita niille halukkaille, jotka tuntevat tarvetta rypeä synnissä.

Se lienee kiehtovin pala tätä postausta.

Tapahtui nimittäin eilen, että asetin lukijat silmäini eteen. Huomasin muutaman blogin kommenttiosioista, että sellainen Site Meter on ihkun hottia eli siis ihanan kuumaa.

Tutustuakseni sen toimintaan sekä myös siihen, miten tällaisia ilmaispalveluita netissä siirretään, etsiydyin Site Meterin sivulle ja kirjauduin sisään. Sitten atsoin ohjeet, jotka oli laadittu ärtsyn selvästi: kopioi koodi oheisesta laatikosta, tallenna se työpöydällesi, avaa blogger, valitse ulkoasu, sieltä lisää sivuelementti ja siitä toiminto lisää htlm javascript, liitä koodi sisällys –osioon.

Olen sikäli tumpelo, etten kylläkään osannut leikata koodia työpöydälle noin vain. Tulostin sen ja kirjoitin sitten käskettyyn osioon. Hoc est: Site Meter ilmestyi tuonne alakertaan.

Kun klikata ryömin sisään, oli ihmetykseni suuri: tällaiset luvut koko kansan nähtävissä. Kylmänviileän harkinnan ja terävän salapoliisiälyni ansiosta huomasin kuitenkin ohjeen siitä, miten tiedot saa salatuksi. Lukuja ja niiden taakse kätkeytyviä yhteystietoja ei blogini osalta saa high hide –käskyn seurauksena kukaan selville, lukuun ottamatta hakkereita.

Mitä tällainen toiminto kertoo?

Esimerkiksi sen, että klo. 11.39-18.04 välisenä aikana tätä blogia vilkaisi 30 katsojaa, jotka lukijat yhteensä 80 postausta. Näen palvelimet, joista blogiin on tultu, mutta minulla ei ole keinoja nähdä, kuka on kyseessä. Palvelimien perusteella tiedän, että eilisen iltapäivän aikana lukijoina oli evankelis-luterilaisen kirkon, Helsingin, Joensuun ja Tampereen yliopistojen sekä Åbo Akademiin väkeä sekä eräitä muita. Osasta palvelu ilmoittaa sijainnin osalta luonnehdinnan unknown.

Että sellaista tirkistelyä. Ottakaapa lisää omenoita.

Mitähän näillä tiedoilla oikeastaan tekee, kysyn suuressa ja vapajavaisessa yksinäisyydessäni Juicen laulua hyräillen: Heijuu ja elämänuraa, taaksesi katsot ja huudat huraa…Kohderyhmälle kulutustavara, projektipäällikön mieli on avara…

Voisin tietysti ryhtyä suunnittelemaan kirjoituksiani jollekin tietylle yleisölle kelpo mittarin antamien tietojen valossa. Mutta epäilenpä, että rahkeeni eivät yltäisi kohderyhmät mietittynäkään sanottavan mediaseksikkäisiin ulostuloihin.

Tai ehkä voisin Site Meteriin viitaten mainostaa. Olettakaamme, että nuo 30 iltapäivällä pistäytynyttä henkilöä ovat vakinaisia ja ainoita lukijoita. Siis henkilöitä, joiden elämänmuotoon kuuluu ajatuksen ”ryntäänpä katsomaan Miettelijän päiväkirjan” tietoisuuden sisällöksi päästäminen noin klo. 11.30-18.00 välisenä aikana. Tehtynä näin viikon jokaisena päivänä kokonaismääräksi tulee 210 lukijaa. Kuukaudessa lukijoita on 900 ja vuodessa 10 800. Mikä menestys! Se on tosin vuodessa vain sama määrä kuin eniten luetuissa ja lukijamääriään esillä pitävissä blogeissa viikossa, mutta tämähän ei olekaan suurmiehen tai –naisen ylläpitämä palsta. Joka tapauksessa aika hyvin, kun todellinen lukijamäärä tässä optiossa on kuitenkin 30. Sadalla lukijalla saa jo yli 30 000 lukijaa vuodessa ja 1000 päivittäisellä lukijalla yli 300 000 eli parissa vuodessa kokonaisen kansakunnan ja …ei itku, (lopeta, lääkäriin!) hiipii Gogolin Kuolleet sielut mieleen.

Ja sekin hiipii mieleen, kun eräässä kulttuuritoiminnan kannalta ylen hiljaisessa kaupungissa kerrottiin, että kaupunki on merkittävämpi kulttuurikaupunki kuin esimerkiksi Wien, sillä kulttuuritapahtumiksi laskettuja toimintoja on asukastiheyteen nähden enemmän kuin siellä.

Miettelijän päiväkirjan profiilin katselussa on luku, joka ylittää 3000. En tiedä, miten se on syntynyt. Se on pyörinyt siihen summaan vuoden kuluessa. Luulisin, että lukijat ovat väkeä, jonka pieni otos eiliseltä näytti. Mainittujen tahojen lisäksi on kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä sekä satunnaisia kävijöitä, joista osa viskaa läppärin seinään tänne alhoon eksyttyään.

Siihen suuntaa siis veikkaisin. Sanotaan sata. Tämä voi liittyä siihen, mikä Site Meterin suomassa tiedossa olisi ehkä kiinnostavaa. Jos keskimäärin 100 päivittäistä lukijaa osoittautuisi likimäärin todeksi, en olisi yllättynyt. Jos taas lukijoita osoittautuisi olevan 7 miljoonaa, saattaisin kyllä, kerrottakoon se rehellisesti, rykäistä.

Ehkä olisi hauska tietää, lukeeko tätä kukaan aamun sanomalehden rinnalla tai sijasta tai lukeeko joku öiseen aikaan pärelampun valossa. Tai onko lukijoita, jotka lukevat kerran kuussa ja toteavat, että täytyypä varata aikaa jälleen kuukauden päästä, jotta näkee, onko täällä lehtikään liikahtanut.

Jos jaksoit lukea tähän asti, olet omenasi ansainnut.

Lisäys klo. 11.41:

Site Meterin tulos 27.9. klo. 11.38 - 28.9. klo. 11.38 väliseltä ajalta

VISITS
Total
76
Average Per Day
57
Average Visit Length
6:11
Last Hour
5
Today
19
This Week
57


PAGE VIEWS
Total
200
Average Per Day
142
Average Per Visit
2.5
Last Hour
17
Today
58
This Week
142

Vaikea kysymys

Eilen ylioppilaskirjoituksissa oli tehtävä, joka oli asetettu suurin piirtein näin: vertaile maailman kahta suurinta kristillistä yhteisöä, roomalaiskatolista kirkkoa ja helluntailaisuutta.

Noin se suurin piirtein menee, kun silmäilee erilaisia uskontotilastoja. Roomalaiskatolisia on reilu miljardi, helluntailaisia arvioidaan olevan laskutavasta riippuen 100 – 350 miljoonaa ja ortodokseja 220 miljoonaa. Luterilaisia on balttiarallaa 60 miljoonaa, lähinnä Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa sekä ameriikoissa, missä luterilaisen kirkko (ELCA) on jäsenmäärältään joitakin satojatuhansia suurempi kuin meillä täällä kurjuuden, puutteen ja eristäytyneisyyden sekä kaikenlaisen mitään tietämättömyyden alhossa, köyhässä kotimaassamme Suomessa.

Helluntailaisuuden keskukset ovat Afrikassa (40 miljoonaa) ja Etelä-Amerikassa (32 miljoonaa). Euroopassa helluntailaisia on vähän, vaivaiset kolmisen miljoonaa.

Katsahdin kysymystä ja ajattelin ensin väärin, että tässähän on vähän kuin valloissa, että maailma menee kahdeksi puolueeksi, joilla ei ole kovinkaan paljon eroa. Tai vähän kuin kotimaassa, jossa on välillä keskusteltu, että tarvittaisiinko tässä muita puolueita kuin vasemmisto ja oikeisto. Että uskonnossakin maailma keskittyy kahtaalle: instituutiota, virkaa, sakramentteja ja traditiota painottavaan muotoon ja henkilökohtaista kokemusta painottavaan muotoon. Mutta tulkinta on liian yksioikoinen.

Eurooppa, Afrikka ja Latinalainen Amerikka ovat tässä keskeisempiä avainsanoja. Mutta en uskalla enkä siis taida analysoida, missä merkityksessä, koska kyseessä on luultavasti niin monisyinen ilmiö, että asian järkevä ja uskottava käsitteleminen ei nyt oikein irtoa.

Sairaan ikävää sanoa, mutta valveutuneen vastauksen laatiminen tähän kysymykseen vaatii jo niin sanottua huippuosaamista; kysymys taisikin olla jokerina.

Hyvässä vastauksessa tulisi esittää myös huomautuksia molempien taustalla olevasta kulttuuripohjasta ja pohtia, millä tavoin esimerkiksi afrikkalainen kulttuuri muodostaa maaperää helluntailaisuuden uppoamiselle juuri sinne ja mikä eurooppalaisesta kulttuurista tekee helluntailaisuutta ja protestanttisia uskonnollisia liikkeitä ylipäänsä niin vähän sulattavaksi.

Sekin kysymys herää, mikä on tämän ilmiön, helluntailaisuuden esiintyminen roomalaiskatolisuuden rinnalla suurimpana kristillisenä yhteisönä, suhde rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välisen suhteen kysymykseen. Sehän on monen maailmantapahtumia ja trendejä ytimellisesti seuraavan mukaan keskeisin avain pimeyden ytimeen.

Jäitä hattuun: Afrikan väkiluku on yli 900 miljoonaa henkeä. Näin helluntailaisia on 5 %, joten ei se ehkä kovin merkittävä kulttuurinen vaikuttaja ole maanosan kannalta. Uskontokarttaa katsellessa Afrikka näyttää olevan islamin aluetta päiväntasaajalta Vantaanjoen suuntaan tarkasteltaessa.

Olisikohan kaikkein yksinkertaisin vastaus se, että isoista protestanttisista yhteisöistä luterilaiset ovat niin hyvää pataa kahden perinnäisen kirkon, roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon kanssa, että luterilaisuudesta ei oikein irtoa leipää siihen nälkään, johon helluntailaisuuteen kulkeutuvat ihmiset etsivät täytettä? Näin ajateltaessa uskonnollisessa etsinnässä olisi ikään kuin aukko, jonka lähestyvillä ei ole uskonnollisen käyttäytymisen muotojen näkökulmasta erityisempää tungosta helluntailaisuuden lisäksi.

Meinaan, että se saattaa olla niin, ettei helluntailaisuuden nousu toiseksi suurimmaksi kristilliseksi yhteisöksi kerrokaan niinkään perinnäisen institutionaalisen uskonnon kanssa syntyvästä kilpailusta vaan siitä, että perinnäinen kristillinen uskonnollisuus on sikäli vankkaa, että sen todelliset vaihtoehdot ovat islam sekä uskonnottomat. Tästä katselmasta käsin roomalaiskatolisuuden ja helluntailaisuuden asettaminen samalle viivalle on hieman samalla tavalla harhaanjohtavaa kuin naispappeuden vastustajien huomautus, jonka mukaan suurin osa maailman kristityistä ei hyväksy naisia pappeina. Riittäisi tietysti sanoa, että roomalaiskatolinen kirkko ei hyväksy, ainakaan vielä.

En tahdo pelotella sinua, oi nuori abiturientti, saat varmasti hyvin pisteitä, jos olet luettelomaisesti maininnut opinkäsitteiden, institutionaalisen järjestäytymisen ja käytänteiden välillä vallitsevia eroja ja yhtäläisyyksiä ja kenties maininnut, että helluntailaiselta pohjalta syntynyt karismaattisuus on limittynyt myös roomalaiskatolisen kirkon sisälle.

Tarkoitukseni on vain vihjaista, että uskonto on kouluaineiden joukossa eräässä mielessä helppo ja toisaalta tavattoman vaikea. En osaisi antaa suoralta kädeltä kovinkaan hyvää vastausta tähän kysymykseen.

Muutoin olen sitä mieltä, että Pluto on planeetta.

Me emme enää tule

Tämä tässä on Nerkoon kanava eli keinotekoinen vesiväylä. Sulut avautuvat, kun vetää narusta, henkilöstöä ei ole, ei kanavanvartijaa eikä tämän tytärtä.

Kanavan rinteessä oli jokunen vuosi sitten talo, mutta se hävisi ja paikalle jäi vain laatta. Ufotko veivät, en tiedä, mutta asumus katosi seinineen kattoineen pois yhtä huomaamattomasti kuin se oli joskus siihen tuotukin.

Nerkoon kanavan rakennustyöt alettiin 1860-luvulla ja se söi miestä. Olen kuullut arvion, että satakunta olisi kuollut. Kanava rakennettiin uudelleen 1980-luvulla.

On harmi, että kanavalla ei enää ole töitä, että laivojen pillit eivät huuda. Meillä oli aikanaan melkoinen vesiliikenne, joka on tauonnut, kokonainen elämänmuoto ja elinkeino tai pitäisikö sanoa klusteri. Me tulemme taas, lauloivat tukkilaiset, mutta se sävel on hävinnyt tuuleen.

Siinä maailmassa minusta olisi ehkä ollut kanavanvartijaksi. Olisin kerännyt torniini mieltä kiinnittävien tietojen kokoelman, tutkinut niitä ja muodostanut maailmankatselmaa. Illalla, tyttären laskeutuessa tikapuita pitkin ullakkohuoneestaan ja suunnatessaan kepeät askeleensa kohti tanssilavan rientoja, olisin ilmestynyt hämärien puiden välistä ja huutanut yksinäisessä illassa. HAA!

Elämää ja teoksia

Amazonin iloina posti kantoi elokuun alussa laatikkoon Vernon J. Bourken teoksen Augustine’s Quest of Wisdom. Life and Philosophy of the Bishop of Hippo.

Kirja on vuodelta 1945. Etusivuilla on kiinnostavia merkintöjä, kuten esimerkiksi “Imprimatur, + Moyses E. Kiley, Archiepiscopus Milwaukiensis. Jotenkin Milwaukeen vääntäminen latinaksi ei tunnu osuvalta eikä se, että Wisconsinissa olisi painolupia myöntävä arkkipiispa, mutta uskottava se on, kun asiasta on mustaa valkoisella.

Lisäksi on leima: St. Paul’s Parish Library, Glastonbury, Conn. Olen tilannut kirjan luokasta “used very good”, koska muita versioita ei ollut tarjolla. Ehkä St. Paulin pappi on hiipinyt salaa kirjan luokse, sytyttänyt kynttilän ja viettänyt lukuhetkiä pimeässä…

Kiitos ja ylistys. Ennen aikaan maailmassa eikä niinkään kauan sitten, vielä kymmenkunta vuotta sitten, oli tavallista, että tällaiset teokset hankittiin kirjametsälle menemällä. Se merkitsi vuorokautta lentokoneessa ja viipymistä riistalla vähintään muutaman viikon. Tällä hetkellä saaliin saa netistä muutamassa sekunnissa, joskin postitus, shipping, viekin aikaa.

Olen suunnitellut yleisesitystä Augustinuksesta. Joitakin pätkiä olen laittanut tähän blogiinkin. Peter Brownin standardielämänkerta eräillä James J. O’Donnellin esiintuomilla lisänäkökohdilla riittää sinänsä pienen elämänkertaluvun taustamateriaaliksi, mutta vilkuilen muutakin.

Bourken kirja on tunnettu ja se oli pitkään tärkeimpiä johdatuksia, ennen juuri tuota Brownin 1960-luvulla ilmestynyttä suurtyötä. Bourke opiskeli Torontossa, johon viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla syntyi merkittävä keskiajan tutkimuksen keskus. Asialla oli erityisesti ranskalainen tomisti Etienne Gilson, joka houkuteltiin rapakon taa. Bourken opettajana toimineen Gilsonin tuotantoon kuuluu myös teos Introduction a l’etude de saint Augustin, joka ilmestyi vuotta ennen Bourken teosta.

Bourken teoksesta ensimmäiset 200 sivua muodostavat Augustinuksen elämänkerran. Kolmen elämänkertaluvun sisällyksen katsomalla pääsee perille pääpiirteistä: Monnican poika, retoriikan opettaja, kristitty platonisti ja vetäytyminen Cassiciacumiin, luostari Tagastessa, piispa, riita donatolaisuudesta, riita pelagiolaisuudesta. Jos teologian ylioppilaat näkisivät sen vaivan, että lukisivat kirjojen sisällysluetteloita ajatuksen ja muistin kera, he tietäisivät jo hyvin paljon.

Toinen osa on suppeampi: vain 100 sivua. Bourke käy läpi Augustinuksen pääteosten De Trinitate, Genesis –kommentaari ja De Civitate Dei pääajatuksia eli Augustinuksen näkemystä Jumalasta ja sielusta, luomisesta ja luodusta maailmasta sekä yhteiskunnasta. Jälleen vähällä vaivalla sivistyneeksi. Mene, myy kaikki, mitä sinulla on - eli luultavasti tupakkapaperia ja –kone -, osta Bourken kirja ja lue sen ensimmäinen sivu, niin tiedät Augustinuksen pääteokset nimeltä.

Teos on kirjoitettu yleistajuisesti ja paikoitellen hieman maalailevasti. Nootisto kulkee sivun alareunassa ja sisältää runsaasti viitteitä Augustinuksen teoksiin, kirjeisiin, sekä tutkimukseen, josta valtaosa on edelleen tähdellistä.

Erinomainen ensikäden tieto ja johdatus tämän monialaisen ja monella tavoin vaikuttaneen henkilön elämään ja ajatteluun. Tiedossani ei ole aivan vastaavia yleistajuisia mutta samalla skolaareja esityksiä. Koska kirja on julkaistu jo 70 vuotta sitten, onkin aika jo panna se viralta uudella samantyyppisellä esityksellä. Tosin oma dispositioni on käänteinen Bourken esitykseen verrattuna. Elämänkertaosuuden laajuus on 2/5 Bourken esityksestä ja Augustinuksen tuotannon esittely esityksen varsinainen pihvi.

Mukana runsas kuvitus eli tasan tarkkaan kaksi: Augustinuksen aikaisen Afrikan kartta Caesareasta Hierosolymaan sekä vuonna 1900 Rooman lateraanipalatsista löytynyt luultavasti 6. vuosisadalta peräisin oleva fresko, jonka arvellaan esittävän Augustinusta. Kopioin sen tähän Augustinuksen kotisivuilta. Ne ovat ensimmäiset yhdenkään pyhimyksen kotisivut netissä. Ylläpitäjä on yllämainittu O’Donnell.

Only one, one, and one problem

Concerning our national security, we have only one problem: United States.

Mitenköhän olisivat naamat rapakon takana lässähtäneet, jos suomalaisministeri olisi ilman sen kummempaa retorista änkyttämistä kertonut tämän totuuden? Se nimittäin pitää paikkansa yhtä lailla kuin russofobiakin.

Ainakin niiden näkökulmasta, joiden mielestä suomalaisten Nato-vastustus johtuu siitä, että Nato mielletään amerikkalaiseksi järjestöksi.

Tai miltähän olisi kuulostanut, jos ministeri olisi Moskovassa kertonut, että turvallisuuskysymyksemme on Yhdysvallat, Yhdysvallat ja Yhdysvallat?

Pelkäämme historiallisista syistä arvaamattomuuttanne, arvon tove… , anteeksi ylhäiset ystävämme, vaikka tietysti rakastamme teitä yli kaiken, ja maantiede, historia ja kohtalo on sitonut kansojemme vaiheet yhteen. Ymmärrättehän, bolshoi on Venäjä, jonka nykyisessäkin kehityksessä on meitä huolestuttavia piirteitä. Mutta kautta Finlandia-vodkan, emme kykene vahvistamaan puolustustamme kansainvälisesti, koska kansan suuri enemmistö pitää amerikkalaista sotapolitiikkaa vastenmielisenä eikä tahdo osallistua jenkkivetoiseen touhuun, josta poikkeavaa ei oikein ole tällä erää tarjolla.

Jopa kansan syvien tunteiden tulkki ja sittempi puhemies Niinistö taisi sivuuttaa näitä taustoja puhuessaan kryptisesti eurooppalaisemman Naton tarpeesta.

Nato muodostettiin toisen maailmansodan jälkeen nimenomaisesti eurooppalaiseksi turvajärjestelmäksi. Ei tule kuitenkaan ensimmäiseksi mieleen, että Nato on tehty Saksan, Ranskan, Belgian ja Italian turvaksi. Kyllä se vaan jenkkien sotilasjärjestöksi mieltyy.

Joku voisi huomauttaa, että amerikkalaiset eivät ole vetäytyneet Euroopasta, toisin kuin venäläiset, jotka tosin yhtäältä ajettiin täältä ulos ja toisaalta lähtivät, kun rahat loppuivat. Miksi eivät? Jättäisivät kaluston kohtuuhintaan tänne.

Kyllä näissä värkeissä ihan tarpeelliset turvatakuut Euroopan Unionille olisi. Suomenkaan ei tarvitsisi sen kummemmin miettiä: se on Euroopan Unionin jäsen ja jos Euroopan Unionilla on oma Naton jäämistöstä muodostettu turvatakuunsa, se on myös Suomella, ellei Suomi sitten eroa Euroopan Unionista ja valitse johtajakseen perussuomalaista, perussuomalaista ja perussuomalaista.

Omilla turvatakuilla olisi lähinnä pelotteen merkitys. Ne pitäisivät yllä kynnystä Euroopan alueella suoritettua strategista iskua vastaan. Tositilanteessa niistä ei tietysti nykyistä järjestystä säilyttämään olisi. Historia opettaa, - nyt nousen varpailleni ja lausun uljaasti – historia opettaa, että kun isot armeijat lähtevät Euroopassa liikkeelle, mikään ei ole enää niin kuin ennen - ja silti lopputulos on se, että vanhat pettymykset jäävät henkiin.

Mutta olisiko järjestelmä Suomen kannalta parempi kuin nykyinen kansallinen puolustusjärjestelmä? Sanotaan, että joko Natoon tai rahaa nykyarmeijalle, mutta pitääkö tämä paikkansa, sillä ei kai nyt Natoon meneminenkään ilmaista olisi?

Entäpä, jos paras vaihtoehto onkin, että nykyinen varusmieskoulutus ylläpidetään, mutta puolustusmenoja ei tuntuvasti lisätä. Toiseksi paras vaihtoehto olisi eurooppalainen turvajärjestelmä.

Olenko näin kysyessäni niitä vastuuttomia henkilöitä, jotka antavat armeijan näivettyä? Niin ei kuulemma voi tehdä, koska tositilanteessa ei pärjää.

Itse asiassa meillä oli samanlainen linja ennen talvisotaa ja silti pärjättiin. Mannerheim löi koko 30-luvun nyrkkiä pöytään, että rahaa varustautumiseen, mutta ei vaan tippunut. Vasta aivan talvisodan kynnyksellä huomio alkoi kiinnittyä sotatarvikkeisiin. Tosin viime sodan tärkeimmät aseet olivat kyky liikkua metsässä, hyvä fyysinen kunto ja täisauna. Tässä merkityksessä suomalainen varustautuminen oli korkeata luokkaa. Suomi varustautui sotaan takomalla miekat auroiksi.

Mahdollinen, kuvittelukykyni ylittävä, sodankäynti alueellamme ei ratkeaisi kalustolla. Saattaisi olla sähköt katki ja bensa loppu. Silloin pärjää, jos osaa kaivaa kuoppaa lapiolla ja kirjoittaa lyijykynällä.

Avoimella ulko- ja turvallisuuspoliittisella keskustelulla, avoimella ulko- ja turvallisuuspoliittisella keskustelulla ja avoimella ulko- ja turvallisuuspoliittisella keskustelulla ja idänpoliittisella ryhdillä on Suomessa jalo historia. Siihen sisältyy sekin, kun meiltä lähti viesti, että ellei Neuvostoliitto muuta kantaansa, Suomen hallitus on pakotettu saattamaan sen järkiinsä.

Pidä hyvänäsi

Sunnuntaita kutsutaan pieneksi pääsiäiseksi ja syyspääsiäiseksi. Kirkkokäsikirjassa määrätty evankeliumiteksti on Luukkaan 7. luvussa, jossa Jeesus herättää Nainin kaupungissa asuvan lesken pojan kuolleista.

Vanhan testamentin teksti on Jobin postia.

Hän valittaa: sinä nostit minut tyhjyydestä olemaan, nuoruuteni voimaan ja hyvästä elämästäni ja kekseliäisyydestäni seuranneisiin rikkauksiin, ihanien tyttärien ja poikien isäksi.

Nyt on jäljellä tämä, varjo ja saasta, joka olisi parempi pistää Tuonelaan odottamaan kaiken raatelevan vihan loppumista. Ei siis mitään.

Pidä hyvänäsi, ota omasi, kuka muu tätä enää kaipaisi! Ei kukaan.

Mitään ei ole enää jäljellä. Ei mitään. Vie pois.

Tämä on vanha teksti ja vanha kokemus, ihmissuvulle yhteinen, jokaisen kohdalle ennemmin tai myöhemmin tuleva. Sanatarkka lainaus on seuraava:

”Ihminen, naisesta syntynyt,
elää vain vähän aikaa ja on
täynnä levottomuutta.
Kuin kukka hän avautuu ja
kuihtuu,
on kohta poissa kuin varjo.
Ja tällaista olentoa
sinun silmäsi vartioi,
hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
Voiko saastaisesta tulla puhdas?
Ei koskaan!
Ihmisen elämä on laskettu tarkoin,
lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät.
Sinä olet pannut hänelle rajan,
jota hän ei voi ylittää.
Käännä siis katseesi hänestä pois,
jätä hänet rauhaan,
että hän saisi iloita
kuin palkkalainen työpäivän
päätyttyä.
Kunpa kätkisit minut tuonelaan,
piilottaisit sinne, kunnes vihasi
on asettunut,
panisit määräajan ja
muistaisit sitten minut!
Mutta voiko ihminen herätä
eloon, kun hän on kuollut?
Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu
minä kuitenkin odotan,
että raadanta päättyy.
Silloin sinä kutsuisit minua,
ja minä vastaisin,
sinä kaipaisit jälleen
sitä, minkä oma kätesi on luonut.”
(Job 14,1-6, 13-15).

Aina poltti sikaria

”Kalpea olet sinä, ego, - mutta kaunis.”

Näin ihastelee Jean Sibeliusta esittävä Jarmo Sermilä Lauri Ikosen tuottamassa kaksiosaisessa Sibelius-dokumentissa, jota Yleteema näyttää uusintana.

Dokumentti oli poikavuosieni suurtapauksia. Kun se ilmestyi eli näytettiin ensimmäisen kerran, olin vanhempieni mukana Ikosella kylässä. Minun piti laulaa hänelle, ja jos olisin onnistunut (epäonnistuin jännityksestä johtuen pahasti), hän olisi ottanut minut esittämään Sostakovitsia lapsena suunnittelemaansa elokuvaan; ainoa elokuvarooli, jota minulle on tarjottu. Mutta pian Ikonen jo kuolikin.

Ikosen Sibelius-dokumenttia kannattelee Erik Tawaststjernan teksti. Esiintyjinä ovat yhden musiikkimme kultakauden tärkeät tähdet: Radion sinfoniaorkesteri, Okko Kamu, Martti Talvela ja Arto Noras. Kuva kiertää näytellystä osasta orkesterikuviin ja musiikkia säestää kuvallinen esitys: hevosia, koskia, vaaroja, kallioita.

Tawaststjernan Sibelius-sarjan toisen osan näytän saaneen joululahjaksi vuonna 1976, kolmatta minulla ei ole ja nelosen olen diarioinut vuodelle 1978.

Muistan monia odotuksen hetkiä: joko se ensi jouluksi ilmestyy? Elämänkertasarjan viides osa.

Tällaista oli osa poikavuosistani: Sibeliuksen elämänkerran lukua. Hourulaan? Tampereen sinfoniaorkesterin perjantaikonserteissa istuivat usein Jalakset, joista valkeapäinen rouva oli Sibeliuksen tytär.

Hiivin kyllä Jalaksien selkien taa, mutta en kuullut samanlaisia kommentteja kuin Erik Tawaststjerna pikkupoikana etsiytyessään Helsingin yliopiston konsertin jälkeen Sibeliuksen läheisyyteen kuullakseen, miten tämä osoitti talviyössä tähteä ja lausui Tawaststjernan tädille Vivianille: Muistaako Vivian, miten Vivian kerran Kämpissä otti korkean ceen?

Loputtomasti siihen aikaa kuluikin. Viides ja viimeinen osa ilmestyi 1988. Tawaststjerna aloitti silloin kun synnyin, 1965 ja lopetti silloin, kun olin jo armeijan käynyt ja filosofian löytänyt nuori herra.

Nämä neljännesvuosisadan aikana syntyneet viisi teosta ovat mielestäni tietämäni 1900-luvun kirjallisuuden korkeinta kärkeä, joista olisi tullut antaa Nobelin palkinto, jos jostakin suomalaiselle kirjailijalle se olisi pitänyt antaa.

Erityisen kiinnostavaa teoksessa on se, että siinä yhdistyy tieteellinen tutkimus ja kaunokirjallisuus. Tiedeyhteisöhän on yleensä tavattoman herkkä hipiästään: jos jollakulla on kaunokirjallista taitoa ja viritystä, hänelle annetaan tarpeen mukainen määrä sapiskaa, jotta ymmärtäisi hakeutua muualle yksiulotteisiin kirjallisen esittämisen konventioihin sitoutuneesta tiedeyhteisöstä. Kaiketi ongelma toimii myös kaunokirjallisuuden puolella. Itse asiassa luulisin, että Tawaststjernalla olisi nykyisin huomattavia vaikeuksia, mikäli hän koettaisi tarjota teostaan kustantajalle.

Voimme tietysti kysyä, ovatko teosanalyysit kaikin puolin kohdallaan jne. Tai kävikö niin, että Sibelius-tutkimus pääsee vasta nyt Tomi Mäkelän ja kumppaneiden toimesta alkuunsa kun se niin pitkään kapseloitui yhden ihmisen taakse? Mutta tämä on hiirten hyppelyä pöydälle. Se erikoinen tunnelma, jonka Tawaststjerna kirjoissaan luo, etsautuu, käyttääkseni hänen omaa termiään, sellaiseen harvinaisten kaunokirjallisten maailmanselitysten luokkaan, johon yleensä luetaan Proust, Musil ja Joyce ja meillä Volter Kilpi.

Tässä tapauksessa myös Readers Digest –mallin versio toimii. Nuorempi Tawaststjerna lyhensi. lähinnä sävellysanalyysit karsien, isänsä teoksen yksien kansien väliin. Kuvitus on runsasta ja tarina syöksyy e-duurista d-molliin.

Tietty paatoksellisuus on tietysti Tawastjtsternan itseilmaisua. Se kohdataan myös hänen pienemmissä suurelle yleisölle suunnatuissa töissään Voces Intimae ja Scenes Historiques. Hänen oli välillä vaikea nähdä Sibeliuksessa inhimillisiä piirteitä. Sen väitetään vaikuttaneen häneen niinkin syvästi, että kun Sibeliuksen lanko Jussi Jalas johti, aina sai kehut, johti miten johti.

Järvenpään hiljaisuus, joka oikeastaan lienee Sibeliukselle merkinnyt lähinnä sävellysrauhaa – Helsingissä kaikki musiikki kuoli minusta, hänen kerrotaan sanoneen – on tulkittu luomisvoiman sammumiseksi. Hän sävelsi kuitenkin täyttä häkää vielä 1931, jolloin hän oli 66 vuotias. Ei tällainen mitään luomisvoiman heikkenemistä merkitse, tuolla ikää vielä täydessä vedossa.

Se sävellys vuodelta -31, Sibeliuksen viimeinen soitinteos, on Galen-Kallelan hautajaisiin sävelletty Surusoitto. Aino Sibelius varmisti aikanaan oikeaksi Joonas Kokkosen käsityksen, jonka mukaisesti Surusoiton teema on kahdeksannen sinfonian teema. Tuon sinfonian Sibelius poltti 1940-luvulla. Se mitä siitä on jäljellä, kuljetti ystävän hautaan. Viimeisinä vuosinaan Sibeliuksen kerrotaan pohtineen jazzin säveltämistä.

Aina poltti sikaria on kirja Sibeliusta koskevista aikalaiskuvista. Mutta se olisi hyvä nimi myös intiaanisyntyiselle jazzmuusikolle - He-who-smokes-all-the-time

Titteleitä nimikortissa

Kävin universtaalla ja tapasin tuttuja.

Tuli puhetta siitäkin, millaista tiedekoulutusta ylioppilaille pitäisi antaa.

Mainitsin, että omalla kohdallani kiinnostuminen tutkimiseen ei olisi syntynyt ilman intellektuaalista herätystä. Se syttyi tenttiin lukiessa. Kirjoja oli paljon, samassa tentissä, ja eräässä niistä esitettiin moraalikäsityksiä antiikista myöhäiskeskiajalle. "Herätys" merkitsi seuraavien asioiden käsittämistä: merkittäviä ajattelijoita ja näkemyksiä on rannattomasti, kaikki ovat kiinnostavia ja innostavia, on tehtävä valtava määrä henkistä työtä, jotta saisi jonkinlaisen otteen tästä kaikesta.

Keskustelukumppani, tutkija, kertoi samanlaisesta kokemuksesta. Kun hänet nuorena opiskelijana vietiin Helsingin yliopiston kirjastoon, hän hävisi tiedon mereen, jolta häntä ei sittemmin ole takaisin kuulunut, muuta kuin juttelemaan tällaisista asioista.

Intellektuaalinen herätys tai kokemus näyttää olevan melko samarakenteinen ja se muistuttaa mystistä kokemusta siinä muodossa kuin sen kerrotaan olevan suurten kokonaisuuksien tajua, niistä ihastumista ja niiden yhteyteen pyrkimistä. Tulee mieleen Eino Kailan kuvaus omasta filosofisesta heräämisestään, joka kuulemma tapahtui soudellessa järvellä: hän käsitti todellisuuden kokonaisuutena ja itsensä tästä kokonaisuudesta riippuvaisena.

Joku voi tietysti lausua, että lähinnä tähän pakaralihaksia tarvittu eikä tuollaisia mystifiointeja. Että voi sitä tehdä työt työnä, kun on alalle ajautunut.

Itse asiassa tämä jälkimmäinen taitaa olla suositumpi näkemys, ja niin kutsuttu oppimisympäristö on tehty sitä varten.

Se on tapahtunut näin:

Ensin poistettiin isot tentit ja siirryttiin opintoviikon ja sittemmin opintopisteen sirpaleisiin.

Sitten tiedollinen kulttuuri muutettiin osaamiskulttuuriksi.

Se kun on hyvät herrat sillä tavalla, että tiede ei ole mikään osaamisinstituutio. Se on ensisijaisesti perustutkimusinstituutio, jonka sovellukset tulevat jos tulevat ja usein muuta kautta kuin tiedeinstituution toimesta.

Vihdoin ryhdyttiin verkostoimaan. Se ymmärrettiin aivan toisella tavalla kuin innovatiivinen verkko syntyy. Verkostoja alettiin rakentaa hallinnon ja organisaatioiden näkökulmasta ja ehdoilla, ei vapaan innovatiivisen tieteellisen etsinnän pohjalta.

Seurauksena on jäykkä, jatkuvia organisatorisia uudistuksia tuottava osaamisyhteiskunta, joka on erikoistunut mittaamaan itseään ja muuttamaan toimintaansa mittarien mukaiseksi.

Mittarien mukaiseksi muuttaminen puolestaan merkitsee laadun lisäämistä laatua vähentämällä. Se merkitsee sitä, että me emme enää elä yhteiskunnassa, joka lähti tutkijapainotteisesta koulutuksesta ja jossa ajateltiin, että on se hyvä, että lääkäreillä, papeilla, tuomareilla ja opettajilla on tutkijapohja ja sen mukaiset tiedonkäsittelyn valmiudet, vaikka eivät varsinaisesti tutkimuksellisissa tehtävissä toimisikaan.

Tämä yhteiskunta on korvattu osaamislähtöisellä, käytännön taitoihin keskittyvällä yhteiskunnalla, jossa titteli on ennen kaikkea muuta eli siis se, mitä nimikortissa lukee. Näin joku oppilaitos itseään takavuosina mainostikin: minkä tittelin tahtoisit nimikorttiisi?

Itse toivoisin, että olisin joko paroni tai kenraalimajuri. Varmasti on jokin osaamisen lyhytkurssi, joilla saa nimikorttiinsa tällaiset tittelit.

Hieno hetki

Ostaisitko tältä puulta käytetyn kesän, kysyin hetkessä joka sai minut pian aivovaurioon.

Olin suunnittelut projektihakemusta, mutta se muuntuikin projektiohakemukseksi eli omien huonojen puolien siirtämiseksi toisaalle. En perustanut komiteaa selvittämään asiaa, vaan oivalsin, että syksy oli saapunut mukanaan loisteliaimmat ominaisuutensa, jotka ovat auringonlaskun värejä.

Nautin siitä. Ja ylistän.

Ennen kuvittelin, että vain kesä on. Mutta vuosien vieriessä kaikki vuodenajat ovat lunastaneet paikkansa niin kutsutussa sielunmaisemassa. Elvistelen niille, jotka asuvat vain yhden tai kahden vuodenajan seuduilla ja koen sääliä.

Katu-uskottavuuteni on jo kauan sitten mennyt, mutta syksyn värit ovat.

Ja mitäkö tahdon tällä kaikella sanoa, oi Odysseuksenpoika? En mitään, en erikoista. Mainitsin vain, miltä tuntui.

Ja ajattele sitäkin: olisitko onnellinen, jos ihmiset taputtaisivat käsiään, kohottaisivat kiitoksensa taivaisiin asti puhettasi kuultuaan; jos he pystyttäisivät sinulle patsaan, joka pestäisiin päivittäin kirkaskatseisuutesi muistoksi; jos he nimittäisivät katujensa nimet sinun sanojesi perään; olisitko onnellinen, mikäli he nimittäisivät sinut tribunaaliksi, jonka valta ylittäisi muiden johtajien vallan; jos he vielä kuoltuasi ylistäisivät tekojesi voimaa säkeissään ja sanojesi viisautta lauluissaan, oi Odysseuksenpoika; olisitko onnellinen, nyt kerro sa mulle, jos sinulta kaiken tämän jälkeen otettaisiin syksyn värit pois?

Ja jos sanoillasi tai silkalla katseellasi olisi valta sitoa Orion ja Seulaset, sanoa lumelle ”tule” ja se tulisi. Riittäisikö se sinulle?

Tai asuisit talvisessa palatsissa, jonka tornit hipovat planeettoja ja vallihaudat ovat tuhannen sylen syvät. Niiden ylitse kulkevia kettinkejä tonninpainoiset jättiläiset pyörittäisivät lohikäärmeen piiskatessa heidän selkäänsä tulta miekkojen kilon häikäistessä, kun kuljet ja mietit sotasuunnitelmaa. Olisitko siihen tyytyväinen, riittäisikö se sinulle, vaatisitko muuta? Sanoppas se, olisitko sittenkin vailla, jäänyt ilman ja osaton?

Valokuvan ongelmia

Oli synkkä ja myrskyinen yö ja noin vuosi sitten, kun hankin ensimmäisen digikameran, hyvätasoisen Panasonicin pelin, Lumixin, jossa on ne Leican värkit.

Vaikka kokisikin ympäristön epämukavaksi, kameraa on mukava kuljettaa mukana. Muistikorttien ansiosta samasta kohteesta voi ottaa runsaasti kuvia, tallentaa koneelle, ja jos intoa riittää, jopa muokata kuvaa Microsoftin ohjelmalla.

Koulutusta minulla ei asiaan ole. Kameran käyttöohjeet luin, ja minkäänlaisia ATK-kursseja en ole koskaan käynyt. Mutta kokeilemalla oppii jotakin.

Olen sunnuntaikuvaaja siinä missä joku toinen –maalari.

Kuvaan ihmisiä, rakennuksia, maisemia ja luonnollisia yksityiskohtia.

Ensimmäinen filosofisluonteinen ongelmani on tämä: luonnollisia yksityiskohtia? Tarkoitan tällä sitä, että kuvaan luontoa siitä näkökulmasta ja sellaisena kuin se herättää minussa täsmentämättömän tunteen tai ajatuksen. Yritän löytää ja tallentaa jotakin sellaista ikään kuin välittömästi silmääni taiteeksi kelpaavaa, joka on jo: oksien grafiikkaa, veden piirtoja, lumen muotoja, kivien uurteita.

Mutta kun kuva on otettu, on näkökulmani, täsmentämätön tunteeni ja ajatukseni muodostanut kuvattavasta kohteesta jonkinlaisen käsitteen tai ehkä noeeman, jonka kopio kuva on.

Missä mielessä on luonnollisia yksityiskohtia? Missä mielessä nuo luonnollisiksi, luonnon omiksi ”taideteoksiksi” ensisilmäykseltä koetut kohteet ovatkin artefakteja, jotka syntyvät kohteen ja katsojan välisessä seurustelussa?

Missä merkityksessä on niin, että luontoa ei voi kuvata vaan se piiloutuu kuvalta?

Ajattelen hieman intiaanimaisesti, että kuva vie sielun, mutta käänteisesti: sielu jättäytyy kuvasta pois. En tavoita kuvalla sitä, miten asiat ovat.

Tähän liittyy toinen ongelma: miksi valokuvia otetaan, muuta kuin muistin virkistämiseksi? Onko jokin toinen taidemuoto, joka – kuten keskiajalla lausuttiin – ars naturam imitatur, jäljentää luontoa? Se katsomus on muuten selitys sille, miksi keskiaikaiset kuvat ovat naiiveja. Ne ovat kopioita perusmuodoista, ideoista, arkkityypeistä.

Ars naturam imitatur –periaate väritti taiteen luonnetta koskevan käsityksen lisäksi taiteilijan ammatti-identiteetin. Todellisuuden jäljentäjä oli Mestari, joka kuului Kiltaan ja hänellä oli kisällejä, oppilaita, joista oli tuleva mestareita. Tehtävä oli kertoa maailma, ei oman sisäerityksensä liikehdintöjä.

Viimeisinä vuosisatoina tästä näkökulmasta on luovuttu. Gombricht Taidehistoriassaan kiteyttää asian osuvasti: ei ole taidetta, on vain taiteilijoita.

Ei ole mestareita, ei kisällejä, on artisteja, itsensä ilmaisijoita. Ja korkeimmillaan: näitä me olemme kaikki eli siis meidän jokaisen elämä on ihmeellinen taideteos, joka voidaan myydä kovaan hintaan Momassa. Kuten valitettavan usein käykin. Joskaan ei Momassa.

Eräässä mielessä kuitenkin tahtoisin kyseenalaistaa tämän taidehistoriassa tehdyn erottelun. Jos ajattelemme Kleetä tai vaikkapa Chagallia puhumattakaan Picassosta, ei voi ykskantaan väittää, että he ilmaisisivat itseään. Tavoite on sanoa, mikä maailma, mikä todellisuus on. Ja yllättäen: kuvat usein näyttävät kovin keskiaikaisilta. Niiden kovan luokan taiteilijoiden, jotka on usein kohotettu yksilöllisyyden airueiksi, on ollut vaikea kotiutua maailmaan, jossa ajatellaan niin. He ovat, kuten Picasso asian ilmaisee, tahtoneet maalata, ei kuten näkevät asioiden olevan, vaan kuten tietävät niiden olevan.

Niin tai näin. Katselin vuoden mittaan ottamiani kuvia. Valitsin niistä kolmisenkymmentä ja ajattelin, että pidänpä näyttelyn. Oikealla olevan linkkilistan palkkia Valokuvanäyttely klikkaamalla pääsee sujahtamaan sisään. Toinen tapa on mennä profiilin kautta. Näyttelyssä on kaksi osaa: Tunteet värikuvina ja Muotokuvia. Kuvat eivät ole mietityssä järjestyksessä, minkä myönnän puutteeksi. Pikselitkin ovat useiden osalta sekaisin siten, että jos joku klikkaa, kuvat eivät välttämättä mahdu ruutuun.

Näistä piccolo piccolissimo ongelmista huolimatta tahtoisin muistuttaa, että me galleristit sentään olemme jotakin: timanttisormus pikkurillissä, kynnet hiotut, nenäliina rintapielessä ja maku kultivoitunut. Ympärillämme sinkoilevat esteettiset sukkeluudet sekä kuulumiset taiteen keskuspaikoista, daamien ihmeellinen hajuveden tuoksu ynnä seurueen jalosukuisuuden kymi.

Melankolian kaksi huonetta 2: "Metsän tummuus mulle tuokaa."

Melankolian kaksi huonetta 1: "Puut, kaikki heidän vihreytensä"

Elämä pelissä

Ja katso: niin tuli maailma vihdoin valmiiksi, että kuolinpäivänsäkin voi jo laskea nettilaskurilla.

Ihan totta.

Itse kuolen 82 vuotta ja kymmenen kuukautta vanhana.

Että aikaa vielä on ja niinpä Alkon kautta kotiin ja hengellinen kirjallisuus vaatekaapin nurkkaan muutamaksi vuosikymmeneksi.

Laskuri on Ylen, jolla on tuon otsikon niminen ohjelma. En ole katsonut, mutta mainoksilta en ole välttynyt. Tarkoituksena on, että tupakkia ja viinaa vetävä nuorisojulkkis ja ylipainoinen ammattijärjestömies muuttavat elämänsä ja elävät yhtä vanhaksi kuin minä.

Mikäpäs siinä. Turvavyö tulee pitää autossa istuessa kiinni, välttää rasvoja, jatkuvaa kaljoittelua ja stressiä. Nukkuakin pitäisi ja hikeen itsensä treenata.

Hyviä asioita kaikki. Hyviäpä hyvinkin.

Alkoi vaan hieman naurattaa, kun elinikäennustelaskuria kokeiltuani katsoin kirkkokäsikirjan tekstin tälle päivälle:


Matt. 6: 25-34:

"Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Siitä siis vaan heilumaan pitkin poikin Galileaa? Kyllä vain.

Ja jotta kukaan ei ajattelisi, että tekee pilkkaa vakavasta asiasta, niin totean lopuksi, että stressi, turha huoli, acedia, joka keskiajalla nimitettiin kuolemansynniksi, on elinkaarilaskurissakin huomioon otettu asia.

Myäntää sen meinaan siis kapitalistinenkin tiädemies, että murhe tappaa.

(Kuva on Dürerin Melankolia.)

Iineksen meemihaasteen Yksi yli muiden muutos Leonooran negaation kautta Mietiskelijän mahdolliseksi olioksi lyhyesti esitettynä

Blogistanissa elää ja vaikuttaa Iines, jonka blogin nimi on Ikkunaiines. Iineksen kirjoitukset ovat taiten tehtyjä ja kuvavalinnat onnistuneita, suosittelen siis tätä blogia kaikille.

Nyt Iines on laittanut liikkeelle meemin.

Olen käsityskannassa, jonka mukaisesti meemi on keksitty geenistä, se on aihio, joka leviää ja moninaistuu. Taitaa olla suuri ajattelija Richard Dawkins, suoraan Britanniasta, joka kirjoitti tästä aihepiiristä seikkaperäisemmin. Siitä, miten meemi muuttuu kulttuurievoluutiossa olkoon esimerkkinä, että Iines on saanut meemin joltakin toiselta, Leonoora omassa blogissaan on muuttanut sitä negaatioksi ja vastaavasti Leonooran negaatio on vaikuttanut siihen, miten tässä meemiä käsittelen.

Iineksen meemissä tulee vastata alla oleviin kysymyksiin. Koska ne osittain ovat samanlaisia kuin profiilitiedot, joihin olen antanut jo vastauksen, kuvittelen mahdollisen olennon.

Teoreettisena lähtökohtana on olioiden taksonoiminen mahdottomiin, mahdollisiin ja välttämättömiin. Se, että seuraavassa oleva kuvitelma ei ehkä tunnu kaikin osin kuvitelmalta, johtuu siitä, että tällainen olio on mahdollinen, vaikkakaan ei toteutunut. Lisäksi olen pitänyt tavoitteena sellaisen kokonaisuuden luomista, jonka kanssa en tahtoisi olla tekemisissä, prima facie. Mutta kun tarkemmin tarkastelee, en ole asiasta aivan varma.

Yleensähän tällaisista vastauksista, silloin kun henkilö vastaa niihin rehdisti, muodostuu melko sympaattisia. Mutta ajatelkaamme, että postmodernistinen identiteettiteoria olisikin totta ja kaikki kävisi eikä subjektia olisi. Jotakin seuraavantapaista voisi ehkä syntyä. Haastan muut kuvittelemaan kokonaisuudelle elämäntarinan (joka varsinaisesti ei ole elämäntarina vaan luettelo tapahtumista, jotka eivät välttämättä ole saman subjektin, jota siis ei ole, kokemia, terveisiä vaan Lacanille!).

Tässä lempparit:


Lempikirja
Ilmestyskirja

Elokuva
Ilmestyskirja. Nyt!

Musiikki
Vivaldin Neljä vuodenaikaa

Artisti/bändi
Onni Gideon

Idoli
Shirley Temple

Biisi
Taikahuilun kolmen tytön keskiääni, ihan kaikki käy, ketä siinä on.

Näyttelijä
Sulevi Peltola, se on ihku.


Tv-sarja
Joku japanilaisista kotistereoin, oisko Samsung, pääasia että digi näkyy.

Ruoka
Hiuksia verikastikkeessa

Suklaa
Suli takataskuun

Karkki
Nicorette -purukumi

Jälkiruoka
Kuippananmarjahillo

Jäätelö
Ihmisellä on oikeus intiimiin alueeseen, jolla ei tehdä paljastuksia

Ruoka- ja janojuoma
Hiki

Mehu
Itzekerätyistä marjoista valmistetut.

Limppari
Pyynikin helmi

Drinkki
Ei ota, koska ajaa

Mieto alkoholi
Pontikka

Sanonta
Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin tai tiedän minä vieläkin paremman: Muuten olen sitä mieltä, että Karthago pitäisi tuhota..

Vaate
Frakki tai tumma puku miniatyyrikunniamerkein

Maisema
Sahara

Paikka kotona
Hellan ja nyrkin välissä

Ihminen
Susi

Ystävä
Bestis pysynyt samana kansakoulun ensimmäiseltä luokalta asti, ja se on tosi harkkaa. She makes me feel cool cool cool att köpa Zuzammenfassung, merci. Ding däng mä meen kun mä ajattelenki.

Muisto
Suudelma taustana Kuuban yö erään ihkun kaa.

Harrastus
Mölkky ja jonkin verran matkustelua ympäri Yhdysvaltoja

Taulu
Ton kysymyksen mä ostan niin ku et kertotaulu, jos pakko rajoittaa, niin erityisesti vitosen

Väri
Hei epäreiska kvestio, kun oon värisokee. Exä viitsi kysyy jotakin muuta, hei pliis, pliide!

Asento
Lepo

Auto
Toyota Corolla

Eläin
????!!!!...Sä oot...Ehkä Helkama.

Parnassokselta pudonnut

Yleteemalta lähetetty uusintasarja Suomen taiteen historiasta sisältää runsaasti mieltäylentäviä mustavalkoisia dokumenttipätkiä, joissa huomattavat henkilöt kaikilta taiteenaloilta esiintyvät. Puuttumaan jää kuitenkin esimerkiksi Eino Leino, jota lienee kuvattu vain maalauksin ja valokuvin. Jälkimmäisistä tunnetuimmat ovat Otto Mannisen ottamia. Juhani Aho poikineen harrasti kotivideoita eli elokuvaa: Sibeluksesta ja perheestä Ainolassa on kiinnostavia Ahon otoksia.

Jokunen ilta sitten huomio kiinnittyi muutamiin ohivilahtaviin otoksiin, joissa Tatu Vaaskivi kirjoitti romaania ja esitteli sitä.

Siinä taitaa olla yksi unohdetuimmista.

Hän eli vain 30-vuotiaaksi, kuoli sodan keskellä. Heiveröiseen nuoreenmieheen kätkeytyi kuitenkin poikkeuksellinen luomisvoima. Hän ehti julkaista yli kymmenen paksua teosta, joista osa oli historiallisia romaaneja ja osa esseitä tai tutkielmia.

Hänen kulttuurikriittisistä teoksistaan merkittävin on Vaistojen kapina, joka esittelee psykoanalyysin ja muuta ”primitivismiä”, kuten tuolloin sanottiin. Teos ehkä jäi ajan johtavaksi vapaamielisyyden julistukseksi nousseen Lauri Viljasen Taistelevan humanismin jalkoihin.

Historiallisista romaaneista tärkein on jatkosodan alussa ilmestynyt kaksiosainen keisari Tiberiuksesta kertova Yksinvaltias, jota esimerkiksi Mika Waltari luonnehtii Kirjailijan muistelmissa siihenastisen suomalaisen historiallisen romaanin merkittävimmäksi saavutukseksi.

Vaaskiven tyyli on maalailevaa ja koristeellista. Sitä on myöhemmin vieroksuttu, mutta jos se kaikessa koristeellisuudessaan onkin kankeampaa kuin ajan johtavan tyylitaiturin, Olavi Paavolaisen tyyli, se on jollain tavoin uskottavampaa ja miksipä ei syvällisempää.

Sellainen on tiedustelijan kohtalo. Ensin käyt katsomassa ja kartoittamassa. Sitten ajaa armeija ohitsesi ja tuuli ylitsesi, tässä tapauksessa osastot Paavolainen, Viljanen ja Waltari.

Omassa hyllyssäni on Vaaskiven kuoleman jälkeen julkaistu artikkelikokoelma Kurjet etelään, jonka alussa on muutamia kirjoituksia Virosta, muun muassa tarina mielikuvituskirjailija Valdesista.

Vaaskivi kertoo, että kun hatusta tempaistusta Valdesista oli tullut bestseller, keksijä paljasti, ettei mitään Valdesia ollut olemassakaan. Tähän kansa, muun muassa Valdesin sukulaisiksi esittäytyvät henkilöt, reagoivat tyrmistystä uhkuen. Keksijä sai kuulla, että Valdes oli ollut niin hiljainen, niin hiljainen mies.

Muut kirjoitukset kertovat Italiasta.

Vaaskivi oli oppinut, autodidakti. On outoa, että hän ei hakeutunut tieteelliselle uralle, vaan kävi vain muutaman vuoden Kansankorkeakoulun toimittajalinjaa Helsingissä.

Hän oli kotoisin Oulusta. Onkohan tällä jotakin tekemistä myöhemmän pohjoisen historian kanssa? Erno Paasilinna, joka kaiken muun ohella oli myös tietokirjailija, piti ainoina oppineina itseoppineita, muut kun olivat opetettuja – väite, joka ei pidä paikkaansa, mutta on paasilinnalaisen iskevästi muotoiltu. Tiedeyhteisö kuului hänen mielestään St. Helenalle.

Kurjet etelään –teoksessa esittäytyy arktinen kaipaus. Siinä ne ovat, Sibeliuksen nuoruuden linnut! Kaipaus liitää kaukomaille ja sulaa Ostian sataman lämpöön. Teema on usein myöhemminkin toistunut suomalaisessa kirjallisuudessa ja sen keskeisimpiin ilmaisijoihin kuuluu Onni Okkosen Italian taidekaupunkeja.

Niin tai näin, tässä tällaisen setämiehen vinkki nuorelle teologian ylioppilaalle: tee Vaaskiven uskonnollisista käsityksistä gradu. Postuumina julkaistu Pyhä Kevät on romaani Kristuksesta. Luppohetkinä voit lueskella Danten Jumalaista näytelmää Vaaskiven puolison, Elina Vaaran, suomennoksesta jos Leino tuntuu liian vaikealta.

Kävin Oulun kaupunginkirjaston sivuilla, vein valokuvan ja tuon luettelon tuotannosta:

Arkaadiset jumalat [kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa] 1990 (Julkaisematon käsikirjoitus vuodelta 1934. - Käsikirjoituksen nimiölehdellä tekijän nimi: Tatu Vahlstén. - Toimittanut Saara Lilja)
V. A. Koskenniemen runous, 1935
Vapaan arvostelun puolustus, 1936
Vasara ja kipsikuva, 1937
Demeter ja madonna, 1937
Vaistojen kapina, modernin ihmisen kriisi, 1937
F. E. Sillanpää, elämä ja teokset, 1937
Suljetut vaunut, Kustaa Mauri Armfelt, 1938
Huomispäivän varjo, länsimaiden tragedia, 1938
Loistava Armfelt, elämäkertaromaani, 1938
Valitut teokset : 1 : Valkea laiva, 1938
Rooman tie, matkakuvia, 1940
Yksinvaltias 1–2, 1941–1942
Pyhä kevät, 1943
Kutsumus, kirjeitä vuosilta 1927–1942, 1945
Kurjet etelään ¬ matkakuvia, 1946

Aleksandrian kirjastot

Professorina ollessa noloimmaksi hetkeksi muodostui se, kun kollega saapui huoneeseen ja kerroin, että valmistelen tässä luentoa, lähteenä: Wikipedia, Wikipedia ja – Wikipedia.

Wikipediaa moni besserwisser moittii ja vastaavasti ûberoberbesserwisser kehuu. Kontribuoin seuraavassa tätä keskustelua kertomalla aamuisen kokeeni tulokset.

Valitsin sumealla logiikalla eli arpomalla mielestäni ensimmäiseksi sinne jääneen aiheen. Arpa lankesi Egyptistä. Mitä Wikipedia kertoo Aleksandrian kirjastosta?

Vertailumateriaaliksi otin suomalaisten painettujen tietosanakirjojen aatelisen, Otavan Ison Tietosanakirjan. Sinne hakusanan on kirjoittanut professori Jaakko Suolahti. 14-rivinen esitys, jonka otsikko on Aleksandrian kirjastot, kertoo, että 3. vuosisadalta ennen Kristusta Egyptin hallitsijat kokosivat näihin kirjastoihin kreikkalaisen kirjallisuuden tuotteet. Pääkirjasto sijaitsi palatsialueen Museionin yhteydessä. Toinen sijaitsi Sarapise-jumalan temppelin yhteydessä. Museionin kirjastossa oli 700 000 kirjakääröä. Se paloi Caesarin aikana, mutta korjattiin. Sarapieionin laitos tuhoutui 391.

Wikipedian artikkeli on tulostettuna 5 aanelosta. Siihen liittyy myös kuvia Aleksandrian uudesta kirjastosta. Artikkeli toistaa Suolahden pätkän tiedot, mutta problematisoi tuhoutumisen historian. Esimerkiksi Caesarin aikaan väitetyn tuhon yhteydessä artikkeli suorittaa lähdekritiikin, jonka mukaisesti 16 mahdollisesta antiikin kirjoittajasta 10 ei tiedä mitään tapauksesta. Artikkelissa pidetään varmana, että Sarapieionin laitos tuhoutui 391 ja ehdottaa, että Aleksandrian kirjaston tuho ajoittuu 300-luvun lopulle.

Artikkelissa viitataan professori Jaakko Frösénin Tieteessä tapahtuu –lehdessä julkaistuun artikkeliin Aleksandrian kirjastot, joka avautuu vaivattomasti linkistä. Frösénin artikkeli on nautinnollinen. Hän johtaa tieteen huippuyksikköä, jonka tehtävänä on pelastaa edelleen olemassa olevan Pyhän Markuksen kirjaston käsikirjoitukset ja painotuotteet.

Pyhän Markuksen kirjasto?

Aleksandrian kirjastot?

Frösén valottaa kysymystä Aleksandrian kirjaston tuhoutumisesta esittelemällä ne puolenkymmentä kirjastoa, jotka Aleksandriassa olivat ja joista Pyhän Markuksen kirjasto oli ja on edelleen yksi. Ehkä tuhojen yhteydessä kirjoja siirrettiin myös kirjastosta toiseen, joten tuhoutuminen on ollut suhteellista.

Frösén kertoo, että Museionin kirjaston esikuvana on saattanut olla Aristoteleen yksityiskirjasto, jonka hänen oppilaansa Neleus kuljetti kotipaikkakunnalleen Skepsikseen ja mistä se myöhemmin kulkeutui sotasaaliina Roomaan. Aleksandriaan ensimmäiset kirjat hankittiin kopioimalla: kaikki kynnelle kykenevä takavarikoitiin, alkuperäinen liitettiin kirjaston kokoelmaan ja omistajalle annettiin kopio. Ajan kuluessa kääröjen kokonaismääräksi tuli joko 500 000 tai 700 000.

Caesarin vierailun yhteyteen liittyvän tuhoutumistarinan osalta Frösén esittää kysymyksen, tuhoutuiko kirjasto vai vain sen varasto.

Tämän äitikirjaston lisäksi oli siis olemassa tytärkirjasto Sarapieionissa, vai pitäisikö sanoa lähikirjasto. Onko niin, että koko palatsialueen tuhoutuessa vuonna 273 kirjaston kirjat siirrettiin Sarapieioniin?

Kolmas kirjasto on tämä Pyhä Markus. Se oli Aleksandrian kreikkalaisortodoksisen patriarkaatin kirjasto. Neljäs kirjasto oli koptikristittyjen kirjasto.

Myös Frösén pitää Sarapieionin laitoksen tuhoutumista vuonna 391 ilmeisenä. Mutta merkitsikö sen tuhoutuminen tytärkirjaston tuhoutumista vai vanhemman pääkirjaston sinne siirretyn kokoelman tuhoutumista yhdessä sen omien kokoelmien kanssa?

Mutta Pyhän Markuksen kirjasto, Aleksandrian kirjasto, ei siis ole tuhoutunut, vaikka se onkin vaeltanut monet vaikeat retket historiansa aikana. Se on se kirjasto, joka sijaitsi yhteydessä Aleksandrian katekeettakouluun, tähän Filonin työn seurauksena syntyneeseen uusplatonistiseen opinahjoon, jonka Ammonius Saccaksen opettamat kristityt, Origenes ja Kleemens omivat ja muunsivat teologiseksi korkeakouluksi. Frösén kertoo, että vuonna 1955 tehdyn luettelon mukaan kirjastossa on 23 746 nimikettä.

Mitä siis kokeemme Wikipediasta osoitti? Induktiiviset päätelmät eivät ole päteviä. Kokeemme on yksittäistapaus. Mutta pitää paikkansa, että Wikipedian välityksellä on tavoitettavissa ainakin Aleksandrian kirjastojen osalta kriittiseen ja mitä ajankohtaisimpaan tutkimukseen perustuvaa asiatietoa.

Jotta voisimme arvioida Wikipedian tiedollista luonnetta, on saatava lisäinformaatiota. Onnistunut yksittäistapaus osoittaa, että tutkimusta kannattaa jatkaa, mikä toisin sanoen merkitsee, että Wikipediaa kannattaa lukea.

Niinpä katsoin myös hakusanan kirjasto, jonka mukaan maailman suurin nykyinen kirjakokoelma on Moskovassa, 42 miljoonaa nidettä. Washingtonin Library of Congressissa on 29 miljoonaa nidettä. Sen sähköistä katalogia olenkin joskus käyttänyt, on näppärä: http://catalog.loc.gov Lohduksi jos vievät yöllä Siperiaan: Novosibirskin kirjastossa on 13 miljoonaa nidettä.

Totuus ilman käsitystä

Ensihätään ei pulpahda mieleen puhua juutalaisesta filosofiasta samassa merkityksessä kuin länsimaisen filosofian historia puhuu filosofiasta.

Filon Aleksandrialainen on poikkeus, tämä platonisti, jonka intellektuaalisen perinnön loistossa i kristinuskoon kääntyvät herraspojat oppivat käyttämään omia aivojaan. Islamilaisilta ajattelijoilta ja Aristoteleelta saivat keskiajalla vaikutteita Salomon Ibn Gabirol sekä Mooses Maimonides. Molemmat vaikuttivat kristilliseen skolastiikkaan ja olivat näin suuressa huudossa eli katu-uskottavia keskiajalla.

Sittemmin on ollut monenmoista. Spinoza tai myöhemmin Husserl olivat juutalaisia, mutta heidän filosofiaansa ei tulisi mieleen luonnehtia erityisesti juutalaiseksi filosofiaksi. Sama pätee Coheniin, Horkheimiin tai vaikkapa Marxiin. Selvästi juutalainen filosofi on Martin Buber, ehkä Levinaskin. Mutta kun Putnam ja Nussbaum joskus totesivat jostakin, että juutalaisina filosofeina heitä loukkaa sejase, moni mietti, että enpä ole tullut tuosta vinkkelistä asiaa teidän osaltanne ajatelleeksi.

Mooses Maimonides on perskohtaisestikin kiinnostava tapaus, sillä huoneessani asuu samanniminen kissa. Se tosin uskoo vaikuttaneensa ennen jumalana Epyktissä.

Maimonides kirjoitti teoksen Erehtyväisten opas, jonka skolastikot tunsivat nimellä Doctor Perplexorum sekä tietysti paljon muuta, ja risat.

Maimonideen ajattelun on katsottu edeltäneen Tuomas Akvinolaista sikäli, että teologialle muodostetaan järkevä pohja Aristoteleen filosofiassa. Maimonides esimerkiksi esitti samanlaisia jumalatodistuksia kuin Tuomas.

Katolinen filosofianhistoriallinen tutkimus (Copleston) esittää, että Maimonides oli kallellaan negatiiviseen teologiaan Tuomasta voimakkaammin. En ole aivan vakuuttunut tästä erosta: Tuomas oli apofaattisempi ajattelija kuin millaisena hänet yleisesityksissä esitellään. Pitäisi näemmä tutustua esimerkiksi tuollaiseen vanhaan tutkimukseen kuin Guttmann, Verhältniss des Thomas v. Aquin zum Judentum (Breslau, 1891) ja katsoa, että löytyisikö tästä aihe annettavaksi jollekin nuorelle eläimelle, joka jaksaa vielä paiskoa töitä älyn laboratorioissa.

Toisaalta Maimonides ennakoi Ockhamia. Jotkut asiat ovat vain ilmoitustotuuksia, vaikka Aristoteles olisikin osoittanut ne järjettömiksi. Näin on laita maailman luomisen eli ajallisuuden osalta ja niin muodoin myös ihmeiden osalta.

Päälinja on kuitenkin selvä: jos Aristoteles ja kirjoitukset törmäävät, on Arska oikeassa ja kirjoitukset oikeassa vain sikäli, että ne on tulkittava allegorisesti. Näin siis veto lyödään prima facie Aristoteleen puolesta.

Mutta onko allegorisen tulkinnan takana jokin totuus, jota emme tiedä? On. Tämäkin haiskahtaa vähän nominalistiselta näkemykseltä. Sen mukaan kun kyllä taidamme Kaanaan kieltä, eli voimme käyttää pyhää syntaksia (sanasto + kielioppi), mutta emme ymmärrä, mitä tämä kieli merkitsee eli toisin sanoen emme taida semantiikkaa.

Vitsi muodostuu siitä, että henkilö voi olla täysin oikeassa vaikka hänellä ei olisi hölkäsenpöläyksen vertaa totuudesta käsitystä. Hän toistaa totuuden ja ei muuta kuin totuuden kuin Arvi Lind voimansa päivinä.

Niin Jeesuskin opetti. Hän oli juutalainen, mutta ei taatusti filosofi.

Kulkuri

Lukuohje: luetaan Peter von Baghin äänellä, erittäinkin viimeiset kappaleet.

Huhtikuu on kuukausista julmin, ainakin vuonna 1889, jolloin kyseisen kuukauden 16. päivä syntyi Charles Chaplin, 20. päivä Adolf Schicklgruber, johon myöhemmin saimme tehdä tuttavuutta Hitler-nimisenä sekä 26. päivä Ludwig Wittgenstein. Hitler ja Wittgenstein kävivät jonkin aikaa samaa koulua, mutta eivät ilmeisesti olleet tuolloin tekemisissä. Chaplin eli lapsuutensa Lontoossa, mutta siirtyi varhain Yhdysvaltoihin seurueessa, johon kuului myös Stan Laurel, syntynyt heinäkuussa 1890.

Nauru pidentää ikää sikäli, että Chaplinin kuolemasta tulee kuluneeksi joulukuussa vasta 30 vuotta. Hänen nuorin poikansa on syntynyt 1960-luvulla eli kuuluu kanssani samaan loistavaan sukupolveen, joka tosin ei oikein vielä ole näyttänyt kynsiään ja kykyjään.

Chaplinin ensimmäinen kokopitkä olikin parahultaisesti nimeltään Chaplinin poika. Kuva tuossa, viety Wikipediasta, on tästä elokuvasta.

Chaplinin lyhytpätkiä näytettiin 70-luvulla televisiossa. DVD on tässäkin mullistanut paljon. Chaplin collection on huokea ratkaisu omassa muutaman neliön teatterissaan elokuvataidetta harrastavalle modernille kuluttajalle. Kaiken kaikkiaan Chaplin teki noin 80 pätkää, joista kokopitkiä noin 10.

Nykyaika ja Diktaattori ovat kolahtaneet minuun syvimmin. Nykyaika on eri työolosuhteissa puhutteleva ja profeetallinen eikä sen osalta voi välttää samaa tunnelmaa kuin Fellinin osalta ensikertaa Italiaan matkatessaan: nämähän ovat dokumentteja.

Chaplinin säveltämästä musiikista muistan kappaleen Smile, jonka taidan viheltää virheettömästi. Akateemikko von Wright olisi ehkä pitänyt tätä jonakin, kirjoittaahan hän Wittgensteinista, että tämä ”vihelsi virheettömästi”.

Prahasta saa nukketeatterivälineistöä. Otin kerran Chaplinin mukaan. Nyt siltä ovat jalat katkenneet ja siimat sekaisin. Kafkassa, josta tsekit eivät ole erityisemmin otettuja, hänhän kirjoitti saksaksi, on jotakin samaa kuin Chaplinissa vaikka Kafka onkin ehkä kubistisempi kuin Chaplin ja varmasti epätoivoisempi. Ajattelen tässä esimerkiksi novellia Blomfelt- vanheneva poikamies.

Diktaattorin loppukohtaus, palopuhe rakkaudesta ja rauhasta ei ehkä ole kaikkein juohevin kohtaus elokuvan historiassa. Mutta parturikohtaus on sitä, epäilemättä. Siitä on jo varhaisempi viritys ensimmäisten lyhytpätkien joukossa.

Muista kohtauksista nousevat mieleen heti sämpyläjalkatanssi ja siansaksaitalialla esitetty laulu tanssin kera.

Ruoalla ei saa leikkiä (siinä leikit vaikka kehitysmaissa nähdään nälkää! siinä leikit, vaikka ruokasi eteen on aherrettu! Etc. etc.), mutta voisikohan ensimmäisen kuitenkin ottaa päiväkerhojen ohjelmaan. Jos ei käy, niin kokeiltakoon edes kahta sokeria ylähuulen välissä.

Muistutan tässä välissä lukuohjeesta, oikaisihen asentoa ja jatkan:

1900-luvun kaapinpäällyksessä on ilkeitä kasvoja, kipsipäitä, jotka ovat yksi sun toinen toisensa jälkeen pudonneet ja hakattu palasiksi: Lenin, Stalin, Hitler… Mutta tämän vuosisadan lävitse saattoi hoippua myös nuhjaantuneena herrasmiehenä, hyvin tavoin ja kauneuteen kurkottaen. Kun oikean käden taittaa levyksi reittä kohti ja potkaisee hieman vinosti eteenpäin, on ottanut ritarillisen asennon, joka on yksi urhoollisimmista niin sanotussa kulttuuriperinnössä.

Kunhan keppi ja hattu eivät unhoitu.

Jostain syystä se, kun ihminen kompastuu, on koomista. Tai se, kun iso ihminen ottaa pientä niskasta ja tämä pieni hakkaa isoa mahaan.

Voimme ajatella, että tämä on naiivia ja elokuvahistorian ensivaiheen takeltelevaa yritystä. Mutta kenties se näyttää myös sen, ettei viattomuuden maille ole sittenkään kuin vajaat sata vuotta.

Ja nyt menen katsomaan, milloin Laina-täti oli syntynyt, 1880-luvun lopussa vai 1890-luvun alussa. Hän oli luullakseni vanhin ihminen, jonka olen tavannut, ja olisi tietysti kiinnostavaa, mikäli olisin ollut häntä käteltyäni fyysisessä kosketuksessa aikaan, jolloin Chaplin oli vauva.

Ajatuksia orientisti

Teoksensa Sielusta 3. kirjan 5. luvussa, joka on vain parikymmentä riviä pitkä, Aristoteles kirjoittaa kuolemattomasta ja ikuisesta järjestä, joka on erillään kaikesta muusta ja joka mahdollistaa ikään kuin valon tavoin häviävän järjellisen toiminnan.

Kohta on yksi filosofian historian tunnetuimpia, ja sen pohjalta on keskusteltu esimerkiksi siitä, onko Aristoteleen ikuinen järki sama kuin Jumala. Tälle tulkinnalle ei teksti sinänsä anna aihetta.

Tunnetuimpia tulkintoja aiheesta ovat Alfarabin, Avicennan eli Ibn Sinan ja Averroeksen eli Ibn Rusdin. Alfarabi opetti, että ihmisen intellekti valaistuu maailmanjärjen toimesta. Avicenna taas kirjoittaa kymmenestä intellektistä, jotka laskeutuvat jumalallisesta ykseydestä kohti alati moninaistuvaa moninaisuutta muodostaen syvän kuilun transsendenttisen ja luodun välille. Kymmenes intellekti on ihmisen ajattelun mahdollistaja. Se on todellisuuden rakenteeseen sisältyvä aktiivinen intellekti, joka mahdollistaa ihmisen mielessä olevan passiivisen intellektin toiminnan.

Tämä ei ole teoria Jumalasta, vaan siitä, miten rationaalinen oivallus syntyy. Jotta voisin käsittää jotakin, käsityskykyni on avauduttava käsitettävälle struktuurille, joka on todellisuuteen itseensä kätkeytynyt. Jumala kyllä valaisee mielen, mutta ei suoraan, vaan vasta alhaalla moninaisuudessa, kymmenennen intellektin avulla.

Avicennan ja Averroeksen filosofiat yhdistivät aristoteelista ja uusplatonistista ajattelua islamin uskoon. Pimeinä vuosisatoina eli noin vuosina 600-900 maailman sivistykselliset keskukset olivat islamin muodostama alue sekä kaukainen Kiina. Islamin muodostama Espanjaan ulottuva kulttuuri, jonka kenties merkittävin keskus oli Bagdad ja siellä sijaitsevat sivistyslaitokset oli perinyt hellenistisen perinteen parhaat saavutukset ja ohittanut niiden avulla kansainvaellusten jalkoihin joutuneen Euroopan sivistystason.

Tämä on tärkeä asia käsiteltäessä eurooppalaisen kulttuurin ja islamilaisen kulttuurin suhdetta. Olemme tekemisissä sellaisen kulttuurin kanssa, joka oli tuhatkunta vuotta sitten omaamme edistyksellisempi ja joka antoi keskiaikaiselle eurooppalaiselle kulttuurille sen nousun keskeisimmät välineet.

Joskus kuulee väitettävän, että islam elää kultuurihistoriallisesti uskonpuhdistusta edeltävää aikakautta. Mielestäni näkemys liioittelee uskonpuhdistuksen merkitystä ja lisäksi tulkitsee sitä erityisesti sen pyhään kirjaan kohdistuvan asenteen osalta virheellisellä tavalla.

Ei ole niin, että ennen uskonpuhdistusta pyhiin kirjoituksiin suhtauduttiin epäkriittisesti. Kun lukee Gregorios Nyssalaisen tai Augustinuksen raamatunselityksiä, nämä on innovatiivisia ja kriittisiä esityksiä, joille esimerkiksi uskonpuhdistuksen yhteydessä syntynyt sanainspiraationäkemys on vieras. Minusta tuntuu, että se, mitä sanotaan fundamentalismiksi, ei ole oikein missään uskonnossa konservatiivinen näkemys, mikäli konservatiivisuudella tarkoitetaan uskonnon varhaisten käsitysten ja asenteiden säilyttämistä, vaan se on moderni katsantotapa.

Esimerkiksi se, miten Avicenna keskustelu Koraanista, on kiinnostavaa. Hänen mukaansa filosofi löytää Koraanista kirjaimen takaisen syvemmän merkityksen. Hänen näkemyksensä synnytti oikeauskoisen vastareaktion, jonka keskeisin esittäjä oli Al –Ghazali. Hänen katsomuksensa on skeptinen. Yhtenä aikansa johtavista aristoteelikoista hän luopuu filosofisen tiedon antamasta varmuudesta ja omaksuu suufilaisten näkemyksen. Suufilaisten mukaan Jumala on jatkuvasti kätkeytyvä ja oikeaa uskoa ikävä ja kaipaus, näkemys, joka kristillisessä mystisen teologian traditiossa on lähinnä kappadokialaisten isien omaksuma.

Jos nyt joku miettii, että mistä nämä merkinnät, kerron selityksi saaneeni syysflunssan. Lauantain ja sunnuntain aikana makailin sohvalla ja paransin, Avicennahan oli lääkäri, lueskelemalla islamilaista filosofiaa ja uskoa esitteleviä yleisesityksiä. Kätevä yleisesitys itse uskonnosta on Jan Hjärpe, Islam. Oppi ja elämäntapa, Gaudeamus 1992. Marjatta Kyyhkysen toimittamassa Ajankohtainen Islam. Uskonto, yhteisö, elämäntapa, poliittinen voima, Kirjapaja 1992 on muutama kohtuullisen kiinnostava journalistinen esitys.

Ehkäpä kertaan tähän vielä kaiken taakse kätkeytyvän Jumalan 99 kauneinta nimeä, jotta lukija pääsee tekemään vertailuja kristilliseen jumalakäsitykseen:

Armahtaja, Armelias, Kuningas, Pyhä, Rauha, Uskollinen, Suojelija, Mahtava, Kaikkivoimainen, Ylpeä, Tekijä, Luoja, Muodostaja, Anteeksiantaja, Hallitsija, Antaja, Huolehtija, Avaaja, Tietävä, Rajoittaja, Laajentaja, Nöyryyttäjä, Kohottaja, Kunnian antaja, Alentaja, Kuuleva, Näkevä, Tuomari, Oikeudenmukainen, Hyväntahtoinen, Ymmärtävä, Lempeä, Käsittämätön, Aina anteeksiantava, Arvostava, Korkea, Suuri, Valvova, Ravitsija, Kunnioitettu, Majesteetti, Antelias, Tarkkailija, Rukouksiin vastaaja, Kaiken käsittävä, Viisas, Rakastava, Taitava, Uudelleen eloon herättäjä, Todistaja, Totuus, Luotettu, Vahva, Horjumaton, Hyvätekijä, Ylistetty, Tilintekijä, Uuden luoja, Palauttaja, Elämän antaja, Kuoleman tuoja, Elävä, Ikuinen, Löytävä, Arvostettu, Yksi, Pysyvä, Kykenevä, Valtias, Lähentäjä, Etäännyttäjä, Ensimmäinen, Viimeinen, Ilmestyvä, Kätkeytyvä, Hallitseva, Ylhäinen, Hyvä, Armollinen, Kostaja, Virheiden poispyyhkijä, Myötätuntoinen, Kuninkaiden kuningas, Hän jonka on korkeus ja kunnia, Oikein toimiva, Kokoaja, Rikas, Rikkaaksi tekevä, Kieltäjä, Vahingoittaja, Suosija, Valo, Opastaja, Alkaja, Jäävä, Perijä, Oikeamielinen, Kärsivällinen, Jumala –korkea on hänen kuninkuutensa.