Di

Syrjäisempikään ei ole voinut välttyä tiedolta, että tänään on kymmenen vuotta siitä, kun nuori sensuelli nainen, jonka oli vaikea elää, rusentui autonpeltien väliin ja menehtyi.

En muista missä olin, luultavasti antiikissa tai keskiajalla, mutta muistan saaneeni soiton: ”Kuule, on tapahtunut vähän outo juttu. Prinsessa Diana on kuollut.”

Muistan nyt, että jälkeisinä päivinä minua ajattelutti ihmisten tarve surra. Suru, joka on viides perusväri, levisi kaikkialle kuin jostakin putkesta ammuttuna. Kiljuvia, valittavia ihmisiä kukkapuketteineen näytettiin uutislähetyksissä.

Eihän Diana ollut heille läheinen, vai oliko, pohdin. Mistä siis tämä yli Doverin kallioiden noussut kyynelten tulva.

Itku on siten altaaseensa suistettu, että se nousee ja leviää tulvavetten tuolle puolen kun pato sortuu. Itkijä itkee häntä, jolle kävi traagisesti ja joka nyt on ikuinen neitsyt, taivaaseen otettu luonnonlait rikkovalla tavalla.. Ja hän itkee itseään, omaa kurjaa kohtaloaan, jossa unelma ei ole toteutunut. Hän itkee, kuten Auden sanoo:

Stop all the clocks, cut off the telephone,
Prevent the dog from barking with a juicy bone,
Silence the pianos and with muffled drum
Bring out the coffin, let the mourners come.

Let aeroplanes circle moaning overhead
Scribbling on the sky the message He is Dead.
Put crepe bows round the white necks of the public doves,
Let the traffic policemen wear black cotton gloves.

He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last forever: I was wrong.

The stars are not wanted now; put out every one,
Pack up the moon and dismantle the sun,
Pour away the ocean and sweep up the woods;
For nothing now can ever come to any good.

Valtiollisia mietteitä

Koetin eilen miettiä, onko suomalaisen filosofian historiassa jokin alusta alkaen esiintynyt "suuri linja", mutta ei sitä oikein näytä olevan.

Ensimmäinen Auran Akatemiassa puolustettu väitöskirja oli Discursus politicus in prudentia. Laatija oli Wexionius, joka koetti opettaa kansaa kohtuullisuuteen yhteistuumassa Pietari Brahen kanssa. Ellen aivan väärin muista, De prudentia on ensimmäinen Suomessa painettu kirja. Täytyy katsoa Tuija Laineen tutkimuksista.

Ajan tavan mukaan professorin kirjoittamaa tutkielmaa puolusti joku opiskelijoista, tässä tapauksessa Enevaldus Svenonius, josta Seppo J. Salminen on kirjoittanut upean kaksiosaisen tutkimuksen.

Svenonius julkaisi myöhemmin barokkisen laajan tuotannon ja hänen ideoitaan käsitteli myöhemmin muun muassa Eino Kaila. Kaila kiinnitti huomiota keskusteluun, jonka Svenonius kävi Terseruksen kanssa tuonelaan laskeutumisesta. Terserus kannatti metaforista tulkintaa, jota vastaan Svenonius hyökkäsi. Hintana metaforisen tulkinnan puolustamisesta oli viran menetys.

Filosofian professuuria hoiti Nicolaus Laurentii Nycopensis. Jos jotain suurta linjaa pitäisi etsiä, se lienee logiikan tutkimus, joka oli Nycopensiksen ala. Hän kannatti niin sanottua ramismia, joka oli suosittu 1600-luvun pohjoismaisissa yliopistoissa.

Ramismi oli Aristoteleen syllogistiikkaa riittämättömänä pitänyt oppi, joka tahtoi etsiä tieteelliselle ilmaisutavalle välineistöä retoriikan argumentaatiosta. Jo ennen Ramusta, joka idean muotoili, samantyyppinen näkemys esiintyi useilla renessanssihumanisteilla, joista yksi äänekkäimmistä oli Lorenzo Valla.

Mietteeni jäivät siis köykäisiksi ja edessä on tyhjän paperin kauhu. Identiteetin ja selityksen etsiminen menneisyydestä ei onnistunut enkä ole tilaisuudessa ilmoittaa yleisölle löytäneeni jotakin kiinnostavaa.

Kiinnostavammaksi illan hämärtyessä muodostui kysymys suomalaisten suhtautumisesta Venäjään. J. J. Tengström, joka oli Auran Akatemian kasvateista vaikutusvaltaisimpia, on kiinnostava esimerkki niin sanotusta takinkääntämisestä ja joku voisi sanoa rähmälläänolosta. Entinen Ruotsin kuninkaan uskollinen liehakoitsija muutti 1808 asennettaan siten, että kehotti seurakuntalaisia olemaan vastustamatta maahan tunkeutuvia venäläisiä. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa hän oli tervehtimässä keisaria. Hänestä tehtiinkin arkkipiispa ja aatelismies, jonka tehtäväksi annettiin Venäjän etujen valvonta Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Matti Klinge toteaa teoksessaan Professoreita osuvasti, että Tengströmin näkemys on noussut arvoonsa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sen jälkeen voimaan tuli Tengströmin linja.

Siinä on hyvät puolensa. Mutta jos katsoo, kuka oli väkkärimmästä päästä väkeä, niin ei ole Gustaf Mauritz Armfeltin voittanutta. Tämä Kustaa III:n suosikki ja Anjalan liiton suuri arvostelija liittyi keisarin palvelusväkeen ja ensimmäisen kohtaamisen jälkeen koki herätyksen, että keisari onkin suuri enkeli.

Veijo Meri on todennut hyvin tällaisesta käytöksestä: siinä ollaan koko ajan linjassa, mielipide ei muutu. Mutta sama mielipide, joka ensin sanottiin länteen, sanotaan nyt itään.

Nämä suuret linjat tulivat mieleen myös siksi, että valtiovarainministeri Katainen esitti tuossa naapurissa äsken ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun avoimammeksi tekemistä. En tiedä, pääsemmekö näistä perinteistä irti, onhan historiaamme paalutettu kova logiikka ja mielipiteen periksiantamattomuus.

Rajalla

Hiukset mielijohteen nostattamasta puhurista hulmuten tuli piipahdetuksi lauantaina Ilomantsissa, Runonlaulajan pirtillä, Mateli Kuivalaisen mailla. Parppeinvaaran kalevalainen näkymä oli jo syksyinen muisto kesästä.

Tutuilta piti tietysti kysyä, että mihinkäs kuntaan te olette liittymässä. Ei mihinkään, kyllä tässä toimeen tullaan ominkin päin, kuului vastaus jonka olen kuullut yllättävän monelta taholta ympäri Suomen. Pogostan Sanomissa puolestaan kerrottiin, että Suur-Joensuun keskukseksi tulee Kiihtelysvaara, jonka funktio ja nimi on tästedes oleva Central Park. Mutta tästä ei ollut mun määräni kirjoittaa.

Ajelin Ohtaansalmen sillan ylitse ja pysähdyin, kuten tapani on, alarinteeseen katselemaan Venäjälle. Vesi ja sillat ovat alhaaltapäin hienot katsella. Tein tutun lenkin rajapyykille, jossa on vanhat merkinnät, Täyssinän rauhan piirrot vuodelta 1595.

Se on se sota, jota sanotaan myös rappasodaksi ja sivistyneemmin pitkäksi vihaksi. Karjalassa sissin nimi on rappari. Tunnetuin tuon sissi- eli rapparisodan edusmies oli Pekka Vesainen, muistanette kansakoulusta.

Rajakiven merkinnät ovat kiintoisia. Suomen herttuakunnassa vaikuttaneet rajavaltuutetut Arvid Tavast, Klaus Fleming ja Daniel Hort ovat piirtäneet kiveen Ruotsin kruunun sekä nimikirjaimensa. Venäläiset ovat piirtäneet vain ristin.

Siinä kohtaavat länsi ja itä: yksilöt ja kollektiivi, ja ihmettelemään jään sitä.

Tuli luetuksi joskus Coplestonin esitystä venäläisestä filosofiasta, jota ei 1800-luvulla ollut juuri kotitarpeiksikaan. Se oli saksalaista lainatavaraa, Hegelin oppeja, idealismia. Kiinnitti tuolloin huomiota kuitenkin Homjakohvin poika eli Aleksei Homjakov, joka luonnosteli uskonnonfilosofisen sobornost-teorian. Sen mukaisesti ihmisenä oleminen toteutuu yhteisössä, joka on jonkinlainen ylipersoonallinen me-tietoisuus.

1800-luvun lopulla Venäjällä olivat suuressa huudossa uskonnollisiin yhteyksiin kytketyt katsomustavat, jotka valmistivat aatteellisesti maaperää vallankumoukselle ja sitä seuranneelle kollektiiviselle elämänmuodolle, jossa yksilöllinen tietoisuus merkitsee kansanviholliseksi tulemista.

Jos jonkun analyyttisen filosofin kanssa keskustelee venäläisestä ajattelusta, mainitaan yleensä yksi ja ainoa ja hänetkin siksi, että voitaisiin osoittaa taipumusta myös sekoilevien spekulanttien suuntaan ja sitä kautta inhimillistävää avoimuutta pehmeäpäisyydelle: Berdjajev. Hän koetti myöhemmin ratkaista venäläisen yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välistä suhdetta uudella tavalla. Yksilö voi hänen mielestään toteutua vain sosiaalisesti, mutta tämä sosiaalinen toteutuminen on kytköksissä individuaaliseen vapauteen. Berdjajeville sosiaalisuus ei merkitse sitä, että mielen ulkopuolelle syntyy uusi kollektiivinen tietoisuus, joka imaisee yksilöllisen tietoisuuden sisäänsä.

Voi olla, että Täyssinän rauhaa rajaa ei enää oikeasti ole: ei ole idän ja lännen rajaa. Amerikka on totuus Euroopasta ja Venäjä totuus Amerikasta. Ehkä sosiaalidemokratisoituneet ruotsalaiset eivät ole yksilöitä vaan demokratian ihmisbrändi kun taas uusrikkaat venäläiset ovat yksilöitä jos ketkä. Maailma on ehkä tältä osin mullin mallin ja aikakirjat sekaisin. En tiedä. Mutta jokin kiveen hakatuissa merkeissä ja niiden erossa edelleen sävähdyttää.

Ihmisen toivo

Viranomaiset luonnehtivat ennennäkemättömän vastavallankumoukselliseksi asiakirjaksi käsiinsä saamaansa Osip Mandelstamin runokoostetta. Runoista yhdessä Stalinia luonnehdittiin Kremlin vuoristolaiseksi, musikankurittajaksi ja murhamieheksi.

Runojensa takia Mandelstam vangittiin, kidutettiin, ja vihdoin hän kuoli jonnekin vankileirien yksinäisyyteen.

Hänen puolisonsa Nadezda julkaisi muistelmateoksen Ihmisen toivo vuonna 1970. Esa Adrian suomensi sen joitakin vuosia myöhemmin ja Otava kustansi.

Muistelmaan sisältyy katkelma, joka selostaa Mandelstamin eräässä runossa esiintyvän säkeen:

”hyppy vain ja olen järjissäni.”

Kovien kuulustelujen seurauksena Mandelstam alkoi nähdä näkyjä ja kuulla ääniä. Henkinen tuska yltyi niin, että hän päätti lopettaa elämänsä. Hän riuhtaisi itsensä irti sairaalan käytävällä ja juoksi sen päädyssä olevan ikkunan läpi.

Alla sattui olemaan pehmeä multakasa, johon Mandelstam mätkähti. Hänen kätensä katkesi, mutta hallusinaatiot katosivat.

En suosittele kokeilemaan. Toivon kuitenkin, että lukija löytää saman metaforisen sfäärin kuin itse kuvittelen runosta ja siihen liittyvästä tapahtumasta löytäväni.

Nämä ovat vanhoja juttuja, joita on sinänsä myöhäistä kauhistella. Niitä kauhisteltiin aikanaan, Stalinin kaudesta irtauduttaessa jo kyllin. Siitä huolimatta silmä kiinnittyy kirjan lopussa olevaan henkilöluetteloon, jossa on mainittu Mandelstamien elämään läheisesti vaikuttaneiden henkilöiden nimiä ja kohtaloita, esimerkiksi:

Averbach, Leopold, tuhoutui 1930-luvun laittomissa puhdistuksissa; Babel Isaak, vangittiin, tuhoutui; Bljumkin Jakov, tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin, teloitettiin; Gumilev Nikolai, teloitettiin, Jahontov Vladimir, teki itsemurhan; Jesenin Sergei, hirttäytyi; Klytskov Sergei, vangittiin; Lelevits Grigori, kuoli vankileirillä; Livsits Benedikt, vangittiin puhdistuksissa; Luppol Ivan, kuoli vankileirillä; Malakovski Vladimir, teki itsemurhan; Markis Perets, vangittiin ja teloitettiin; Meyerhold Vsevolod, kuoli vankeudessa; Mirski Dmitri, kuoli pakkotyöleirissä; Narbut Vladimir, tuhoutui vankileirissä; Punin Nikolai, vangittiin, Stenits Valentin, vangittiin ja teloitettiin; Voronski Aleksandr, kuoli vankileirissä.

Nadezda Mandelstam eli vuoteen 1980. Vaikeina vuosina hän opetteli ulkoa sen, mitä ei voinut panna paperille: miehensä Osipin ja ystävänsä Anna Ahmatovan runoja. Ehkä tämä muodostui hänen kirjoituskoulukseen niin, että hän yli 60-vuotiaana ryhtyi kirjailijaksi ja kirjoitti kirjallisen tyylinsä ja esitystapansa puolesta muistelmansa kuin romaanin.

Joseph Brodsky kertoo hänestä kokoelmassa Katastrofeja ilmassa, että ennen kuuluisaksi kirjailijaksi tuloaan hän asui Pihkovassa 8 neliön huoneessa, jonka pöydällä lepäsi Isaiah Berlinin Siili ja Kettu. Sen hän oli saanut Ahmatovalta, jonka muistaakseni kerrotaan langenneen polvilleen Berlinin vieraillessa Pietarissa.

Nämä ajatukset johtuivat mieleen eilisen Judina-jutun jälkimainingeissa. Maailmantapahtumista kerrottakoon toisessa naapurimaassamme Ruotsissa herättäneen kohua suunnitelma poistaa työuupumus sairausloman perusteena.

Isä Aurinkoisen pianisti

Kerrotaan, että Suuren Opettajan ja Johtajan huoneessa olevalta levysoittimelta löytyi hänen kuoltuaan Mozartin 23. pianokonserton levytys.

Juttu ei ehkä pidä paikkaansa, mutta mainitun levyn synty on monien vahvistama. Stalin oli kuunnellut Mozartin konserttoa radiosta ja ihastunut siihen. Hän oli pyytänyt avustajiaan toimittamaan radiossa soittaneen pianistin levytyksen tuosta konsertosta itselleen. Pikku kekseliäisyyttä vaadittiin sen ratkaisemiseksi, ettei moista levytystä ollut olemassa. Mutta ihmemaassa, jossa kaikki järjestyi, onnistui tämäkin asia ratkaista. Radiossa soittanut pianisti raahattiin äänitysstudioon orkesterin kanssa ja levytys tehtiin pikapikaa.

Kaikki muut olivat kauhuissaan, mutta ei pianisti, joka oli nimeltään Maria Judina (1899-1970).

Hänestä ei ole mainintaa Otavan isossa musiikkitietosanakirjassa, vaikka pitäisi. Suomeksi hänestä voi lukea muutaman rivin Volkovin teoksesta Pietari, jonka jutut Judinasta näyttävät pohjautuvan Sostakovitsin muistelmiin.

Judina opiskeli Sostakovitsin kanssa samalla luokalla. Sostakovitsin asenne häneen näyttää olevan kiusaantunut. Judina oli pianistina ylivertainen: joka sointu sai oman värinsä. Erityisesti Lisztin tulkitsijana hän oli muita korkeatasoisempi. Hänestä tuli erityisesti avantgardistisen musiikin puolestapuhuja, joka esitteli neuvostomuusikoille säveltäjiä Bartokista Stockhauseniin.

Sostakovitsin ja Volkovin mukaan Judina rikkoi käsityksen, jonka mukaan naiset soittavat hennosti ja aistikkaasti. Judina soitti kuin mies eikä valtamerikään yltänyt häntä kuin polviin asti.

Judinan soitto oli saarnaa. Se oli sitä tietoisesti.

Judina oli pukeutunut mustaan viittaan, jonka keskellä oli suuri ortodoksiristi. Hänen käyttäytymisensä tovereitaan kohtaan muistuttaa Wittgensteinin ehdottomuutta. Jos jollakulla oli musikaalisia ongelmia, Judina koetti kääntää hänet ortodoksiksi ja Jumalan puoleen aivan kuten nuorelle Wittgensteinille logiikan ajatteleminen merkitsi kadotustuomion pureskelemista. Sostakovits kertoo, että jos Judina soitto-oppilasaikanaan sai opettajalta teknisen huomauksen, hän lankesi heti polvilleen rukoilemaan.

Sostakovitsin muistelmissa olevassa ryhmäkuvassa Judina on suurisilmäinen kaunotar, jonka hiukset ovat tiukasti keskeltä jakauksessa ja putoavat päätä myöden kuin Mona Lisalla, johon häntä on verrattu.

Mutta ehdottomaan ortodoksiseen perinteeseen sitoutunut Judina, sen lisäksi että esitteli avantgardistista musiikkia, käytti tennistossuja ja nukkui viikkokausia kylpyammeessa. Hänen käyttäytymisensä muodosti sarjan legendoja, joita Sostakovits luonnehtii ”Judinan skandaaleiksi”:

Kesken konsertin hän saattoi ryhtyä lukemaan runoja.

Kerran Sostakovits törmäsi Judinaan rautatieasemalla. Judina ilahtui ja totesi olevansa menossa Moskovaan konsertoimaan. Kun nyt tulit paikalle ja itse asiassa en voi mennä Moskovaan konsertoimaan vaikka pitäisi, pyydän, että sinä menet ja pidät konsertin puolestani, Judina selitti. Kun Sostakovits ei suostunut, Judina jäi laiturille kiertelemään ja etsimään toista pianistia.

Judina pummasi rahaa vaikka sai hyvä ansiot. Sostakovitsin mielestä hän näytteli juridivyitä, Jumalan tähden houkkaa, vaikka ei sitä ollutkaan.

Stalinin lähetettyä Judinalle sievoisen summan palkkioksi Mozart-levystä, Judina kirjoitti hänelle seuraavanlaisen kirjeen: ”Kiitän teitä, Josif Vissarionovits, avustuksestanne. Tulen rukoilemaan Teidän puolestanne yötä päivää ja pyytämään Herraa antamaan Teille anteeksi raskaat rikkomuksenne kansaa ja maata kohtaan. Herra on armelias. Hän antaa anteeksi. Rahat olen antanut sen kirkon korjaukseen, jossa minulla on tapana käydä.” (Dmitri Sostakovitsin muistelmat, Otava 1996, s. 229).

Hidas puhe ja kankea kieli

2. Moos. 4: 10-12
Mooses sanoi Herralle: »Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.» Herra sanoi hänelle: »Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.»

Lama?

Eräät muut sekä Anu Kantola ja Juha Siltala nostettiin äsken estradille pohdiskelemaan lamaa.

Mainitut ovat ikäpolvensa kärkeä. Kantolaa en tunne henkilökohtaisesti. Suomen Kuvalehden kolumnien perusteella pidän häntä yhtenä sukupolveni unen näkijöistä. Hänen näkökulmansa ja lauserakenteensa on sellainen, että kaltaiseni 60-luvulla syntynyt tuntee sen tutuksi. Kantolan ja kumppaneiden jo monta vuotta sitten kokoama Maailmantila ja Suomi on erinomaisen korkealaatuinen.

Siltalaa tunnen – tai tulisiko sanoa tunsin - jonkin verran; lukija lienee jo pannut merkille aikaisemmista jutuistani, etten suinkaan ole mielipide- vaan muistelmakirjailija.

Kun lähdin akateemisesta leipätyöstä apotiksi luostariin, Siltala selitti saaneensa käsityksen, että kyseessä on sinänsä ilahduttava infantiili vapauden illuusio tai jotakin vastaavaa. Juhan suullinen ilmaisu on lyömätöntä. En ole aina vakuuttunut hänen tulkinnoistaan, mutta hän kykenee loihtimaan ympärilleen tunnelman, että hän ikään kuin ainoana taitaisi selostaa aikakirjoja. Minuun illuusio uppoaa kuin häkä, esitystilanteessa. Juha on Suomen historian professori, Topelius.

Että lamasta.

Kantola huomautti, että Iiro Viinasen taloudellinen osaaminen ei ollut kaikkein huikeimmasta päästä. Kuitenkin kaikki rakastivat häntä. Kantolan mielestä kyseessä oli protestanttisen kansan samaistuminen parannussaarnaa saarnaavaan valtiovarainministeriin.

Tästä päästiin Juhan reviirille. Hän mainitsi, että uskokoon ken tahtoo, mutta lamasta on myös se teoria, että se on itserankaisua. Kun asiat alkavat mennä liian hyvin, tulee tila, jossa menestys lauletaan synniksi ja aletaan suorittaa katumusharjoituksia.

Kiinnostavia näkökulmia. Jotta en antaisi väärää todistusta, tuotiin esille muun muassa se, että kyllä rahahanan aukaisu ja ulkomaisen pääoman rooli olivat merkittäviä taloudellisia realiteetteja eli siis syypäitä.

Itselleni tuli mieleen tämä: Nyt uhotaan siellä täällä, että lama tulee. Että ylikuumentuminen valtaa alaa, korot nousevat, samalla inflaatio nostaa päätään, ulkomaisen pääoman päätösvalta lisääntyy jne.

Pielessähän asiat tietysti ovat, jos katsoo vaikkapa asuntojen hintoja, päin puuta kerrassaan ja pahasti.

(Meillä on käynyt huomaamattomasti siten, että se mikä ennen maksoi markan, maksaa nyt euron. Tämä eurooppalaistaminen on tehty taloudelle pikkuhiljaa, mutta sen lisäksi elämme Euroopan Keskuspankin johtamassa säätelyjärjestelmässä, jonka seurauksena meillä ei ole kovin yksilöllistä taloudellista kohtaloa.)

Ikävistä merkeistä päätellen ei kuitenkaan tulisi juuttua kuvitelmaan, että historia toistaa itseään.

Sanon suoraan sen: 90-luvun lamaa ei tule toista kertaa. Se ei toistu. Ei se toistu. Toistu ei se. Tulevien tilanteiden vertaaminen siihen on yhtä ontuvaa ja mautonta kuin 90-luvulla tehty vertailu talvisotaan.

Tilanne on nyt erilainen. Se voi olla parempi tai pahempi, mutta sama se ei ole. Toistan: historia ei toista itseään.

Menneisyyden tapahtumat toimivat vain metaforina nykyisyydelle. Analyyttisen puheen tasolla 90-luvun laman tuleminen uudelleen on yhtä todennäköistä kuin 50-luvun jälleenrakennuksen tuleminen uudelleen.

1990-luvun lama oli karmaiseva tarina ja tarina herättää pelkoa. Tarinan vangiksi jääminen ja kuvitelma, että tilanne toistuu, estää näkemästä.

Mielestäni laman syy oli, että mopo karkasi käsistä, lakattiin näkemästä.

Laman alkulaukauksesta on tasan 20 vuotta. Holkerin umpisokea hallitus aloitti toimintansa tuolloin. Ei pidä kertoa suurta kertomusta lamasta ja laittaa silmiä kiinni. Vaikeassa tilanteessa on parasta pitää silmät auki, katsoa.

Bensaa suonissa

Hallitus vekkulisti keksii nostaa diesel-veroa.

Dieseliä on markkinoitu ympäristöystävällisempänä ja taloudellisempana vaihtoehtona semminkin niille, jotka ajavat yli 30 000 kilometriä vuodessa.

Kiinnostavaa nähdä, miten asenteet muuttuvat.

Minä ajan bensalla, jonkun 25 000 vuodessa. Kortti minulla on ollut vasta vajaat 10 vuotta. Ajoin sen yli kolmekymppisenä muutettuani julkisten kulkuvälineiden kannalta hankalampaan ympäristöön. Ei Helsingissä, ei missään Etelä-Suomen kaupungissa tarvitse autoa.

Asiaan liittyy paradoksi. Minulla on ollut, aina, unelma elää luonnonläheisesti, lähellä järveä jne. normaalein herkuin. Elämässäni tähän tekemieni ratkaisujen seurauksena ekologinen jalanjälkeni on moninkerroin suurempi kuin jos asuisin seitsemännessä kerroksessa laatikossa ja imisin peiton alla tikkaria.

Liikennepolitiikka on päin seiniä. Valtion rautateiden tarjoamat palvelut heikkenevät jatkuvasti. Samalla hinnat kallistuvat. Halpalentojen seurauksena esimerkiksi Kuopiosta pääsee Helsinkiin lentokoneella samaan hintaan kuin junallakin.

Esimerkiksi Psykon (Pohjois-Savon yhdistyneet kuntaorganisaatiot) alueella tulisi menetellä niin, että Kiuruveden ja Varkauden väliä liikennöi 10 lättähattua päivässä. Kiuruvetiset lähtisivät aamulla Varkauteen ja varkautelaiset Kiuruvedelle töihin. Junatolpalle pitäisi saada bussiyhteys.

Mutta ei. Tätä menoa ostetaan lisää bensakäyttöisiä maastureita, joilla ajetaan se kolmen kilometrin osulakäynti tahi ärräajelua ja lennetään lentokoneella niin että pilvet paukkuu.

Pakkaa vaan ihmetyttämään, aatteleppa ite.

Siitä olen vakuuttunut, että tulevaisuus on Aurinkoenergian. Ongelma on varastoimisessa. Sähköauton, joiden tehot kehitetään vedyllä, ovat jo kaikkien valmistajien listalla kokeiluversioina.

Ja kuulemma yhdistetään lentokone, juna ja auto siten, että autot liitävät yhteisohjauksen avulla.

Paitsi kun tulee ukkonen.

Veli Masseon valaistuminen

Tuli mieleen laittaa tuo kuva ja nimittää sitä tässä tehdyllä tavalla juhlapäivän kunniaksi; aloitin näiden merkintöjen jyystämisen tasan vuosi sitten.

Kuvan hahmolla on sen verran historiallista yhteyttä Masseoon, että ko. krääsä on jäänyt taskun pohjalle Assisista, eräästä myymälästä Fransiskuksen basilikan vierestä.

Masseo oli yksi Franssin hyödyttömistä veljistä. Hänestä kerrotaan Kukkasissa seuraavia asioita:

Kerran Masseo kysyi Franssilta, että minne mennään. F käski häntä pyörimään. Kun Masseo oli jo aivan ympäriämpäri, F keskeytti pyörimisen ja kysyi, että minne nokkasi näyttää. Sienaan. Sinne sitten.

Toisen kerran Franssi käski Masseota, joka oli hyvä saarnaaja, tekemään kaikki Paikan tärkeät työt. Muut ihmettelivät, että Masseonko tässä on kaikki tehtävä. He ryhtyivät avustamaan häntä ja näin Franssin salainen intentio toteutui.

Kolmannen kerran taas Franssi tuli täyteen köyhyyden rakkautta ja syttyi tuleen. Hän puhalsi Masseoon, joka lensi keihäänkantaman päähän.

Kukkaset, tarinoita Fransiskuksesta ja hänen veljistään eli I Fioretti di San Francesco pohjautunee 1300-luvun puolivälin paikkeilla vaikuttaneen Ugolino di Monte Santa Marian latinankieliseen kirjoituskokoelmaan Actus beati Francisco et sociorum ejus. I Fioretti on edellisen toimitettu ja lisäyksiä sisältävä käännös.

Jutut tuovat mieleen Chaplinin lyhytpätkät, ja niistä onkin tehty elokuva. Teos sekoittaa historian, legendan ja unelman, joka yksinkertaisesti on elää niin kuin Jeesus. Teos on ollut innokkaan tutkimuksen kohteena 1900-luvun kenties tunnetuimman fransiskaanitutkijan Paul Sabatierin ansiosta. Suomeksi teoksen käänsi Seppo A. Teinonen vuonna 1986.

Normeja puuttuu?

Olen huomannut väitettävän, että nykyaikainen lääketiede on sellaista, erityisesti geenitutkimuksen ja sen sovellusten osalta, että perinteinen etiikka tai sen normit eivät anna selvää ohjetta, miten toimia.

Onko perinteinen etiikka riittämätöntä ja sisältyykö siihen sopivia normeja nykyaikaisiin kysymyksiin ovat kaksi omaa kysymystänsä. Lisäksi voi kysyä, antaako perinteinen etiikka vanhoihinkaan kysymyksiin riittäviä vastauksia. Tarvitaanko uutta etiikkaa vai uusia normeja vai kumpiakin vai ei kumpaakaan?

Minusta väitteet etiikan riittämättömyydestä pitävät paikkansa siltä osin kuin voidaan todeta, että uudella ajalla ei ole ollut olemassa selvää eettistä teoriaa ja siihen liittyvää normistoa ylipäänsäkään. On kilpailevia teorioita ja kilpailevia käsityksiä siitä, mikä on moraalista ja mikä ei.

Jo Tuomas Akvinolainen totesi, että ihmiset tietävät moraalin yleisen periaatteen hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä, mutta tästä johdetuista normeista vallitsee erimielisyys.

Toisaalta tätä epäselvyyttä ei pitäisi liioitella. Valehteleminen, murhaaminen, varastaminen jne. ovat yleisesti moraalisesti tuomittuja asioita eli melko universaali moraalinen konsensus kyllä vallitsee.

Jos katsotaan, miten länsimaiset yhteiskunnat toimintansa järjestävät, voidaan todeta, että kaikkialla vallitsee yhtäläinen juutalais-kristillis-humanistinen moraaliperinne.

Samalla tavalla väittää, että perinteinen etiikka ei anna vastauksia lääketieteen kysymyksiin on mielestäni liioittelua.

On aivan selviä eettisiä, yleisesti hyväksyttyjä normeja eli moraaliarvoista johdettuja käyttäytymisohjeita. Esimerkiksi eugeniikka on yleisesti moraalisesti tuomittua (erityisesti toisen maailmansodan jälkeen) ja ihmisen käyttäminen välineenä on moraalisesti moitittavaa.

”Perinteinen” etiikka vastaa esimerkiksi kysymyksiin, saako ihmistä manipuloida siinä tarkoituksessa, että vain manipuloidut ihmistuotteet hyväksytään yhteiskunnan jäseniksi tai saako ihmisen kloonata toisen ihmisen varaosiksi kieltävästi.

Kysymyksiin saako lääketiedettä harjoittaa ja tehdä toimenpiteitä, jotka poistavat sairauksia, perinteinen etiikka vastaa myöntävästi.

On siis perinteisestä etiikasta seuraavia normeja, jotka ovat sovellettavissa nykyisiin kysymyksiin.

Ne eivät ehkä vastaa kaikkiin yksityiskohtiin, mutta etiikan luonteeseen ei kuulukaan antaa pilkuntarkkaa käyttäytymisohjeistoa, listaa, josta katsoa, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ainakaan jonkin uuden erityisen lääketieteen etiikan kehittäminen ei olisi ratkaisu epäselviin kysymyksiin.

Erityisesti geenimanipulaation kannalta keskeisiä filosofia kestoaiheita ovat yhtäältä kasvatusfilosofiset kysymykset ja toisaalta luodun ja tehdyn väliseen erotteluun liittyvät teemat.

Ihmistä manipuloidaan joka tapauksessa, kykenipä lääketiede tähän tai ei. Tätä manipulaatiota harjoitetaan kasvatukseksi kutsutun ihmisen käyttäytymisen alueella, jonka institutionaalinen muoto on koulu.

Epäilen, että koulun olisi syytä oppia jotakin lääketieteestä ja panna merkille harjoittamansa manipulaatiotoiminnan vakávuus ja vaikutus. Samalla lääketieteeseen liittyviä ongelmia voitaisiin lähestyä filosofisesti kiinnostavalla tavalla kasvatusfilosofian välinein. Klassikko on tietysti Aristoteleen Politiikan loppukirjat.

Luonnollisen ja tehdyn välillä tehty erottelu sumentui viimeistään 1300-luvulla. Artefaktisessa todellisuudessa monet luonnollisiksi nimetyt asiat ovat itse asiassa artefakteja. Onko esimerkiksi ihmistä tarkoitettu jonkin luonnon lain näkökulmasta elämään niin pitkään kuin hän elää vai onko lääketieteen avulla ylläpidetty elämämme artefakti? Ja jos niin, onko asia hyvä vai paha, väärin tai oikein?

1300-luvulta alkaen on ajateltu, että ei se niin huono juttu ole, luonnon manipulaatio. Manipulaation rajat ovat ongelmallisempi asia. Rajat asettuvat maailmankatsomuksellisten ja arvoihin liittyvien asenteiden perusteella.

Ja siellä se sekoilu alkaa. Ei etiikan puuttuvissa normeissa.

Eutanasiasta

Lääkärikunta on viime aikoina puhunut viisaita potilaan hoitotahdosta arkkiatri Pelkosen suulla. Joroisten tapaus on aktualisoinut keskustelua.

Suomessa niin sanottu passiivinen eutanasia ei ole kielletty. Se merkitsee hoidon lopettamista. On esimerkiksi tapaus, jossa neliraajahalvauksesta kärsinyt ja hengityskoneessa ollut henkilö kytkettiin irti koneesta ja hänelle annettiin lääkettä, joka esti tukehtumisen tunteen. Aktiivinen eutanasia on myös eräässä mielessä lainsäädännöllisesti sallittu: itsemurha, joka aikaisemmin oli rikos, on poistettu rikoslaista.

Äkkiseltään on outoa, että itsemurha oli rikos. Mikä rangaistus voisi enää elämänsä lopettaneeseen yltää? Itsemurhan poistaminen rikoslaista merkitsee yhteiskunnan asenteen muuttumista. Yhteiskunta ei ota mitään kantaa elämänsä lopettamiseen.

Omassa tiedossani on joitakin itsemurhatapauksia. Näistä osa on pappeja. Olen surullinen näistä tapauksista ja ne herättävät ristiriitaisia tunteita. Mielessäni ei kuitenkaan herää sen kummemmin maallisiin kuin taivaallisiinkaan rangaistuksiin kytkeytyviä tunteita ja ajatuksia. Pikemminkin: Herran haltuun.

Myöskään itsemurhassa avustamista ei sellaisenaan tunneta lainsäädännössä. Asiaan voidaan soveltaa laiminlyöntipykälistöä, esimerkiksi. Aktiivinen eutanasia niin sanottuna kuolinapuna on kuitenkin rikos.

Passiivisen ja aktiivisen eutanasian raja on käytännössä vaikeasti nähtävissä. On helppo käsittää, että kuolettavan ruiskeen antaminen potilaalle, minkä tekeminen siis on kiellettyä ja rikollista, on aktiivinen eutanasia. Mutta jotkin muut passiiviseksi eutanasiaksi katsotut teot, esimerkiksi kipulääkityksen lisääminen tilanteessa, jossa muu hoito on lopetettu, voi muuttua elämän lopettavaksi yliannostukseksi.

Monet ihmiset ajattelevat omalla kohdallaan, että soisivat kuolevansa elämän muuttuessa heidän kannaltaan kohtuuttoman kipeäksi ja merkityksettömäksi. Monet ovat seuranneet rakkaan ihmisen kohtuuttoman kovaa kuolinkamppailua ja niin sanotuista inhimillisistä syistä toivovat, että tällaista kärsimystä ei tarvitsisi kenenkään kokea.

Arvostan näitä kokemuksia. Siitä huolimatta en aja innokkaasti aktiivisen eutanasian hyväksymistä. enkä pidä sitä selvästi eettisesti hyvänä asiana.

On asioita, joita ei kannata kirjata lakiin muun muassa siksi, että laki kyllä ilmaisisi yleisen asennoitumisen tai muuttaisi sitä, mutta ei itse asiassa käytännön osalta toisi selkeää ratkaisua. Toisin sanoen: on mahdollista, että aktiivisen eutanasian lainsäädännöllinen hyväksyminen ei selkeyttäisi käytännön tilanteita, mutta kirjaisi kyllä lakiin kannanoton kuolemaan.

Edes Hollannin eutanasialaki ei itse asiassa salli eutanasiaa. Sen sijaan lain mukaan Hollannissa jätetään syyttämättä, mikäli eutanasia täyttää tiettyjä ehtoja.

Ihmisen niin sanottu viimeinen tahdonilmaus on vaikea asia. Tahto on muuttuvainen. Asiaa on koetettu parantaa hoitotestamentilla, mutta siihen puolestaan liittyy seuraava ongelma: lääkärin on vaikea arvioida, milloin on kyse tilanteesta, jossa hoitotestamentissa ilmaistua tahtoa pitäisi noudattaa.

Pidän järjestelmästä, jossa lääkärin ammattikunnan tarkoituksena on elämän ylläpitäminen. Aktiivista eutanasiaa varten pitäisi mielestäni perustaa toinen ammattikunta. En usko, että yhteiskunta parantuisi, mikäli tällainen kuoleman tuottamiseen erikoistunut ammattikunta perustettaisiin.

Suhtaudun elämään siten, että vierastan pyrkimystä sen lopulliseen haltuunottoon ja haluan elää kulttuurissa, jossa elämään kuuluu ratkaisemattomia kysymyksiä, kuten esimerkiksi ihmisen syntyminen ja kuoleminen.

Ymmärrän potilaan itsemäärämisoikeuden tärkeyden ja paternalismin vastustamisen, mutta pidän lapsellisena kulttuuria, joka kuvittelee, että se voisi välttyä eräänlaiselta metafyysiseltä paternalismilta, riittäköön sen nimittäminen tässä yhteydessä kohtaloksi.

Se on sinun ongelmasi, voi tietysti joku sanoa. Vastaan, että toistaiseksi se on myös yleinen periaate, josta meillä tätä asiaa lähestytään. Ehkä sitä ei niin vain kannattaisi heittää roskakoriin, - vaikka pitäisikin paikkansa, että antiikissa suhde eutanasiaan oli varauksettomampi kuin myöhemmässä kristillisessä kulttuurissa. Tosin esimerkiksi Aristoteleen kanta itsemurhaan on kielteinen, koska ruumis kuuluu valtiolle eli toisin sanoen yksilöllisyys on yhteisöllistä. Passiivinen eutanasia ottaa inhimillisyysnäkökohdat huomioon ja näin ollen kristillinenkään kulttuuri ei johda silmittömään fatalismiin. Antiikin kulttuurissakin lääkärin valaan, niin sanottuun Hippokrateen valaan, sisältyi eutanasiasta pidättäytyminen.

Käsitykseni on se, että Suomessa arkaillaan kivun hoitamisessa. Tätä asiaa kannattaisi miettiä perinpohjaisemmin.

Meillä lienee lääkärikunnassa väkeä, joka olisi valmis ”avartamaan” eutanasialakia, mutta en oikein jaksa uskoa, että suomalainen lääkärikunta olisi valmis ottamaan Hollannin eutanasialain tapaisen järjestelmän meillä käyttöön. Olen ymmärtänyt, että asia ei ole Hollannissakaan helppo: lääkäreitä, jotka antavat kuolinapua, ei ole vaivatonta löytää.

Britanniassa lääkärikunta on muuttanut kantaansa asiaan siten, että se ei ota siihen mitään kantaa. Se katsoo, että asia kuuluu poliitikoille. Näin ilmaistessaan lääkärit itse asiassa kuitenkin ottavat kantaa: he eivät tahdo tehdä päätöstä toisten ihmisten puolesta – kuten he joutuisivat useissa aktiivisen eutanasian tapauksissa itse asiassa tekemään. Edes hoitotestamentti ei vapauta tästä.

Selvitys lapsuudesta

Asetunpa tässä mukavasti makuulleni ja oletan, että arvon lukija istuu pieluksen takana ja tulkitsee.

Annan seuraavassa avaimet kehitykseni ymmärtämiseen ja kerron, että varhaisin muistamani kirja ja kertomus on Nille-Nallen hunajaretki, kuvittanut Paul Durand, kirjoittanut Claude Laydu, suomentanut Kirsi Kunnas, Weilin+Göös, Helsinki 1965. Alkuteos: Nounours chez les abeilles.

Nikke ja Marketta ovat vieraisilla Nille-Nallen perheessä. Aamupesu on putouksella ja sitten syödään herkullisesti Emmi-mamman laittamaa ruokaa, jota Rolle, Ralle, Rille ja Pikku Paapero nauttivat.

Mutta mihin Nille lähti?

Jälkiä seuraten Nille löytyy mehiläsipesältä: Tulkaa tulkaa, mehiläiset, mettiäiset, kimalaiset, täällä on teille kukkia, ihania tuoksuvia kukkia.

Mehiläiset saavat kukkansa ja Nille pesästä hunajansa, reilu vaihtokauppa näet.

Kotimatkalla tapahtuu se, että Nille putoaa oksan päältä veteen. Mutta onneksi hunaja säästyy.

Illalla on ohukaisjuhlat ja niiden jälkeen kaikki menevät nukkumaan, paitsi Nille Ja Emmi-mamma, jotka katselevat kuuta.

Siinä siis tarinani kaikessa karmivuudessaan.

Resignatio ad infernum

Kirkkokäsikirjan virsisuosituksissa tälle päivälle on 288, jonka 4. säkeistö Anna-Maija Raittilan muokkaamana kuuluu näin:

Silmiisi katson, Jeesus./ Jos tuomionkin kuulisin, niin katson hyljättynäkin/ silmiisi helliin, Jeesus.

Virsi perustuu Lars Stenbäckin (1811-1869) sanoihin. Häntä pidettiin lupaavana, Runebergiakin tasokkaampana runoilijana, mutta löydettyään ystäviä pietisteistä, hän jätti runouden, mitä tietysti pidettiin ja on pidetty myöhemminkin kulttuurihistoriallisena lyömäaseena 1800-luvun pietismiä kohtaan; Stenbäck sai itse tuta kovaa kohtaloa hänen dosentuurihakemuksen yhteydessä käydyllä pietismikeskustelulla, mutta haavat ehkä paranivat hänen myöhemmin tullessaan kasvatusopin professoriksi Aleksanterin yliopistoon Helsingissä. Stenbäckin elämänkerta on Eliel Aspelin-Haapkylä, Lauri Stenbäck, Otava 1917.

Stenbäckin virressä esiintyy tuomioon suostumisen ajatus ja hylkääminen. Tällaisessa suhteessa varmasti psykologinen analyysi näkisi suuria, mutta niin näkee teologinenkin. Oppisana, joka asiaan liittyy on tuo tuossa otsikossa: resignatio ad infernum, helvettiin resignoituminen, voisi olla toinen suomennos.

Sillä voidaan tarkoittaa täydellistä suostumusta siihen, mitä annetaan. Ansaittuhan sen joka tapauksessa on.

Tai sillä voidaan tarkoittaa sitä, että taivastakin suurempaa on katsella Jeesusta silmiin, so. olla sellaisessa kontaktissa, johon ei sisälly vilppiä.

Tekstiksi päivälle on laitettu Luukas 18:9-14, jossa fariseus kiittää armosta, ettei ole niin kuin huonot ihmiset. Kiitos että olet varjellut minut huumeilta, huoruudelta, rötöksiltä jne.!

Vierellä on tämä julkisyntinen tapaus joka huudahtaa: armahda minua!

Resignaatio-opin näkökulmasta fariseus luetteloi pirulle, että katsopas nyt, eikös ollut aika mukavasti eletty, enkös pärjännyt kuitenkin hyvin.

Kova leipä

Television ohjelmatietoja katsellessa tulee mieleen lapsuus, poikavuodet ja 70-luku, tuo vuosikymmenten ylivoimainen ykkönen.

On Idioottia, joka päivä tarjottavaa Anastasiaa, jossa muutaman silmäilyn perusteella kuljetaan uniformut yllä, kohotellaan kulmakarvoja, suudellaan ja juonitellaan, ja sitten kaiken kukkuraksi oli tämä Shtrafbat eli että Rangaistuspataljoona.

Jostakin luin valitusta, että onpa patrioottista menoa ja epäuskottavaa, koska eivät Gulagin ulkoilmapuistoista rintamalle lähetetyt elähtyneet moisesta. Voi olla. Itse jaksoin seurata sarjasta ainakin puolet ja katselin aivan vain tunnelmoidakseni. Mitäähän tarinassa sinänsä ei oikein tapahdu. Viimeisen jakson teema oli: Vastavakoilu-upseeri Hartshenko koetti kunnostautua valtaamalla saksalaisten muonavaraston.

Ihmiset ovat sarjassa kiinnostavia ja heihin on saatu melko eleettömästi karakteeriä. Tverdohlebov, jonka nimen suomennos otsikko on, on saksalaisten vangiksi joutunut punaupseeri. Saksalaiset teloittavat hänet, mutta hän ryömii haudasta ja pakenee omalle puolelle. Täällä häntä kohdellaan kansanvihollisena ja hänet nimitetään sotilasarvonsa ja kunniansa menettäneenä rikollisista koostuvan porukan päälliköksi varman kuoleman maille.

Jotenkin tyypillinen venäläinen sankari. Hänen taustallaan ei ole tragediaa vaan totaalinen tuho. Silti hän nousee jaloon tehtäväänsä ja suorittaa sen ilmeettömästi. Mikään vaino ei häneen osu eikä tykinkuulakaan kaada.

Ihmiset ovat materiaalia, jota kaadetaan yhdellä piiskatykin huitaisulla. Taistelun jälkeen pataljoonasta on jäljellä 18 henkeä. Mutta lisää tulee kuin vilja-aitasta istumaan kuraisissa juoksuhaudoissa ja polttelemaan mahorkkaa ennen seuraavaa tuli-iskua.

Vangit ovat poliittisia vankea tai oikeita rikollisia, jotka kurjat elämän olosuhteet ovat ajaneet varkauksien ja murhien tielle. Heidän kuvataan inhimillisinä ja vastuuta kantavina henkilöinä ja näin käännetään rikollisuuden ja säällisen menon kuvio ylösalaisin.

Ja sitten on tietysti pappi, jolla on basso ja joka juoksee kaftaani yllä kivääri kainalossa laulaen taiston tuoksinassa kitaransäestyksellä kansanlauluja.

Harashoo. Nitzevoo. Kura da, loska da. Word Verification antaa tämän päreen tunnussanaksi cyrsa.

Jos joku on kiinnostunut lukuelämyksestä, joka liittyy vastaaviin olosuhteisiin, on Lemetin motista ilmestynyt kaamea teos Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona, 2002.

Peruskivaa

Cambridge Texts in the History of Philosophy on kirjasarja, jota kutsuisin maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Sarjassa on julkaistu kriittisiä editioita klassikoista antiikista nykypäivään. Hinnat heiluvat 10 punnan tienoilla. Netistä tilaamalla saa, ja kun käytännöllisesti kaikki merkittävät kirjat ovat alkutekstisinä netissä, voi mieltä kiinnittävät kohdat helposti tarkastaa klikkaamalla alkulähteen esille, viittaan tuohon linkkilistaan vieressä.

Esimerkiksi kristillisen teologian Jumalaa koskevan perusmateriaalin saa nyt joka iikka hyllyynsä hankkimalla nämä: Augustine, On the Trinity, books 8-15, ed. G. Matthews 2002 ja Thomas Aquinas, Questions on God, ed Leftow, 2006.

Augustinuksen De Trinitaten loppuluvut ovat paitsi triniteettiopin muotoilu myös modernin tietoisuusfilosofian lähde. Sitä lukemalla pääsee perille, mikä on minä, itse, itseyys, tietoisuus, muisti, ajattelu, tahto jne. loputtomasti loputtomuudesta loputtomuuteen. Augustinus ajatteli, platonistiseen tapaan, että mielen rakenne heijastaa enigmaattisesti eli hämärästi triniteetin rakennetta: Isä - muisti, Poika - intellekti ja Pyhä Henki - tahto. Näin ihmismieli oli hänelle silta kohti ikuisuutta, sen rakennetta ja toimintoja tarkkailemalla oli mahdollista nousta ikuiseen. Moni on ollut tästä hyvin, hyvin vaikuttunut eikä vähiten Rene Descartes.

Tuomaan Summa Theologian ensimmäisen osan kvestiot 1-28 esittävät sen, mitä sanotaan klassiseksi teismiksi. Itse olen kiinnostunut kvestioista 1, 12 ja 13, jotka ovat Tuomaan teologian prolegomena eli filosofinen johdatus siihen, mitä teologia on ja miten Jumalasta voi puhua. Muut kvestiot käsittelevät jumalallisia ominaisuuksia, kuten tahtoa, ajattelua jne.

Yleensä Tuomaasta kerrotaan hänen jumalatodistuksensa. Tämä on kovin harhaanjohtavaa. Hän nimittäin toistamasta päästyään toistaa Johannes Damaskolaisen lausetta, jonka mukaisesti tiedämme Jumalasta sen, mitä Hänestä ei tiedetä, mutta emme sitä, mitä hän on. Mikä olisi Jumalalle sopiva nimi? Hän joka on se joka Hän on, vastaa Tuomas.

Voimme Tuomaan mukaan päätellä kaikesta olioiden analogian mukaisesti, tässä hän tietysti hyödyntää augustinolais-platonistista traditiota. Mutta yhtä asiaa emme tiedä: mitä on olla Jumala. Emme tiedä, mikä on termin divinity (divinitas) merkitys. Se jää salaisuudeksi. Ja koska se Tuomaan mielestä on sitä, mikä on juuri Jumalalle olennaista, emme tunne itse asiassa mitään mainittavaa.

Asiasta hänen mielestään vain ilmoitus ja asian kuulemma voi nähdä (visio), kuoleman jälkeen.

Tuomas oli paljon apofaattisempi veikko kuin koulukirjat kertovat. Hänen nostamisensa normaaliteologiksi uskonnollisen asenteen järkevyyden selostajana on todellakin, kuten Umberto Eco sanoisi, pyromaanin nimittämistä kunniapalomieheksi.

Kirjaimellisesti

Luomiskertomus oli Augustinukselle monestakin syystä tärkeä teema. Sen käsittely muodostui välineeksi ilmaista, mikä on hänen katsomustensa ero manikeolaisuuteen, jonka kannattaja hän oli kymmenkunta vuotta.

Manikeolaisuus oli itseään parakleettina pitävänä Manin oppisuunta, jonka mukaisesti hyvä ja paha ovat omat itsenäiset alkuprinsiippinsä. Maailma on hyvän ja pahan taistelua eikä siinä auta kuin dieetti eli viikunoiden syöminen ja sukupuolielämästä pidättäytyminen.

Luomiskertomuksen tarkastelu tarjosi Augustinukselle yhden prinsiipin tarkastelemisen sekä mahdollisuuden ajatella pahaa hyvän puutteena eli privaationa eikä itsenäisenä substanssina.

Genesis-kommentaari on otsikoitu ad litteram eli kirjaimellisesti tulkittuna. Kirjaimellinen tulkinta oli Augustinukselle kuitenkin omintakeinen. Kirjaimellisuus ei tarkoita sitä, että kun Jumala otti maan tomua, hänelle ajateltaisiin kädet. Sen sijaan kirjaimellisuus on itse asiassa usein metaforinen tai symbolinen näkemys siitä, mikä on tekstin alkuperäinen tarkoitus, mitä kirjoittaja on tarkoittanut.

Ja kaikillehan on selvää, että oikea kirjaimellinen tulkinta on tämä: luominen on tapahtunut yhdessä hetkessä ikuisuudessa, ei kuudessa päivässä. Päiviä on vain yksi. Kuusi päivää ovat yhden päivän ulottuvuuksia.

Augustinus ajatteli, että lause alussa Jumala loi taivaan ja maan tulee tulkita siten, että alussa tarkoittaa ikuista Poikaa, joka oli ennen kuin temporaalinen alku, joka on ensimmäinen luotu, luotiin. Taivas ja maa puolestaan viittaavat yhtäältä spirituaaliseen luomiseen eli enkeleihin sellaisina kuin tuntevat itse itsensä (taivas) ja muodottomaan materiaan. Kun Jumala sanoo "tulkoon valkeus", tämä tarkoittaa sitä, että luodut kääntyvät luojaansa kohti.

Ja tämä siis kaikki yhdessä momentissa. Augustinus käsittelee kylläkin laajasti ilmestymisjärjestyksiä, mutta hänen mukaansa kyse on prioriteeteista ei temporaalisesta seuraamisesta.

Enkeleillä on aamutietoa ja iltatietoa, hän kertoo, ja paljon myöhemmin Tuomas Akvinolainen oli tästä innostunut. Aamutieto on valon myötä tapahtunutta kääntymistä kirkkauteen. Iltatieto on sitä, että enkeleiden itsetuntemus on kasvanut: ne tuntevat itsensä ja luodut itsenään ikään kuin erillään Luojasta.

Ja paljon muuta mielenkiintoista Genesis-kommentaariin sisältyy. Luin sitä Ranuan eläinpuiston parkkipaikalla, kun muu väki meni puistoon katsomaan jääkarhuja ja minä jäin autoon vahtimaan villakoiran ydintä.

Mikä minua kiinnostaa Augustinuksessa? Ehkä vain jonkinlainen yleissivistyksellinen velvollisuudentunto. Olisi kai hyvä tietää, kun on tämän ammatin valinnut, mitä hän ajatteli. Mutta olen viehättynyt myös hänen mielikuvitukseensa, joka väliin kulkee kreisille alueelle. Genesis-kommentaarissa esimerkkinä on pitkä pätkä keskustelua siitä, miten Jumala liikkui luotuaan valon. Tuliko varjo, laskiko Aurinko jossain päin ikuisuutta ja liikkuiko Jumala Auringon mukana? Pois se meistä, toteaa Augustinus, että näin tyhmiä kuviteltaisiin, samaa, mitä olemme oppineet merimiehiltä. Mutta kuvittelipa kumminkin.

Kiinnostava yksityiskohtana mainittakoon, että kirjoittaessaan Pyhästä Hengestä, jumalallisesta rakkaudesta, luomisen yhteydessä, Augustinus viittaa myös maailman hautomiseen.

Hän tunsi Sotkan munan, vaikka ei ollutkaan lukenut Kalevalaa koulussa.

Vain hetken ma heilua jaksoin

Päähän tolpan lokki laskeu’uu
on toinen, jalompi sille
maa, mantu, perhe, puolue ja muu.
Ei jää se vieraisille.
Kesä väistyy, nuoruus, lento. Elokuu!

Tämä on leinotyylitelmä. Sellaisia kirjoitetaan perjantaina oikein radioitavassa tilaisuudessa, jossa Matti Rinne johtaa paneelia.

En pääse, Jaska, juhlaan. Olen unohtanut jo muutama vuosi sitten antaa osoitteenmuutoksen ja niinpä sain kirjeen vasta eilen, kun ilmoittautumispäivä oli jo maanantai ja tämä viikko on lauantaiaamulta kiinni. Täytyy spostittaa ajankohtaiset tiedot.

Hieno homma silti: Eino Leinon Seura täyttää 60 vuotta ja juhlii. Pitkä ikä seuralle, jonka nimihenkilö ehti vain 47 vuoden ikään.

Koin kohotusta tietysti, kun kaverit järkkäsivät jäseneksi. Onhan seura hommannut patsaan ja järjestänyt Mukkulan kokouksia, siis tehnyt muutakin kuin ollut Eino S. Revon seura. Se palkinto Olavi Paavolaiselle oli aikanaan paikallaan. Viime vuosien palkinnoista pidin eniten Tuomari Nurmion kukittamisesta.

Arvon lukija! Kerran suunniteltiin erään toisen Hannun kanssa lausuntailtaa Tuomarin runoista, otsikkona Viiniä. Malja marttyyreille. Koeta lausua meditatiivisesti vaikka tätä:

Sota takoo
maapallon kalloa
verisellä nyrkkiraudalla...
Viiniä. Malja marttyyreille.
Kuolleille, eläville, menneille, tuleville.

Mukkulassa kävin kerran. Tilaisuus on mukavasti järjestetty. Istutaan puistossa penkeillä, simultaanitulkkaus toimii kuulokkeiden kautta. Kai sekin on jokin ajan merkki, että Matti Suurpää löysi muistoja verestäessään Revon vanhasta huoneesta Heinimäen, Heikki Hakalan ja minut suunnittelemassa aikuisrippikoulua tuon kokouksen aikana. Jaska olisi pitänyt sen Kaarlo Kallialan kanssa. Minä olisin ollut kesäteologi, Mikko Kuustonen nuorisotyönharjoittelija ja Hakala ja Satu Silvo isosia. Vielä on jäänyt toteuttamatta.

Leif Salmenin puheenvuoro pyhyydestä on jäänyt mieleen. Hän siteerasi Pascalin intohimoista merkintää: Tulta! Kertoi hyvän jutun, kuinka kansa odottaa, että Nokia julkistaisi uuden kännykän, jossa on ladyshave.

Kännykän päässä voisi olla deodorantti ja parranajokonekin, mutta näistä innovaatioista joskus myöhemmin.

Leinon omat ideat olivat joskus hieman yhtä ilkikurisia. Teemu-pakinat ovat osa hänen parasta tuotantoaan ja niistä löytyy.

Ennen kuin hän kirjoitti Onervalle "lyö hätärumpua", hän suunnitteli Suomelle uuden ohjelman ja hallituksen. Ohjelmassa oli kolme kohtaa: saa syödä ja juoda mitä lystää, tulla omalla uskollaan autuaaksi ja olla muutoinkin vapaa. Ohjelma oli Leinon mukaan nuorkommunistinen. Sitä toteuttavassa hallituksessa oli määrä olla poliittisesta kunnostaan muutoinkin jo tunnettuja kansalaisia, muun muassa Jean Sibelius.

Onnea Eino Leinon Seuralle!

Silta etäisyyksiin

Sil-lan al-la on i-han ki-vaa.

Noil-la kä-sil-lään sei-so-vil-la jät-ti-läi-sil-lä, jot-ka ja-loil-laan sil-taa kan-nat-ta-vat, on han-ka-lam-paa. Jos ne nou-si-si-vat hen-git-tä-mään, saat-tai-si sil-ta kaa-tu-a. Sii-tä syys-tä sil-lan al-la on tur-val-li-sem-paa. Sil-lan len-tä-es-sä jät-ti-läis-ten ja-lois-ta voi au-toi-li-jal-le, pyö-räi-li-jäl-le, kä-ve-li-jäl-le käy-dä kö-pe-lös-ti. Al-ta on mah-dol-li-suus uis-ken-nel-la pois.

En eh-ti-nyt tar-kis-taa, on-ko täs-sä sil-las-sa pa-nos-pe-sää, pi-täi-si ol-la. Mut-ta sen puut-tu-mi-nen voi-daan tie-tys-ti kor-va-ta är-syt-tä-mäl-lä jät-ti-läis-tä, ku-tit-ta-mal-la var-paa-seen ta-hi muul-la ta-voin.

Mo-ni muu-kin tär-ke-ä a-si-a on kii-rees-sä jää-nyt te-ke-mät-tä. Ai-ka on an-ka-ra ei-kä tun-ne sää-li-ä. Sik-si ai-no-a tais-te-lun muo-to on hi-das-taa niin pal-jon kuin it-ses-tä ir-ti läh-tee.

Ei tart-tu-a het-keen, mi-kä on la-ti-nak-si et-tä car-pe die-m vaan tar-tut-taa het-ki py-säh-dyk-sen mo-ment-tiin, jo-ka kes-tää, sil-lan al-la.

Mut-ta tä-mä on tie-tys-ti ai-van sub-jek-tii-vinen kä-sitys.

Hän on nyt koululainen

Puusta pudota pitää

Tänään lyömme Raamatulla päähän ja annamme perään vielä kakkosnelosta niille, jotka näsäviisastelevat, että eikös se Jeesuskin ollut melkoinen populisti. Saarnatekstinä on nimittäin kohta, jossa Jeesus riehuu temppelissä ja huomauttaa sen varsinaisesta käyttötarkoituksesta kaikille tuotteistajille.

Virsisuositus on roima 612, joka vuoden 1701 virsikirjassa jyrää näin:

Etkös ole ihmis-parka! aivan arka
Ettäs itket yli öit
Ettäs suret suuttumata, puuttumata,
Koukon mustan murhatöit.

Tap on vanha tappavalla vierahalla
Luojan laitoksen perään
Hyvät, huonot lankoinensa, lapsinensa
Syöstä sulloo maan poveen

Parku pojes paneminen, katsominen
Kaiken mailman menoi
Katsos kaikki katseltavat, kuulleltavat,
Eikö löyttä loppuvit?


Eikö kuulu kuolevia, katoovia
Paitsi ihmisparkaisii?
Tuules, tähdeis, taivahalla, meres' maalla
Kuolevilll on kumppanii

Mitä maasa mateleepi, käveleepi
Maaksi muuttua pitää
Mitä puusa piiskuttaapi kuikuttaapi
Puusta pudota pitää

Yhteensä säkeistöjä on 23.

Enneadeista

Mikä on saattanut sielut eroon isä Jumalasta? Näin alkaa Plotinoksen viides Enneadi, jota on luonnehdittu myös teologiseksi. Todellakin, "isä Jumalasta".

Plotinos vastaa, että syy on kuvitelma itseriittoisuudesta, henkisestä omavaraisuudesta. Tämän jälkeen hän alkaa tarkastella kolmen hypostaasin, yhden, järjen ja sielun välistä suhdetta, sitä miten sielu on järjen ilmaisu ja järki yhden ilmaisu.

Plotinoksen Enneadit on sarja kirjoituksia, filosofisia esseitä, jotka Porfyrios kokosi yhteen. Kirjoja on 6 ja kirjat jakaantuvat kukin yhdeksään esseeseen tai traktaattiin, tästä teoksen nimi. Kokoelman jälkivaikutus on ollut mittava, sillä sen kirjoitukset muotoilivat niin sanotun uusplatonismin mikä toisin sanoen tarkoittaa, että ne elähdyttivät platonisen perinteen sen uudessa "toimintaympäristössä". Aivan erityisesti Plotinoksen kirjoitukset tulivat tärkeiksi, koska ne vaikuttivat Augustinukseen, joka oli uusplatonikko ja muovasivat näin kristillisen teologian välineellistä kivijalkaa ratkaisevalla tavalla.

Yksi, järki ja sielu on triniteetti. Kiista siitä, millä tavoin se eroaa Augustinuksen triniteetistä, on elänyt näihin päiviimme asti. Erona on pidetty sitä, että Plotinoksen järki on informoitu ja muovattu kun taas Augustinuksen Poika syntynyt. Lisäksi erona on pidetty Plotinoksen triniteetin hierarkkisuutta, kun taas Augustinuksen triniteetti on simultaaninen ja samatasoinen.

Enneadien kriittinen laitos on julkaistu Loebin klassikkosarjassa. Korkeaa kaunokirjallisuutta edustaa puolestaan Stephen MacKennan käännös, joka on julkaistui muun muassa Penguin booksin sarjassa. MacKenna oli entinen pankkivirkailija ja journalisti, joka sattui törmäämään Enneadeihin Pietarissa 1905. Hän päätti omistaa elämänsä sen kääntämiselle. Tulosta on pidetty yhtenä viime vuosisadan merkittävimmistä englanninkielisistä filosofisista töistä.

Penquin booksin laitos on yhden etevimmän uusplatonismin tutkijan, John Dillonin, toimittama. Dillon on varustanut laitoksen alaviittein ja huomauttaa MacKennanin sinänsä harvinaisista käännösvirheistä sekä sisällöllisistä kysymyksistä, jotka lukija tulisi huomata. Laitoksen alussa on MacKennanin oma johdanto, vanhempaa tutkimusta edustava Paul Henryn artikkeli, jossa valotetaan Plotinoksen aatehistoriallista sijoittumista, käännös Porfyrioksen laatimasta Plotinoksen elämänkerrasta sekä Dillonin oma johdanto. Johdantoartikkeleiden kokoelma on hyvä filosofinen oppikirja jo sellaisenaan ja se kannattaa ehdottomasti lukea.

Kirkkostatistiikkaa

Osuin eilen aamulla tilaisuuteen, jossa Kirkon tutkimuslaitoksen johtaja Kimmo Kääriäinen esitteli kirkon tilastoja ja mielipidemittauksia.

Kimmon johtopäätökset olivat muun muassa seuraavat:
- uskonto yksityistyy
- seurakuntakoko suurenee

Luterilaisen kirkon väkimäärä vähenee tällä hetkellä vuositasolla yhden suurehkon seurakunnan verran. Viime vuonna tappio oli 18 ooo. Toisaalta kysyessäni, mikä jäsenmäärä voisi olla vuonna 2030, jos otetaan huomioon viime vuosien jäsenmäärän väheneminen ja pidemmän aikavälin kehitys, oli vastaus, että reilusti yli 70 % suomalaisista.

Mielipidemittauksissa ei ollut uusia asioita. Panin merkille ennenkin minua hämmentäneen asian. Noin 40 % sanoo, että uskoo, kuten kirkko opettaa. Toisaalta kaikkien perinteisten kristillisen oppien ja näkemysten "kannatus" on erittäin korkea. Jeesuksen elämä kelpaa elämänohjeeksi yli 70 %:lle. 68 % uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika ja 61 %, että hän on ylösnoussut. Raamatun ihmeisiin uskoo 61 % ja neitseelliseen syntymiseen yli 50 %.

Ajatuksella, jonka mukaan kristilliset uskomukset olisivat niin sanotulle nykyihmiselle vieraita, ei ole siis gallupeissa kaikupohjaa. Mutta samalla sille, että ihmiset ajattelevat uskonnon olevan yksityisasia ja sille, että he eivät osallistu viikottain tai kuukausittain kirkon toimintaan, on niissä pohjaa.

By the way, Luther sanoo Iso Katekismuksessa, joka on luterilainen tunnustuskirja eli sen opin ilmaisu ja muotoilu, että jos henkilö ei käy kerran vuodessa ehtoollisella, hänen pitämisensä kristittynä on ongelmallista.

Nämä eivät siis ole kovinkaan hätkähdyttäviä lukuja. Raju muutos on tapahtunut kuitenkin yhdessä asiassa. Parin vuosikymmenen aikana kirkollinen avioliittoon vihkiminen on vähentynyt noin 30 % siten, että vain 61 %:iin solmituista avioliitoista liittyy kirkollinen vihkiminen.

Asian selittää osittain se, että sama henkilö solmii useita avioliittoja elämänsä aikana ja vain ensimmäiseen liittyy kirkollinen vihkiminen. Pitäisikö tätä asennoitumista pitää avioliiton pyhyyden korostamisena vai sen vähentymisenä, on vaikea sanoa. Ehkä kyse on kummastakin asiasta.

Toiminnallisesti kirkko joutuu tulevaisuudessa miettimään, kuinka moneen hiippakuntasihteeriin ja keskushallinnon suunnittelijaan sillä on varaa. Seurakuntia on yhdistettävä jonkin verran. Kunta- ja palvelurakenteen uudistus vaikuttaa tähän jonkin verran, mutta toisaalta kuntaliitoksia ei ole aivan tavattomasti syntymässä. Suhde avioliittoon pysynee kirkossa tapetilla lähivuosikymmeninä.

Neronleimaus

(Ex)(R(x)&(y)(y/x>-R(y))&K(x))

Eli: on x, x on Ranskan nykyinen kuningas ja kaikille y-yksilöille pätee, etä jos y ei ole x, ei y ole Ranskan nykyinen kuningas, ja x on kalju.

Siinä se on! Hurraa. Ensimmäisen kertaluvun predikaattikalkyylissa esitetty Russellin määrättyjen kuvausten teoria. Kiitos ja ylistys.

Ranskan nykyinen kuningas ja sen analyysi on 1900-luvun filosofian kenties kuuluisin esitys ja sen kaava tunnettu kuin suhteellisuusteorian tai veden.

Keksintö oli aikanaan vallankumouksellinen, sillä se suuntasi filosofian kielen analyysiin sekä toi sen apuvälineeksi formaalisen logiikan. Filosofia oli saavuttamassa aseman tieteiden joukossa, ja mikäs sen hienonpaa.

Samalla kaavaan on kytketty analyyttisen filosofian niin ensimmäisen kuin toisenkin aallon kuolemansuudelma: jos se pimeys mikä sinussa on, on valoa, mitä onkaan pimeys, voisi joku todeta.

Totta joka sana?

Joku voi sanoa, että hänen puheestaan on joka sana totta, mutta Donald Davidsoniin tämä ei tekisi vaikutusta. Totuus kun on hänen mukaansa lauseen, ei sanojen ominaisuus.

Kiinnostava huomautus, joka muistuttaa nominalistien, ainakin William Ockhamin käsitystä kielestä - siihen ei usein kiinnitetä huomiota, kun nominalismi esitetään näkemyksenä, jonka mukaisesti yleiskäsitteet eivät ole olemassa vaan ainoastaan yksilöoliot. Ockhamin terministisessä logiikassa sanojen merkitys johdetaan lauseista. Kieli kokonaisuutena tekee elämästä merkityksellistä ihmetellessämme, että millä oikeudella sanomme kahta jänistä jänikseksi, jos vain yksilöoliot ovat olemassa.

Davidson kirjoitti vaikeatajuisia filosofisia esseitä. Yksi hänen tunnetuimmista ideoistaan on tekojen selittäminen kausaalisesti siten, että intentiot ja motiivit eivät ole vain reasons vaan causes. Mielen toiminnat ovat lailla selitettäviä, mutta laki on useimmissa tapauksissa vaikeasti ilmaistavissa. Mielen toimintoja vastaavat fyysiset toiminnot, joita niitäkin säätelevät lait.

Vastaavuudesta huolimatta emme tunne, näin luulisin Davidsonin ajatelleen, lakia, joka linkittää fyysisen ja psyykkisen toisiinsa, niin lainomaisista ilmiöistä kuin molemmissa onkin kysymys. Mielen toiminnot ovat supervenienttejä tai emergenttejä suhteessa fyysiseen. Jokaista mielen toimintoa vastaa fyysinen (aivo)toiminto, mutta emme tiedä, miten tämä vastaavuus muodostuu. Lisäksi kuvaukset aivotoiminnoista ja mielen toiminnoista ovat erilaisia.

Davidson oli Willard van Quinen oppilas. Quine oli se filosofi, joka Yhdysvalloissa liittyi Fregen ja Russelin aloittamaan niin sanottuun analyyttiseen perinteeseen. Hän opetti Harvardissa, ja melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset filosofit olivat hänen oppilaitaan. Ehkä sen takia Georg Henrik von Wright luonnehti häntä suurimmaksi elävistä, silloin kun vielä molemmat elivät.

Quine tuli kuuluisaksi ensin logiikan tutkimuksistaan ja erityisesti paperista Empirismin kaksi dogmia. Hän arvosteli siinä loogisen positivismin piirissä kannatettua erottelua analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Analyyttinen totuus on "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Quinen mielestä analyyttisetkin totuudet sisältävät lausumattomia kokemukseen perustuvia ainesosia eikä näin ollen synteettisten totuuksien suhteen tehtyä kuilua voi tehdä.

Muita ideoita, joista Quine on kuuluisa, on radikaalikäännösteesi, jonka mukaisesti kääntäessämme kielestä toiseen emme voi olla varmoja, olemmeko kääntäneet kaiken. Aina voi jäädä huomaamatta merkityksiä, jotka vain äidinkieliyhteisö tuntee. Tätä näkemystä muun muassa Davidson lujasti vastusti.

Edelleen Quinen holismi merkitsi sitä, että hänen mielestään olympolaiset jumalat ja kvarkit ovat yhtä uskottavia, mutta se viitekehys, jossa kvarkit esiintyvät, on perinjuurin uskottavampi kuin se, jossa olympolaiset jumalat. Tästä syystä kvarkkeihin kannattaa uskoa. Ei sana vaan lause!

Quine ei hyväksynyt modaalilogiikkaa vaan koki sen synnissä siinneeksi. Hän onkin yksi Jaakko Hintikan voimakkaimmin arvostelemista filosofeista. Hintikan mukaan Quinea on esitelty "muka" logiikkona, vaikka hän ei ole saanut aikaiseksi alalla mitään rakentavaa. Sen sijaan Quinen esittämä kritiikki on ollut inspiroivaa.

Tietoteoriassaan Quine edusti naturalismia tai fysikalismia siten, että hänen mielestään fysiikka on tieteiden malli ja myös ihmisen tietoa koskeva tutkimus tulee suunnata sen mukaisesti. Se mitä on olemassa, on kaikki, mutta tähän ei tule lisätä minkäänlaisia kuvitelmia eli mahdollisuuksia.

Raapaisin tämän tenttivastauksen, koska eilen tulin kirjoittaneeksi blogiin Davidsonin ja Quinen nimet.

Kovia poikia! Yhtenä seurauksena on ollut se, että logiikka on muodostunut omaksi alakseen ja irronnut filosofiasta. Yhteen aikaan mitään muuta ei tehty. Oltakoon Hintikan modaalilogiikasta mitä mieltä ollaankin, mielestäni sen kiinnostavaa on se, että se pyrkii tuomaan siitä irronneen logiikan takaisin filosofian osaksi. Jos nimittäin Quinen ja kumppaneiden otetta voisi luonnehtia filosofiseksi logiikaksi, Hintikan kirjoitukset ovat pikemminkin logistista filosofiaa. Se mikä kummastakin lähestymistavasta tekee kysymyksiä herättävän ainakin kaltaiselleni maallikkolukijalle, on, että kovin vähän itse välineistöstä jää käteen. Kaikki se, mitä tuntuu kiinnostavalta, on sanottu ilman loogista välineistöäkin, kuten esimerkiksi, että koettaessamme käsittää maailmaa voimme käyttää mielikuvitusta ja kuvitella sen toisenlaiseksi kuin se on.

Filosofian kuolema?

Ryhdyn pitämään itselleni tenttejä, joihin kirjoitan vastauksia. Otsikot ovat tenttikysymyksiä.

Suurin osa 1950-luvun jälkeisen filosofisen keskustelun kuuluisimmista henkilöistä ovat kuolleet 2000-luvun alussa: Donald Davidson, Jacques Derrida, Hans-Georg Gadamer, Willard V. Quine, John Rawls, Paul Ricoeur...

Kesällä kuoli yksi tunnetuimmista, Richard Rorty.

Rortyn nimeen ja työskentelyyn liittyy myös itsensä filosofian kuolemaksi joidenkin kokema ajattelutapa, jonka muistomerkki on hänen teoksensa Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Rorty esitti käsityksen, jonka mukaisesti filosofia ei voi enää olla platonisen tradition mukainen luonnon peili, jonka avulla muodostamme olevaisen kuvan. Sen sijaan filosofian tehtävä on edifioida ihmisiä, jalostaa näitä selviämään kovassa maailmassa.

Myöhemmin Rortyn ideaa alettiin kutsua nimellä uuspragatismi. Sen näkökulmasta filosofia on hengissäselviämistä. Sen suuntaa ei näytä platonismi vaan darwinismi. Meillä ei Rortyn mielestä ole ole suoraa yhteyttä siihen, miten asiat ovat, ei tietoa sanan klassisessa merkityksessä. Maailmaa ei voi, kuten klassisessa filosofiassa, esittää, vaan sen sijaan siinä eletään.

Kielen avulla.

Ihminen on nimittäin Rortyn mielestä eläin, joka koettaa tulla toimeen ympäristönsä kanssa. Tähän tarkoitukseen ihminen kehittää välineitä, joista tärkein on kieli.

Rortyn mielestä ympäristön kanssa ei tulla kuitenkaan toimeen kynsin hampain vaan asioita ironisoimalla. Kaikkien maiden ironikot, liittykää yhteen! Olkaa yhtä ystävällisiä toisillenne kuin suomalaiset blogistit ja kääntäkää maailma päälaelleen, kyllä se siitä.

Ironiasta muodostuu ihmisten välisen solidaarisuuden perusta, jota Rorty tarkastelee viimeisessä teoksessaan Philosophy and Social Hope (1999)

Myönteistä kehitystä

Istuin keinuissa ja mietin, että kuntapuolella voitaisiin perustaa Pohjois-Savon Yhdistyneet KuntaOrganisaatiot (Psyko).

Samassa yhteydessä tuli mieleen muitakin sanoja. Ystäväni oli vastikään saapastellut huoneeseen ja lyönyt pöytään kovan kysymyksen:

- Tiijätkö sellasen sanan ku himmaattaa, siis perusmuoto himmaattaa?

- Mitähän se tarkoittaa suomeksi, kysyin?

- No sitä, että älähän hötkyile siinä ja koko ajan puutu asjoihi jotka ei sulle kuulu...

Jos on viettelijän päiväkirja, niin daboljuun kääntämällä siitä syntyy miettelijän päiväkirja. Tiedemies nykyisin kielletty sana, koska se on sukupuolisidonnainen. Se on korvattu termillä tieteilijä. Filosofin ammattinimikkeeksi sopisi parahultaisesti miettelijä.

Ei siis mikä tahansa mietiskelijä vailla päämäärää kuin Otso Kirjosiipi: "Ajan roskarattahia, katson pilvenhattaria."

Näin kehittyi blogikin ja uudistui eduksesi. Siltä on pitkään puuttunut nimi. On ollut vain puumerkki. Nyt se on nimetty, pitkän ja vaivalloisen nimen etsimisen jälkeen.

Kasvien elämästä

Yksi, minkä vain arvon seurakunta päättää, touko-elokuun sunnuntaista on luomakunnan sunnuntain. Vaikka en ole seurakunta vaan yksinäinen blogisti, juontui mieleen viettää tänään sellaista, erittäinkin kun A.K.H:n blogissa eilen oli juttua kasveista.

Joku mainitsi, että kun kaktuksille puhuu, ne kuolevat. Olen kuullut samasta kokemuksesta muualtakin. Kukille ei kuulemma pidä puhua. Tämä on niin sanottua kansanviisautta.

Mutta onko kasveilla sielu, kuten kysyttiin.

Aristoteles vastasi kysymykseen myöntävästi, mutta hänen vastauksensa on spesifi. Sielu, nimittäin, on se, mikä tekee jonkin eläväksi. Ja kasvit epäilemättä ovat eläviä.

Aristoteles ajatteli, että kasvisielu tai vegetatiivinen elämä on osa myös ihmisyyttä ja näin ollen ihminen on kasvi. Olen siis kaktuksen veli ja St. Paulian sisar. Serkkuni on Paavalinmiekka.

Kunniasanalla. Se ei ole kovin uskottavaa alle 35 vuotiaista, johon ikään ihminen on kuolematon ja unohtanut vegetatiivisen elämänsä, mutta tästä eteenpäin, epäilemättä, suhde omaan vegetatiivisuuteen alkaa voimistua: kaislikossa suhisee.

Aristoteleen mukaan sielussa on kuitenkin myös toisenlaisia kerrostumia, kuten eläinsielu ja järkisielu. Eläimillä on kyllä ajattelutoimintoja, mutta niillä ei ole intellektuaalista kokonaisvisiota todellisuudesta.

Myöhemmin Augustinus huomautti, että koiralla on tietoisuus, koska koira kyllä huomaa, kun se sulkee silmänsä. Tietoisuuden sisällöksi augustinolais-kartesiolaisessa traditiossa länsimaissa onkin riittänyt tämä: tietoisuus on sielun havainto itsestään ja ruumiistaan.

Kasveilla ei ole samanlaista tietoisuutta kuin ihmisillä. Ne eivät havaitse itseään. Niillä on kuitenkin itsesäätelyjärjestelmä, joka perustuu solukon sisäiseen informaatiokiertoon. Kasvit reagoivat ulkomaailman tapahtumiin, esimerkiksi päivän pituuteen tai ilman lämpötilaan. Ehkä tämä solujen toimintaan liittyvä reagoiminen on juuri sille monimutkaisemmalle prosessille, jota sanomme sielun eli mielen tietoisuudeksi.

Ne jotka halailevat puita ovat kuin ovatkin oikeilla jäljillä.

Toivosta

Eiliseen kirjaukseen liittyen takautui mieleen eräs Anthony Kennyn idea, jonka muistelen olevan seuraavanlainen.

Aristoteleen mielestä hyvä toiminta on sellaista, missä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Tätä voi soveltaa myös uskomusasenteisiin. Onko uskonnollinen usko "pahe", joka uskoo liikaa ja sen tapaisen asenteen kieltäminen pahe, joka uskoo liian vähän?

Jos vastaus edelliseen kysymyspariin on kyllä, hyveelliseksi keskiväliksi voisi jäädä toivo.

Toivo on asenne, jossa henkilö tavoittelee päämäärää, jonka saavuttamisen keinot eivät ole hänen tiedossaan.

Tuomas Akvinolainen ratkaisee puuttuvien keinojen ongelman ilmoituksen käsitteellä. Ilmoitus valaisee yliluonnollisia kohteita mielessä siten, että vain luonnollisiin kohteisiin suuntautumaan kykenevä järki tahtoo valita ne kohteikseen.

Ilmoitus on siten hehkutus ja valaisua, sädekehän muodostamista ja siihen liittyvä tiedollinen asenne muistuttaa Tuomaan mukaan pikemminkin näkemistä kuin diskursiivista ajattelua.

Hänen mukaansa tämä näkeminen tapahtuu kuoleman jälkeen, suurimmalla osalla ihmisistä: Mooses ja Paavali ovat niitä harvoja, jotka näkivät jo eläessään.

Vaikka siis henkilö kannattaisikin näkemystä, jonka mukaan totuus ilmoittaa itsensä, hän voisi silti ajatella, että toistaiseksi ollaan pikemminkin toivon tilassa.

Näin on siis meissä tämä laki, että me pidämme kaiken muun roskana, mutta ojennaudumme sen mukaan, mikä ei vielä ole näkyvää vaan tavoittuu vain toivossa. Emmekä me häpeä tämän sanomista, roomalaisille tai pakanoille, vaan kerromme iloisesti, että toivomme toivomme muuttumista näkemiseksi.

Jumalan mahdollisuuksien lisääntyminen

Eräässä blogissa toisaalla keskusteltiin jumalauskon ja uskonnon rationaalisuudesta eli järkevyydestä.

Kerron tässä, mitä kuuliaisena oppilaana opin syventyessäeni asiaan nuorena teologian ylioppilaana.

Alvin Plantinga, joka on kalvinisti ja ajattelee, että Jumala on antanut kristityille paremman järjen kuin muille ihmisille, on näistä ajatuksistaan huolimatta taitava filosofi, joka esittää modaaliteoreettisen todistuksen. Kirjaan sen tähän, koska yleensä Augustinuksen, Anselmin ja Tuomaan todistukset ja niitä koskevat vasta-argumentit ovat kaikkien tiedossa.

Ajatelkaamme, että Jumalan olemassaolo on mahdollista. On siis toisin sanoen olemassa mahdollinen maailma, johon sisältyy Jumala. Jumala on välttämätön olio. Jos Jumala on yhdessä mahdollisessa maailmassa, Hänen on oltava myös kaikissa muissakin maailmoissa, koska Hän on välttämätön olio. Mikäli siis hyväksymme, että Jumalan olemassaolo on mahdollista ja Jumala on välttämätön olio, Hän on siis myös aktuaalisessa maailmassa. M.O.T.

Plantingan idea on kiinnostava ja huvittava samassa merkityksessä kuin vanhat virret käyttävät termiä huvittava. Myöhemmät virsikirjat muuttavat termin muotoon virvoittava. En kuitenkaan usko, että sillä olisi uskonnollista merkitystä. Jos henkilö hyväksyisi Plantingan todistuksen, hänessä ei ehkä herää uskonnollisia tunteita lainkaan.

Opettajani Simo Knuuttila, joka myös on modaaliloogikko ja jonka väitöskirjan nimeen blogin otsikko viittaa, esitti puolestaan presuppositioteoriaksi kutsutun näkemyksen, jonka mukaan uskonnollinen kieli ei tee siirtoja todistekielipelissä, mutta olettaa tältä jotakin. Uskovainen ei voi hyväksyä todistekielipelin väitettä, jonka mukaisesti ei ole mahdollista, että Jumala on olemassa eli toisin sanoen hän ei voi olla tieteellinen ateisti. Sen sijaan hän voi olla tieteellinen agnostikko, joka ajattelee, että todistekielipelin piirissä Jumalasta ei voi sanoa paljoakaan suuntaan tai toiseen, mutta todistekielipeli mahdollistaa uskonnollisen kielipelin uskomuksen, jonka mukaan Jumala on olemassa.

Uskonnollisen rationaalisen asenteen minimiehto on siis kaksiosainen: uskova pitää mahdollisena, että Jumala on olemassa ja lisäksi hän toivoo, että tämä on olemassa. Ei siis ole välttämätöntä, että hän uskoisi Jumalan olevan olemassa. Episteeminen mahdollisuus ja uskonnollinen toivo riittävät.

Knuuttilan teoria on kuvaus uskonnollisen asenteen minimiehdoista. Senkään tarkoituksena ei ole vakuuttaa, että Jumala on olemassa, sille, joka asiaa epäilee tai asian kieltää. Mielestäni se on valaiseva, joskin moni uskovainenkin voisi esimerkiksi huomauttaa, että uskonnolliseen elämään sisältyy tilanteita, jolloin uskova pikemminkin toivoo, että Jumala ei olisi olemassa.

Paavo poistuu?

Opera Cava ilmoitti eilen, että se lopettaa toimintansa, ellei se saa elokuun loppuun mennessä lainaa, jolla se kuittaisi viime kesältä syntyneen 300 000 euron tappion. Samassa yhteydessä se toteaa, että Savonlinnan tuki on 17 euroa kun taas sen itsensä tuki 2 euroa.

Luulisin, että laina järjestyy, mutta nouseeko valtionosuus on toinen juttu.

Tappiot syntyivät Paholaisen palkka-ampujasta. Produktio oli vallan tasokas ja mietteitä herättävä, mutta ei tietenkään vedä samalla tavoin kuin Taikahuilu tai menojen kattajaksi apuun huudettu Viimeiset Kiusaukset, joka olikin menestys.

Siinä ongelma: Savonlinna muodostui Martti Talvelan ympärille. Myös Viimeiset Kiusaukset ovat nousseet jaloilleen Talvelan toimesta.

Tosin Jaakko Ryhänen ei jää äänellisesti minun korviini jälkeensä. Erityisesti Tampereella muutama vuosi sitten toteutettu produktio, jossa Ryhänen lauloi, oli musiikillisesti korkealuokkainen.

Nilsiän Louhosareenan ongelma musiikin kannalta on se, että näyttämö on katettu ulko-ilmanäyttämö. Olosuhteet ovat pettua ja hallaa, ellei satu varaamaan hyvää paikkaa.

Myös oopperassa on jotakin pulmallista, rohkenen sanoa. Ensimmäinen näytös on vaarassa muodostua Minna Canthin Työmiehen vaimoksi ennen Riitan kuolinkohtausta, josta varsinainen meno alkaa eli jännite syntyy ja musiikki.

Viittaukset ovat moninaiset. B-a-c-h -aihe niveltyy kansankoraaliin luontevasti. Kolme miestä ja kolme naista viittaavat tietysti Mozartiin ja Taikahuiluun.

Libretto on ekumeeninen. Elonkorjuu, ohjasperät, viikateraudat ja puomi ovat talonpojan ikoneita, joiden läpi tuonpuoleinen avautuu.

Viimeiset Kiusaukset tuo väkeä bussilasteittain, mutta tuoko se sitä vuosi vuoden perään. Ei riitä, huutavat vastustajat Helsingissä, kun Paavo esittää oppineisuuttaan.

Veikkaan, että Opera Cavan on löydettävä jotakin lisäksi. Sen on luotava niin sanottu brändi, mika tarkoittaa perhettä, produktioiden vaihtelevaa kokonaisuutta. Viimeiset Kiusaukset voidaan esittää ehkä kolmen tai neljän vuoden välein, mutta väliin on saatava jotakin, joka ei merkitse yleisötappiota ja toiminnan resurssien vähentymistä, valitettavasti, voisi ehkä sanoa.

Vaikka ei välttämättä. Aineksia kyllä on. Hieno ympäristö ja Ville Rusanen, jonka ei tarvitse kuin avata suunsa ja kansa lentää selälleen, Viimeiset Kiusaukset...Mitä muuta?

Navigare necesse est

Ajoin eilen Lapinlahdelta Järvenpäähän ja tänään takaisin. Siksi tämä on iltakirjaus.

Mukanani sateisella matkalla oli henkilöstön käyttöön hankkimani navigaattori, testimielessä.

Mukavasti toimii. Ääni sanoo, milloin pitää kääntyä mihinkin. Jos muuttaa reittiä, kone suorittaa uusia laskutoimituksia. En ole kuitenkaan vakuuttunut, että Heinola-Toivakka-Kuopio voittaisi Kangasniemi-Kuopion, mutta pakko kai uskoa, kun kone toisin väittää. Ei sille mahda mitään Otto Manninen eikä nykyisin Kangasniemellä kesiään viettävä Sarjalan Jukka tai Sihvosen Matti.

Käyttökelpoinen laite siis, mutta esimerkiksi viime viikolla Lontoossa taksi ajoi kyllä sen myötä harhaan ja onnettomuuteen. Piti näyttää kartasta, Lontoon keskustassa, miten mennään.

Kartanluku tullee kaunokirjoituksen ohella tulevaisuudessa kansalaisopiston virikekurssiksi. Nyt on niiden suunnittelemisen aika, hyvän tahdon päivät, kun elonkorjuu on käsillä. Että jos vaikka kolmena iltana viikossa lukisi pari tuntia italiaa ja parina iltana ranskaa, niin jo joulukuun alussa alkaisi olla eurokunnossa. Siinä välissä voi kipaista punttisalilla tai sauvakävelyllä, jotta ei olisi isänmaalle häpeäksi.

Suorittamisen ajanjakso on kohta käsillä. Mutta kyllä se siitä syyskuuhun mennessä lässähtää ihan lauantaimakkaraksi.