Taivaanrannan paimentolaiset

Kesä on voimakkaiden tunteiden ja hengellisten juhlien aikaa. Joku nurjamielinen voisikin huomauttaa, että kaupallisten messujen nimi juontuu hengellisestä termistä missa. Se palasi monien harharetkiensä jälkeen hengelliseen käyttöön jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä myös meillä. Missasta on tullut messut. Onko messusta tullut markkinat?

Näin olisi saattanut kysyä Paavo Ruotsalaisen kotiroudilla 1800-luvun loppupuolella vaikuttanut monien juttujen pappismies, kirjailija Juhani Ahon isä Theodor Brofeldt. Hän oli kuuluisa siitä, ettei muuta tehnyt kuin toimitti jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Seurat ja muut piirit olivat ”immeisten puuhoo”.

On luontevaa ajatella, että samanlaisia uskonnollisia tunteita tunteneet ihmiset kokoontuvat yhteen ja kokevat tunteidensa toisintumista ja muuttumista yhdessä. Vastaavasti on erikoinen tilanne, mikäli joku etsii ja etsii erilaisista tilaisuuksista itselleen hengellistä kotia kuin taivaanrannan paimentolainen. Mistä sellaisessa voisi olla kyse?

Yksi vastaus on viitata antiikin filosofikoulujen käsityksiin tunteista ja järjestä. Näkemykset suodattuivat sittemmin kristilliseen teologiaan.

Suomen Akatemian ulkomaisen jäsenen Martha Nussbaumin Therapy of Desire on tunnetuimpia aihetta käsitteleviä teoksia. Nussbaumin mukaan filosofia ymmärrettiin vanhalla ajalla terapian tapaiseksi toiminnaksi. Sen tehtävä oli parantaa tiedollisista vaurioista kärsivä sairas sielu. Tiedollisten vaurioiden uskottiin aiheuttavan tunne-elämän harhatiloja ja niiden voimasta syntyvää häiriökäyttäytymistä.

Keskeiset filosofikoulut olivat stoalainen, aristoteelinen, epikurolainen ja skeptinen koulu.

Stoalaisten mukaan tunteet ovat virheellisiä arvostelmia. Ne arvioivat jonkin mielen ulkoisessa todellisuudessa esiintyvän kohteen arvoa hyvänä tai pahana. Lisäksi tunteisiin liittyy toimintasuositus tehdä hyväksi tai pahaksi uskotun asian suhteen jotakin.

Stoalaisten mukaan viisas ihminen on apaattinen eli vapautunut tunteista. Hänen sielunsa ei suuntaudu tunnepitoisten arvostelmien välityksellä muuttuvaiseen maailmaan, vaan sen sijaan se on kiinnittynyt yleispäteviin totuuksiin kuten esimerkiksi maailmanrauhaan.

Ihmisen onni on sen oivaltamista, että hän ei ole oman elämänsuunnitelmansa muodostaja, vaan itseään suuremman kokonaisuuden osa ja edustaja. Tällainen onni tai oikeassa olemisen ilo on oikea tunne (eupatheia), jonka viisas ja apaattinen ihminen saavuttaa luopuessaan luonnolliseen maailmaan kohdistuvista häiritsevistä tunteista. Hän ei retkahda ”immeisten puuhaan”.

Aristoteelisen koulun mukaan tunteet ovat toimintaan ohjaavia miellyttäviä tai epämiellyttäviä kokemuksia jostakin kohteesta. Tunteet ovat ihmiselle lajityypillisiä, mutta ne ovat myös opetuksen ja kasvatuksen tulosta. Hyvä ihminen tuntee oikeita tunteita oikean kohteen yhteydessä oikealla voimakkuudella ja toimii niiden suositusten mukaisesti. Mikäli oikeaksi kehittyneitä tunteita ei ole riittävästi eli elämä on muodostunut yksipuoliseksi, ihminen sairastuu henkisesti.

Epikurolaiset ajattelivat, että onni muodostuu mielihyvästä. Koska maailma on täynnä tuskaa, siitä tulee vetäytyä sivuun. On harjoitettava askeettista elämäntapaa, koska vain se takaa mielihyvän.

Skeptikot puolestaan esittivät, että ihmisten ongelmat muodostuvat siitä, että he uskovat erilaisiin asioihin. Kun ei usko mihinkään, ei ole ongelmia.

Antiikin filosofikoulujen käsitysten pohjalta taivaanrannan paimentolaisten elämäntavan ongelmat ovat seuraavanlaisia:

Stoalaisen näkemyksen mukaan he eivät tosissaan etsi ikuista vaan takertuvat ohimenevään rihkamaan.

Aristoteelisen näkemyksen mukaan heidän tunne-elämänsä on jumiutunut ja yksipuolistunut ja muuttunut siksi köyhäksi.

Epikurolaisten mukaan he eivät ole kääntäneet selkäänsä tuskaa tuottavalle maailmalle.

Skeptikkojen mukaan he ovat erehtyneet juuriaan käyvällä tavalla kuvitellessaan saavuttavansa jostakin varmuuden tilan.

Myös merkittävin kristillinen teologi, Augustinus, oli taivaanrannan paimentolainen. Hänen Tunnustukset teoksensa alkaa lauseella ”Levoton on sydämemme kunnes se löytää levon Sinussa”. Tunnustukset on kristinuskon historian tunnetuin esitys erilaisiin virheellisiksi totuuksiksi paljastuviin kohteisiin kiinnittyvästä etsinnästä ja mielen lopullisesta ankkuroitumisesta Jumalaan.

Sydän on tahdon tiivistynein osa, tunteiden kokonaisuus ja ihmisen ydin. Stoalaisesta filosofiasta vaikutteita saanut Augustinus esittää, että sydän tekee jatkuvasti virheellisiä arvostelmia ilahtuessaan erilaisten maailmassa olevien onnen lähteiden tarjoamasta levosta. Kun sydämen jano ei kuitenkaan sammu ja tyydyty, sydän käy levottomaksi ja lähtee uudelleen vaeltamaan kohti uutta onnen lähdettä. Sen rauhattomuus muuntuu levoksi vasta ikuisen tyydytyksen luona, Jumalassa. Tämä edellyttää yliluonnollisesti tapahtunutta muutosta sielussa ja maailman hylkäämistä.

Taivaanrannan paimentolainen on sekä menneisyyden että nykyhetken ihminen, ihminen traagisimmillaan ja säälittävimmillään. Taivaanrannan paimentolainen osoittaa meissä jokaisessa piilevät enemmän tai vähemmän esille tulevat ns. langenneen eli sielustaan revenneen ja oikeasta menosta pudonneen ihmisen piirteet.

Taivaanrannan paimentolaisen messu on hänen sielunsa kuva, sielunmessu. Siihen on koottu muistot levottomien sielujen matkoillaan keräämistä hetkellisen levon lähteistä. Kyseessä on postmoderni ilmiö puhtaimmillaan: kaikki käy. Yhdistävää ajatusta, suurta kertomusta ei ole. On vain leikittely ja mielettömyys, itsensä ulkopuolelle viittaamattomien tavarain paljous. Kuin eilisen tähteet olisi heitetty samaan pataan ja keitetty hengelliseksi pataljoonasopaksi.

Sellaisesta messusta vetäydytään, tehdään retriitti. Mökää seuraa kuunteleminen, lausumattomuus ja puhumattomuus. Hiljaisuuteen hakeutuvat niin ne, jotka kammoavat postmodernia hengellistä meteliä kuin nekin, jotka sen rakensivat - huomatakseen, että jotakin puuttuu.

Ihminen ja Jumala ovat vaiti. Kaikki kohtaavat toisensa apatiassa. Näkyy ihmisiä suviyössä.